Se ois sitten tammikuu kääntynyt helmikuuksi. Koulu on alkanut, ja melkoisella rytinällä. En tiedä onko kovin fiksua haalia näin hirveä määrä moduleita (=tentteja, ryhmätehtäviä, yksilötehtäviä, nettitestejä...) yhteen kevääseen. No haalittu on ja sillä sipuli, hoidan pois. Positiivisena asiana on että suoritin toisen vuoden lääkelaskut heti alta pois, joten saa olla taas rauhassa. Kerran vielä tämän koulun aikana, mutta ei hetkeen. Mietin äitiysloman aikana useasti töihin paluuta, ja vakavissani olin sitämieltä että olisi paras palata kaupan alalle. Se olisi ollut virhe!! Jo ensimmäisen viikon jälkeen olin sitämieltä että sitä on tullut sinne minne pitikin. Oikeastaan lopulliset urahaaveetkin alkavat muotoutua, ei täysin varmasti, mutta suuntaa antavasti. Aika näyttää. Tiedän kuitenkin jo missä aion syventävän harjoittelun tehdä, jos kaikki menee niinkuin suunnittelen. Siihen on kuitenkin vielä hetki aikaa.
Tämän kevään aloittaneessa modulisa on paljon henkisesti raskaita asioita. En tiedä ajattelevatko kaikki niin, mutta minulle tämä on melkosta tunteiden mylläkkää. Puhutaan vanhuudesta, kuolemasta, saattohoidosta, syöpätaudeista, sisätaudeista. Puhutaan ihmisen elämän viimeisistä hetkistä, ja siitä mitä silloin tapahtuu. Ajattelin aluksi että pimeys ja talvi on saanut mielen alakuloiseksi, kunnes tajusin että moduli on kovin rankka minun kestettäväkseni. Jannen kuoleman kolmanteen "vuosipäivään on aikaa 1,5kk ja yhä edelleen tämä aika ennen sitä tuntuu olevan minulle raskasta. Luin sisätautien tenttiin, hirveä määrä tietoa sydänsairauksista. Monesti ajatus harhautui ja mietin miksi Jannelle kävi näin, oliko tässä syy, tuntuuko minusta miltä, mikä tuo pisto oli, pitää muistaa päivittää testamentti. Siinä sitä sitten ollaan pitäisi keskittyä kardiologisiin sairauksiin, ja minä mietin testamenttiani. Ajatus taas "hiukan" karkasi. Tosin se testamentti toden totta pitäisi päivittää, hoidan sen huomenna...
Toinen kipeä asia on saattohoito. Sitä on toistaiseksi sivuttu hieman vaan. Sekunnin sadasosassa mieli harhailee viime kesään. Saattohoito, isän saattohoito. Mitä se oikein oli? Vierellä olemista, kädestä kiinni pitämistä. Monestikohan viimeisen viikon aikana katselin sängyssään makaavaa isääni ja kysyin "isä mitä sinä mietit?" vastaus oli aina sama, "On niin paha olo, auta minua." Aika oli pysähtynyt, ulkona paistoi aurinko, kesän ensimmäinen hellepäivä. Koivun oksat heiluivat ikkunan takana, linnut lauloivat, oli kuuma. Se sama maisema mikä pikkutyttönäkin näkyi äidin ja isän makuuhuoneesta. Kaikki vaan oli kovin pientä, oliko se "suuri puisto" jossa serkkujen kanssa leikittiin, kutistunut ajan kuluessa. Oliko se "valtatie" muuttunut pieneksi kun vuodet ovat vierineet? Muistelin lapsuutta ja juuri sellaisia lämpimiä kesäpäiviä, leikkiä, naurua, iloa. Nyt sängyssä makasi isä joka oli varjo entisestään, ja minua suretti, ja minun tuli ikävä. Sisällä isän luona aika oli pysähtynyt. Minuutit muuttuivat tunneiksi, ensin oli aamu ja kohta jo ilta. Millään ei olisi halunut lähteä yöksi kotiin, hetki vielä, vielä kuppi kahvia, mittaanko verenpaineet vielä kerran, onpas ne matalat, jäänkö hetkeksi vielä, pärjäätkö äiti ja salaa toivoo että toinen sanoo ettei pärjää, ettei vielä tarvitsisi lähteä.
Saattohoitoa seuraa ennen pitkään kuolema. On hyvä asia että jää aikaa sanoa hyvästi. Kuolema itsessään ei ole pelottava. Se rauha jonka kuolleen kasvoilta näkee on uskomaton. Janne oli kovin rauhallisen näköinen, siinä oli se Janne joka ennen nauroi, jutteli ja oli iloinen. Isäkin muuttui, aamulla kun isän lähdettyä näin hänet, hän olikin se isä jonka muistan lapsuudesta. Ei sairauden merkkejä, ei riutumista, ei ryppyistä otsaa, eikä kipua. Siinä makasi isä lapsuudesta, juuri sellaisena kuin hänet muistan ja haluan muistaa. Kuolema ei ole pelottava asia, mutta suru on. Pelkään surun tuomaa ahdistusta ja kipua, sitä fyysistä kipua ja pahoinvointia. Pelkään antaa surun tulla, ja olen sen jonnekkin lukinnut. Jannen kuoltua suru tuli kin myrsky, varoittamatta ja voimalla. Isän kuoltua en ole antanut sen tulla. Äidin soitettua aamulla 12.7. ja kerrottua isän lähdöstä, tuli itku, ikävä ja surun kyyneleet. Tiesin puhelimen soidessa niin aikaisin, mistä oli kyse. Oli kiire vastata ja samalla mietin etten halua vastata, koska hetken isä vielä on elossa, puhelun jälkeen ei enää ole. Sen jälkeen surulle ei ole ollut aikaa, oli häät, Ennin syntymä, ristiäiset, ja kaikkien näiden jälkeen olen antanut hetken itselleni ja isälleni, hetken surulle. Sillä voimalla en ole sitä enää päästänyt elämääni, millä se tuli 19.3.2012. Toivottavasti se ei koskaan enää tulekaan kuin myrsky.
Tuntuu hyvältä kirjoittaa tunteitaan, vaikka joskus ne ovat ahdistavia. Yleensä ne nykyään ovat onnellisia, ja iloisia. Päivät vuoden alusta maaliskuulle, ovat kuitenkin rankempia kuin monet muut. Siksi silloin on hyvä purkaa oloaan, ja antaa ajatuksille aikaa. Tuntuu hyvältä palata kappeliin jossa Janne makasi kun hänet kuoleman jälkeen näin, siellä oli rauha. Tuntuu hyvältä muistaa äidin ja isän makuuhuone, ei silloin kun isä oli lähdössä vaan siltä ajalta kun sai maata punaisissa apila lakanoissa, vanhempien sängyssä pitkään aamulla. Siihen aikaan kun olin vielä lapsi. Silloin minä sanoin isälle "auta minua" ja isä auttoi. Kesällä isä pyysi samaa minulta, minä pystyin vain pitämään kädestä kiinni ja silittämään kämmenselkää ja hiuksia. Haluaisin niin auttaa, mutta en voi, mutta auttaahan että pidän kädestä kiinni? Älä pelkää isä, kohta on paremmin, me pärjäämme. Isä minä rakastan sinua. Älä pelkää, vähän vielä... Sitten isä lähti ja minä jäin pärjäämään. Edelleen minä rakastan, isää, Jannea, mammaa, isoäitiä ja toivotan heille hyvää matkaa, jatkan pärjäämistä ja jatkan Rakastamista tässä elämässä. Rakastan poikia, Enniä, Samia, siskoja, äitiä. Minä rakastan niin kovin että välillä pelottaa. Pelottaa että joku rakkaani lähtee varoittamatta. Joka ilta pyydän, "ethän vie enää ketään, et ainakaan varoittamatta, ja yllättäen" ja toivon että pyyntöni kuullaan.
Kädestä pitäminen on aliarvostettua. Siitä tulee hyvä olo, turvallinen olo. Minä pidän Samia kädestä kiinni joka päivä. Usein katsoessa telkkaria, kun hän ajaa autoa, ottaisin mielelläni kädestä kiinni, kun jännittää joku asia, otan kädestä kiinni, kun kaipaan läheisyyttä. Kädet ovat halaamista varten, sanoi äitikin aina. Niin ovatkin, ja kädellä voi ottaa kädestä kiinni. Rakasta, ystävää. läheistä, kun hän sitä tarvitsee. Se kertoo, sinä olet tärkeä minulle, ja minä rakastan sinua. Ollaan tässä käsi kädessä, vaikka ihan hiljaa. Ollaan kuitenkin ja välitetään.
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
