Taas oli yksi "merkkipäivä" joka ei tällä kertaa ollutkaan niin merkillinen. Torstai-iltana tajusin, että seuraavana päivänä on 19. päivä. Jannen kuolemasta tulisi 7kk. Vasta torstaina, en ollutkaan panikoinut koko viikkoa. Pieni vihlaisu sydämmessä, ja muutama hetki miettien kaikkea, mutta ei kuitenkaan liikaa. Perjantai meni hyvin, muutama ihminen kysyi miten olen pärjännyt, ei enää kovinkaan moni, mutta ei ollut tarvettakaan. Minä pärjäsin ihan hyvin. Siskoni Marja oli kylässä, syysloman vietossa, meillä oli mukavaa ja minulla seuraa. En ajatellut hirveästi koko asiaa. En kuitenkaan sulkenut asiaa pois mielestänikään, koska jos paha mieli olisi tulossa se tulisi kyllä.Sitä ei auta siirtää. Nyt kävi kuitenkin niin että se ei tullutkaan. Minulla oli mukava päivä. Siivottiin, vaihdettiin olohuone päälaelleen, laitettiin piha syyskuntoon ja pestiin grilliä.. Illalla syötiin kiinalaista ruokaa ja maattiin sohvalla. Ihana rento päivä. Ja minä selvisin paremmin kuin kertaakaan aiemmin. Ja olin iloinen. Minä selviän tästä, jokainen kuukausi on tuonut tullessaan jotain uutta ja aina hyvällä tavalla. Elämä voittaa ihan aina, kun sille antaa mahdollisuuden.
Yksi suuri "peikko" meitä vaanii. Peikko nimeltä isänpäivä. Kortit olivat ilmaantuneet käytävienvarsiin kaupoissa, ja pikkuhiljaa enenevissä määrin tarjotaan isälle sitä, tätä ja tuota.. Itse selviän kyllä, mutta suren poikia. Miltä tuntuu tarhassa tehdä korttia isälle jota ei ole, tai valmistella muuten isänpäivää. Miten kovasti Jerry suree taas. Koskaan aiemmin en ole ajatellut asiaa, koska en olo joutunut tilanteeseen jossa olisi pitänyt. Mielestäni aina tarhojen isänpäivä aamupalat isille ja ukeille ovat olleet tosi kiva juttu, ekstra päivä lapsille. Nyt olen miettinyt samaa asiaa hieman toisella tavalla. Mitä jos tarhassa olisi sellainen, miten voisin viedä koko viikkoon poikia hoitoon, viikon ajan valmistellaan juttuja tätä "juhlaa" varten. Miten voisin viedä pojat hoitoon kyseisenä aamuna, en mitenkään.. Muiden isät olisivat paikalla, meidän poikien ei. ONNEKSI poikien tarhassa ei tällaista ole, se olisi meille katastroofi, vaikka muille aivan tavallinen kiva päivä. Miten asioita ei osaa ajatella tarpeeksi laajakatseisesti ennen kuin ne osuvat omalle kohdalle? Silti sellaiset päivät ovat kivoja, en missään nimessä haluaisi toisilta lapsilta viedä sitä iloa, mutta samalla olen miettinyt että kaikissa juhlissa mitä tarhat ja koulut järjestävät pitäisi ajatella loppuun asti, toisaalta ymmärrän että aina ei voi ottaa ihan kaikkia huomioon. Katson kuitenkin itsekkäästi vielä oikeudekseni ajatella että sellaisia "juhlia" ei pitäisi järjestää. Moni varmaan ajattelee että sama pätee kaikkiin juhliin, koska kaikki eivät juhli joulua, tai muita juhlia. Tänävuonna minulla on kuitenkin oikeus olla sitä mieltä että isänpäiväjuhla tarhassa on tyhmä ja olen onnellinen että meillä sitä ei ole. Ensivuonna voi olla helpompi ja olen ehkä toista mieltä, mutta nyt en siitä pidä, ja sellaisia ei saisi järjestää. En kestä katsoa miten lapsiini sattuu, ja miten he ikävöivät, ja kaikki mikä lisää ikävää haluan sulkea pois. Jos voisi hypätä ajassa, olisi isänpäivä jo ohi, mutta ei voi ja se on elettävä ja oltava pojille äiti ja isä ja muistaa kertoa että isi rakastaa kyllä, ja isi näkee vaikka ei me nähdäkkään isiä. Poikien suru tuntuu vaikeammalta kestää kuin oma.. haluaisi auttaa mutta ei voi.
Eilen oli kiva ilta. Oltiin Jenni siskon luona syömässä. Ruoka oli loistavaa, Jenni on huippu kokki. Jennin luona oli kylässä heidän ystäväpariskunta. Aivan ihanat ihmiset, ja tuntui mukavalta ja tervettulleelta olla joukossa. Ihana piristys iltaan. Muutaman kerran illan aikana mietin Jannea, ja taisin Jannen mainitakkin, mietin suruani, ja sitä mitä nämä ihmiset tietävät siitä. Niin Jenni ja Kalle kuin Sanna ja Mikkokin.. Uskoisin että kaikki heistä tietävät hyvin paljon elämästäni, asioista puhutaan, mutta ei liikaa, tuntuu hyvältä että he kaikki tietävät ja silti puhutaan lentopelosta, hullusta avaruudesta hyppijästä, peurojen suojateistä, nauretaan ja pidetään hauskaa. Katselin ihmisiä pöydän ympärillä, ja tajusin että ihan jokaisella heistä on omat taakkansa kannettavana, jokainen perhe kamppailee jonkun suuren ongelman kanssa, jokainen heistä tietää miltä tuntuu kun asiat eivät mene ihan niin kuin "elokuvissa" ja silti kaikki nauroimme ja vietimme mukavaa iltaa. Tuntui hyvältä että Sami oli myös kutsuttu. Tälläkertaa hän ei päässyt mutta tiedän että olisi viihtynyt ja tiedän että olisi ollut yhtä tervetullut kuin minäkin, ja pojat. On hyvä että on lähellä ihmisiä jotka eivät ole itsekkään eläneet pumpulissa. Ymmärrys huokuu eleissä ja olemisessa, sanoja ei tarvita. On hienoa että on ihmisiä joiden murheet ovat arkipäiväisiä, on hyvä että voi olla sellaisten seurassa. Sen lisäksi on hyvä että on ihmisiä jotka tietävät, minkälaista on kun toivoisi että suurin ongelma on raha, tai lasten nuha, tai pari ylimääräistä kiloa vaa´assa, mutta kun niin ei ole ja ongelmat elämässä ovat suurempia, ja silti eletään täysillä jokapäivä, ainakin niin täysillä kun pystytään. Sellaisten ihmisten seura saa uskomaan omaankin huomiseen, vaikka ongelmat ja murheet ovat erilaisia, selviytyminen on samanlaista. Vertaistukea on monenlaista, suurin siitä löytyy ihmisten katseista, "minä tiedän, ja yritän ymmärtää" ja samalla vitsaillaan ja pidetään hauskaa. Kiitos mukavasta illasta siis koko poppoolle, tuli hyvä mieli.
Nauttikaa sunnuntaista, on mennyt 7kk ja minä olen edelleen hyvin vahvasti elossa, ja aion olla vielä pitkään.
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
