Eilen illalla se sitten iski, se möykky rinnassa kasvoi kasvamistaan ja nousi jo kurkkuun asti. Mietin pientä Jerryä, nyt jo kuusi, ja vasta oli vauva. Mietin miten paljon on mahtunut Jerryn kuuteen ensimmäiseen vuoteen. Mietin itseäni, ja mietin Jannea, olin vihainen, muistin miten puhuttiin siitä joskus miten Jerry lähtee eskariin. MIKSI ET OLE NYT TÄÄLLÄ?? Miksi et mene ostamaan Jerryn kanssa reppua, miksi jätit pienet poikasi, ja minut, miksi jätit perheesi ja ystäväsi, kuinka sinä voit olla noin itsekäs, miksi et edes poikiasi ajatellut? Samalla tiesin että ei Janne meitä jättänyt , ei nyt eikä koskaan, on täällä ja on läsnä, ei olisi halunnut mennä, mutta toisin oli päätetty, miksi silti olin vihainen? Miksi ihmisen on niin vaikea hyväksyä menetystä, mitä tahansa menetystä? Miksi aina pitää löytää syyllinen, olla vihainen ja joskus jopa katkera. Jokaisella meillä on aikamme maan päällä. Omalle kohdalle se on helpompi hyväksyä , ei olisi kuitenkaan valmis luopumaan Rakkaistaan.
Minun on viimepäivinä ollut vaikea keskittyä, olen ollut hermostunut ja ahdistunut. Tuntuu että en saa tehtyä mitään fiksua, olen äkäinen ja säikky. Itku on kokoajan tulossa, välillä se tulee, välillä saan möykyn nieltyä alas. Mistä tämä kaikki johtuu? Johtuuko se tulevasta muutoksesta, ahdistaako tulevat pimeät illat? Olen aina ollut syksy ihminen, pidän kynttilöistä, raikkaasta ilmasta, villapaidoista, kuumasta mehusta, punaviinistä, syksyn tuoksusta. Miksi siis ahdistaa?
Viimeaikoina olen tuntenyt riittämättömyyden tuntoa. On ollut tunteita laidasta laitaan, en ole tarpeeksi hyvä, minulla ei ole mitään, minä en ole mitään? Pelkään että nämä tunteet ottavat vallan, miksi ihmeessä luon itse itselleni sellaisia kriteereitä joita muut eivät minulta odota, voisiko vaan löysätä hiukan? Olen nauttinut kesästä ja elämästä, miksi nämä asiat iskevät nyt niin kovasti. Huomaan että minun surutyöni ei ole vieläkään valmis. Minun on vieläkin vaikea hyväksyä tapahtunutta, vaikka onnellisempi en voisi olla nykyisestä elämästäni. Tulee vaan aikoja jolloin muistot ovat liikaa, ne ajat liittyvät useimmiten poikiin ja johonkin mitä heille tapahtuu. Minä itse suren poikien menetettyä isää enemmän kuin pojat osaavat. Miten oppisin olemaan surematta joka kerta kun joku iso asia tapahtuu. Toisaalta taas haluanko sitä edes? Onko oikein surra pikkuisen Jerryn puolesta kun isä ei saatakkaan esikoululaista matkaan, voisinko rehellisesti suoda sen itselleni, tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Haittaisiko se ketään?
Läheisilläni, tässä tapauksessa ehkä Samilla, ei voi olla helppoa. Rakastan Samia hirveästi, haluan jakaa elämäni, ihan kaiken hänen kanssaan. En ehkä ole helpoin mahdollinen ihminen tällä hetkellä, kaikkien ajatusteni kanssa. Kaikenlisäksi pelkään jatkuvasti menettäväni hänet, että jotain pahaa tapahtuu, niinhän minulle käy. Pelkään myös poikien ja perheeni puolesta, en voi olla rauhassa jos en tiedä että läheiseni ovat ehdottomasti turvassa.
Ei pidä käsittää väärin. Olen hyvin onnellinen elämästäni, se ei voisi olla parempaa ja ihanampaa. Minä vaan olen maailmanlopun surija ja pohtija. Huomaan myös että pienet asiat kasaantuvat sydämmeeni ja rintaani kasvaen isoksi möykyksi ja kun möykky on liian suuri, vuotaa se kyyneleinä poskille ja minua ahdistaa. Janne kuoli 1v ja kohta 5kk sitten.. se ei ole kauan sitten. Olisi hullua väittää selvinneensä kaikesta. Olen ehkä selvinnyt elämään, oppinut nauttimaan siitä taas, mutta en ole selvinnyt peloista ja surusta. Se vie aikaa. Minulla on kuitenkin Rakas vierellä joka osaa tukea tilanteessa kuin tilanteessa. Minulla on perhe ja ystävät. Tiedän että kukaan heistä ei ole unohtanut, vaikka eletään eteenpäin, jokainen heistä muistaa ja tietää että minä en ehkä aina jaksakkaan hymyillä.
Kiitos Rakkaat <3 ihan jokaiselle teistä, erityisesti Samille suuri kiitos <3
