Joskus ei sitten vaan jaksa, vaikka tietää että on jaksettava. Tulee liikaa kaikkea, tuntuu että positiivisuus on pyllystä ja syvältä. Miksi olla positiivinen, kun se ei auta mitään, aina tulee takkiin... Niinpä, kuulostaa varmaan tutulta ihan jokaisesta meistä. Itse olen saanut pinnistellä tämän asian kanssa nyt todella kovasti. On pitänyt pakottaa itsensä, olemaan positiivinen. Mieluiten makaisi sängyssä eikä nousisi ylös. Nukuttaa, aina vaan nukuttaa.
Kevät se se on, meidän perheen alakulokausi. Lopputalvi ja alkukevät. Sopii muuten se alakulo tähän harmauteen, mikä ulkona on. Hyvä onkin että on harmaata, sanoin Samille aurinkoisena päivänä, että harmi kun paistaa, ei voi hyvällä omallatunnolla masentua sisällä. Niin no, tämä on kolmas kevät Jannen kuoleman jälkeen. Ensimmäinen oli vaikein, toinen oli helpompi, ja tämä kolmas... tämä on taas vaikea. Hirveästi raskasta oloa, pahaamieltä, huolta, kaikkea. Kävin Varkaudessakin, tai kävimme, koko perhe, esikoista lukuunottamatta. Oli ihana nähdä kaikkia, mutta sitä ei voi millään positiivisuuden asteikolla sanoa lomaksi, niin raskas reissu se oli. Jannen hauta näytti ankealta, mikäpä ei näyttäisi, loskan ja likaisen lumen keskellä. Viereen oli haudattu joku, kumpu oli vielä uusi. Ahdisti ajatus että hautajaisvieraat olivat ehkä seisoneet Jannen haudalla. Tulin vihaiseksi, tuntui kamalalta, vaikka pakkohan heidän oli siinä seistä. Vein kukkasia, ne olivat väriläikkä haudalla, sellainen kun Jannekin oli, näyttivät keväältä. Kynttilöitäkin oli, paljon, se tuntui hyvältä. Olen päättänyt miettiä asioita joita Jannessa rakastin, koska viimeisen vuoden aikana ne selvittämättömät olemassa olevat asiat ovat vaivanneet minua. Se että ne vaivaavat, ei auta mihinkään, siispä muistelen kaikkea hyvää. Toivon sen tuottavan tulosta ja helpottavan tätä kevättä. Kysyttävää olisi niin paljon, niin monta miksi kysymystä että pää meinaa haljeta. Joten, ei tämä kevät ei taas ole helpompi kuin edellinen, se ei vaan mene niin. Välillä on helpompaa ja välillä vähän vaikeampaa. Aaltoliike on parempi kuvaus kuin se jatkuva parempaan suuntaan meneminen, näin surutyötä ajatellessa. Onneksi aallon harjan ja pohajan väli pienenee kun aika kuluu, joskus ne ovat sitten pelkkiä laineita.
Mitä siihen positiivisuuteen tulee... Se on ollut melkolailla hakusessa viimeaikoina. Haluan olla positiivinen, ja olen sellainen, aina vaan ei pysty kaiken huolen ja murheen keskellä. Minulle naamakirja ei ole paikka kertoa pahasta olosta, eikä kurjista asioista, noin niinkuin pääsääntöisesti. Minä kerron siellä hyviä asioita. Hirveästi on ollut juttua miten ihmiset "kiillottavat" elämäänsä kertomalla miten kaikki on niin hienosti tai muuta vastaavaa. Sitten ikävään sävyyn todetaan että se ei voi olla mahdollista, hitto mitä teatteria. Minulle se ei ole teatteria. Jokainen hyvä asia jonka sinne laitan on aivan totta. Jos ei ole mitään iloista laitettavaa en laita mitään. Totta on se että minulla on mahtava perhe ja ystävät. Paras aviomies jota maa päällään kantaa, ihminen joka aina vaan jaksaa ja jaksaa... Meillä on Rakkautta ja luottamusta, ja hänen lähellään ja kanssaan olen onnellinen. Ihan oikeasti, eikä mitään kiillottamista. Minusta on hienoa laittaa naamakirjaan hyviä asioita. Sitten kun itkettää kovasti ja surettaa, voi katsoa kuvia, ja tekstejä, muistaa mitkä asiat kuitenkin on hyvin. Ei meillä aina ole ruusuilla tanssimista, meidän elämä on välillä musertavan rankkaa, mutta silloin jätän kirjoittamatta, kirjoitan kun Enni hymyilee, pojat sanoo jotain hassua, Jonnilla on joku kiva juttu. En halua käyttää sitä väylänä jakaa pahaa oloa. Jos on pahaolo, ei paljon naamakirja sydämet ja tykkäykset auta, silloin tarvitaan oikeaa halausta, oikeaa juttelua, oikeaa ihmistä, miksi siis kirjoittamaan kun tulee sadannen kerran kylmää vettä niskaan, ei se auta, ne iloiset kuvat ja ymmärrys siitä että elämä on ainutlaatuista ja elämisen arvoista, auttavat.
Sami sanoi minulle viikonloppuna yhtäkkiä, "on aika erikoista että tapaa ihmisen joka ensi hetkestä alkaen tuntuu tutulta, vaikka koskaan ei ole ennen tavannut..." totta <3 sellaisen minä löysin, ja vierellä hän on yhä. Tuollaiset asiat ovat niitä jotka auttavat jaksamaan, ja se halaus ja posken silitys vaikka neljältä aamuyöllä kun kaikki kaatuu niskaan.
Sydän teille kaikille lukijoille <3 !
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
