Gdansk koettu, nyt katse uutta kohti.

Ihanaa olla kotona.. Ihanaa oli myös Puolan reissulla, ja seurakin oli parasta A-ryhmää, kiitos kaikille mukana olleille, Ellulle, Marjalle, Jennille, Minnalle, Annalle ja Ninnille <3 , pakko sanoa että parempaa matkaseuraa saa hakea ihan urakalla. Olen nauranut niin että vatsa on vieläkin kipeä, en itkenyt YHTÄÄN, muistelin ja muisteltiin KYLLÄ. Joku jos puhui että heillä kotona mies sitä tai tätä, yhdyin helposti keskusteluun ja kerroin minusta ja Jannesta, aivan niinkuin Janne olisi vielä täällä. Jannella oli tapana.. ja niin edelleen.. tuntui hyvältä koska matkakaverit kuuntelivat, kertoivat omia juttuja, naurettiin yhdessä, kukaan ei kiusaantunut vaan sain puhua Jannesta. Sellainen on rentouttavaa. Syötiin joka ilta ulkona, ja juotuakin tuli, viimeisenä iltana ehkä pikkusen jopa liikaa, mutta paikallinen nestemmäinen "omenapiirakka" oli vaan niin hyvää :D. Vitsailtiin elämästä, minun elämästä, kaikkien elämästä. Kokoajan oli hyvä ja rento olla, ja nautin täysinrinnoin. Kaupunkilomat on todellakin minun juttuni, seuraavaa matkaa jo suunnittelen vaikka mahdollisuus siihen saattaa olla aika kaukana mutta aina sitä suunnitella voi ja miettiä, se on myös hauskaa. Puola yllätti minut kaikinpuolin positiivisesti, tai ainakin tämä pieni osa siitä. Oli tosi kauniita vanhoja taloja, ystävällisiä ihmisiä, mukavaa tunnelmaa ja hyvää ruokaa ja juomaa. Varmasti lähden Puolaan vielä uudestaan, en ehkä Gdanskiin mutta jokatapauksessa Puolaan.

Ehdin miettiä myös syvällisempiä asioita, ihan omassa päässäni yksinäni. Tarkoitukseni olikin selvittää vähän päätä, joka oli sellainen kaaos lähtiessä että jotakin todella oli tehtävä. En tiedä selvenikö ajatukset, tietyt asiat vahvistuivat kovasti, toiset taas jäivät vielä kysymysmerkeiksi. Iso kysymysmerkki on tulevaisuus. Se pelottaa kaikesta huolimatta, yritän olla ajattelematta, mutta ajattelen kuitenkin. Eniten pelottaa se että olen yksin koko lopun elämääni. Ennen se ei ole haitannut, ajatuksenakaan, mutta nyt se on alkanut mietityttämään, en halua olla yksin, toivon että löydän jonkun jonka kanssa on hyvä olla, jonkun sellaisen jolle kolmen lapsen yh todella kipeillä muistoilla ei ole liian iso pala. Suurimmalle osalle se on, tiedän sen itsekkin, mutta ei ehkä kaikille, ehkä joku haluaa minut sellaisena kuin olen. Iso kysymysmerkki on sitten se että mistä sellaisen ihmisen löytää, varsinkin jos ei osaa edes etsiä, ja kuka on sellainen johon uskaltaa luottaa ja uskoa. Ne asiat ovat niin valtavia kysymysmerkkejä vielä että turha edes ajatella. Tiedän vaan että minua ei ole luotu olemaan yksin lopun elämääni, tiedän kuitenkin myös että kukaan ei voi kilpailla Jannen kanssa, Janne voittaa aina, onko joku joka hyväksyy myös sen asian. Ystävien kanssa vitsailtiin lääkäreistä (suomenruotsalaisista sellaisista, mielellään purje veneen omistavista) reissussa listaan lisättiin lentokapteenit, lista on loputon :) vaatimuksena, vähintään 180cm pituutta, jne jne :) Nämä on niitä vitsailuja joita jatketaan varmasti vielä pitkään, todellisuudessa tiedän että se riittää jos välittää minusta ja pojista ja minä välitän hänestä, ehkä sellainen ihminen on jossain. Aika näyttää ja siihen minun on tyydyttävä. Tulevaisuutta ei voi hoputtaa, kaikki tapahtuu niinkuin pitääkin. Ehkä asioille ja tapahtumille ja "sattumille" löytää merkityksen vasta jälkeenpäin, ehkä ei koskaan. Uskon kuitenkin että mitkään asiat ei tapahdu sattumalta vaan kaikelle on tarkoitus. Vaikka elämä tuntuisi miten julmalta ja raskaalta , kaiken pitikin mennä niin.

Kun seuraa vierestä ystäviä ostamasta tuliaisia miehilleen, näkee että heitä vastassa on joku kotona, joku jolle kertoa reissusta joku jonka viereen nukahtaa, on hetken katkera, ihan pienen hetken sydämmessä tuntuu kova ikävä ja pistos, hetken haluaisi vaihtaa osia, miksi minulla ei enää ole ketään, ennen oli, nyt tilanne on toinen.. Kuitenkin minulla oli vastassa kolme ihanaa poikaa, kaikilla ei ole lapsia vaikka haluaisi, minulla on kolme ja olen kiitollinen heistä, rakastan heitä jokaista enemmän kuin osaan kuvata, ja minulla oli vastassa äiti, mamma joka oli vahtinut poikiani reissun ajan, ja matkassa minulla oli mukana kuusi ihanaa ainutlaatuista naista jotka jokainen ovat kokeneet omat juttunsa elämässään, toisilla rankempia asioita ja toisilla pienempiä, kenenkään kokemukset eivät kuitenkaan ole vähäpätöisiä, kaikilla on se "oma risti kannettavana" tämä on minun, ja se tekee minusta sen mikä olen nyt ja muokkaa minusta sen mikä olen tulevaisuudessa. Olen kuitenkin kiitollinen että minulla on tämä elämä, ja 12 vuotta minulla oli Janne elämässäni, ja nyt hän on sydämmessäni. 12 vuotta sain olla sen ihmisen kanssa jonka kanssa oli hyvä olla, ja olen kiitollinen siitäkin. 

Oikein ihanaa perjantaita ja alkavaa viikonloppua kaikille! Minulla alkaa arki nyt, nyt on juhannus juhlittu ja reissu tehty nyt on vain se arki, maanantaina pojat menevät tarhaan ja elämän opettelu alkaa taas kerran. Muistakaa kertoa ihmisille joita rakastatte ja joista välitätte miten tärkeitä he ovat, minäkin yritän muistaa, ja mustankin. Kiitos kun luette!!