Lueskelin varovasti blogiani viimevuoden samalta päivältä, siis eiliseltä. Se oli täynnä ahdistusta. Täynnä ikävää ja surua, täynnä ajattelua ennen ja jälkeen Jannen kuoleman. Oli ahdistavaa lukea se, mutta toisaalta taas tuntui hyvälle. Minä todellakin olen menny valtavan loikan eteenpäin. Miten paljon elämä on mennyt vuodessa eteenpäin. Miten paljon on toivoa tullut epätoivon tilalle, miten paljon on tullut onnea surun ja ikävän tilalle, miten paljon on tullut uskoa ja unelmia kaiken synkän keskelle. Ihminen on selviytyjä, minäkin olen. En uskaltanut vieläkään lukea enempää vanhoja tekstejäni. En kuitenkaan ole niin vahvoilla että voisin ottaa sellaisen askeleen. Olen ajatellut että tulostaisin sivut, että saisin ne vanhanaikaisesti pöytälaatikkoon, vähän niinkuin päiväkirjan. Harmi kun en alunalkujaan tehnyt niin, jokupäivä otan sen urakakseni.
Eilen ajattelin oikeasti ensimmäisen kerran. Janne on kuollut, ei ole nukkunut pois, ei ole lähtenyt vaan kuollut, ei tule takaisin, ei ole työreissulla, ei soita ja kerro olevansa matkalla kotiin. Eilen ensimmäisen kerran en itkenyt sitä ajatusta. Ei se hyvältä tuntunut, mutta kyyneleet eivät tulleetkaan. Tuli se epämiellyttävä olo ja ikävän tunne. Mietin miten epäreilua elämä on. Toisaalta taas mietin miten paljon olen saanut. Uskon että tämän myötä minusta kasvaa ihminen joka ymmärtää elämän arvon, on ehkä osittain jo kasvanutkin. Haluan kasvaa ihmiseksi joka ymmärtää kaikkien toisten ihmisten arvon, ja ennen kaikkea ihminen joka ymmärtää oman itsensä arvon.
Kuuntelin eilen radiosta jotain aamuohjelmaa jossa puhuttiin parisuhteista. Joku mainitsi että "ei voi erota, koska on liian vanha aloittamaan alusta kaikkea..." hassua ajattelin, jos parisuteessa ollaan vain sitä varten että ollaan liian vanhoja. Jos tunne on kuollut. Koska ihminen on liian vanha olemaan onnellinen, ja onko se parisuhde se ainoa onnelliseksi tekevä asia. Onko pakko olla joku vai voisiko olla yksin, jos suhde ei toimi`? Ei silti kannata helpolla erota, kaikki kortit on katsottava ja keinot käytettävä pitkän suhteen pelastamiseen, mutta jos sekään ei auta, on parempi katsoa erisuuntiin ja olla onnellinen. Hassuinta tässä on että ehkä itsekkin ennen olisin ajatellut noin, olen liian vanha siihen ja tähän.. Asenteeni elämään oli täysin eillainen.
Tietysti Jannen kuoleman jälkeen tilanteeni on erilainen. Ei ollut eroa, siinä varsinaisessa merkityksessä. Ei voinut sopia lasten tapaamisesta, ei ollut kuolleita tunteita, ei ollut vihaa, ei ollut riitoja. Kaikki vietiin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minusta tuntui siltä että olen vanha, en kestä tätä, en vaan yksinkertaisesti voi taas kerran aloittaa alusta, surun ja tuskan puristaessa sydäntäni. Mietin että elämällä ei ole minulle annettavaa. Muistan kuitenkin siskoni Marjan sanoneen minulle jotakin sellaista että kyse ei ole siitä onko elämällä jotain annettavaa, elämä ei anna kenellekkään mitään vaan itse on elettävä ja tehtävä elämä onnelliseksi. Tässä on vinha perä. Itsesääliin jääminen ei auta tai palvele ketään. Surulle on annettava aikaa, tuskalle ja ikävälle myös, mutta niinden on pikkuhiljaa annettava väistyä ja antaa onnelle mahdollisuus. Vaikka en sanonnoista niin kovasti pidäkkään "Jokainen on oman onnensa seppä" sanonta on kuitenkin hyvä, näinhän se on. Ei kannata jäädä vellomaan asioissa joille ei voi mitään, vaan on tehtävä parhaansa niiden asioiden suhteen joille voi. En minäkään voi vielä olla täysipainoisesti onnellinen kokoajan, en voi olla surematta ja itkemättä, en voi olla kaipaamatta, mutta voin hyväksyä nämä tunteet itselleni ja tehdä arjesta onnellisemman, elämästäni onnellisemman.
Laitoin eilen illalla Samin kanssa Jonnin ystävälle patjaa lattialle ja petasin sänkyä yökyläilyä varten. Suunnaton onnentunne tuli lävitseni, me teemme tässä arkisia asioita yhdessä, minä olen onnellinen sängyn petaamisesta, olen onnellinen takkatulesta, olen onnellinen että pääsen töihin koska Sami voi olla lasten kanssa. Olen onnellinen ja tyytyväinen elämästäni johon kuuluu niin monta rakasta ihmistä, niin monta rakasta muistoa, niin paljon onnea ja iloa surun ja murheen lisäksi. Olen onnellinen että minulla on mahdollisuus nauttia vielä tästä kaikesta. Tulevasta kesästä, auringosta, valosta, toisen ihmisen sylistä ja rakkaudesta.
Toivoisin teille kaikille onnea elämäänne, kukaan ei ole liian vanha tai nuori olemaan onnellinen. Pidä huoli itsestäsi, kukaan muukaan ei voi leukaasi nostaa ylös. Minäkin pystyn siihen joten pystyt sinäkin!
