Haamut on helpompi kohdata yhdessä, yksin ei jaksaisi.

Paljon on ollut mielipiteitä siitä että löysin rinnalleni uuden ihmisen. Onneksi pääsääntöisesti mielipiteet ovat olleet hyviä, ainakin nykyään jo, aluksi oli niitä ikävämpiäkin. On aiheuttanut pohdintaa miten niin pian, tai sitten on pohdittu miten pystyn, ja varmaan joku on pohtinut sitäkin että miten Sami on pystynyt. En ole ihan hirveän tarkasti kertonut koskaan miten tässä näin kävi. En ole avannut siten miten olemme siinä missä olemme nyt yhdessä ja perheenä. Ihmeitä tapahtuu, ja oikeat ihmiset kohtaavat toisensa, jos niin on tarkoitettu. Niin meillekkin kävi, vaikka kumpikaan ei varmasti olisi uskonut. Kerron jotakin, joka ehkä auttaa ymmärtämään, miksi nyt ja miksi Sami.

Sami oli viikonloppuna mökillä kavereiden kanssa, ja olin iloinen hänen puolestaan. Minulla oli itselläni hyvä olla, ikävä oli, mutta en ollut ahdistunut niinkuin joskus ennen, en pelännyt että jotakin kamalaa tapahtuu, vaan pelkästään ikävöin. Ikävöin ihmistä josta on tullut parissa vuodessa elämäni keskipiste yhdessä poikien kanssa. Ihmistä josta on tullut paras ystäväni (nyt yhtään väheksymättä muita ihania ystäviäni), ihmistä jota kaipaan vaikka hän ei olisi edes kauan poissa, ihmistä jota ajattelen useasti päivän aikana ja odotan että taas näemme. Ihmistä joka tekee elämästäni onnellisen, ja joka merkitsee niin paljon etten osaa sitä edes kuvailla. Minulla oli ikävä sitä joka jaksoi kaiken ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana ja jäi viereeni.

Ei tämä aina ole ollut niin ruusuilla tanssimista. Ei varmasti ole ollut helppoa tulla perheeseen jota on kohdannut niin suuri suru, että sen ajatteleminen tekee yhä edelleen kipeää. Hän kuitenkin tuli, kesti ja jäi. Se miten selvisimme johtuu siitä että puhuimme. Alotimme viestittelemään jo hyvin pian tavattuamme, toinen tuntui heti aluksi jo kummallisen tutulta, olemme puhuneet, puhuneet ja puhuneet. On itketty ja on naurettu, ja nyt olemme tässä. Jokainen suhde muuttuu jossain kohtaa intiimimmäksi, haluaa että toinen on vieressä yötä, ainahan niin käy kun ihastuu. Sekään ei ollut helppoa, oli pojat, oli minun koti, hänen kotinsa ja sitten se suurin oli minun ja Jannen sänky, ei ole helppoa ajatella että siinä nukkuu joku muu kuin Janne. Minua ei kuitenkaan hoputettu, ei vaadittu, annettiin aikaa, vielä kun olin valmis siihen kysyttiin olenko varma, haluanko oikeasti, mitään ei tarvinnut tehdä pakotettuna. Koskaan ei hän kysynyt, koska otat Jannen kuvan pois yöpöydältäsi? Ei hoputtanut siinäkään, ei ollut kiire, itse kuvan siirsin pois kun muutimme yhteen, ja edelleen se on olohuoneen kirjahyllyssä niin että näen sen jokapäivä siinä. Enää en niin usein pysähdy katsomaan, mutta tiedän missä se on kun tulee sellainen olo että on palattava ajassa taakseppäin. Minä sain juuri niin paljon aikaa kun itse tarvitsin. Ei tarvinnut ahdistua ajatuksesta, että toinen ei kestä menneisyyttäni, ei tarvinnut pelätä. Se miten hän sen koki, sitä en tiedä, mutta hienosti hän kesti minun surutyöni rinnalla kulkien. Ei siis ole ollut helppoa, kaikki on vaatinut aikaa, ja siksi tuntuu hullulta kun jotkut ihmettelee "miten noin pian"!? Jos tietäisivät mitä kaikkea on selvitetty askel kerrallaan eivät ehkä kysyisi, aika on merkityksetön vain se miltä tuntuu merkitsee.

Ajattelin aina että pärjään hyvin YH:na, tekihän Janne reissutöitä ja oli viikot poissa kotoa tai teki pitkää päivää. Miksi en siis pärjäisi, ja pärjäsinkin. Myöhemmin ajateltuna arki oli suorittamista, tee, vie, hoida, laita nukkumaan, onko syöty, maksa laskut, riittäkö rahat, onko puhtaita vaatteita, ei ketään kenen kanssa kaiken jakaa. Sitten Hän tuli ja sanoi, anna minä autan, anna minä pidän huolta teistä. Se uskomaton lause, joka tuntui silloin niin valtavan hyvältä että itketti, silti se ei ollut siinä. Ei ollut helppoa luovuttaa osaa naruista, yritin perääntyä ja vaikeassa tilanteessa tarjosin ulospääsyä "tälläaista tämä on, ymmärrän jos haluat lähteä..." sen yhden kerran sanoin sen, pelkäsin että Hän lähtee, mutta tiesin että niin voi käydä ja olisin sen ymmärtänyt. Hän ei lähtenytkään vaan jäi, kertoi että me selvitään, kaikki on hyvin ja hän auttaa. Sovittiin etten enää ikinä sano niin, en lähetä häntä pois kun tulee vaikeaa, annan mahdollisuuden hänelle ja itselleni, mahdollisuuden elämälle ja sille että yhdessä pärjäämme ja jaksamme. Hän kysyi, miten kuvittelen että yhdessä emme kestäisi jos olen valmis yksinin kestämään. Sen jälkeen olemme olleet yhdessä, myös poikien asioissa. Kun tuen määrä arkielämässä kasvoi, ymmärsin miten väsynyt olin, miten en olisi enää pitkään jaksanutkaan kaikkea yksin. Miten elämä oli ollut suorittamista ja miten huolissani olin kokoajan perheeni pärjäämisestä. Siis sinä joka on ihmetellyt miten toin uuden ihmisen poikien elämään, toivon että ymmärrät nyt että sekään ei ollut helppoa, vaan vaati paljon kyyneleitä, pelkoa ja vihdoin luottamusta. Tuloksena oli kuitenkin "normaali" onnellinen perhe, jossa elämä on tasapainoista ja arki pyörii vaikeuksista huolimatta hienosti. On hienoa miten joku muukin ottaa vastuun ja kestää, enää ei yksin tarvitse. Mutta helppoa se ei ole ollut, eikä mikään tapahtunut yhtäkkiä. Tuntuu pelottavalta edes ajatella sitä vaihtoehtoa että olisimme jääneet poikien kanssa keskenään, en oikeasti tiedä missä olisimme nyt, olisimmeko enää edes kokonainen perhe, minun voimani olisivat loppuneet ilman häntä.

Ei tämä kaikki siis ole ollut niin helppoa miltä se on vaikuttanut, koska en ole kertonut siitä miten minusta ja hänestä tuli me, mutta äitini sanoi että "Jos suhde alkaa vaikeuksien ja kriisien keskeltä, tulee siitä varmasti niin vahva että sen jälkeen selviää mistä tahansa!" Näin minäkin uskon. Minä sain kokoanaisen perheen, sain rakkaan ihmisen vierelleni ja pojat saivat turvallisemman ja onnellisemman elämän. Koko meidän perheemme on voittaja! Tilanne olisi varmasti toinen ilman Häntä. Parasta ystävääni, ihmistä joka kesti ja tuki, ja tekee sitä edelleen. Ihmistä jota rakastan siksi mikä hän on, ja millainen hän on. En enää voisi kuvitella elämääni ilman häntä, enkä edes halua. Hän on ihminen joka teki rikotusta ehjän, ja sai uskomaan elämään. Joskus tuntuu että osa ihmisistä ajattelee että hyppäsin suinpäin suhteeseen, toivottavasti se että kerroin meistä, antaa oikeanlaisen kuvan. Ei tällaisessa tilanteessa voi hypätä suinpäin suhteeseen, se vaatii työtä, valtavasti työtä ja yhden meren verran kyyneliä. Mutta lopputulos on mahtava, se on onnellinen elämä. Tässä pintaraapaisu siitä miten olemme tässä nyt. On paljon enemmänkin asioita, syvempiä asioita, suuria asioita, joista olemme selvinneet. Enkä aina voi sanoa että yhdessä, koska minä olin välillä lamaantunut ja itkuinen, Sami selvisi kummankin puolesta. On hienoa elää elämäänsä ihmisen kanssa jota arvostaa, rakastaa ja kunnioittaa. Jonka käsiin voi luottaa koko tulevaisuutensa tietäen että hän ei jätä yksin selviämään. Vaatii suurta luonnetta ja vielä suurempaa sydäntä pystyäkseen siihen mitä Sami teki, olen siitä hänelle kiitollinen. Minä Rakastan Samia koko sydämestäni, hänenlaisiaan ei ole varmastikkaan kovin montaa... Hän on minun sielunkumppanini, toivon että sinäkin löydät omasi. Silloin elämä tuntuu elämältä. Se on sitä onnellisuuden maksimointia, kun arki on juhlaa.

Hyvää Vappua kaikille! Toivottavasti tämä auttoi ymmärtämään paremmin, ja ehkä sai jonkun joka on ollut sitä mieltä että tämä on ollut hätiköityä ja väärin, tajuamaan että mitään ei ole tehty hätiköiden koska se ei ole mahdollista. Olen tässä ja nyt siksi että minä sain aikaa kohdata omat peikkoni, ja Samilla oli voimia kohdata ne kanssani ja antaa aikaa.