Perunkirjoitus

Tänään oli sitten se päivä, jota tajusin vasta alkuviikosta pelkääväni todella paljon.. Perunkirjoitus, se viimeinen virallinen osuus Jannen jälkeensä jättämistä tehtävistä. Sen jälkeen olisi oikeasti luovutettava ja alettava elämään uudestaan, leskenä, sen jälkeen Jannea ei enää virallisesti ole, vain muistoissa ja menneisyydestä löytää Jannen, tulevaisuudessa häntä ei ole. Sosiaaliturva tunnus lakkaa olemasta, jonkun vuoden päästä sama tunnus saattaa olla, ja varmaan onkin jollakin muulla, Jannea ei kertakaikkiaan ole ja minä olen virallisesti yksin. Pelottavaa, eikö??

Viimeyön tunteina, nukkumisaika 2h, mietin paljon Jannea, yritin jutella sosiaalisessa mediassa mukavia ystävien kanssa, ja heille iso kiitos , onnistuivat piristämäänkin, minua pelotti, itketti ja ahdisti. Minä en halua sanoa näitäkin hyvästejä, minä en halua antaa periksi, minä en halua uskoa että Janne on enää vain musto sydämmessä, mielessä, vaikka kuitenkin niin todellisena läsnä. En tiedä olenko maininnut että juttelen edelleen Jannen kanssa päivittäin, pyydän häneltä neuvoja ja ennen kaikkea apua jaksaa arjen keskellä, kerron lasten kuulumisia, kerron ikävästä. Minun on pakko jutella Jannelle, koska tulen muuten sekopäiseksi, sen pienen juttutuokion ajan minusta tuntuu aivan kuin Janne olisi läsnä. Voin vieläkin muistaa miltä Janne tuoksui, miltä hänen kätensä ja sormensa näyttivät, miltä tutui kun hän halasi ja piti siinä, juuri niin kauan kuin minä halusin. Minua pelottaa unohdanko, ja koska unohdan, en halua unohtaa mutta entä jos niin käy kuitenkin. En halua päästää irti, mutta elämää on jatkettava, tänään on ollut ahdistava päivä.

Vein pojat aamulla Jennille ja Kallelle (taas), kiitos heille jälleen kerran avusta.. Perunkirjoitus ja oman testamenttini teko kesti yli kaksi tuntia. Onneksi pienet pojat eivät olleet mukana, olisi ollut aivan mahdotonta. Haluamattani päässäni soi koko matkan raivostuttava kappale, vanha rallatus, ja sen rallatuksen yksi ainoa kohta " Ken lyötyä miestä näin lyö, on lapsilla nälkä jäivät pellolle työt, parhaani tahdoin, vaan minkäs mahdoin, mä pelkään ja kylmät on yöt.." todellakaan EI sopiva biisi vaan minkäs teet kun se soi niin se soi ja siltä minusta tuntuikin, tuntui kuin olisin ollut matkalla hirsipuuhun, tuntui että sydän pakahtuu ja ilma ei kulje. Lakitoimiston ovea avatessani tuntui että polvet ei kanna ja kyyneleet valuvat, ja kun Päivi seisoo edessäni kerään itseni, otan kasvoilleni hymyn, halaan ja rutistan, ja kerron että pärjään kyllä. Mitä helvettiä???? Jos Päivi olisi tiennyt minkä tunnemyrskyn olen juuri käynyt läpi ja kerrännyt voimieni rippeet (joita on muuten uskomattoman paljon) jotta pysyn edes jaloillani, "pärjään kyllä" kommentti olisi ollut aivan väärä. Mutta niin minä teen, itken, voin pahoin, jopa oksennan ja kasaan itseni sekunnin murto-osassa jos joudun kasvokkain muitten ihmisten kanssa. Taito laji se on sekin. Asia tuli kuitenkin hoidettua, se on pääasia, tein mitä minun täytyy tehdä, kukaan muukaan sitä ei olisi voinut tehdä, minun itse oli se hoidettava. Samalla tuli hoidettua testamentti, joka takaa pojille helpomman lapsuuden jos minä lähden ennen kuin lapset ovat täysi-ikäisiä. Toivottavasti en lähde, mutta nykyään on parempi varautua kaikkeen. Ennemmän kuin henkilö itse arvaakaan  auttoi Jonski, joka oli aamulla menossa töihin kun olin Päivin luokse matkalla, jutteli ja toivotti voimia, ja hänet minä näin ensimmäisenä kun tulen Päivin luota pois, taaskin sattumalta.. Suunniteltiin viikonloppua Jonskin ja Kallen luona, kun ensin juhannuksesta selvitään. Pyysin apua Jannelta, pyysin että tekisi jotain että minä seliväisin, Janne lähetti Jonskin <3 ja minä selvisin.

Tänään en ehkä ole parhaimmillani, huomenna on taas toisin. Pyydän anteeksi niiltä joilla tuo laulu nyt soi päässä jotka sen tunnistivat ja niille joilla se ei soi tuntemattomuuden takia " Yksi kaksi, sulle tuli faksi.." Olkaa hyvä, nyt teidänkin päässä soi joku kappale.

Oikein hyvää torstai-iltaa rakkaat, olipas auringon paistetta ja lämpöä tänään ulkona !