Minä en edelleenkään muista ensimmäisistä viikoista ja kuukausista paljoakaan. Ne asiat tuskin palautuvatkaan mieleeni, koska yli vuosi on mennyt ja ne ovat edelleen pimennossa. Muistan kuitenkin tärkeimmät asiat, muistan että minusta pidettiin huolta., muistan että sain kahdesti hyvästellä Jannen rauhassa, muistan mitä hänelle juttelin. En muista käyneeni kaupassa, en muista vieneeni pieniä poikia hoitoon tai tehneeni ruokaa. Joku sen kuitenkin teki, joku huolehti ja oli läsnä. Äitini, siskoni, ystäväni. Silloin en uskonut selviäväni. Hengittäminen oli vaikeaa, paniikki kohtaukset tulivat jokapäiväiseen elämääni, ruoka ei mennyt alkas, itketti ja oksetti. Ja silti sieltä selvisin ja tuo kaikki tuntuu nyt hyvin kaukaiselta. Tuntuu kuin se olisi jonkun toisen elämää, minä en voinut selvitä siitä. Selvisin kuitenkin, minä sain räpiköityä itseni pinnalle, opettelin uudestaan elämään ja nauttimaan elämästäni. Annoin ilon ja onnen palata, ensin vähissä erissä sitten täyttäen koko elämän. Annoin elämälle mahdollisuuden uudestaan. Olen hyvin onnellinen etten ole katkeroitunut ja ilo sai tulla taas takaisin.
Minä kuitenkin muutuin. Olen ruvennut katsomaan ihmisiä ja elämää uudella tavalla. Kaupassa se iloisesti hymyilevä nainen, jonka elämää vielä reilu vuosi sitten kadehdin, saattaa todellisuudessa olla menettänyt lapsensa tai läheisensä, on vaan jo selvinnyt elämän onnellisemmalle puolelle. Se ärsyttävä poika joka törttöilee moponsa kanssa liikenteessä ja käyttäytyy huonosti, on jonkun rakas lapsi, jossakin äiti tai isä odottaa häntä kotiin. On perheitä joissa mietitään, miksei meille koskaan tullut omaa lasta?, ja silti ne ihmiset selviävät elämässä eteenpäin, oppivat olemaan onnellisia juuri niin kun heillä on mahdollista. Olen siis oppinut sen, että kaikki ei olekkaan aina ihan sitä miltä se näyttää. Koskaan ei tiedä mitä se toinen ihminen on kokenut, menettänyt, tai joutuu kestämään. Koskaan ei voi tietää toisen elämästä, sillä perusteella kun katselee ihmisiä kaupassa, puistossa, syömässä ravintolassa, missä tahansa.
Olen ehkä oppinut empatiaa enemmän, ja tajunnut että kaikki ei ole siltä miltä näyttää. Lisäksi olen oppinut nauttimaan. En halua valittaa pienistä asioista, en halua ärsyyntyä sateisesta ilmasta, tai auringonpaisteesta ulkona kun itse joutuu olemaan sisällä. Tottakai minäkin tuhahtelen että hitto kun sataa, tai olisihan sitä ulkonakin voinut olla, mutta en anna sen sen enempää vaikuttaa itseeni tai elämääni. Pieniä arkisia asioita joita ei voi muuttaa ei kannata jäädä suremaankaan sen enempää, ei tarvitse hyppiä ilosta jos sataa ja piti juuri pestä kolme koneellista pyykkiä ja saada ne kuivaksi, mutta ei kannata myöskään antaa sen pilata päivää. Suomalaisten peri synti, "koskaan mikään ei ole hyvin" -ajattelu aiheuttaa vaan verenpainetautia ja sydänsairauksia, otettaisiinko hiukan rennommin?
Minä elän nyt onnellista elämää, arkisine ongelmineni. Muksujen hoito, eskari ja kouluaikataulujen elämää. Omat koulujutut valtaavat taas arjen, ja samalla pyöritän tätä perhettä. Niin tekee kuitenkin moni muukin, ja ihan kunnialla saa hoidettua läpi kaiken, niin saan minäkin. Minulla on onnea, en tee kaikkea yksin, minulla on kokonainen perhe, mutta tiedän että sekin onnistuu, kaiken pystyy hoitamaan myös yksin, vaikka raskasta se onkin. Hatunnosto niille jotka niin tekevät. Minä nautin elämästä, sitä on toivottavasti ja todennäköisesti vielä paljon jäljellä. Minä Rakastan ja minua Rakastetaan. Toivon että jokaisella olisi rakkautta elämässään, se auttaa arjen kesekellä pitkälle.
Ihmisillä on liian kiire huolehtia, murehtia ja surra arkisia asioita, että unohtavat ne pienet onnen ja ilon asiat elämästä, jotka saavat elämän maistumaan. Tartutaan jokaiseen hymyyn, kauniiseen sanaan, tai Rakkaan halaukseen ja tehdään niitten avulla elämästä hiukan onnellisempi ja iloisempi joka päivä. Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!
