Keneltä se on pois jos olen hetken onnellinen?

Yhteiselo on lähtenyt sujumaan oikein hyvin. On ihanaa kun on joku öisin vieressä, joku jonka kanssa jutella, ja jakaa arkea. On mennyt muutamia päiviä, ehkä jo viikkokin että olen ollut "tavallinen", ihminen joka ajattelee normaaleita lapsiperheen asioita. Miettii mitä kaupasta, miten saa ajan riittämään kaikkee mitä pitäisi tehdä, koska sitä ja tätä. Se tavallisuus ja arki on ihan parasta. Olen aina pitänyt arjesta ja rauhallisesta kotielämästä, nyt tuntuu että siihen on taas mahdollisuus. En kaipaa extremeä elämään, sitä on ollut niin paljon, että tämä riittää. Muut kiivetköön vuorille, ja hypätköön alas, pomppikoon benji köydessä ja sukeltakoon haiden sekaan. Se ei ole minua varten, tämä on ja olen siitä onnellinen.

Kuitenkin kuten aina, minulla ei ole oikeutta onneeni täysipainoisesti. On edelleen ihmisiä jotka ovat sitä mieltä että en rakastanut Jannea tarpeeksi, että nyt ei ole vielä asiallista tehdä tällaista siirtoa, että minun olisi vielä surtava rauhassa... Sitä olen eniten miettinyt että miten nämä ihmiset tietävät että en sure tai että en kaipaa, he eivät ole minun kanssani missään tekemisissä. He eivät näe iloa ja onnea poikien kasvoilla kun me olemme "tavallisia" he eivät näe miten elämä alkaa vihdoin löytää suunnan ja asiat järjestyä. He eivät nähneet jokapäiväisiä itkuja ja nyt he eivät näe iloa kasvoilla. Mutta he voivat arvostella, aina he voivat.. Ihmisillä saa olla omia mielipiteitä, ja kaikista ihmisistä ei tarvitse pitää. En kuitenkaan keksi yhtään ainutta syytä miksi nämä ihmiset ovat oikeutettuja arvostelemaan minun elämääni ja valintojani koska eivät siitä mitään tiedä. Mietin kovasti että koska tämä pohdinta tästä asiasta loppuu, joko tämä on viimeinen bloggaukseni tästä. Toivon jokakerta sen olevan. Enää minua ei itketä tämä asia, kiukuttaa vaan, kuka on mielestään oikeutettu tällaiseen? Eikö meillä jokaisella ole omassa elämässään tarpeeksi, ettei tarvitse muiden elämään sekaantua?? Jos sinulla on tylsää, ala lukea vaikka Venäjää tai opiskele jotakin muuta. Ole kuitenkin kiltti ja jätä minut ja perheeni elämään rauhassa. Minä ja pojat olemme sen ansainneet, ja sitä Jannekin olisi halunnut, meidän onneamme. Ettemme tuhlaa elämäämme.

Janne on edelleen poikien isä, vaikka läsnä hän ehti olla liian lyhyen aikaa. Edelleen katsellaan kuvia reissuista ja touhuista isin kanssa ja poikien päässä isi alkaa olla jo jonkinlainen supersankari. MEIDÄN isi osasi sitä ja tätä.. Edelleen puhutaan ja surraan, mutta eikö siinä sivussa saa olla onnellinen. Niin minä kun pojatkin.

Jokatapauksessa meidän elämä on järjestymässä, meillä nauretaan enemmän kuin itketään, ja jos itketään niin sitten itketään. Ovenväliin jäänyttä sormea, maahan tippunutta jätskiä, kaikkea sellaista mitä tavallisissa perheissä itketään. Joskus sitten itketään isiä, ollaan sylikkäin ja itketään, mutta ei aina, ei jokapäivä, eikä joka viikko. Isi muistetaan kuitenkin jokapäivä ja joka viikko, ja se ei aiheuta itkua, vaan iloa hyvistä muistoista. Olemme sen ansainneet, pojat ovat.

Itse suren omalla tavallani, itken joskus illalla, ja suren. Enää ei kuitenkaan pelota, vaikka tulee vastoinkäymisiä, en olekkaan yksin. Ei pelota se musta tulevaisuus, joka oikeastaan onkin auringonvärinen ja ihana. Kohta on kesä, mennään mökille, toukokuussa on kivat juhlat, sisko on ollut naimisissa iäisyyden <3 meni varmaan tosi nuorena naimisiin , ehkä alaikäisenä, eihän tässä olla vanhennuttu yhtään. Tulevissa kuukausissa on toivoa, on mitä odottaa, ja se ei ole keneltäkään pois. Minun elämäni alkaa järjestyä.

Onnellista loppuviikkoa kaikille. Nauttikaa pian alkavasta (vihdoinkin alkavasta) keväästä ja koittakaa olla tuhlaamatta rahojanne kevätsisustusvimmaan. Minäkin koitan.

Ensimmäiset pisamatkin otettu terassilla :D