Epäilyksiä ja pelkoja...

Se on sitten 18.1. ja huomenna minulla on tämän vuoden ensimmäinen koulupäivä. Toisaalta aika hienoa, toisaalta taas... hiukan on haikea mieli, vähän ehkä itkettää, hiukan enemmän pelottaa, miten ikinä osaan olla päivisin taas opiskelija. Miksei voisi olla rikas kuin kroisos? Olisi vaan kotona perheen kanssa... aina, aina ja aina. Minun tulee hurja ikävä meidän aamuja kotona, sitä kun ekaluokkalaisen saa hakea kotii, kaikkea sitä arkea mitä täällä kotona on. Silti olen innoissani, olen saanut hoidettua itselleni kevääksi kaksi harkkapaikkaa ja muutenkin HOPS on oikein mallillaan.

Seurasin eilen illalla ja tänään viisivuotiaan pähkäilyä ja valinnan vaikeutta siitä että mennäkkö serkkupojan luokse vai tullakko muiden mukana mamman luokse. Kovasti olisi toivonut että me ratkaisemme asian hänen puolestaan, ihan jo itkettikin kun vaan ei osaa päättää. Mammalle tuli muitten mukana, mutta oli se vaikea päätös. Kaikki vaihtoehdot olivat yhtä hyviä, siksi oli vaikea päättää. Olisi niin helppoa kun joku päättäisi puolesta, sanoisi että näin tehdään ja sillä hyvä. Ihan vielä aikuisenakin. Itse toivoisin että joku tulisi ja sanoisi. Salla nyt sinä jäät kotiin ei ole muuta vaihtoehtoa. Silloin olisi helppo pysyä täällä, olisi hyvä ja turvallinen olla. Siinä on kuitenkin todella iso mutta. Olisinko sittenkään onnellinen, jos vaan luovuttaisin. Luovuttaisin jo ennen kuin olen mitään edes aloittanut. En menisi kouluun, jäisin kotiin, hakisin töihin. Missä kummassa on se rohkeus millä lähdin tavoittelemaan jotakin uutta, jotakin mikä kiinnosti kovasti. Se tahto, teen tämän itseni takia, koska haluan ja koska minulla on vain yksi elämä elettävänäni.

Olen vähän väsynyt, ja sekin pelottaa. Jaksanko kaiken sen mitä opiskelu tuo tullessaan. Olen myös perfektionisti opiskelujeni suhteen, haluan panostaa täysillä. Kun menen tenttiin haluan tuntea että olen tehnyt kaikkeni pärjätäkseni siinä, vähempi ei riitä. Miten kummassa se onnistuu, kun kokoajan väsyttää. Onneksi ollaan menossa kevättä kohden ja päivät pitenevät jatkuvasti. Kevään myötä se into ja jaksaminen sieltä taas löytyy. Olen ihan varma siitä.

Minulla on siis kaikki hyvin ja samalla ahdistaa. Minä en ole valmis lähtemään kotoa, ja kuitenkin samalla tiedän että en tule olemaan koskaan valmis. Kotona olen ollut turvassa. Monta kuukautta "piilossa" kaikelta. Nyt astun taas toisenlaiseen elämään. Kotioven ulkopuolelle ja palaan kouluun ja töihin. Pelottavaa.

Kävin isän haudalla tänään, pikaisesti, viemässä kynttilän. Hiukan itketti, mutta perhe odotti autossa, en antanut itkun tulla. Mietin onko iskällä kylmä, ja miten tyhjältä tuntuu tulla haudalle. Minun on hirvittävän kova ikävä isää. Olisipa ollut hiukan enemmän aikaa, vaikka häiden ja Ennin syntymän yli. Valitettavasti sitä aikaa ei ollut ja jäljelle jäi ikävä. Siinä haudalla ollessa kynttilän liekki meinasi kokoajan sammua, sekin itketti, mietin että en sitten saa edes kynttilää pysymään palamassa, vaikka haluaisin sen isälle jättää. Samalla kynttilä leimahti suureen liekkiin ja paloi kauniisti. Haluan ajatella että se oli isän viesti minulle. "Täällä ollaan, et ole edelleenkään yksin". Joskus vaan tuntuu vaikealta ajatella kaikkea sitä mitä on tapahtunut menneisyydessä. Siellä on niin paljon kaikkea joka on vienyt voimia että en halua edes ajatella sitä. On asioita jotka olisi pitänyt tehdä toisin, ihmisiä joita ei olisi koskaan pitänyt tavata ja niitä joita olisi pitänyt nähdä enemmän. Huomaan että minun on edelleen vaikea ajatella mennyttä. Silti olen ylpeä siitä mistä olen selvinnyt.

Ehkä osa väsymyksestäni johtuukin siitä että menneisyys alkaa palata, ja saatuani etäsyyttä siihen tulee se ehkä hieman selvempänä ja voimakkaampana esiin. On varmasti 1000 kohtaa jolloin valitsin väärin ja saman verran kertoja jolloin olisin voinut puuttua enemmän. On asioita joista syytän itseäni, asioita jotka toivoisin tehneeni toisin, asioita joille en voinut mitään, mutta jotka ovat taakkana elämässäni. Toivoisin niin kovasti että olisin aikanani luottanut itseeni enemmän. Olisi ollut voimaa enemmän, rohkeutta enemmän ja uskallusta enemmän. Ehkä juuri siksi aion laittaa kellon herättämään ja lähteä aamulla kouluun. Etten myöhemmin mieti, "kumpa olisin vaan uskaltanut" !

Minun on tänäiltana ikävä isää, minä haluaisin jutella Jannen kanssa, minä toivoisin saavani kysymyksiini vastauksia, minä toivoisin että ymmärtäisin. Minun osani on kuitenkin sopeutua ja elää elämääni. Vihdoinkin niin että jossitteluille ei jää sijaa. Minun on oikeasti alettava luottaa itseeni. Uskottava minä osaan, pärjään ja pystyn. Miksi se on välillä niin vaikeaa?