Minä tulen takaisin, pikkuhiljaa, päivä kerrallaan.

Minulla on viimeaikoina ollut todellapaljon mieliala muutoksia. Tajusin kuitenkin, tai en kai minä mitään tajunnut, taaskaan, vaan minulle sanottiin että olenko huomannut että nauran ja vitsailen nykyään paljon enemmän. Se on ihan totta, nauran vedet silmissä jotain hassua kuvaa ystävän naamakirja sivuilla, luen sarjakuvia, jotka naurattavat, nauran hassuille jutuille ja vitsailen. Minä en ole tehnyt niin kuukausiin. Mietin samalla viimeviikonloppua, kun perjantaina "kaikki romahti". Minä ylireagoin, ISOSTI, annoin pelolle vallan hetkessä, ja epätoivolle. Onneksi kaikki lähelläni olevat ihmiset reagoivat, ja vielä järkevästi. Äiti soitti, Jenni laittoi viestin, Sami soitti ja laittoi viestin. Uskoisin että heistä jokainen tajusi että tilanne ei ole niin paha kuin luulen, mutta minä en ahdistukseltani huomannut todellista tilannetta. Nyt olen viisaampi, tiedän että vastoinkäymiset ovat myös osa ihan normaalia elämää, kaikki ei liity Jannen kuolemaan. Vaikka vielä minun on vaikea erotella muut elämän varjopuolet, Jannen kuoleman tuomasta surusta, tiedän että niitäkin tulee ja on olemassa. Omiin reaktioihini voin kuitenkin puuttua, seuraavaksi olen päättänyt että en ala hysteeriseksi, tiedän että saan apua, läheiseni ovat siihen valmiita, mutta itsenikin on ymmärrettävä että jokaisesta kerrasta on opittava. On tajuttava että elämä todella menee eteenpäin, ei saa jäädä vellomaan suruun ja itsesääliin. Täällä on ihmisiä jotka tarvitsevat minua, ja minä heitä, minun on mentävä eteenpäin. Ei pakottamalla itseäni siihen vaan kasvamalla jokaisen epäonnistumisen ja ahdistuskohtauksen myötä.

Minä olen ruvennut aikapaljon ajattelemaan tulevaisuuttakin, ensin ajattelin miten selviän kuluvan päivän, jossain kohtaa ajattelin miten selviän viikon, mihinkään kauas en kuitenkaan osannut mitään ajatella tai suunnitella, en edes uskaltanut. Tiedän että alitajuisesti pelkäsin, että jos suunnittelen ja jotakin sattuu, en kestä sitä. Eilen Jenni laittoi viestiä, "lähdetäänkö laivalle hiihtolomalla", huomasin että minua ahdisti ajatus, ei siitä ettenkö haluaisi lähteä, tietysti halusin, pienet pojat eivät ole koskaan olleet laivalla, vaan se että minun pitää suunnitella jotain niin kauas kuin helmikuulle, siihenhän on valovuosi, mitä tahansa ehtii tapahtua. Mitä jos lähtöpäivänä olen menettänyt taas jonkun, en voikkaan lähteä ja päivä on raskas, tai hirveä koska sen olisi pitänyt olla toisenlainen. Jokainen joka tätä lukee varmaan ymmärtää että niin ei voi ajatella, ei loputtomiin elää pelon kanssa, jos jollekkin sattuu jotain. Tajusin ihan itse että tuo ajattelutapa on aivan älytön, mietin asiaa, ja olemme päättäneet lähteä, koko porukka hiihtolomalla laivalle. Pieni juttu joillekkin, minulle tosi iso, en osaa tehdä päätöksiä, ja inhoan tilanteita joissa niitä pitää tehdä, en halua päättää etten päätä väärin. Se minun on opeteltava uudestaan, kertomaan mitä minä haluan, tekemään päätöksiä kysyttäessä. Minun on edelleen "uskallettava elää", en voi kokonaan unohtaa sitä ainoaa pelon aihetta elämässäni, se että menetän jonkun läheisen ja rakkaan. Tulen menettämään jokatapauksessa, pelkäsin sitä tai en, toivon kuitenkin että menetän ihmisiä "oikeassa järjestyksessä", vaikka se ei surua vähennä, se on kuitenkin hyväksyttävää, helpommin käsiteltävää kun asiat menee niin kuin "kuuluu" mennä. En voi elää jatkuvasti peläten että jollekkin sattuu jotakin, ja silti pelkään sitä, päivittäin, osaan kuitenkin myös olla huoletta ja nauttia elämästä. Nyt jos tottapuhutaan, odotan hiihtolomaa ja laivamatkaa, ei iso juttu, mutta ensimmäinen suunniteltu asia tähänmennessä, ei vain puheissa vaan oikeasti suunniteltu.

Kaikki tragediat ja tapahtumat muuttavat ihmistä sanotaan. Se on ihan totta, voit alkaa ajatella asioista eritavalla, ja todennäköisesti alatkin. Esimerkkinä voin käyttää esimerkiksi sitä kun minä ennen pelkäsin kuolemaa hurjasti, enää en pelkää, yhtään, olen asiasta varmasti maininnutkin useaan otteeseen. Mutta ihmisenä et kuitenkaan muutu, ei tällaiset asiat muuta sinua kuitenkaan ihan niin paljon kuin voisi luulla. Olet hyvin samankaltainen, pidät samoista asioista, naurat samoille vitseille kun naurun aika on, ehkä sinusta tulee avarakatseisempi, mutta silti sama ihminen sinussa on sisällä. Kun suru alkaa väistyä, palaat omaan itseesi pikkuhiljaa ja se tuntuu hyvältä. Olen paljon puhunut siitä miten en ikinä ole sama Salla, nyt olen alkanut huomaamaan, että olen minä, ihan sama, yhtä elämänkokemusta enemmän kokeneena, mutta se mikä olin 18.3. olen yhä edelleen. Jotkut asiat ovat toisin, ja toiset asiat hirmuisesti toisin, mutta Salla minä olen kaikkine samoine hyvine ja huonoine puolineen. Minua ärsyttää sellainen asenne joissakin surun kokeneissa, joihin olen törmännyt, kun he ovat sitä mieltä että he ovat jotain erityistä, että kaikkien pitäisi olla kiinnostunut juuri heidän surustaan, että heidän surunsa on syystä tai toisesta musertavampi ja kamalampi kuin jonkun toisen suru. Tämä on mielestäni väärin, ja tämä on syy miksi ahdistun sururyhmissä. Menetys on sinun henkilökohtainen, ei naapurin "Pekka" tai "Kirsi" sure vaikka sinun maailmasi pysähtyykin, ja surutyössä tärkeää on muistaa se että vaikka sinulle on sattunut hirveä ja kamala asia, sinä et kuitenkaan ole erityinen, muille on sattunut samalla tavalla, älä ala elää surun kautta, älä tee siitä elämäsi pääasiaa kauemmaksi aikaa kuin on pakko, älä kuvittele että sen takia olisit erityinen tai että sinun surusi olisi kokomaailman suru. Se on sinun ja läheistesi elämän kokoinen suru, ei kuitenkaan muiden, mielestäni se on tärkeä asia ymmärtää jos haluaa edetä elämässään. Kamalia asioita tapahtuu, ja niitä ei voi eikä pidä unohtaa, mutta älä luule että olisit erityinen sen takia. Ole erityinen omana itsenäsi, älä sen takia mitä sinulle on tapahtunut.

Olen huomannut että itseluottamus on kaiken A ja O. Kun oma itseluottamukseni on pikkuhiljaa kasvanut, ja sen on saanut maahan niin monet tekijät, ei pelkästään Jannen kuolema, joka ei itseasiassa vaikuttanut itseluottamukseeni kovinkaan paljon, kuolema vaikutti muuten minuun, mutta itseluottamus ei ole ollut hirveän hyvä juuri koskaan. Kuitenkin nyt kun olen alkanut luottaa itseeni, minustakin voi pitää ja minäkin olen tärkeä, ja minäkin voin joittenkin silmissä näyttää kauniilta, olen tajunnut että nämä hyvät puolet elämässä tuovat esiin yhä enemmän sitä Sallaa millainen olen, uskallan olla se mitä olen, en käperry kuoreeni, tai ole hiljaa silloin kun haluan sanoa jotain.

Minä olen varmastikkin aika kiltti ihminen, vaikka joku tai jotkut ovat tästä erimieltä, uskon niin olevan. Minun luonteeseeni ei kuulu "laukoa totuuksia" päin naamaa, koska se ei ole minun asiani, ja minusta on raivostuttavaa kun ihmiset sanovat että ovat "suorapuheisia, ja kertovat kaiken niinkuin asiat on" hieno piirre, valitettavan usein vaan tarkoittaa sitä että kerrotaan mikä on mennyt vikaan ja sitten ollaan ylpeitä siitä kun ollaan "suorapuheisia" ensin voitaisiin opetella sanomaan oikeasti kaikki päin naamaa.. Hei näytätpä hyvältä tänään, olet tärkeä, olet rakas, teit tosi hienosti tuon ja tuon homman, sitä on oikea suorapuheisuus. Se ei tarkoita että ollaan tosi rohkeita ja haukutaan päin naamaa. Olen positiivinen elämänasenteeltani, tulen toimeen hyvin ihmisten kanssa, vaikka en kaikista pidä, toimeen tulen aina. Kyllä minäkin juoruilen ja puhun pahaa, en minä sitä kiellä, mutta kukapa ei tekisi niin, mutta pääsääntöisesti uskon olevani kiltti, ihminen joka rakastaa kotielämää, mökkeilyä ja sitä ihan tavallista arkea. En tarvitse elämääni hirveästi mitään "fantsua ja mageeta" normaali elämä riittää ja silloin olen onnellisimmillani.

Mukavaa tiistaita kaikille <3 minulla on vapaapäivä ja on mentävä siivoamaan. BLAAH, mutta pienet pojat tykkäävät :D. Muistetaan kertoa ihmisille päin naamaa miten ihania he ovat, jooko?