Meillä alkoikin tänään sitten vähän erilainen arki. Kestää aikansa ennen kuin sen sisäistää. Sami on nyt sitten kotona. 8,5kk lasten kanssa olemista. Ihan mahtava juttu minulle, saan jatkaa kouluani. Vaikka nyt hirvittää. En pelkää sitä miten Sami pärjää lasten kanssa kotona. Hyvinhän hän pärjää. Pelkään miten MINÄ pärjään yksin koulussa. Monestikko tunnin aikana mietin rakkaita kotona, montako kertaa itkeskelen kouluun mennessä ikävää, minä olen ollut kesäkuun alusta asti kotona, mihin kummaan se aika meni. Olen ollut Enninkin kanssa jo yli 3kk kotona, mihin SE aika meni? Ihan kauhean nopeasti aika kuluu.
Tämä on myös hieno tilaisuus Samille. Olen ylpeä siitä että hän uskalsi tehdä näin. Ei ole tavallista että isä jää kotiin pienen vauvan kanssa. Luulen että moni piti sitä pienenä vitsinä kun siitä puhuimme aluksi. Ainakin ne ihmiset jotka eivät tunne meitä. Ajatus tuli Samilta itseltään. Heti kun Enni ilmoitti tulostaan, ja olihan hän asiasta maininnut jo ennen sitä. Hän halusi olla kotona, kun siihen kerran elämässä on vain mahdollisuus. Olihan tämä mahdollisuus minulla itselläni ollut jo kolme kertaa aiemmin. Tähän päädyttiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jo ennen kuin kovinkaan moni tiesi minun olevan raskaana. Tottakai pidimme takaporttia, jos kaikki ei menekkään niinkuin suunnittelimme tai tulee muita mutkia matkaan. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Minun modulini koulussa alkaa 19.1. hienman on siis armon aikaa. Opintopisteitä pitäisi keväästä tulla rutkasti, kunhan vaan pysyn aikataulussa. On se kuitenkin aivan eri lähteä kouluun suoraan kotoa. Ilman mitään hoitoon, eskariin tai kouluun kuskauksia. Voin hoitaa kouluni täysipainoisesti, ja tiedän lapsieni olevan hyvissä käsissä kotona. Ainutlaatuista, aion nauttia itsekin keväästä. Kaiken kruunaa harjoittelujaksoni, joita tulee peräkkäin kaksi, olen viimeiset kymmenen viikkoa Raumalla harjoittelussa, ennen kesäloman alkua. Olen siis ihan lähellä ja pystyn suorittamaan kaksi harjoittelua pois päiväjärjestyksestä. Aika hyvä kauppa myös minulle.
Olen, taas kerran, miettinyt ensitapaamistamme. Miten rikkinäinen ihminen kohtasi Samin työpaikan ovella 1.6.2012. Jos joku olisi kertonut minulle silloin missä olen 2,5v päästä, ja millaisessa elämäntilanteessa, olisin pitänyt sitä julmana pilana, ja kertojaa sairaana ihmisenä. Minä olen aivan varma että kohtalo johdatti minut juuri sinne, juuri oikeaan aikaan. Samoin se oli tehnyt Samille. Meidän kummankin piti olla siellä silloin, meidän oli tarkoituskin tavata, meidän kohtalomme oli jo kirjoitettu tähtiin, vaikka itse emme sitä vielä tienneet. Samin tavatessani se tapahtui heti, kiintymys. "Tuossa ihmisessä on jotakin tuttua" -tunne. Se oli hämmentävää, ja ehkä sivuutinkin sen. Enhän minä voinut niin tuntea. Tämän tulin kuulemaan monta kertaa myöhemmin ihmisiltä. Et sinä voi, sinun on kunnioitettava Jannen muistoa. Luulenpa kuitenkin että Janne tiesi jo ennen minua mitä tulee tapahtumaan, olihan hän jo siellä jossakin missä on pelkkää rakkautta ei mustasukkaisuutta, ei surua, ei pelkoa. Janne kyllä tiesi.
Jos Janne olisi saanut valita, uskon että hän olisi valinnut juuri Samin pojilleen uudeksi isäksi. Hän varmasti olisi tiennyt että Samilla on tarpeeksi rohkeutta, tarpeeksi itseluottamusta ja tarpeeksi voimia kohdata meidänlaisemme perhe. Muistan kun olin kotonani Raumalla epätoivoinen, itkin pimeässä, pojat jo nukkuivat. Olin vihainen Jannelle, "sanoin" että jos voit jotakin tehdä auttaaksesi, tee se nyt. Samalla sekunnilla soi puhelin, Sami soitti, kesti hetken koota itseään, mutta uskon vahvasti että Jannella oli sormensa pelissä, ja se mitä hän keksi auttaakseen oli Sami. Samin myötä meidän rikkinäisestä perheestä tuli jälleen ehjä. Ehkä hieman paikkailtu, ehkä vähän erilainen, mutta rakastava perhe. Perhe joka tarjoaa turvaa ja suojaa jokaiselle siellä elävälle. Perhe jonka jokainen jäsen on yhtä tärkeä, riippumatta kuka hän on. Ydinperhe on hassu sana... perhe jossa on biologiset vanhemmat yhdessä on YDINperhe. Uusioperhe kuulostaa siltä että ihmiset ovat menneet uusiokäyttöön... ehkä sitten niin, minun mielestäni sekin on hassu sana. Ehkä kannattaa panostaa enemmän kierrätykseen ihan jokapäiväisessä elämässäkin. Siitä ei voi seurata mitään muuta kuin hyvää, koska meidän uusioperhe on loistava. Meillä lapset tietävät että heitä rakastetaan, meillä ei ole veli- tai siskopuolia, meillä on vain pikkusiskot, pikkuveljet ja isotveljet. Kaikki ihan kokonaisia, ei yhtään puolikasta. Ehkä meillä on isäpuoli vielä, joka on kuitenkin kokonainen isä, uskon että jonakin päivänä se isäpuoli ei olekkaan Sami vaan isi, iskä, faija, ukko... Mikä tahansa. Sen kuitenkin tiedän että yhtään puolikasta ihmistä meillä ei asu.
Uskon että jossain pilvenreunalla sinne menneet rakkaani, Janne, isä, mamma, kaikki siellä olevat ihmiset jotka tuntevat meidät, hymyilevät ja ovat iloisia meidän perheestä. Meidän kokonaisesta perheestämme. Isästä, äidistä, siskosta ja veljestä. Jokaisesta sen jäsenestä. Minä Rakastan perhettäni.
Hyvää loppuviikkoa sinulle <3 ! Muista että elämässäsi on vain kokonaisia ihmisiä, kokonaisia ystäviä, äitejä, isiä, veljiä ja siskoja.
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
