Kun ei uskalla olla väsynyt!

Tämä on ollut merkillinen viikko. On ollut hirveästi iloa, onnea ja samalla ahdistusta ja pahaaoloa ja itkua.  Ihmisillä on hirveästi menoja. Kaikenlaisia kissanristiäisiä ja harrastuksia. Minulla ei ole. Tällä viikolla on ensimmäistä kertaa alkanut tulla pahamieli siitä, että ihmiset valittavat minulle miten kiireisiä ovat ja miten eivät kerkeä näkemään lapsiaan tai puolisoaan kun aina jompikumpi tai joku on menossa. On ihanaa että ihmisillä on kivaa tekemistä. En ole pahoillani siitä että heillä on hauskaa, vaikken minä samalla tavalla pääsisikään. Se kuitenkin tuntuu pahalta että jostainsyystä ihmiset ovat alkaneen "narista" asiasta minulle. Minä haluaisin juosta "kissanristiäisissä" kerran kaksi viikossa, minä haluaisin istua kahvilla rauhassa ilman poikia, haluaisin käydä ulkona syömässä. Olen päässytkin, en väitä sitä, mutta aina kun menen johonkin se vaatii suunnittelun, lapsenvahdin hommaamisen, kaikki pitää tietää etukäteen tarkasti, ei voi vaan mennä ja lähteä. Kaikki pitää suunnitella huolella viikkoja ennen, ja sitten katsoa onnistuuko jos joku voi ottaa pojat. Siitä olen pahoillani, että ihmiset valittavat minulle kiireistään ja menoistaan jotka ovat kuitenkin itse sopineet ja päättäneet että haluavat mennä. Aika moni tuntuu unohtaneen tilanteeni, olen todellakin väärä ihminen jolle valittaa elämän hektisyyttä.

Minä menen useimmiten 9:45 töihin, pojat vien klo 9:00. Pääsen kotiin yleensä 18:15 ja haen pojat klo 19 mennessä. Työmatkani kestää puolituntia ja nyt talvella hiukan ylikin joten pojat eivät ole ylimääräistä hoidossa. Vapaapäivinä olen niin väsynyt että en jaksaisi tehdä mitään, mutta silloin pitää siivota koti, hoitaa pyykit ja muut kotityöt. Lisäksi on kiva tehdä poikien kanssa jotakin, käydä uimassa, hauskiksessa, puistossa tai vaikka ulkona syömässä. Minä olen äiti ja isä, illalla kun pojat menevät nukkumaan katson mitä tarvitaan tarhassa seuraavana päivänä, mietin koska ehdin käymään kaupassa, useimmiten käyn vapaapäivinä poikien kanssa. Tällaisessa tilanteessa on kuitenkin hyvin vaikea enää yrittää järjestää omaa aikaa tai omia menoja. On niin väsynyt. Mietin usein miten helppoa oli kun Janne eli. Jos minulla oli myöhempi vuoro, oli Janne hakenut pojat jo valmiiksi. Saatoin käydä kaupassa rauhassa töitten jälkeen, kotona saattoi pojat olla jo sängyissään tai iltapalapöydässä kun tulen kotiin, hoitopäivien pituus oli 6-8 tuntia, aivan toista kuin nyt.

Olen päässyt elämässä hyvin eteenpäin, olen selvinnyt pahimman surun ja murheen yli, mutta taistelu arjen pyörittämisen kanssa jatkuu yhä edelleen. Sanonta "Äiti on vähän väsynyt" tuntuu kornilta, ehkä parempi olisi että "Äiti ei uskalla olla väsynyt" koska jos antaisin oikeasti vallan sille kaikelle uupumukselle ja väsymykselle mikä minussa on, en varmasti nousisi sängystä viikkoon. Siksi äiti ei ole väsynyt vaan jatkaa arjen pyörittämistä, ja selviää, siitäkin. Olen väsynyt joskus myöhemmin, vaikka vuodenpäästä jos se sopii silloin paremmin.

Tässä viikossa on ollut siis paljon ikävää ja kaipausta siihen "helppoon" perhe arkeen , jota ei osannut arvostaa tarpeeksi kun sitä eli. Ei tajunnut miten paljon se toinen kuitenkin tekee , ihan huomaamatta. Nyt tajuaa.. Ja olen kiitollinen Jannelle siitä mitä hän teki, tämä on valtavasti hankalampaa ja raskaampaa ilman Jannea. Syy miksi nämä asiat osittain ovat nousseet pinnalle on väsymys, mutta myös se että Sami on ollut koko viikon meillä, iltaisin töitten jälkeen. On ollut valtavasti helpompaa. Ei ole tarvinnut aamulla hoitaa kaikkea yksin, ja huomasin heti miten kiire väheni. On ollut seuraa ja apua. Se alkoi pelottaa, tajusin miten raskas meidän perheen arki on ja säikähdin, voiko kukaan oikeasti haluta hypätä tällaiseen mukaan, ihan vapaaehtoisesti. Se aiheutti ahdistusta ja hirveästi pohdintaa.. Pienten poikien kanssa elämä on aika "vauhdikasta" tee aamupala, auta vaatteet, pue toppavaatteet, laita ruokaa, pese hampaat, toimi erotuomarina, jne.. tuttua kaikille lapsiperheille. Mutta se että joku on valmis tulemaan siihen mukaan, vapaaehtoisesti.. Pelkäsin että tässä käy niin että toinen huomaa että ei haluakkaan tai jaksakkaan tätä. Ei halua vaihtaa "helppoa" elämää tällaiseen. Tietysti tämä on vasta alkua, ja meillä kummallakin on omat kodit ja "omat elämät" vaikkakin ollaan yhdessä. Tulevaisuus näyttää miten asiat jatkuvat. On haaveita, toiveita ja unelmia, kummallakin.. toivoisin että edes osa niistä toteutuu. Minua pelottaa haaveilla, en haluaisi taas pudota korkealta, kuitenkin alan taas pikkuhiljaa oppia siihen. Haaveilu on yksi asia joka minun täytyy opetella uudelleen, en ole pitkiin aikoihin uskaltanut tehdä sitä, joko nyt olisi aika oikeasti alkaa haaveilla..

Muistakaa siis olla onnellisia normaalista tavallisesta perhe-elämästä, se ei todellakaan ole yliarvostettua. Arki on parasta, on perhe sitten millainen tahansa, on siinä lapsia, lemmikkejä tai vaan sinä itse. Nautitaan arjesta, vähennetään kalenterista menoja ja ollaan lähekkäin. Onnellista viikonloppua sinulle, joka tätä luet ja iso kiitos Samille tästä viikosta <3 !