Nyt olen kotona taas!

Ensimmäinen yö uudessa kodissa Raumalla. Viikon mittainen matkalaukkuelämä on vihdoin ohi. Vaikka mukavaa on ollutkin. Ensin Annella ja Samilla ja sitten Jennillä ja Kallella. Kummassakin paikassa olen tuntenut olevani tervetullut ja olen viihtynyt. Kuitenkin matkalaukku elämää alkoi olla jo enemmän kuin tarpeeksi. Alusta asti ajattelin olevani yötä uudessa kodissa kun Jaska ja Jerrykin tulevat, yksin en halunnut, ja nyt on se ilta kun pienet pojat ovat tulleet kotiin, huomenna saan vielä Jonninkin. Sitten ollaan kaikki taas pitkästä aikaa kasassa. Jonnin ei tarvitse enää lähteä Mikkeliin vaan tulee jäädäkseen kotiin. Ihanaa, odotan kovasti sitä. Minulla on "jännä" olo.. Koti on aivan ihana, ehkä kaunein kotini ikinä. Silti olo on kamalan haikea ja surullinen. En osaa nauttia niin kuin nauttisin jos Janne olisi täällä. Olen todella iloinen että meillä on mahdollisuus tällaiseen kotiin, mutta minulla ei ole ketään täällä kotona jonka kanssa jutella miten kaunis yhteinen koti meillä on. Olen kaivannut Jannea tänään kovasti. On hirveä ikävä syliin ja lähelle, kaipaus tuntuu puristavana ja minua pelottaa nukkumaanmeno. Meidän yhteiseen sänkyyn, jossa en viikkoon ole nukkunut. En oikeastaan edes tiedä pystynkö nukkumaan lainkaan. Jos en aion purkaa jotain tavaroita vielä, ja lukea ehkä kirjaa. Aioin kuitenkin yrittää josko uni tulisi. Olo on sekava ja tulevaisuus on alkanut taas pelottaa. Olin päässyt siitä pelosta irti jo hetkeksi, ajattelin että kaikki järjestyy varmasti, tänään olo on kuitenkin vähän kurja. Onneksi Jenni lupasi tulla jos vaan soitan, soitan jos olo menee mahdottomaksi.

Pienet pojat olivat aivan innoissaan uudesta kodista. Jerry kysyi monta kertaa "eikö meidän ikinä tarvitse enää muttaa?" Oli jotenkin lohdullista vastata että ei, ei tarvitse jos emme itse halua. Mietin kovasti että josko meidän vuoro olisi nyt, josko me voisimme alkaa nauttia elämästä, josko näkyisi "valoa tunnellin päässä", josko olisi meidän vuoro olla onnellinen. Ainakin sillä onnellisuuden asteella mihin me nyt pystymme, ilman aviomiestä ja isää. Uskon että meistä voi tulla kaikista vielä hyvinkin onnellisia, minun on pakko uskoa, ei ole muuta vaihtoehtoa, mutta meidän pitää omana pienenä perheenämme selvitä ensin selville vesille ja saada ajatukset järjestykseen. Niin pienessä ajassa on tapahtunut niin paljon meille kaikille, että menee hetki ennen kuin kaikki on selvää. Joku päivä kuitenkin huomataan että asiat ovat taas ihan hyvin. Sitä päivää odottaessa ja toivoessa rukoilen illalla enkeleitä ja voimia itselleni, läheisilleni ja kaikille. Toivon ja pyydän Jannen auttavan minua. Olen niin hukassa että en tiedä missä suunnassa on eteenpäin.. Tuntuu että kaikki askeleet johtaa harhaan ja sivulle. Nyt olisi aika saada apua ja päästä eteenpäin. Toivottavasti joku tuolla ylhäällä kuulee minua ja auttaa.. Ehkä joskus huomaan sen avun tulleen huomaamatta. Nyt en vaan voi pyytää muuta kun että Janne auttaisi ja saisin voimia jostakin selvitä tästä äidin ja isän roolista. Toivoisin niin juuri nyt että pääsisin syliin ja saisin itkeä rauhassa.. Mutta en pääse enkä itke ja aioin jatkaa.. Tulkoon vaan sitä itteensä niskaan ihan roppakaupalla minä jaksan ja minä jatkan. Vielä en anna periksi.

Huomiseen rakkaat, kerron miten selvisin ensimmäisestä yöstäni uudessa elämässäni. Nyt on niin paljon sekavia tunteita että niitä on vaikea edes jakaa teille. IKÄVÄ ON KOVA , ei pelkästään Jannea vaan niin montaa eri ihmistä on ikävä ja niin monia asioita jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä.

Pitäkää huoli itsestänne ja toisistanne , kauniita unia!