Ihan hirmuinen tunteiden vuoristorata on tullut käytyä läpi viimeisen kuukauden aikana. Synnytystä odotti ja se pelotti, raskauden jälkeistä elämää odotti ja sekin pelotti. Oikeastaan peikot alkoivat tulla koloistaan, miten kaikki sujuu tällä kertaa, onko vauva terve, meneekö synnytys hyvin, tuleeko meistä hyvät vanhemmat, miten selviän vauvan kanssa... Kaikkea tuli mietittyä ja pelättyä, taas kerran TURHAAN! Kaikki on mennyt hienosti, synnytystä myöten. Sami on apuna kaikessa, olenkin miettinyt voiko edes sanoa isän olevan apuna, ehkä ainakin tässä tapauksessa voisi sanoa isän olevan mukana, yhtäläisesti arjesta huolehtien. Sama siis toistuu nyt mihin olen jo tottunut, Sami tekee oman osansa ja enemmänkin, ei vaan ole apuna vaan elää samaa elämää. Asiat ovat siis hienosti.
Minulle tuli Mimmin synnyttyä kova ikävä isää. Olin tulossa kaupasta Jaskan kanssa ja silloin se iski. IKÄVÄ. Niin kova ikävä että vatsaa väänsi ja kyyneleet valuivat poskille. Mietin silloin että onneksi Jaska ei huomannut, ja onneksi kukaan ei kotona huomannut. Ihmettelen vaan mitä kummaa minä peittelin. Saa minulla olla isää ikävä. Olisin niin halunnut esitellä pikkuisen Mimmin omalle isälleni, olisin halunnut nähdä miten pappan sydän sulaa pienen prinsessan myötä. Onhan tässä näitä poikia ollut pappan ilona jo kohta 16 vuotta. Prinsessaa pappa ei ehtinyt ihan nähdä ja minua surettaa se. Tiedän tuntevani näin pitkään, ehkä lopun elämääni. Ajatuksissani olen toivonut että pappa pilven reunalta näkee Mimmin ja on iloinen ensimmäisestä tyttärentyttärestä, niin se varmasti onkin, silti minua surettaa, haluaisin antaa pikkuisen tyttäreni pappan syliin ja sitä en voi tehdä. Minulla on kova hätä päästä isäni haudalle kertomaan Mimmistä, vaikka isä varmasti jo tietää. Haluaisin vaan lähelle häntä, ja siellä tunnen että hän kuulee. Ehkäpä ensiviikonloppuna on voimia ja aikaa käydä pappan luona.
Toisaalta olen kokenut ilon tunnetta. Sain sairaalaan viestin, lähes ensimmäisten joukossa Jannen äidiltä. Viestissä oli "Paljon onnea pienestä tyttärestä." Perässä sydän ja Jannen äidin ja isän nimet. Mikään ei olisi voinut lämmittää mieltäni enempää. Tuntui hyvältä että he halusivat muistaa minua ja meitä tässä uudessa ihanassa elämänvaiheessa. Hassua miten pieni asia saa mielen niin valtavan onnelliseksi. Luulempa vastanneeni niin kuin monelle muullekkin "kiitos" mutta heidän kohdallaan tarkoitin kyllä enemmän. Olin valtavan onnellinen siitä miten lämpimästi he asiaan suhtautuivat ja muistivat meitä. On hienoa että menneisyys ja nykyisyys on sulassa sovussa. Kaikkien tai ainakin minun on helpompi hengittää.
Näihin prinsessa tunnelmiin tänään jäämme, ja palaan asiaan taas pian. Voin kertoa että kirjoitettavaa on paljon, kunhan vaan olisi aikaa. Ihanaa alkavaa syksyistä viikkoa jokaiselle.
