Otin pienen pätkän tekstiä ja ajattelin laittaa sen tähän nähtäväksi. Näin siis kirjoitin 5.1.2013:
" Itse olen viimeisen parin viikon aikana ollut hyvinkin huonossa kunnossa. Olen oksennellut, itkenyt enemmän kuin aikoihin, silmät ovat jatkuvasti turvoksissa ja punaiset. Ahdistus on tuntunut puristavana vanteena rintani ympärillä, mutta olen edelleen tässä, pelosta ja itkusta huolimatta, olen hengissä ja kiitollinen jokaisesta päivästä jonka olen saanut.Tällä hetkellä suurin kiitos selviämisestä kuuluu Samille. En oikein aina tajua miten hän jaksaa. Olen välillä tosi huonossa kunnossa, enkä jaksa kuin itkeä, aina hän jaksaa halata ja pitää sylissä, antaa itkeä, ja kuunnella. Minulle on suuri merkitys sillä että hän on lähellä ja rakastaa, minulla on joku jota rakastaa. Eilen jouduin palaamaan rauhoittaviin, toivon että en joudu niitä kauan syömään, joulun tuoma ahdistus kärjistyi vaan niin että oksentelu ei lakannut, eikä itku. Oli parempi ottaa lääke jonka sain paiikkikohtauksia varten. En myöskään häpeä kertoa käyttäväni mielialalääkkeitä, tarvitsen niitä nyt, toivottavasti en kauan. Tilanteeni on tänään ja tällä hetkellä siis tämä, toivottavasti kohta taas erilainen."
Mitä ihmettä? Olenko se todellakin ollut minä ? Minä olen syönyt rauhoittavia, minä olen käyttänyt mielialalääkkeitä, ihanko oikeasti? Samalla tajusin että edelleen muistissani on aukkoja, en muista tuota aikaa. Tai muistan kyllä että itkin, ja muistan että söin lääkkeitä, mutta onko siitä vasta vuosi? Ehkä sittenkin blogi joka on tarkoitettu muille leskille tai jonkun läheisen menettäneille avuksi ja kertoo yhden tarinan selviämisestä auttaakin eniten itseäni. Älkää saako väärää käsitystä, on hyvä käyttää mielialalääkkeitä jos niitä tarvitsee. Itseäni hämmentä se että minä olen tarvinnut niitä vain vähän aikaa sitten. Tuntuu että lääkkeet on lopetettu ikuisuus sitten, enkä ole niitä kaivannut saati tarvinnut.
Minun suurin ongelmani on tällä hetkellä se miten saan 10kg pois kesäksi. Kuvitelkaa, saman ihmisen suurin ongelma, joka vuosi sitten kertoi miten vaikeaa on elää arkea ja miten suru ja ikävä oksettaa ja tulevaisuus pelottaa. Saman ihmisen joka päätti ettei ikinä ole pinnallinen ja sure turhia, ongelma on kymmenen ylimääräistä kiloa :D ! Niin se maailma ja mieli muuttuu, ja hyvä että muuttuu. Ei suruakaan pysty jokapäivä kestämään koko loppu elämäänsä. Omat tekstini näyttävät minulle konkreettisesti miten elämä voittaa ja suuret surut muuttuvat pienemmiksi. Isot ongelmat myös pienemmiksi. Jokahetki meistä jokaisen on muistettava että ihmisen ongelma jos hän sellaisena sen kokee on hänelle suuri. Kenenkään ongelmaa surua tai murhetta ei saa väheksyä. Vaikka omat ongelmat olisivat miten suuria tahansa. Kaikilla on oikeus suruihinsa. Jokaisen tulee kuitenkin muistaa että usein ongelman ratkaisu ja ratkaisija tuijottaa peilistä. Jos tahdot, pystyt kunhan päätät.
Olen hyvin iloinen lukemastani tekstistä, minä todella menen eteenpäin. Vuodentakaiseen on matkaa valovuosi, ei vuosi. Aivan mahtavaa huomata miten elämä voittaa, mutta sen olen päättänyt että nämä kilot eivät voita.
Mahtavaa vuotta 2014, minun kalenteri alkaa jo täyttyä ja olen onnellinen siitä. Kaikkea kivaa tulossa!
