Viimeksi kirjoitin maaliskuussa, päivänä jona Janne vuosi sitten kuoli. Tuntuu että siitä on ikuisuus aikaa. Monesti olen miettinyt, "Nyt kirjoitan" ja olosuhteiden "pakosta" olen jättänyt kirjoittamatta. Haluaisin kertoa 20. päivästä.. Moni sanoo että suruaika on vuoden. Minulla se oli juuri näin. En tarkoita että olisin nyt yli kaikesta ja suru olisi hävinnyt tai ikävä. Kuitenkin jostain kumman syystä 20. päivä aamuulla minä heräsin, huomasin että aurinko paistaa ja hengitin. Vedin ilmaa keuhkoihin ja tuntui että joku on yön aikana siirtänyt valtavan painon pois rintani päältä. Ilma virtasi sisääni vapaammin, ja minä hymyilin. Mietin että selvisin vuosi sitten tästä aamusta, "yksin" ilman Jannea, voimatta käsittää mitä oli tapahtunut, valtavan ahdistuksen vallatessa mieltäni, kun unilääkkeitten ja rauhottavien armahtava vaikutus yön aikana oli hävinnyt. Mietin ja muistelin, muistin miten vihainen olin Jannelle sinä aamuna, toivoin että hän olisi tullut uneeni käymään, kertonut miksi jättänyt jäähyväiset, mutta sinäyönä hän ei tullut, tuli seuraavana, mutta juuri sinäyönä häntä odotin. Mietin että minä tottavie selvisin ja olen tässä, elossa, suht järjissäni ja kaikki on ihan hyvin. Minulla on ihanat pojat, jotka kaikki kolme ovat myös selvinneet, ihana Rakas vierelläni, joka on jaksanut itkuni ja suruni, ja mahtava perhe ja ystävät joista muutama on kannatellut minut läpi kaiken mistä monikaan meistä ei uskoisi selviävänsä. Ennen kaikkea kuitenkin olen ylpeä itsestäni, tiedän että MINÄ selvisin, en ehkä yksin mutta selvisin. Tuntuu hyvälle olla ylpeä itsestään, ja tietää että on selviytyjä, vahva nainen.
Iloisempi minä huomataan. Olen koulussa nauravaisempi ja puheliaampi (jos mahdollista) olen kaikinpuolin positiivisempi. Saan kommentteja useilta ihmisiltä läheltäni, että olen muuttunut ja siltä minusta tuntuukin. En kuvitellut missään vaiheessa että muutos olisi kovinkaan suuri, mutta juuri minun kohdallani ja sisälläni se on. Kun tietää selvinneensä vuosi sitten vastaavasta päivästä ilman Jannea tietää sen varmasti nytkin. Tietää että selviää lähes mistä tahansa. Silti suru on mukana, ajatukset harhailevat yön hiljaisina tunteina Janneen ja muistoihin, mutta ei itketä, ei ainakaan niin paljon. En itke enää jokapäivä, vaikka usein vetistelenkin. Janne oli varmasti alusta asti sitä mieltä että minä selviän, Janne luotti että huolehdin pojat, ja minä näytin, Jannelle pystyväni, itselleni pystyväni ja läheisilleni pystyväni. Vielä tulee tunteita ja hetkiä jotka tuntuvat murskaavilta, mutta kuten tähänkin asti minä selviän niistäkin. Joko aivan itse tai sitten yhdessä läheisteni kanssa.
Minua kannattelee myös haaveet ja unelmat, tietoisuus siitä että elämä voi olla taas onnellista. Opetellaan nyt Samin kanssa elämään yhdessä, perheenä, saman katon alla. Tiedän että tie on pitkä ja kahden aikuisen ihmisen elämien yhteen saattaminen ei ole, eikä koskaan tule olemaankaan helppoa, mutta se on mahdollista, jos sille antaa mahdollisuuden. Kun rakastaa ja tulee rakastetuksi, kun muistaa että se toinenkin ihminen on arvokas, ja muistaa antaa tilaa itselleen ja Rakkaalleen, ja muistaa "tulla puolitiehen vastaan" opetella toisen tavat ja elämä. Kun muistaa rakentaa yhdessä yhteistä, ei kumpikin tahoillaan, on mahdollisuus vaikka mihin. Eikä koskaan unohda miten arvokas asia se Rakas siinä vieressä on ja miten hetkessä kaiken voi kadottaa. Ottaa kädestä kiinni, kertoa "Minä Rakastan Sinua", jutella, ja olla hiljaa. Ja kaiken tämän lisäksi muistaa, miten tärkeä itse on ihmisenä. SIten saa suhteen toimimaan. Äiti sanoi joskus minulle kultaisen vinkin, jota olen noudattanut "Älä anna auringon laskea riidan ylle!" tätä olen noudattanut ja tulen noudattamaan, vihoissa ei saa mennä nukkumaan.
Rakastakaa toisianne, halatkaa ja kertokaa miten tärkeä se ihminen siinä vierellä on, on se ystävä tai elämänkumppani. Kaikki on kovin pienestä kiinni ja jokainen hetki voi olla viimeinen. Älkää erotko tai menkö nukkumaan riidoissa.
Ihanaa loppuviikkoa <3
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
