Olen pahoillani, että sinäkin jouduit kokemaan tämän.

Olen pahoillani, kovin pahoillani, kaikkien niiden ihmisten ja perheiden puolesta jotka tänään, eilen, viimeviikolla ja ennen sitä, ovat astuneet surun polulle. Tuntuu järjettömän pahalta ajatella että joku on aloittanut tänään päivästä yksi tai kaksi. Voin kertoa heille että valoa löytyy tunnelin päästä varmasti, voin kertoa että ahdistus, kipu ja oksetus loppuu vielä jonain päivänä, voin kertoa että helpottaa, mutta tiedän että se ei auta eikä se kiinnosta eikä siihen pysty uskomaan. Tiedän että minun suruni tuntuu pieneltä eikä se kiinnosta, enkä siitä loukkaannu. Tiedän että maailma kaatuu , seinät kaatuvat, lattia ei pidä.. on kuolema odotettu tai odottamaton, kaikki romahtaa, mikään ei ole kuin ennen. Ei voi enää tuntea rakkaan sydämmenlyöntejä, ei voi silittää poskea, ei voi jutella, on vain muistot, ja voi miten kipeää ne tekevätkään. On niin paljon surua ja tuskaa edessä, että vain ajatuskin siitä saa kyyneleet valumaan poskilleni, olen iloinen siitä miten tämä on kasvattanut minua, voin asettua toisen asemaan helposti, ja voin unohtaa oman suruni, haluaisin niin auttaa, mutta en pysty, kukaan ei pysty. Voi vaan pitää kädestä kiinni ja olla lähellä, antaa itkeä ja voi kuunnella. Voi kertoa että "se on totta, tämä ei ole unta" voi olla rehellinen ja satuttaa totuudella joka kuitenkin on paras mahdollinen tie selviämiseen. Voi miten toivoisin että kukaan ei joutuisi käymään tätä läpi, ainakaan niitä ensimmäisiä viikkoja ja kuukausia, mutta samalla tiedän että jokainen meistä joutuu. Silloin punnitaan ystävyys, kestääkö toisen epätoivon, kestääkö sen että toinen ei voi ajatella muuta kun suruaan, kestääkö kertoa totuuden, ja kestääkö kannatella pinnalla. Minulla oli ja on ysltäviä jotka kestivät, siskoni kestivät sain myös uusia ystäviä jotka olivat valmiita kannattelemaan minua, kun en itse pystynyt, vapaaehtoisesti ja pyyteettömästi. Toivoisin niin että jokainen surun kohdannut löytää edes yhden tai kaksi sellaista ystävää, toivon olevani itse sellainen ystävä kun lähimpäni minua tarvitsevat ja käsittelee suru mitä tahansa.

Olen vasta päässyt elämän syrjään kiinni, kaikki ikävät tapahtumat vaikuttavat minuun vahvasti, toivon että vaikuttavat vielä kauan, muistuttavat mikä on tärkeää mikä ei. En halua että ne suistavat minut pohjalle ja uskon että niin ei tapahdukkaan. Ei satuta ketään jos itken muutaman kyyneleen ystäväni puolesta, tai perheen joka on menettänyt jotakin arvokasta ja rakasta, voin itkeä salassa ihan vähän ja voin rukoilla heidän puolestaan. Voin pyytää että joku auttaisi, toisi apua kaiken mustan keskelle.

Tällä hetkellä olen kiitollinen läheisistäni, olette kaikki rakkaita Jonni, Jerry ja Jaska, siskot, äiti, isä koko perhe, Sami, Sani, ihan KAIKKI ystävät, olette tärkeitä ja rakkaita. En aina muista sanoa sitä mutta joka hetki asia on niin. Halauksia kaikille tähän päivään. Minun ajatukseni on niiden luona jotka ovat menettäneet niin paljon, tiedän että syksyinen aurinko ei näy eikä muistu mieleen viikkoihin eikä kuukausiin. Kumpa voisin auttaa enemmän kuin "puhua" !

Käytin tätä runoa jo joskus kauan sitten, nyt palautin sen mieleeni:

Keinolla millä hyvänsä!

Tule tänne.
Anna minun puhua, tai olla hiljaa.
Mutta tule.
Ole vierellä, pidä kädestä.
Jos ajan sinut pois, tule taas huomenna.
Jos kiroilen sinulle, kiroile takaisin.
Jos en halua syödä, syötä väkisin.
Kisko minut pinnalle keinolla millä hyvänsä,
mutta älä anna tämän surun viedä minua pohjaan,
sinne missä valoa ei ole.

Näin minun perheeni , ystäväni, ja läheiseni toimivat. Yksinkertaista, mutta vaatii paljon niiltä lähimmiltä.

Nauttikaa alkaneesta viikosta, halatkaa läheisiänne taas kerran, ajatelkaa ihmisiä jotka olette menettäneet, ja iloitkaa elämästänne.

Olet tärkeä, juuri sinä olet <3