Tulin juuri koulusta kotiin, hain pienet pojat vähän aiemmin, mikä riemu, äiti tulikin etuajassa, kiitos opettajalle joka päästi tänään aiemmin kotiin , teit kaksi pientä miestä iloiseksi. Juttelin puhelimessa Jonnin aikataulusta, ja ennen poikien hakua piipahdin Samia moikkaamassa, koska toimin kuriirina ja toimitin hänelle tilatun jutun. Huomasin että on aikaa ennen kun ensimmäiset treenit alkavat, saa istahtaa ja juoda kahvia, huippu juttu! Koulu on mielenkiitoista, miten kesällä edes häivähti mielessä että palaisin töihin, se on se palkkapäivän voima se. Onneksi en tehnyt niin, en olisi kauaa viihtynyt kaupan alalla, minusta tulee ennenmmin tai myöhemmin sairaanhoitaja, sitä minä haluan, se on mun juttu, ainakin nyt. Minulle tuli olo kotiovella: AIVAN MAHTAVAA, minulla on MAHTAVA elämä!
Minulla on erityisen hyvä mieli viikonlopusta. Siskon poika Eero, minun kummipoikani, tuli ensimmäisen kerran luokseni hoitoon pikkuveljensä kanssa. Asuessani Varkaudessa tälläiset visiitit eivät olleet mahdollisia edes lomilla. Eerolla on ykköstyypin diabetes, jonka hoitoa en osaa, en ainakaan vielä. Pitkät visiitit kummitädin luokse yksin oli siis pois suljettu mahdollisuus. Kävivät he yhdessä äidin ja isän kanssa, mutta ilman vanhempia tätä mahdollisuutta ei ollut. Jenni soitti muutama viikko sitten ja kysyi josko pojat voisivat tulla yöksi. Lupasin katsoa työvuorojani ja jutella Samin kanssa. Säikähdin, mitä jos jotain tapahtuu, entä jos en pärjää. Juteltuani Samin kanssa, joka oli heti sitä mieltä että ongelmaa ei ole ja hoidetaan asiat yhdessä soitin Jennille, otamme tietenkin, ja vielä kun selvisi että lauantai on minulla vapaa oli kaikki hyvin. Jenni kuullosti iloiselta ja minulla oli hyvä mieli, onhan tässä vielä muutama viikkoa aikaa. Sitten olikin se viikko jolloin poikien piti tulla, tavattiin Jennin kanssa, juteltiin sain todella hyvät ohjeet, ei hätää mietin. Sitten Jenni soitti, aloitettiin sensorointi ,hetken mietin, siis mitä aloititte. Sekin kuitenkin selvisi, ohjeet tulee mukana neuvotaan kyllä. Ei hätää mietin... Kun tulin perjantaina töistä pojat olivat jo meillä ja iltapalalla. Sami oli siis pärjännyt hyvin alkuillasta. Sain ohjeet siitä milloin mitataan sokerit, milloin sensori kalibroidaan, en muista missä kohtaa syke nousi ja hikikarpalot alkoivat valua pitkin selkää.. EN OSAA, APUA ! Kiitos Samin "tottakai osaamme" asenteen, rauhotuin. Valehtelisin kuitenkin jos väittäisin etten seurannut kelloa, ja määräajan lähestyessä tuli epämukava ja suorastaan ahdistunut olo. Jennin sanat mielessä " et voi saada vahinkoa aikaiseksi, pumppu kysyy monta kertaa.." mentiin tekemään mitä piti. KAPPAS se olikin helppoa, lapsikin sen osaa oli tällä kertaa todellakin totta. Eero sen osasi ja neuvoi meitä. Hymy tuli huulille, wau, Eero todellakin osaa itse. Miten taitava ala-astelainen. Laitoin viestin Jennille, kaikki hyvin, Eero osaa :D ! Yöllä pumppu piippasi, en tiedä missä vaiheessa heräsin, sokerit on alhaalla 3,4.. mitä nyt, apua... Jennin ohjeet ja pillimehu kädessä herättämään Eeroa, ja puolentunnin päästä 8,4 kaikki hyvin. SELVISIN!
Niiden puolentunnin aikana lueskelin kirjaa, menin Eeron viereen hetkeksi, silitin nukkuvaa poikaa ja minua itketti. Mietin Jenniä ja Kallea samassa tilanteessa vuosia sitten, auttamassa lastaan jolla on sairaus joka ei koskaan häviä sairaus jota on hoidettava auringontarkasti. Mietin Eeroa joka on sairas koko ikänsä, ilman että hän olisi itse asiaan voinut vaikuttaa, ja sitä miten hienosti hän kuitenkin hoitaa itseään. Mietin miltä on voinut tuntua äidistä ja isästä, jotka eivät vielä ymmärrä mitä tapahtuu, ainut mitä ymmärtävät on että tätä tämä tulee olemaan aina, se ei häviä. Olin iloinen että minä voin auttaa, me voimme auttaa. Kun kaikki oli hyvin menin nukkumaan ja nukuin aamuun asti. Seuraava päivä oli erilainen, silmät olivat oikeasti avautuneet. Minä pärjään ja taisin olla itse ainoa joka ei siihen uskonut. Oli mukavaa kipparipuistossa ja takapihalla. Kaikki meni hyvin, ja seuraavalla kerralla ei enää pelota. On hienoa että voi auttaa ihmistä joka oli ja on yksi niistä joka piti pääni pinnalla kun se ei siellä pysynyt omin voimin. Minäkin voin auttaa.
Lauantai iltana tulivat Laura ja Jani kylään, ystävä tai okeastaan ehkä ystävät jo vuosien takaa. Ihmiset jotka tuntevat elämäni pitkältä ajalta. Grillattiin, saunottiin ja juotiin viiniä, skumppaa, olutta... Oli ihana ilta . Ystävät todella ovat elämän suola <3 !
Nautitaan elämästä, autetaan kun voidaan ja ollaan onnellisia siitä mitä meillä on. Ihanaa viikkoa kaikille teille sinne näytön taakse :)
