Olen ajatellut elämää yleensäkin, ja etenkin omaani. Miten onnellista ja tasaista se on nykyään. Olen miettinyt että miksi minä joka kerta Samin mainitessani, muistutan ihmisille etten ole unohtanut Jannea. Olen täällä ihmetellyt sitä mikä oikeus ihmisillä on arvostella minua ja elämääni, ja kuitenkin itse ehkä arvostelen jossain sieluni sopukoissa itseäni. Miksi minä selitän, kenelle olen tilivelvollinen. Läheiseni, niin oma perheeni, kuin Jannenkin sukulaiset tietävät varmasti että kaipaan Jannea, enkä ole unohtanut, miksi minä jatkuvasti mainitsen koko maailmalle asiasta. Ihan niinkuin se ei riittäisi että ne jotka ovat minulle kaikkein tärkeimpiä tietävät kyllä. Näkevät ikävän kasvoillani ja kuulevat surustani, suoraan minulta. Kenelle muulle olen tilivelvollinen? En kenellekkään, tiedän mitä tunnen ja se on vain minun asiani. Jos haluan jakaa asiaa jaan sen läheisteni kanssa. Minun on lopetettava itse itselleni selittäminen.
Olen pohtinut paljon elämääni ennen ja nyt. Tällä viikolla on elämä ja kuolema ollut vahvasti läsnä, varmasti paljolti työharjoittelun takia. Minun on ikävä entistä elämää, minulla on kova ikävä ihmisiä siinä. Eniten kaipaan Jannen perhettä.. Jannen äitiä ja isää, poikien isovanhempia. Lisäksi kovasti ikävöin Jannen sisaruksia. Ihan jokaista heistä ja Hannaa häntäkin on kova ikävä. Katselin Jannen siskon bändin sivua ja ikävöin Eveä ja Miikkaa. Ikävöin sitä mikä minulle oli ennen arkipäivää, ja nyt en enää tapaakkaan heitä samalla tavalla, en soittele enää samalla tavalla, en juttele samalla tavalla... Silti minulla on heitä kova ikävä. Eivät he ole kadonneet mihinkään, eivät he ole minua hylänneet enkä minä heitä, yhteydenpito on vaan vähentynyt kovasti. Silti ikävöin, ja mietin ja kaipaan heitä. Menetin Jannen myötä paljon muutakin, koko elämäni, elinympäristöni, tavallisen arjen. Elämä oli ennen kovin erilaista, minä olin muualla, minulla oli toisenlaiset ympyrät. Välillä kaipaan sitä, entistä elämääni, kaipaan teitä siellä Varkaudessa, kaipaan sitä minkä menetin.
Ei minulta kannata kuitenkaan kysyä vaihtaisinko elämäni joka minulla on nyt entiseen.. En halua sellaiseen vastata, se ei ole mahdollisuus, siksi sitä ei kannata edes pohtia. Vaikka kaipaan mennyttä, ei se tarkoita ettenkö olisi nyt onnellinen. Olen hyvin onnellinen, olen rakastunut, olen iloinen, ja olen yllättynyt siitä että elämäni on niin hienoa nykyään. Se että ikävöin entistä elämääni, ei tarkoita että haluaisin siihen palata. En ajattele sitä niin, ajattelen sitä jonakin menneenä, en mahdollisuutena. En mistään hinnasta haluaisi luopua Samista, enkä siitä mitä meillä on nyt. Tuntuu hyvältä kun joku välittää ja pitää huolta, tuntuu hyvältä rakastaa. Ihminen on ajatteleva olento, siksi menneeseen kaipaa vaikkei sinne ajattele edes palaavansa.
Minun on siis ikävä ihmisiä jotka olivat ennen vahvasti elämässäni läsnä. Minun on ikävä sitä että kaikki oli huolettomampaa, ja kuitenkin elämä on nyt jo asettunut uusiin uomiinsa ja on huolettomampaa, kunhan vaan lakkaan pelkäämästä. Uusia menetyksiä, sitä että jotain sattuu ja turhaa omien tunteideni selittämistä muille kun läheisilleni. Rakastan elämääni nyt, on ihana tutustua uusiin ihmisiin ja saada uusia ystäviä. Rakastan Samia ja hänen perheestään on tullut hyvin läheinen minulle, he ovat kaikki ihania ihmisiä. Rakastan myös Jannen perhettä, jokaista heistä. Tottakai rakastan Janneakin, muistoa hänestä.
Aion lopettaa pelkäämisen, aion olla onnellinen ja rakastaa. Minulla on elämässäni kaikki hyvin, toivon että sinullakin on <3 mukavaa viikonloppua.
