"Äiti, minulla ei ole enää isiä, minun isi on kuollut"

Tästä se alkaa.. viikonpäästä tiistaiaamuna on kulunut vuosi Jannen kuolemasta. Vieläkään en usko sitä täydellä sydämmellä todeksi. Vielä on edessä valtava matka, asian sisäistämiseen. Nyt on todellakin aika jatkaa päivä kerrallaan, hetki kerrallaan, pienin askelin. Tänään koulussa tulivat ensimmäisen kerran kyyneleet, julkisesti, ihmiset näkivät, minua itkettää ja minä selvisin. Sain monta taputusta olkapäälle, monta kysymystä "pärjäätkö" "miten voit", monta kosketusta ilman sanoja jotka kertoivat kieltä "Olen pahoillani, ja minä näen sinun on paha olla" ja minä selvisin. Jokainen kosketus, sai kyyneleet nousemaan uudestaan, ja jokainen samalla teki oloni paremmaksi. Nämä ihmiset, moni niin paljon minua nuorempi, välittävät. Ei tarvitse sanoja ei tarvitse avautua, taputus olalle, "hei olen tässä, kyllä se siitä". Tuntui hyvälle, tuntui hassulta, mitä minä pelkäsin, ihmiset voivat olla empaattisia, minä uskalsin näyttää tunteeni, aina ei ole hyvä olla.

Viikosta tulee raskas, viikonlopusta tulee todella tunnerikas. Näen ystäviäni, mutta aikaa on vain vähän, joudun jättämään jäähyväiset melkein saman tien kun heidät olen pitkästä aikaa tavannut, silti se on sen arvoista. Haluan ajaa Suomen toiselle laidalle, haluan juuri tänäviikonloppuna olla lähellä heitä ja lähellä Jannea. Haluan käydä haudalla, sadannen kerran kysymässä miksi? Tiedän että tälläkään kertaa en saa vastausta, mutta kysyn kuitenkin, yhä uudestaan ja uudestaan. Tiedän että en ole ainoa joka suree, pojat surevat isää, Jannen vanhemmat ja sisarukset surevat, ystävät surevat. Suru on kuitenkin hyvin henkilökohtainen asia, en osaa asettua kenenkään muun asemaan, tiedän että he ikävöivät ja silti olen yksin suruni kanssa, samoin ovat hekin.

Vuosi on mennyt hetkessä.. Voin edelleen nähdä Jannen pelaamassa poikien kanssa, lukemassa satua, pesemässä hampaita, peittelemässä nukkumaan.. Jerry otti minua lauantai-iltana kaulasta kiinni ja sanoi "Äiti, minulla ei ole enää isiä, minun isi on kuollut ja minä haluan isin" Totesi, ja puristi kovasti kätensä kaulani ympärille. Se oli ensimmäinen pydähdys tänä aikana. Jerry on sen nyt ymmärtänyt, totesi ja suree. Tuntui kuristavalta ja ahdistavalta että viisivuotiaani joutuu tällaisen asian eteen. Itketti ja satutti, satutti todella. En voinut kuin halata poikaani, ja pitää sylissä, ei ollut sanoja, mitä voi vastata, ei mitään. Mitä sinä vastaisit? Jerry totesi sen mitä minä pelkään, isi on kuollut, ei tule takaisin.. Mutta entä jos huudan, itken ja raivoan, ei auta, isi ei tule, Janne ei tule kotiin, ei tänään, huomenna, eikä ensiviikolla. Poikani on sen ymmärtänyt, koska minä ymmärrän?

Minä selviän, me selviämme.. Minulla on ihana perhe ympärillä, minulla on pojat ja Sami, siskot ja äiti, ystävät ja koulukaverit, minulla on paljon ihmisiä. Minä selviän, tästäkin viikosta, ja seuraavasta kesästä ja vuodesta, pikkuhiljaa enemmän elämästä nauttien, tulevaan luottaen. Tällä viikolla on aika surra ja kaivata, ei tarvitse tehdä muuta, mutta sen jälkeen on kerättävä voimansa ja jatkettava, on muistettava että jokainen hetki ja päivä on lahja, on muistettava käyttää ne hyvin ja muistettava rakastaa. Iso kiitos kaikille tähän asti ja suurempi kun jaksatte tulevan. Olette minulle tärkeitä ja rakkaita. Muistakaa välittää toisistanne <3