Mun koti ei oo täällä.. vai onko sittenkin ?

Tänään on ollut mahtava ilma. Päätettiin jo aiemmin viikolla että tänään mennään mökille touhuamaan. Mökille ei ole Raumalta kovinkaan pitkä matka, reilu puolituntia ajoaikaa. Matkaan lähtö hieman viivästyi, kun jalat hiukan oikuttelivat ja käveleminen oli hankalaa. En antanut sen kuitenkaan lannistaa vaan ooteltiin hetkinen ja lähdettiin vähän myöhemmin, kuitenkin oltiin jo aamupäivällä mökillä. Ajomatkalla minulle tuli outo tunne, hyvin voimakas tunne, minä olen kotona.. Se tunne käväisi häviävän pienen hetken ajan mutta se oli siellä ja se tuntui sydämmessä asti. Minä olen kotona, täällä minun kuuluukin olla, minun on hyvä olla. Ihan kuin Janne olisi istunut vieressäni, vakuuttanut samaa, aivan kuin olisin kuullut Jannen sanat korvissani. Salla sinä olet kotona. Oli pakko pysäyttää auto, kädet tärisivät ja itku nousi kurkkuun, mutta ei huonolla tavalla, ymmärsin hetken aikaa jotakin, nämä ovat minun tuttuja teitäni, kotipolkujani, mökkitieni, minun pitää olla täällä, minun on hyvä olla täällä. Lopun matkaa olin levollinen, kuuntelin levyä ja lauleskelin mukana, sitä lauleskelua ei onneksi kuulleet kuin Jerry ja Jaska, mutta onneksi he ovatkin suopea yleisö :)!

Kun käännyin mökkitielle, outo tunne palasi, minun piti pakottaa ajamaan tie loppuun asti, mietin Jannea kovasti, mietin miten hän oli ulkoilmaihminen, viihtyi veneellä ja mökillä, miten me kaikki viihdyimme. Mutta taaskaan tunne ei ollut paha vaikka hieman sydämmestä kouraisikin.. Minä suorastaan odotin että pääsen perille. Hassua että nämä tunteet eivät olleet näin vahvat muutamapäivä sitten kun kävin mökillä, ehkä olin niin paniikissa koko asiasta että en antanut niiden tulla. Nyt ne kuitenkin olivat läsnä ja tuntuivat, mutta ne tuntuivat niin kuin kuuluukin. Ja sitten se oli siinä MERI <3 minun on ollut kaikki nämä vuodet kova ikävä merta ja horisonttia siellä jossain kaukana. Merelle tuijottaminen on sydämmelle terapiaa, tuntuu kuin voisi matkustaa maailman ääriin, voisi olla onnellinen ja nauttia. Samanlaisen tunteen saan myös tulen katselusta, sekin rauhoittaa. Kauniina kesäiltana mökin rannassa nuotio, meri on tyyni ja tuli räiskyy, onko parempaa terapiaa, ei ole. Minulle tuli taas tunne että olen kotona, tätä olen ikävöinyt tietämättäni, täällä on minun sieluni ja sydämeni. Minä olen omasta luulostani huolimatta rannikon tyttö. Savolla on sydämmessäni aina oma paikkansa, tottakai, kaipaan myös sinne sisämaahan, mutta nyt minä taidan olla kotona. Ikävä on ja pysyy, muuttaa muotoaan, itkettää ja naurattaa, mutta tästä on hyvä jatkaa, tästä alkaa elämä uudestaan alusta, täällä on myös poikien hyvä olla ja elää, miksi ei olisi, olihan minunkin aikanani hyvä kasvaa täällä.

Tässä päivässä on ollut paljon suuria tunteita, vein Jonnin Uuteenkaupunkiin ja kävin Jonskia moikkaamassa.. Siinä hän oli, minun ystäväni, ilmielävänä, aivan samanlaisena kun viimeksi nähtiin, ja aivan yhtä rakkaana, sielläkin olin kotonani. On hyvä että asun Raumalla, rakennan elämäni tänne, mutta on myös hyvä että Uusikaupunki on lähellä, ystäväni siellä. Eilen näin Elina-tätiä jota pidän myös tärkeänä ystävänäni, halatessani häntä kyyneleet nousivat silmiini, siinä hän on nyt ja aina, aina lähellä kunnes jommankumman on aika lähteä, siihen asti hän on ihan siinä liki nähdä voi koska haluaa. Minä olen surusta huolimatta saanut elämältäni valtavasti, kunhan osaan nähdä kaiken arvon, ja oppia arvostamaan sitä. Haluaisin oppia olemaan katkeroitumatta, haluaisin oppia olemaan, etten tuntisi itsesääliä, en onnistu siinä aina mutta opettelen, haluaisin oppia iloitsemaan elämästä, huolineen ja murheineen, minulla on siis opettelemista, eniten haluan oppia tiedostamaan että me kaikki teemme virheitä, isoa ja pieniä, ihan jokainen meistä, ja meidän on opittava antamaan anteeksi, hyväksymään toisemme vikoinemme. Meillä kaikilla ja minulla yksin on niin paljon opittavaa, Janne ne asiat osasi jo, minä opettelen ja vielä minä opin.

Olen kotona <3 olen rannikolla, tänne kuulun <3 !