Mielettömyyttä ja mietteitä !

No niin, se on sitten huhtikuu!! Kevät tulee ja kohisten, yritetään samalla unohtaa siitepöly ja katupöly jotka tulee kaupanpäälle. Olis vielä viimeiset viikot pinnistelyä koulussa ja sitten ois tentit tehty ja voi mennä harjotteluun kaikessa rauhassa. Yllättävän hyvin on tämä puolivuotta mennyt, ei hirveetä koulustressiä vaikka ei ihan täysipainoisesti olekkaan pystynyt panostamaan. Kiitos kuitenkin auringon ja uuden energiatason, nyt mä oon tsempannut, on lukusuunnitelmaa, ja tavotetta ja ja ja... Seuraava tentti menee varmasti hyvin, siinä on vaan se pieni MUTTA, sitä lukusuunnitelmaa tarttis vissiin noudattaa. No tämä päivä meni hyvin, pari verkkotestiä tuli tehtyä, PBL istunnon juttua aloitettua, ja koealue nro 1 luettua. Hommat pulkassa siis, no ainakin tältä päivältä. Koulu tuntuu kivalle, ja olen edelleen oikeassa paikassa. Kesää odottelen kuitenkin kuumeisesti... mökkiä, aurinkoa, juhlia, ystäviä, grillausta, uintia (paitsi en ui kylmässä vedessä, pojat ui) , ja kaikkea muuta! Niin ihanaa, se on kohta täällä. KESÄ!!

Mieli on ollut hyvä, ja välillä se aiheuttaa jopa pientä ahdistusta. Onko jo liian hyvä olla? Hassua että tämä on asia jonka kanssa painin yhä edelleen, vaikka itse sanon monelle kohtalotoverille että tottakai saat olla onnellinen, hyvä jos olet, miksi se on välillä niin vaikea hyväksyä itse? Jokatapauksessa olen onnellinen ja iloinen, ehkä jopa hiukan enemmän kuin onnellinen ja iloinen, mikä ihme sen yläpuolella sitten onkaan, sitä minä olen. Elämä on edelleen muuttunut turvallisemmaksi, varmemmaksi, täydellisemmäksi, vaikka luulin sen jo ajat sitten olevan sitä. Nyt se on kuitenkin sitä hiukan enemmän. Jos suru on pohjaton, on onni varmaan sitten ääretön. Sitä luulee löytäneensä lopullisen täydellisen onnellisuuden tilan ja sitten huomaakin että ei se niin olekkaan, voin olla hiukan onnellisempi vielä. Hassua, mutta ihanaa. Suurin viimeaikainen oppimani asia on ollut sen ymmärtäminen että suru ja onni eivät poissulje toisiaan. Surevakin ihminen saa elämästä kiinni ja voi olla onnellinen, se ei vie surua pois mutta suru on helpompi kestää. Ikävä iskee välillä jostain asiasta, tai paikasta, mutta mitään en nykysestä elämästäni antaisi pois. Ikävä menee menojaan, ja palaa taas kun vähiten odottaa. Mieli on kummallinen, se palauttaa asioita jotka jo luuli unohtaneen, se palauttaa elämään muistoja jotka kuuluvat jopa kauaskin taaksepäin. On aika hienoa miten ihmisen ajatukset kulkevat ja harhailevat, yhtäkkiä jokin asia jonka on luullut unotuneen onkin kirkkaana mielessä ja tunne melkein käsin kosketeltava.

Mieli tuo myös sellaisia muistoja takaisin mitä ei välttämättä haluaisi muistaa. Se tuo ajan kultaamiin muistoihin pieniä säröjä, jotakin mitkä ovat hävinneet ehkä syystä. Onko väärin kokea huonoa omaatuntoa siitä että kokee joitakin asioita mitkä edelleen vihastuttaa ja haluaisi selvittää, jopa "rajan yli" ? Nämäkin muistot tulevat mieleen yhtäkkiä, varoittamatta. Niihin on vaikea suhtautua. En voi enkä halua olla vihainen jollekkin jota ei ole enää täällä, mutta mihin puran ne tunteet jotka eivät olekkaan sallittuja? Kaikki ei ehkä aina ollut sitä miltä ehkä näytti, jotakin jäikin ehkä selvittämättä, saako niitä muistella, saako olla vihainen? Ihmiset suuttuvat toisilleen, selvittävät asiat, ja taas rakastavat. Entäs jos ei voikkaan selvittää? Tottakai rakastaa edelleen, mutta asiat saattavat vaivata ja mietityttää, saako niitä ajatella? Sanotaan "ken vanhoja muistaa sitä tikulla silmään" ja sanotaan että ikävien muistojen pohtiminen on hyödytöntä, ei se tuo mennyttä takaisin. Mutta ei tuo rakkauskaan, joka on hyväksyttävä tunne, ikävä on hyväksyttävä, suru on hyväksyttävä, miten on viha ja kiukku tai pettymys, niitä arvostellaan, ainakin jos kuolemasta on jo aikaa. Tuntuu kuitenkin että ne elämään kuuluvat säröt vahvistuvat vasta pitemmän ajan kuluttua, haluaisi selvittää mutta ei pysty. Saako olla muistoja joilla ei olekkaan kultareunuksia?

Minä olen pohtinut ja miettinyt paljon viimeaikoina, tunteita, elämää, kaikkea. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun olen kuullut kysymyksen "mitä mietit kun olet niin hiljaa ja totinen" mietin kaikkea, niin paljon etten pysy edes perässä. Teen ajatustyöta jatkuvasti, luulenpa selvittäväni omaa päätäni jotta elämäni olisi taas asteen verran onnellisempi, kaiken onnellisuuden keskellä. Luulen että minun täytyy kohdata ne ei niin mukavat muistotkin, ehkä itkeä, jutella Jannelle yksin ja kertoa miltä tuntuu. Tähän asti olen kertonut miten toivoisin että hän olisi poikien elämässä isänä, olisi läsnä kaikessa, miten häntä ikävöidään, luulen että auttaisi kertoa että olen vihainen ja minua kiukutta, kaikki ei aina mennyt niin kuin piti, jotakin jäi selvittämättä, toisin kuin ajattelin. Kuitenkin 18.3.2012 nukkumaan mennessä tiesin miten kovasti Janne meitä rakastaa ja me häntä, se on tärkeintä. Ja nyt 9.4.2014 tiedän nukkumaan mennessä että minua ja poikia rakastetaan edelleen, ja kaiken ajatustyön keskellä olen hyvin onnellinen elämääni. Nukahdan onnellisena, ja herään onnellisena. Sellaisessa elämäntilanteessa on helppo kohdata myös ei niin mukavia haamuja menneisyydestä, ja auringonpaisteessa jopa menneisyyden ikävät muistot saavat kultareunuksen.

Onnellista kesän odotusta kaikille lukijoille ja mukana kulkijoille. Kohta se on täällä taas !!!