Armelias unohdus on tullut illan mittaan.. Muistan kuinka siskoni ja äitini tulivat 19. maaliskuuta viimevuonna luokseni, silloin sain romahtaa.. Silloin annoin kaiken pudota. Muutamia tunteja ennen sitä on pimennossa ja viikkoja ja ehkä jopa kuukausia sen jälkeen. Olen huomannut että olo on iltaa kohden ollut parempi. Ei ole mitä muistella koska ei muista mitään. Muistan tulevista viikoista välähdyksiä. Muistan istuneeni keittiön ovensuussa lattialla, ja Jaska silitti päätäni ja sanoi "ei mitään hätää äiti.." muistan ikävät kauppareissut kun ihmiset eivät uskaltaneet kohdata, vaan kääntyivät tunnistaessaan minut pois, luulivat etten huomaa, muistan myös ihmiset jotka uskalsivat tulla, ja kohdata, muistan tiettyjä puheluita, tiettyjä tapaamisia mutta en paljoakaan.. Hyvä niin, hengittäminen on helpottunut ja kyyneleet vähentyneet päivän taittuessa iltaan. Kohta se on ohi, kohta olen selvinnyt vuosipäivästä nro 1. ilman Jannea. Pisin päivä koko elämäni aikana, tuntuu että minuutit vaihtuvat tunneiksi kellossa, ja mitään ei tapahdu, aika seisoo.
Kävin viikonloppuna Varkaudessa, se oli tähänastisista matkoistani vaikein, en olisi selvinnyt yksin. Ahdistus oli vahvasti läsnä, kipu, suru ja pelko myös. Silti se oli matka siihen että näin että selviän. Minulla on mahtavia ystäviä, pojilla on aivan ihanat isovanhemmat ja sukulaiset Varkaudessa, minulla on vielä kytköksiä sinne minne niin kovasti kaipaan, mutta josta tunsin jo jääneeni ulkopuoliseksi. Minussa sisällä on osa Varkautta, ja se on siellä siihen asti kunnes kuolen. Pojilla on sukujuuret syvällä Varkaudessa, ja tulen pitämään omalta osaltani huolen että he tulevat myös muistamaan elämänsä aikana sen. Heidän isänsä oli Varkaudesta, heidän isovanhempansa asuvat siellä, sieltä he ovat kotoisin, niin on nyt ja tulee aina olemaan.
Teksti on hyvin sekavaa, koska niin on mielenikin. On vaikea keskittyä, kertoa miltä tuntuu kun sydän rutistuu kasaan. On vaikea hengittää ja silti jo odotan huomista, odotan siltä niin paljon että pelkään pettyväni, jos asiat eivät menekkään niin kuin suunnittelin. Kuitenkin olen taas pienen askeleen lähempänä selviytymistä, pienen matkan verran vahvempi. Illalla halaan rakkaitani, ja kerron heille mitä he merkitsevät. Nyt keskityn vuorokauden viimeisiin tunteihin, ennen huomista. Selviän, koska en ole yksin. Kerron muutaman päivän päästä paremmin oloistani. Tänä iltana on lupa itkeä, ja olla heikko, tänä iltana syttyy kynttilä Jannelle, niin kuin se syttyi vuosi sittenkin. Janne jätti valtavan aukon monen ihmisen elämään. Sitä aukkoa ei voi eikä pidä täyttää. Kuitenkin tänä aikana yritetään muistaa Jannen aurinkoisuus ja iloisuus. Positiivinen elämän asenne, kun suru on kovin mieti mitä Janne sanoisi, haluaisiko itkevän ja surevan, ei varmasti. Paraiten kunnioitamme Jannen kaltaisen ihmisen muistoa, elämällä itse täysillä, Jannenkin puolesta. Niin hänkin olisi tehnyt. Halauksia iltaanne kaikille !
