Nauru kuplii :)

Oletteko koskaan miettineet miltä tuntuu kun alkaa naurattaa..?? Ennen en itse kiinnittänyt asiaan minkäänlaista huomiota, nauratti kun nauratti, välillä kyyneleetkin silmissä, mutta se oli ihan tavallista. Minä onnistun yleensä hyvin usein "mokaamaan" tekemään jotain ei niin fiksua, joka naurattaa jälkeenpäin, tosin joskus saattaa ihan itkettää kun kunnolla mokaa, mutta jossain kohtaa aina alkaa naurattaa.

Minua ei Jannen kuoleman jälkeen ole hirveesti naurattanut mikään, ei sillätavalla että saisin sydämmen pohjasta nauraa. Olen naureskellut hymähdellyt erilaisille jutuille mutta en oikeasti tuntenut sitä oloa kun nauru alkaa nousta ja purkautua. Tänään niin kävi, sattui ihan hassu juttu ja se ei oikeastaan ole oleellista mitä sattui, mutta nauru alkoi kuplia mahassa ja pakottautua ylöspäin, tunsin miten jokapaikassa tuntui hassulle ja oli pakko antaa naurun tulla, se tuntui hyvältä, ottaen huomioon että tilanne jossa nauru tuli oli todella koominen, täydellinen sattumien summa jonka aivoni yhdistelivät vielä koomisemmaksi kokonaisuudeksi, mutta minä nauroin, nauroin silloin ja nauroin kun katsoimme siskoni kanssa vanhan komedian, joka oli oikeastaan tosi hyvä. Annoin naurun tulla, ja oloni oli mukava. Tältä tuntuu siis kun on hetken hyvä olla. Ihan sama mistä kaikki johtui ja miten tähän lopputulokseen tultiin, nauroin vedet silmissä, en tiennyt edes itkenkö vai nauranko, pääasia että jokapuolella tuntui hyvältä. Vieläkin hymyilen ajatellessani koko tilannetta, ja luulempa että olen iloni ansainnut. Haluan ainakin uskoa niin. Ei tämä elämä ole niin paha paikka, jos kaiken keskellä löytyy hassuja juttuja jotka saavat nauramaan.

Oikeastaan olen onnellisessa asemassa. Minä osaan olla iloinen siitä että minua nauratti, minä tunsin kuin ensimmäistä kertaa miltä se tuntuu varpaista päälakeen ja taas takaisin. Osaan nauttia ilon ja naurun tunteesta ihan eritavalla kuin ennen, "perhosia vatsassa" voi tarkoittaa myös sitä tunnetta kun nauru etsii tietään ulos meistä. Ehkä kuitenkin olen positiivinen ihminen. Ehkä kuitenkin osaan etsiä asioista hyviäkin puolia. Minä todella tiedän kun matto vedetään jalkojen alta ja maa vajoaa, mutta nyt minä tiedän myös miltä ilo tuntuu, miltä tuntuu kun tulee joku aivan hirmu hassu juttu vaan mieleen. Hassu juttu joka ei kenestäkään muusta edes olisi hassu, mutta minusta oli, ja osaan nauttia siitä. En olisi halunnut luopua Jannesta, enkä luovukkaan koskaan, mutta Jannen kuolema opettaa minulle vähä vähältä miten nauttia elämästä, minä haluan nauttia siitä ajasta mikä minulle on annettu. Tiedän että tämäkin tunne on ohimenevä ja itku ja suru palaa, mutta nyt minä tiedän miltä nauru tuntuu. Miltä tuntuu kun on ihan hassua, eikä osaa pukea sitä sanoiksi. Tiedän miltä elämä tuntuu.

Rakastan sinua Janne, haluaisin sinut kotiin, mutta en saa, vaikka haluaisinkin, rakastan sinua siksi mikä olit ja olet sydämmessäni, rakastan sinua siksi millainen olit isänä ja olet edelleen, rakastan sinua että jopa kuolemasi jälkeen opetat minua nauttimaan, opetat minua olemaan iloinen pienistä asioista niiden suurien sijaan. Opetat minua elämään uudestaan, ehkä pikkuisen parempana ihmisenä, minulle on annettu vain tämä yksi elämä, yritän elää sen parhaani mukaan. Kaikella on tarkoituksensa, ehkä näissä pienissä ilon asioissa aukeaa jonkun suuremman tarkoitus, Rakastan sinua ja tulen aina rakastamaan. Nauttikaa elämästänne, tunnistakaa tunteenne, nauttikaa hyvistä hetkistä, auringonlaskuista ja nousuista, ystävistä ja kuplivasta naurusta. Olkaa kilttejä ja ystävällisiä toisillenne, hyväksykää läheisenne, ovat he millaisia tahansa. Olette rakkaita. Naurun ja ilon täyttämää kuplivaa vappua kaikille <3

Pitäisitkö hetken sylissä?

Kirjoitetaan nyt sitten kun asiaa tuntuu taas olevan mielenpäällä enemmän ja vähemmän.. Tännehän niitä on hyvä purkaa.

Tällä hetkellä ja lähes kokoajana minulla on ollut kova ikävä Jannen lähelle. Janne piti aina sylissä, halasi, ja oli lähellä. Se on jättänyt valtavan tyhjiön, ja varsinkin iltaisin ja öisin ikävä iskee aaltoina, ei ole ketään kuka halaisi keskellä yötä. istuisi sohvalla sylikkäin. Niinä kahtena kertana Jannen kuoleman jälkeen kun pääsin häntä näkemään, silittelin hiuksia ja juttelin niinkuin aina ennenkin. Siinähän hän oli, minun rakas Janneni. Se tuntui hyvältä, niin minä silittelin hänen hiuksiaan ja poskiaan vielä hänen eläessään. Aluksi pelkäsin että kavahdan sitä miten kylmä iho Jannella on, mutta ei se ollutkaan niin pelottavaa, koska Janne oli Janne, se sama rakas Janne. Näytti Jannelta, hiukset tuntuivat samalta, mutta sisin oli tyhjä.. Siinä oli Janne minulle ulkoisesti, mutta sisin oli jo tyhjä, Janne oli lähtenyt pois. Hän oli läsnä niissä tilanteissa mutta ei kuitenkaan siinä missä minä hänen ruumiinsa näin. Silti lohdun määrä oli valtava nähdä Janne, tuntea Janne ja nähdä miten hän oli saanut rauhan. Ei Jannella ole enää hätää, minulla on, meillä läheisillä on, eikä meilläkään hätä vaan ikävä. Minä kaipaan ihmisten läheisyyttä, voi kun voisin vaan olla ja joku pitäisi kiinni, antaisi itkeä tai nauraa tai olla hiljaa, pitäisi sylissä niin kauan että olo helpottuisi. Ajatuksena täysin käsittämätön, kukaan ei koskaan voi korvata Jannea, eikä pidäkkään, enkä halua, haluaisin kuitenkin että ihmiset uskaltaisivat tulla lähemmäs. Suomalaiseen tapaan kaikki pitävät tiettyä etäisyyttä toisiinsa, ja läheisyys tuntuu kiusalliselta, mutta pitääkö sen tuntua?? Onko ihmisiä jotka ovat valmiita kohtaamaan toisen surun konkreettisesti, ovat valmiita pitämään sylissä, kestämään surun ja pahanmielen, auttamaan kohti huomista?

Haluaisin että jokainen lukijoista muistaisi läheisiään, menisi halaamaan, lohduttaisi surevaa. Miettisi läheisyyttä, ja sen antamaa voimaa. Pitäisitkö juuri sinä hetken sylissä? Halaisitko sinä? Halatessanne läheisiänne, ystäviänne, lapsianne, rakkaintanne, muistakaa että se voi olla viimeinen kerta, halatkaa niinkuin se olisi <3. Auringonpaistetta sunnutaihinne !!

Ystävyydestä!

Puhuinkin jo muutama päivä sitten että ystäväni ansaitsisivat tulla kuulluiksi, ihan jo sen takia, että ilman heitä en olisi tässä ja nyt. Siskoni mainitsinkin jo aiemmin, ja vielä tulee ihmisiä joista haluan kertoa yhdessä ja erikseen, mutta tällä kertaa vähän yleisemmällä tasolla. Toivon että kukaan ei loukkaannu sanoistani, tai tunteistani, tai siitä jos joku jää nimeltä mainitsematta, kaikki te olette yhtä arvokkaita ja palaan varmasti teihinkin , jos en blogissani niin mielessäni yhä uudestaan, te itse tiedätte mitä olette minulle tehneet, ja tiedätte että olen kiitollinen jokaisesta pienestä asiasta minkä joku on jaksanut vuokseni tehdä, kun en itse ole jaksanut. Tulen tarvitsemaan teitä myös tulevaisuudessa, ehkä jo huomenna, ehkä vasta kuukausien päästä, mutta tarvitsen, toivon että jonakin päivänä on minun vuoroni auttaa teitä, jotta voin jotenkin antaa takaisin edes osan siitä korvaamattomasta avusta jonka teiltä olen saanut.

Ympärilleni on muodostunut hyvin tiivis ystäväpiiri. Nyt puhun siis vain ystävistäni, en esimerkiksi siskoistani jotka muodostavat toisen kehän ympärilleni. On ollut hyvin hyvin erikoista huomata eri ihmisten asennoituminen tämänkaltaiseen suruun. Toisten on hyvin vaikea kohdata minua, on yhä edelleen ja tapaamiset peruuntuvat tai niistä puhutaan yleisellä tasolla "pitäisi nähdä" . Tällaisessa elämäntilanteessa pallo jää sille toiselle osapuolelle.. Minulla ei ole voimia soitella ja sopia tapaamisia, vaihdella aikaa tai paikkaa, luokseni saa tulla kun olen kotona, ja viimeviikkoina täältä minut on löytänyt. Ei pidä käsittää väärin, en ole vihainen kenellekkään, jokainen toimii tavallaan, ja se on aivan oikein juuri hänelle, se on tapa millä hän käsittelee tai on käsittelemättä asiaa. Minulle sanottiin jo alkuun että on vain harva jotka todella tulevat ovat ja tekevät.. Se piti paikkansa. Tulevaisuudessa toivon että pystyn olemaan jollekulle nykyisistä ystävistäni tai ehkä jollekkin uudelle ihmiselle, se ihminen joka oikeasti tulee, tekee ja auttaa. Onneksi on niin että muutamakin riittää. Olen onnellisessa asemassa että minulla ei ole vain yksi tai kaksi tällaista ystävää vaan voin sanoa että niitä on muutamia. Harvalla on oikeasti. Kiitos teille ystäväni.

Nimeltä haluan ehdottomasti mainita Sanin <3, Ninnun <3 ja Annen <3 jotka ovat lähestulkoon päivittäin yhteyksissä. Omista töistään, lapsistaan ja aikatauluistaan huolimatta ovat tulleet, olleet ja tehneet. Iso kiitos teille nyt ja tulevaisuudessa <3! Nämä ihmiset ovat kukin tavallaan jaksaneet tsempata, luoda uskoa tulevaan, ja antaneet olla surunmurtama, juuri niinkuin olen itse tahtonut. He eivät ole pelänneet tulla ja nähdä miltä tuntuu kun suru ottaa vallan, vaan ovat järjestelleet asioita ja istuneet sohvalla kuuntelemassa tunti toisensa jälkeen tuntemuksiani ja olojani, olivat ne hyviä tai huonoja. He ovat nähneet sen Sallan jolla kaikki ei ole ihan niin hyvin mitä ehkä ulkoisesti kahvipöydän ääressä saattaa näyttää ja he ovat osanneet iloita minun ilostani kun asiat ovat olleet hienosti ja on ollut onnensirpaleita matkassa. Heille kuuluu niin paljon kiitosta että sitä en pysty kyllin edes antamaan varmaankaan koko elinikänäni. Sellaisia ihmisiä on harvassa ja heillä tulee olemaan erityinen paikka sydämmessäni aina kuljetti maailma minua minne tahansa. Kiitos, olette kaikki todella rakkaita <3

Ei pidä unohtaa että minulla on isojoukko myös muita ystäviä ja kavereita. Paljon ihmisiä jotka ovat jaksaneet kuunnella ja jutella, eivät vain nämä kolme. Kuitenkin nykyään sosiaalisen median aikana kun naamakirjasta pystyy hetkessä selvittämään mitä kuuluu ja kuka käskee, saattaa tulla väärinkäsityksiä. Miten monesti olen kuullut että "ihana kun sinulla on niin paljon ystäviä ympärilläsi" ! Usea varmaan ajattelee että ne ihmiset ovat konkreettisesti täällä minun luonani, se ei ole totta, ensimmäisen kahden viikon jälkeen meillä kotona ei hirveästi ole ihmisiä ollut, tai on ollut mutta ne ovat olleet aina ne tietyt samat ihmiset. Ja se varmaan on ihan hyvä niin, en varmasti isoja joukkoja olisi jaksanutkaan, en ehkä edes aluksi, silloin vaan kaikki oli shokkia enkä edes itse tiennyt mitä halusin, miten sen olisin sitten ystäville voinut kertoa ja sanoa. Taaskaan ei pidä ymmärtää väärin, jokainen tsemppaus myös naamakirjassa, tekstiviestein yms keinoin on hyvä asia ja saa minut hyvälle mielelle, kiitos ystävät että olette jaksaneet sitä tehdä. Sekin merkitsee paljon.

"Pyydä vaan apua" on kamalan vaikeaa... en osaa pyytää apua, joten sitä ei osata minulle tarjota, ja onneksi on kuitenkin olemassa ihmisiä jotka osaavat sitä tarjota vaikka en pyytäisi.. Ennen en olisi itsekkään osannut nyt osaan, ja toivottavasti voin todella jotakin joskus auttaa.

Yhtäkaikki, jokainen on minulle rakas ja tärkeä juuri sellaisena kuin on <3 jokainen elää ja kokee asiat juuri niin kun ne on itselle parhaaksi. Kiitos tukijoukoilleni, missä ikinä olettekin ja miten ikinä olette minua tukeneetkin, olkoon se vaikka se sydän naamakirjan sivuilla. Meillä on vain yksi elämä käytetään se hyvin <3 !

Hop Loppausta, pizzailua ja shoppailua

Kuullostaa normaalilta lapsiperheen lauantailta, eikö? Sitähän se onkin, ja voin jopa sanoa että oli oikein mukavaa. Monesti päivän aikana ajattelin Jannea, mitä hän olisi sanonut nyt, miten reagoinut tähän, mitä tehnyt tuossa kohtaa.. Kestin kuitenkin ne ajatukset ja ne tuntuivat ihan hyviltä, Janne oli siis mukana ajatuksissa ja mietteissä, Janne oli siis mukana. Hop Lopissa mietin usein muita perheitä katsellessani että meilläkin voisi olla noin, mutta se ei saanut minua kyyneliin, jos olo meni pahaksi hain kupin kahvia ja keskityin poikiin. Mietin myös yksinäisiä äitejä ja isiä siellä, miksi he ovat yksin, odottaako heitä kotona joku vai eikö odota, ja jos ei odota niin miksi ei odota. Paljon ehtii pohtia lyhyessä ajassa, mutta selvisin siitä, ilman kyyneleitä ja ahdistusta, se ei olekkaan vähän vaan paljon se. Mietin paljon ajaessani lausetta "Elämä kantaa" ja niin se taitaa kantaa. Pojilla oli kivaa, käytiin lasten shoppailu reissu lelukaupassa ja Prisman peliosastolla, syötiin Pizzabuffassa ja nautittiin lauantaista. Ei ollenkaan hullumpaa. Minulla oli Marja sisko mukanani, ja isona boonuksena kaikkeen sain hänet mukaan myös kotiin. Tuli vapun viettoon tänne Kuvansiin, ja ehkä ihan vaan minunkin seurakseni. Uskon että se helpotti kotiintuloa.

Tänään mielessäni on ollut paljon positiivisia ajatuksia. Sen kaiken ikävän ja surun keskellä on iloisia asioita. Olen iloinen alkavasta keväästä, ja odotan mökkeilyä uudella peruskorjatulla ja kuulopuheiden mukaan aivan ihanalla mökillä, minua odottaa uusi ihana koti, lisäksi minua odottaa suuri ja pelottava asia, uusi elämä josta en tiedä vielä mitään.. Elämä jota en itselleni halunnut, mutta joka minulle annettiin ja minun on sopeuduttava. Tällä hetkellä olen iloinen pienistä asioista, konkreettisista yksinkertaisista asioista. Ihana kirja minkä löysin eilen, mökki, koti.. olen saanut jopa uusia ystäviä, joista voin olla kiitollinen, ja vahojenkin joukosta on noussut todella vahvoja ystävyyssuhteita, joista saan olla onnellinen. Ehkä tällaisessa tilanteessa, kun rakkaimman kuolemasta on vain niin vähän aikaa pitää opetella nauttimaan niistä yksittäisistä asioista, olla ajattelematta liikaa suuria kokonaisuuksia joitten kautta saattaa ahdistus nousta pintaan, olla kiitollinen kaikesta mikä saa mielen hyväksi. Opetella pienin askelin nauttimaan uudestaan elämästä. Ikävä ja kaipaus on läsnä kokoajan, mutta sen keskellä on niitä onnensirpaleita joista aikanaan kasvaa se onnellisempi elämä.

Kiitän uusista ystävistäni, ajattelevista ihmisistä, vanhoista ystävistäni, kaikesta hyvästä tämän kaiken keskellä. Pihallani kukkii krookuksia <3

Hyvää matkaa on jo aika !

Huomenna aamulla klo 5:55 on kulunut tasan 40 päivää Jannen kuolemasta. Ortodoksit uskovat että ihminen jättää jäähyväisiä 40 päivää läheisilleen, ystävilleen ja tutuille paikoille, ennen kuin on lopullisesti poissa, tavoittamattomissa, kunnes tulee taas aika kohdata, ajan ja rajan tuolla puolen. Olen kovasti miettinyt nyt illan mittaan että miksi tämä päivä tuntui niin hyvältä, olen jutellut Jannelle paljon, miettinyt häntä hirmuisesti, ja tuntenut läheisyyttä jota en vähään aikaan ole tuntenut. Ihan kuin Janne voisi olla sängyssä nukkumassa jo kun menen sinne, ei tarvitsisikaan mennä yksin. Olo on ollut rauhallinen ja hyvä, lähes koko päivän. Vieläkään en itke, en ole itkenyt koko päivänä, se on valtava harppaus minulle. Varmasti vielä niitä itkettyjä päiviä ja öitä on edessä enemmän kun näitä hyviä, mutta ei juuri tänään. Janne rakas oletko sinä täällä vielä, auttaisitko minua selviämään??

Nämä ovat ikuisuus kysymyksiä, toinen uskoo johonkin, ei vaan tiedä mihin, toinen taas ei usko mihinkään, sekin suotakoon hänelle, kolmas on vahvasti jonkin uskonnon kannalla, neljäs taas sotkee kaikki keskenään.. Itselleni on tullut "oma" uskontoni sen jälkeen kun Janne lähti. Se ei ole vahvasti mitään kristinuskoa kuvaava usko, ei vahvasti luterilainen tai ortodoksi tai mikään muukaan kristillinen usko. Se on minun oma uskontoni, näin minä ajattelen asioista nyt ja näin tulen vastaisuudessakin ajattelemaan. Minä uskon enkeleihin, minulla on omani, hänellä on jopa nimi, siskoni löysi kuvailujeni perusteella oman enkelini, todella jopa nimeltä. Hän on ollut minulla lapsesta asti ja tulee olemaan kuolemaan asti. Olen tavannut hänet ja tuntenut hänet, olin jopa unohtanut hänet, kunnes tapasimme taas, Jannen kuoleman jälkeisenä lauantaiaamuna, ennen kun olin lähdössä katsomaan Jannea. Minä tiesin minulla ei ole hätää.. Sitä mitä on kuolemanjälkeen.. siitä minulla ei ole käsitystä, se on jotakin niin lämmintä kuin istuisi ikkunan ääressä ja aurinko paistaisi suoraan sydämmeen.. kaikissa kokemuksissani mitä olen eläessäni kokenut, on ollut hyvin voimakkaana tämä sama lämpö ja valo, myös kirkossa kuulemassa Jannen nimeä satuin istumaan paikalla johon aurinko paistoi lämpimästi ikkunasta kun nimi luettiin. Silti vaikka näitä kokemuksia on enemmän ja vähemmän en kuitenkaan usko, en kokoaikaa, en ehdoitta, toiset sanoo "uskon kun näen" minä ilmeisesti en usko vaikka näkisin. Haluan uskoa, ja haluan luottaa siihen että tapaamme taas kun aika on, samalla kuitenkin pelottaa että jos se ei olekkaan totta jos kaikki loppuu..

Enää minua ei pelota kuolema, näin että siinä ei ole mitään pelättävää. Kun aika on lähteä on sitä vastaan mahdoton pyristellä, silloin on lähdettävä. Mutta lähdettävä minne??? Ystäväpiirissäni on paljon ihmisiä jotka haluavat kommentoida tähän että ei mihinkään, maahan maatumaan ja elämä muilla jatkuu.. Minä en usko niin, uskon että on jotakin muuta, ei kaikki ole tässä. Ei kukaan voi todistaa että kuoleman jälkeen ei ole elämää, joten ei voida todistaa että sitä olisi. Minun on itseni ja lasteni vuoksi uskottava että on. Vielä joskus tapaan Jannen on aika milloin tahansa.

Näiden sanojen myötä toivotan hyvää yötä kanssakulkijoille ja rakkaimmalleni hyvää matkaa, toivottavasti olet vierelläni siihen asti että lähdet kokonaan ja osa sinusta siirtyy matkaamaan sydämmenii mukana, minne ikinä lähdenkään tai menenkään. Huomenna aamulla pääset sinne minne me kaikki vielä tulemme. Toivon että unissa olet läsnä ja voin vielä tämänkin jälkeen niissä päästä lähelle sinua. Seuraa elämäämme koko sen matkan ajan mitä minulla ja pojilla on ja ole vastassa kun aika on. Rakastan sinua niin että sattuu <3, tiedän että sinä et unohda, voit olla varma etten minäkään.

Hullu maailma

Tänään olin ajatellut jutella teille ystävistäni, varmaan juttelenkin, ehkä vielä tänään, mutta en nyt kuitenkaan. Nyt se ei tunnu sopivalta vaikka he ansaitsevat tulla kuulluiksi, haluan heidän tietävän miten korvaamattomia he ovat, mutta se ehkä seuraavaksi, nyt ei kuitenkaan ole sen vuoro, ei ennen kun olen saanut tämän uuden möykyn ulos rinnastani, jospa se rauhoittuisi tai katoaisi.

Olen huomannut välttävänäi iltapäivälehtien lööppejä aina Jannen kuolemasta lähtien, ne ovat niin raadollisia, niissä kerrotaan korruptiosta, skandaaleista, pettämisistä, turhista kuolemista, murhista, Norjalainen massamurhaaja saa palstakaupalla haluamaansa uutistilaa.. MIKÄ MEITÄ IHMISIÄ VAIVAA, miksi ainoastaan toisen pahuus tai kanssaihmisten kurjuus kiinnostaa. Jos lehtien kannessa kerrottaisiin tavallisista arkisista asioista se ei myy, nopeasti kuitenkin loppuvat lehdet jossa kannessa komeilee lööppi jostain todella kauheasta tai pahasta asiasta ja mitä lähempänä tapahtunut sen "parempi". Sitten voidaan porukalla "jeesustella ja tuomita" ihmisiä. Miksi ihminen on perusluonteeltaan sellainen ???  Koskaan ei ajatella että se saattaa sattua omalle kohdalle, koskaan ei mietitä taustoja, toisaalta ei se lehtikään niitä kerro jos niihin liittyy jotain inhimillistä, se ei kiinnosta ketään. Mitä pahempi sen parempi.

Kuulin Jannen kuoleman jälkeen mitä hurjempia juttuja Jannen kuolemasta. Kuulin että Janne olisi tappanut itensä, avio-ongelmien vuoksi, lievimpinä juoruina oli työtapaturma, mutta kuulin miten ihmiset, kanssakulkijat ovat selittäneet näitä totena kaupungilla. Mistä ihmeestä ne nämä jutut keksivät?? Janne kuoli aamulla sairauskohtaukseen, avioliitossamme oli asiat paremmin kuin hyvin, olimme onnellisia, emme olleet eroamassa, suunnittelimme tulevaisuutta, omakotitalon ostoa, kaikkea sitä mitä normaali lapsiperhe nyt vaan voi suunnitella.. Eniten minua loukkaa juorut joissa ihmiset pohtivat totena Jannen itsemurhaa. JANNE joka oli täynnä elämää, ei varmasti olisi ollut valmis lähtemään edes näin joten miten joku voi kuvitella että hän olisi voinut itse itselleen tehdä jotain. Raakaa ja julmaa, mutta ulkopuolisten mielestä tottakai kiinnostavaa. Sikäli olen onnellisessa asemassa, että kun pikkuhiljaa totuus leviää tämän pikkukylän ja kaupungin kujille, kukaan ei jaksa enää olla kiinnostunut. Kukaan ei jaksa jutella hetken päästä näin tylsästä asiasta että Janne nyt vaan kuoli, se halutaan kieltää ja unohtaa, koska jos sen sisäistää tajuaa että niin voi käydä meille kenelle tahansa koska tahansa. Tämä avasi vaan minun silmäni näkemään ihmisen pahuuden ja julmuuden, kaikista asioista on löydyttävä draamaa ja julmuutta, sitten se kiinnostaa.

Nämä ajatukset nousivat pintaan eilisen kauhean tapauksen takia, jossa kuoli nuori, elämänsä alussa oleva tyttö. Ajattelin hänen äitiään, koska äitiin minun on helpoin samaistua, mietin miten ikinä hän selviää, itkin ja oksensin, ajattelin että se ei saa olla totta, ja selviääkö äiti. Toki myöhemmin mietin isää ja mahdollisisa sisaruksia, sekä sukulaisia. Hirveästi en miettinyt tyttöä, hetken hänen menetettyä elämäänsä, hyvin vähän tekijää, hänenkin nyt menetettyä elämäänsä, mutta äitiä, miten äiti jaksaa, voisinko minä tehdä jotain, nytkin itken kun mietin millainen päivä hänellä on tänään, se on niin tuoreessa muistissa, miten hän ikinä selviää. Toivon enemmän kuin mitään hänelle ja perheelleen enkeleitä nyt matkaan ja paljon, en voi sanoa että suru helpottaa aikanaan, en ole siellä asti itsekkään vielä, mutta voin ajatella ja voin rukoilla että hän ja he jaksaisivat päivästä toiseen, kohti sitä päivää kun kipu on poissa.

Jokapäivä tälle surun tielle astuu uusia kulkijoita, he voivat olla se ihminen kauppajonossa takanasi, ihminen puistossa ulkoiluttamassa koiraansa, ihminen liikennevaloissa, missätahansa. Miksi emme voisi kohdella ihmisiä pehmeämmin ystävällisemmin lämpimämmin, vaikka emme tuntisikaan, me emme tiedä heidän historiaansa, emmekö voisi olla ystävällisempiä ihan kaikille? Siskoni sanoi hyvin kun juttelimme että on hyvä sanoa "asiat suoraan", jokaisen kannattaisi kuitenkin miettiä sitä mitä siskoni tähän totesi, että on todellakin hyvä sanoa, mutta muistakaa että asioiden suoraan sanominen ei tarkoita vaan sitä negatiivista omaa kantaa vaan myös sitä että puhutaan toisille ihmisille kauniisti, kerrotaan hyvistäkin asioista suoraan, eikä jäädä vaan kyräilemään. Ylpeänä kerrotaan että minä olen ihminen joka sanoo asiat suoraan... ??? ... mietitään jokainen nyt hetki miten juuri minä itse sanon asiat suoraan.. Niinkö että humalassa baarissa mennään "vähän avautumaan" tai muuten saadaan toinen pahalle mielelle, vai osataanko OIKEASTI sanoa KAIKKI asiat suoraan myös ne hyvät ja kivat asiat. Sitä maailma kaipaisi.. Ikävää ja pahuutta on tarpeeksi , sanotaan suoraan olet nätti, olet rakas, ja tarkoitetaan niitä, myös vaikeista asioista on puhuttava mutta mietiään mikä on oikeasti oleellista, ja mikä ei.

Rakastakaa ja halatkaa toisianne <3 toivoa torstaipäivään

Silmät avautuvat vähän kerrallaan

Kertoo todella paljon miten tämä elämä menee.. näinhän se on. Päivä ja hetki kerrallaan, muistaen että jokainen hetki voi olla se viimeinen. Ei tiedetä onko jäljellä aikaa paljon vai ehkä minuutteja, on yritettävä nauttia ajasta joka meille on annettu. Pieniä valon pilkahduksia surun keskellä näen kuitenkin. Aamulla huomasin nukkuneeni 5h yhtäkyytiä , ehkä lääkkeet alkaa sittenkin toimia ja auttaa minua. Ystävä piipahti pikaisesti teellä, heti aamusella, toi pasteijoita ja pullaa. Hyvin hyvin hyvin pienistä onnen hetkistä on koottava kokonaisen päivän onni. Ehkä joku päivä joskus tuolla tulevaisuudessa ne onnen hetket täyttävät kokonaisen päivän , kokonaisen viikon ehkä pidemmänkin ajan.. Mutta ei vielä, nyt ne ovat niitä onnen murusia joihin on vaan tartuttava kynsin ja hampain kiinni.. Niitä joiden olemassaoloa en edes huomannut ennen, nykyään ne ovat kuin huutomerkkejä elämässäni. Tajuan itsekkin etten ole enää se sama ihminen, en edes likimain.. olen muuttunut, mutta en ehkä pelkästään huonoon suuntaan. Jos osaa nauttia onnen hetkistä ystävän ja pasteijan ja teekkupposen ääressä, ei voi vaan olla pelkästään huono ihminen. Silmäni ovat avautuneet näkemään ne itsestäänselvyydet jotka tekevät elämästä hitusen paremman. Toivon että jokainen meistä oppisi näkemään niitä, ei ehkä mielellään näin radikaalilla tavalla kuin minä, vaan ehkä minun kanssani, käydessäni tätä läpi, ehkä joku on sen jo oppinut. Onnellisempaa päivää, viikkoa ja elämää, kaikille teille rakkaille kanssakulkijoille.

Matkalla hoitoon

Vein tänään poikia aamulla hoitoon, vaikka itse olenkin kotona, niin pojat ovat hoidossa. Kaikilla taisi olla vähän ikävä aamu, ikävä isiä, ikävä olo, huono olo, kaikkea mahdollista. Jaska sanoi jo kotona miten isiä kaipaa ja on ikävä, taisi siinä huulikin pari kertaa venähtää kun itkua pidätteli.. Hoitomatkalla kävimme Jerryn kanssa erikoisen keskustelun taas, joka sai minut yhä uudestaan miettimään, mitä kaikkea pienen lapsen päässä liikkuu, miten paljon viisaampia lapset ovat tai ajattelevampia, mitä me tiedämmekään.. Sanoin Jerrylle että "Äiti tulee sitten hakemaan" johon Jerry totesi "Älä sano äiti että sinä tulet, kyllä me jo tiedetään että aina sinä tulet" Hetken kaikki oltiin ihan hiljaa, ja ilmapiiri autossa oli käsinkosketeltavissa, sitten Jerry totetaa "Tai sano vaan äiti että sinä tulet tänään hakemaan, leikin sitten joskus että isikin tulisi". Itkukurkussa taas vein pojat hoitoon ja kotona vaan itkin ja itkin ja itkin, siitä ei meinannut tulla loppua millään. On niin ahdistavaa kun ei tiedä edes milloinka mikäkin ahdistaa. Välillä on paha olla lasten puolesta, välillä suren sitä mikä jäi Jannelta kesken, mikä jäi meiltä perheenä kesken, välillä suren itsekkäästi itseäni, miten ihmeessä selviän elämänmittaisen matkan ilman Jannea, tällä hetkellä luulen että en mitenkään, enkä usko muuhun kunnes toisin todistetaan. Elämä on julmaa ja vääryyttä täynnä.

Ikävä

Nyt on tullut aika keskittyä tulevaan, halusin tai en. Hautajaisiin asti päätin olla tekemättä suuria ratkaisuja, siihen asti sain keskittyä niihin ja niistä aiheutuviin toimiin. Sen jälkeen oli aika astua seuraava askel.. Mitä teemme tulevaisuudessa? Minne minä ja poikani asetumme aloillemme, tähän kotiinkaan ei voi jäädä, jo käytännön ongelmien takia?! Päätös kypsyi varsin pian, kolmen lapsen yksinhuoltajan arki ei tule olemaan helppoa. Varsinkin kun kaksi lapsista on alle kouluikäisiä vielä. Minun on lähdettävä kotiseudulle takaisin, sinne missä on oma perhe. Tein niin tai näin ikävä on kova. En haluaisi lähteä, toisaalta taas minulla on kova kiire lähteä, saada sekin asia pois päiväjärjestyksestä. Hirveän suuria muutoksia elämässä pieneen hetkeen, kaksi kuukautta taakseppäin kun ajattelen niin kaikki oli hyvin, asuimme ihanassa talossa, joka piti ostaa kesän alussa omaksi, suunnittelimme kesää ja veneilyä, kaikki oli hyvin, arki oli rakkautta ja onnellisuutta täynnä, en todellakaan olisi uskonut miten kaikki kääntyy ympäri ja maa putoaa jalkojen alta.

Nyt meillä on uusi ihana koti Raumalla, ja muutto toukokuun lopulla edessä. Odotan sitä ja samalla pelkään. Olen käynyt joka ainut päivä Jannen haudalla, juttelemassa Jannelle, kysymässä miksi ja itkemässä.. Miten voin "hylätä" rakkaani toiselle puolelle suomea ja lähteä vaan pois?? Mihin minä sitten menen itkemään ja miten selviän kun en pääse viemään kynttilää Jannelle. Osaako joku kertoa. Minulle tulee hirveä ikävä, hautaa, rakastani siellä, vaikka tiedän että ei Janne enää siellä ole mutta silti, miten voin Jannen jättää, pystynkö sittenkään siihen, tuleeko tämä aivan liian pian?? Voin pyytää ystäviäni viemään kynttilän/kukan, minkä ikinä haluan, mutta silti, en pääse sinne itse, miten ikinä kestän sen. Jannekin olisi pitänyt uudesta kodistamme, miksi hän ei ole täällä iloitsemassa asiasta. Vielä jokuaika sitten osaisin olla onnellinen ja innoissani tulevasta käänteestä, nyt tilanne on ristiriitainen ja ahdistava.

Joka ainoa ilta toivon että Janne tulisi ja haksi minut pois, ei en ole tekemässä itselleni mitään, toivon vaan että minunkin aikani lähteä olisi ihan pian, ei vasta usean vuoden, tai kymmenien vuosien päästä vaan kohta, muutaman päivän tai viikon päästä. En halua olla itsekäs, jos olisin itsekäs, tekisin itse itselleni jotain, voin vaan toivoa että päivät jota minulle on annettu olisi jo käytetty ja minun aikani tulisi ja Janne tulisi minua vastaan ja voisimme taas olla yhdessä. En tiedä miten tätä kaikkea kestää täällä yksin, koska tämä helpottaa.. Tämä on niin kovin epäreilua, ja tänään on vaan todella huono päivä.

Lanttumaakarilla ja muillakin alan ammattilaisilla käyty on.

Mulle iski oksennustauti.. onneksi pojat olivat ystävällä yökylässä niin sai äiti oksennella rauhassa viimeyön ja aamun kuumeilla. Kauhee tauti mutta selvisin siitäkin. Yön pimeinä tunteina oli olo epätoivoinen, oli paha olo, mutta fyysisesti paha olo.. Oli suorastaan mukavaa kun ei voinut keskittyä muuhun kun siihen että selviää oksentelusta. Nukuttua ei tullut viime(kään) yönä varmaan paria tuntiakaan, mutta ehkä jo ensiyönä.

Olen käynyt psykoterapiassa, voin sanoa että minun kohdallani todella toimii. Olo on ihmeen kevyt aina hetken aikaa käynnin jälkeen. Tuntuu hyvältä että saa puhua jollekkin jolla ei tunnetasolla ole sidettä Janneen vaan hän on kiinnostunut vain minun hyvinvoinnistani. Hän oli siitä jopa niin kiinnostunut että totesi minun olevan työkyvytön, vaikka itse pidän työtä terapiana. Jota se varmasti onkin, kunhan ensin nukkuu yössä enemmän kuin neljätuntia. Sovittiin että menen käymään tänään lääkärillä joka miettii lääkitystä uudestaa, samat joita sain Jannen kuollessa eivät enää tunnu toimivan eikä niitä ole edes tarkoitettu pitkäaikaiseen käyttöön. Lääkäri myös arvioi työkuntoni. Olin varmaan ihana ilmestys, hiukset sekaisin silmänaluset mustana ja kalman kalpeana.. Lääkäri sanoi että ulkoisesti näytän jo todella huonolta, kiitos vaan hänelle siitä kohteliaisuudesta. Tosin yöllisen mahatautini piikkiin meni paljon , ja lääkäri ehkä ajatteli että en ole aivan niin hirviön näköinen kun ensin luulisi. Tiedä häntä sitten. Puhuttiin mielialalääkityksen aloittamisesta, ei masennukseen vaan ahdistukseen.. Tuntuu ihan järkevältä idealta, ja juteltiin paljon muutakin. Lääkärillä ei ollut kiire mihinkään vaan jutteli ja kuunteli, välillä itkin ja välillä olo oli parempi. Päädyttiin tiettyyn unta antavaan lääkkeeseen, joka nostaa mielialaakin. Sitten mitattiin verenpaineet 190/110 hirmuinen lukema minulle jolla paineet on 110/60 tavallisesti!! Lääkäri kielsi kaiken liikkumisen, turhan sellaisen, ja huomenna uudestaan mittaukseen.. Lisäksi totesi että kaksiviikkoa kotona voisi olla enemmän kuin hyvä ajatus, ehkä minäkin häntä nyt uskon. Kumma juttu että korvissa on suhissut ja huimausta on esiintynyt. Nyt aion saada itseni kuntoon.. Katsotaan miten lääke auttaa ja miten verenpaineet alkavat muuttua.

Sitten lääkäri sanoi sen mitä en halunnut kuulla mutta tiesin kuitenkin olevan totta. Minun on alettava hyväksyä Jannen kuolema.. Jokainen muisto Jannesta ei saa aiheuttaa paniikkikohtausta ja oksentelua. Mutta jos aivot hyväksyvät ja ymmärtävät miten asia on ja sydän kieltää kaiken.. Melkoinen pattitilanne..

Kuolinilmoitus

Se oli tänään lehdessä.. lehti makaa keittiönpöydällä, suljettuna, mutta tiedän että siellä se on, näin sen omin silmin. Epätoivo valtaa mielen ja pahaolo niin fyysinen kuin henkinenkin meinaa ottaa ylivallan. Yritän tehdä rentoutusharjoituksia, hengitysharjoituksia, otin lääkettäkin. Tiedän kuitenkin , sieltä se tulee ennemmin tai myöhemmin, paniikki ja ahdistuskohtaus. Pelottaa, se sattuu, vaan sattuuko kuitenkaan niin kovin miten tämä olo juuri tällä hetkellä. En halua uskoa silmiäni, en näe Jannea olohuoneenlattialla kytkettyinä koneisiin ja laitteisiin, en halua usko että ilmoitus oli lehdessä. En halua uskoa korviani, äläkää sanoko ettei Janne tulisi takaisin, tottakai tulee, aina on tullut, oli millainen tilanne tahansa AINA lopulta tuli kotiin.. viereen nukkumaan. Kuka sinä olet minulle sanomaan että tälläkertaa Janne ei tule. ÄLÄ SANO NIIN, en usko sinua en halua, en hyväksy sitä mitä kerrot minulle. Janne ei ole kuollut, hän tulee kotiin, ihan varmasti tulee vielä, kohta minä ihan varmasti herään, heräänhän????

Kiellän toistuvasti ja kokoajan sen mitä on tapahtunut. Tiedän mitä on tapahtunut, mutta en aio uskoa sitä. Kukaan jota Jumalaksi kutsutaan ei voi tehdä minulle näin. Miksi jotkut parit jotka inhoavat toisiaan, riitelevät ja tappelevat, eivät rakasta, pitävät toisensa vuosia ja vuosikymmeniä, miksi heillä on oikeus suhteeseen. Miksi minulta vietiin Janne, se ei ole oikein, siinä ei ole mitään järkeä. Enkö sittenkään rakastanut tarpeeksi, ja jos en, olisin voinut oppia. Koskaan en ole ketään rakastanut niinkuin Jannea, mutta jos se ei riittänyt olisit antanut aikaa että olisin oppinut. Miksi otit Jannen pois?? INHOAN SINUA, tämä on epäoikeudenmukaista, ei näin saa tehdä, ei saa viedä ihmistä joka rakasti ja jota rakastettiin vielä pois.

Sattuu, oksettaa, oksennan, sattuu, ahdistaa,itkettää, tule rakas takaisin tule HETI takaisin, rukoilen sinua, tule nyt..

Ketsuppia maksalaatikkoon

Hassua miten Janne elää pojissa, eleissä, ilmeissä, jopa huumorissa. Jaskan ja Jerryn huumorintaju on aivan samanlainen kuin isänsä, toivottavasti se säilyy aikuisuuteen asti sellaisena. Jannella ei ehkä ollut maailman paras huumorinkukka lahjanaan mutta omanlaisensa, sellainen jota minä rakastin ja sellainen jollaisena Janne tunnettiin. Pojissa on hirmuisesti isäänsä.. Niin ulkoisesti kun sisäisestikkin.

Tänään on ollut ihan siedettävä aamu, jopa lähellä mukavaa. Jonni on ollut kotona, oli kiva herätä aamulla niin että koko perhe on koossa. Jatkuvasti tiedostaa että joku ei ole paikalla vaikka kaikki ovat kotona, ja se joku ei koskaan palaa, se tyhjä aukko tulee seuraamaan perhettämme läpi elämän. Me kaikki neljä olemme kotona, tuntuu oudolta, meitä pitäisi olla viisi, ja onkin.. Mukanamme kulkee se rakas isi, vaikkei häntä näykkään. Äitinä näen pilkahduksia isistä poikien touhuissa. Samaan aikaan ilahdun ja sydän meinaa pakahtua suruun, todella outoja tunteita, joita en tiennyt olevan olemassakaan.

Laitoin pojille helppoa valmisruokaa näin aamupäivällä, maksalaatikkoa. Kohta kuuluu keittiöstä Jerryn suusta "Hei äiti, sopisiko tähän ketsuppi, haluaisin ketsuppia..." Mielestäni ei todellakaan sovi, mutta kyyneleet silmissä laitan pojalleni maksalaatikkoon ketsuppia. Se oli myös Jannen tapa, maksalaatikkoa ei voi syödä ilman ketsuppia, ei ikinä.. Me söimme harvoin maksalaatikkoa , nyt taas se on helppo vaihtoehto kun ei jaksa tehdä muuta, mutta ei ne omenat todellakaan kauas puusta putoa.. Pojat syövät siis maksalaatikon ketsupilla ja äidin sydän meinaa pakahtua jokakerta kun näin tapahtuu. Samaisen ruokailun aikana Jerry toteaa vielä , "Tiesitkö äiti että nyt isi asuu meidän sydämmessä, isi on niin lähellä että tietää että me rakastetaan sitä". Itken.. en tiedä itkenkö omaa suruani vai sitä miten kauniisti neljävuotias lapseni puhuu. Mistä niin pieni löytää oikeat sanat kertoa isistä ja tunteistaan?? Uskon että lapset ymmärtävät ja tuntevat enemmän mitä me aikuiset koskaan tiedämme.

Näissä mietteissä aloitamme viikonlopun viettoa, vain me neljä, meidän perhe, sydämmessä muisto isistä ja rakkaasta.

Ennen ja jälkeen

Tästä puhuin eilen siskoni kanssa.. Nykyään rytmitän elämäni "ennen Jannen kuolemaa" ja " Jannen kuoleman jälkeen". Kaikki päivämäärät, laskut, kirjeet, jopa ihmisten naamakirja profiilit jaottelen, tuo tapahtui ennen, tuo jälkeen Jannen kuoleman. Toinen siskoni oli linkittänyt meidän omille sivuille kuvan jouluenkeleistä joita lapsenlapset ja lapset äidilleni tekivät, itsekkin tein, ja huomasin tuijottavani kellonaikaa.. 18.3.2012 23:57 , silloin meillä oli kaikki vielä hyvin, suorastaan loistavasti, meillä oli ihana ilta ja muistelen että saatoimme olla tuohon aikaan vielä hereillä. Seuraavana aamuna 19.3.2012 klo 5:55 kaikki oli toisin, Janne oli lähtenyt. Tässä välissä tapahtui jako ennen jälkeen ajatteluun. Teen sitä jatkuvasti, lasken päiviä ja viikkoja. Koko elämäni rytmittyy ajatukseen, oliko Janne silloin vielä vai oliko Janne kuollut. Luulen että tätä tarkoitetaan sillä kun puhutaan vuoden mittaisesta kovan surunajasta, varmasti senkin jälkeen näitä ennen jälkeen ajatuksia tulee useastikkin, mutta nyt ne ovat kovin konkreettisia. Huomaan jonkun laittaneen jonkun hassun päivityksen 16.3.2012 ja mieti että miten meillä kakki oli silloin sitä tavallista arkea, arkea jota rakastin. 20.3.2012 olin ollut päivän verran leski ja tavallista arkea ei enää ollutkaan.. KÄSITTÄMÄTÖNTÄ ja julmaa. Voiko itseään luokitella ennen jälkeen kaavalla.. Mielestäni voi.. Se Salla joka olin sunnuntai-iltana 18.3.2012 on kadonnut lopullisesti, ei kokonaan mutta osittain se oli se "ennen" Salla. Nyt on "jälkeen" Salla joka ei ole varmasti yhtään sen huonompi kuin se entinenkään, vaan erilainen, haavoittuvampi, ei aina niin iloinen ja positiivinen se joka kantaa surua sydämmessään tavalla tai toisella aina, koko lopun elämää. Onko se huono asia, ei todellakaan ole, elämä on kasvamista muuttumista joko pienin tai suurin askelin, joskus se ottaa aimoharppauksen vasemmalle, sitten oikealle ehkä etteen ja jopa taaksekkin, kuitenkin tämä koko elämä on täällä muuttumista, itse valitsemme sen muutoksen suunnan.

Pitkään aikaan vielä en voi ajatella että tämän kanssa voisi elää ihan normaalisti. Ajattelematta kaupassa, tietääkö tuokin, miksi se katselee minua noin, kuiskutteliko tuokin tuolla vai oliko se vaan mielikuvitusta. Varmaan osa on täysin oman mieleni tuottamaa toiset asiat taas totisinta totta. Sen kanssa on opittava elämään. Välillä mietin onko minun otsassani leima LESKI ja sitten tajuan oman naurettavuuteni, ei ihmisiä kiinnosta, ehkä nyt kiinnostaa mutta ei kauaa, tulee uusi tragedia, uusi asia mitä päivitellä ja ihmetellä, uusi asia josta keksiä juoruja, ei minun asiani kauaa kiinnosta , siinä ei ole mitään jännittävää, vaan surullista. Surulliset asiat unohtuvat, traagiset perhesurmat, onnettomuudet ja itsemurhat jäävät elämään, ihmiset haluavat mässäillä toisten surulla, saavat sairasta nautintoa voidessaan juoruta tällaisista asioista. Janne kuoli nuorena , traagista ja puhuttelevaa, mutta kauaa ihmiset eivät kiinnostu, Janne kuoli "luonnollisesti" ei tapaturmaisesti, tai oman käden kautta, tylsä normaali kuolema, iän takia jaksaa kiinnostaa hetken. Onneksi näin, minä pääsen jatkamaan elämääni kun tulee seuraava kiinnostavampi asia. Osa on jo alkanut unohtaa , loput unohtavat pian, minulle jäi kuitenkin elämänmittaiset arvet sydämmeen, tai tällä hetkellä voi varmaan puhua sirpaleista arpien vuoro on sitten kun sirpaleet kasaantuvat sydämmeksi ja arpeutuvat. Kuitenkin on huojentavaa tietää että ihmisten kiinnostus loppuu, minulle jää varmasti ihmisiä jotka haluavat jakaa suruni vielä kuukausien jopa vuosienkin päästä, he ovat minulle tärkeitä, mutta yhtä tärkeää on että ne ulkopuoliset unohtavat ja antavat olla, ei enää omituisia juoruja milloin mistäkin vaan tyyni rauha kun asia ei kiinnosta.

Olen aina arvostanut arkea, ja ollut onnellinen hyvin pienistä arkisista asioista. Olen varmasti tulevaisuudessakin. Tavallisessa arjessa ei ole mitään tylsää se on se mikä oli minulle tärkeää, ja sellaiseen haluan palata. Haluan käydä töissä, hakea lapsia hoidosta ja mennä kotiin, ja joku kerta kotiin palatessani huomaankin laittaneeni ruuan ja hoitaneeni kotihommat ennen kun kipu tuntuu sydämmessä, huomaan että arki on palannut, ahdistus, itku ja pelko tulevasta on väistynyt ja ikävä on siirtynyt sydämmeen, mutta ei enää hallitse elämää.. Sen jälkeen on uusi Ennen jälkeen tilanne.. ennen uutta arkea ja uudessa arjessa kiinni oleva Salla. Tiedän sen päivän tulevan, ei nyt, ei huomenna, ehkä jo kahdenvuoden päästä tai kolmen, mutta se odottaa minua ja sen huomaa vasta kun se on tullut kun elämä on uudessa ennen jälkeen tilanteessa.

Nauttikaa arjesta rakkaittenne kanssa, se on hyvä niin <3

Surutyö

Jokainen tulee elämässä kohtaamaan tilanteen jossa on tehtävä surutyötä. Milloin pitää luopua jostain tutusta elämäntavasta, milloinka kyseessä on avioero, tai niinkuin nyt kuolema. Surutyötä on monenlaista ja jokainen surutyötä tekevä tekee sitä omalla tavallaan. Oikeastaan aika käsittämätön sana kokonaisuudessaan. Surutyö, voisimpa väittää että sen voisi lisätä dokumenttien mukaan "maailman rankimmat työt" on surutyön aihe mikä tahansa.

Surutyö vie hirveästi voimia, ja minun tapauksessani se ei ole vielä näin vajaassa kuukaudessa saanut edes vielä kunnolla alkaa, olen ehkä edelleen jonkinlaisessa välitilassa, uskon ja epäuskon rajamailla. Minun voimavarani ovat jo loppu, vaikka surutyö ei ole varsinaisesti edes alkanut. Yhtäkaikki surutyö on aina luopumista. Minä en halua luopua rakkaastani, en halua uskoa sitä että niin on tehtävä, "kannettava sydämmessä" en halua sitäkään, haluan hänet kotiin. Oikeasti surutyö voi alkaa varmasti vasta kun hyväksyn tapahtuneen, silloin olen valmis luopumaan. Mutta en nyt, en huomenna enkä vielä ehkä ensiviikollakaan mutta joskus, ja silloin tiedän että olen astunut jo ison harppauksen kohti uutta, kivuttomampaa elämää.

Sitten se käytännön surutyö, ei sille ole ollut edes aikaa, valmis tai ei.. Janne kuoli maanantaina, tiistaina olin varaamassa siunausta, valitsemassa arkkua ja etsimässä miestäni, missä olet mihin sinut vietiin, kyllä se kerrottiin minä en vaan muista, kuka sen sanoi, poliisi, ambulanssimiehet, kothoito, kuka kertoi missä olet ja miksi en muista. Onneksi hautaustoimiston ihminen selvitti asian minulle. Se helpotti hetkeksi ja sitten siirryin seuraavaan ahdistuksen ja paniikin tilaan. Koska saan sinut "kotiin" koska voin vielä koskettaa, hiuksiasi, poskeasi, nähdä että enää ei satu, nyt saat olla rauhassa.. Sekin selvisi, kuolemaasi seuraavana lauantaina siihen on mahdollisuus. Siitä kirjoitan erikseen sitten kun on se asia aika käydä läpi. Sitten viikon sisään tulee paperiasiat kelaan, leskeneläkettä hakemaan LESKENELÄKETTÄ olen 36 vuotias. Perhe-eläkettä, yksinhuoltaja lapsilisää, kaikkia sellaisia asioita jotka eivät kuuluneet elämään vielä muutamapäivä sitten. Sitten kuulen että on tehtävä perunkirjoitus, täysin absurdia minulle, en halua enkä jaksa ajatella sellaista, hoida pankiin asiat, miestäni ei enää ole joten hänen tilinsä , korttinsa kaikki pitää "kuolettaa" miten oiva sana, miehenikin on kuollut joten hänen korttinsakin kuolivat. Pankin ihminen oli tyly ja kylmä, tai ehkä minä kuvittelin senkin , naurahtaen hän totesi kun avasin pojilleni tiliä että "normaalisti tähän tarvittaisiin molepien vanhempien lupa, mutta nyt sitten sinä saat tilin avata" . Jos ihmisen tilannetaju petti niin  nyt se petti todella. Minä en itkenyt koko tämän prosessin aikana, en seurakuntatoimistossa, en kelassa, arkkua valitessani itkin, hautaustoimiston ihminen oli aivan ihana mutta tilanne oli niin järkyttävä, millaisen arkun Janne olisi halunnut.. Pankissa itkin ja sen jälkeen, en eläessäni ole saanut niin tunteetonta ja kylmää palvelua, sattui luihin ja ytimiin asti. Virkailija voi sanoa että hän teki vain työtään mutta niin teki kaikki muutkin tahot, mutta tahdikkaasti.

Jatkuvasti oli hoidettava jotakin valitse hautajais kukat, valitse hautajaisvietaat, joka tässä tapauksessa tarkoitti todella valitsemista, ja joudun jättämään tärkeitä ystäviä pois koska tilat olivat rajalliset. Onneksi uskon ystävien ymmärtäneen tilanteeni ja tajunneen millaisen asian edessä olin. Jos joku ei ymmärtänyt ja pahoitti mielensä olen siitä pahoillani, en halunnut ketään loukata, mutta vieraita pystyin kutsumaan 80 ja se on paljon, silti jäi kutsumatta osa. Jokainen voi kuitenkin viedä Jannen haudalle kynttilän ja toivoisin että ihmiset tulisivat myös minun luokseni, ei vain Jannen, myös minulle on tärkeää tuntea ihmisiä joille Janne merkitsi paljon. Jos itkettää, itketään yhdessä, minä itken kokoajan, voin itkeä myös sinun kanssasi. Hirveä rumba koko kolme viikkoa ennen hautajaisia kokoajan jotain asioita, sille surutyölle ei ole aikaa ja sijaa, viimeiset voimanrippet on kerättävä ja lähdettävä hoitamaan asioita joita on pakko hoitaa.

Joten mielestäni Surutyö on sanana vielä aika kaukainen, en ole tämän kaiken keskellä pystynyt antamaan sille aikaa , hautajaiset ovat ohi, tehtävien asioiden lista on vielä pitkä, mitä tulevaisuudessa, missä asumme mihin muutamme, miten pärjäämme.. Kun olen nekin asiat saanut päätökseen ehkä sitten on aika surutyölle.. Mitä se sitten ikinä onkaan.

SISKOT

Minä olen onnellisessa asemassa, minulla on siskoja.. peräti kolme siskoa, kaikki niin rakkaita ja tärkeitä. Kaikki omanlaisiaan ja silti niin samanlaisia, minun siskot <3 . Mitenkähän tästä kaikesta olisi päästy eteenpäin ilman näitä kolmea. Joka ainut minun siskoistani oli luonani heti ensimmäisen viikon aikana.. Lähimpänä asuva samana päivänä, seuraavat viikonloppuna jo.. Miten voin heitä kyllin kiittää kaikesta. Onko parempaa seuraa itkeä, nauraa tai olla vaan hiljaa kun omat siskot. Kaikki joilla on sisaruksia, muistakaa että te oletta perhettä, jos teillä on riitoja tai turhia kinoja niin unohtakaa ne hoitakaa välinne kuntoon, miettikää onko mikään asia niin suuri että se on sen arvoista että kannattaa olla etäinen tai riidoissa. SE EI OLE!! Minä ja siskot, me ei olla koskaan riidelty, toivottavasti olen oikeassa, mahtaakohan siskot muistaa muuta, mutta aikuisina omillamme emme koskaan ole olleet riidoissa. Joskus on mennyt aikaa ettei olla tavattu, mutta koskaan ei sen takia että olisi välit olleet tulehtuneet. Lapsena kyllä riideltiin, kuten lapset riitelevät mutta ei aikuisina, ei koskaan.

Jenni, mitä minä olisin tehnyt ilman sinun organisointi kykyäsi, kykyäsi löytää pienet onnistumisen asiat "Salla sinä selvisit siitäkin.." on tullut tuttuakin tutummaksi lauseeksi viime viikkoina, ja joka kerta tajuan niin minä selvisin ja sinä huomasit sen. Ikävöin sinua jatkuvasti, tahtoisin että olisit luonani kokoajan, kertomassa miten hyvin taas pärjäsin kun ripsivärit poskella itken pahaa oloani pesuhuoneen lattialla. Sinussa on jotain sellaista sisäistä voimaa jota monissa ei ole. Tiedän että suret itsekkin, ja silti sinulla on voimia auttaa..

Marja, voi Marjasta tulee mieleen "runotyttö" viimeksi tänään sain kauniin kirjeen, sähköisen sellaisen, joka toi onnen hetkiä niitä pieniä joita tarvitaan, miten yksinkertaiset lauseet sydämmellä kirjoitettuna voivat merkitä niin valtavasti.. " Salla kun muut sanovat että olet vahva, etkä tunne olevasi, niin muista ja ajattele että Janne oli oikeasti vahva, ja Janne auttaa kun sinun voimasi eivät riitä" lainaus ei ollut sanasta sanaan, idea oli siinä hyvin lyhyesti ja yksinkertaisesti.. Miten näin pieni asia voi tuoda niin suurta lohtua, toivon että jatkat kirjoittamista minulle <3 . Kirjoituksistasi saan niin paljon voimaa. Marja, hiljainen auttaja täällä kotona.. Yhtäkkiä ovat pienet pojat pihalla ja Mari mukana, milloin sormiväritetään taidetta koteihin milloin mitäkin, olen kiitollinen kaikesta mitä olet tehnyt ja siitä että olet tarjoutunut tulemaan kohta taas takaisin.

Riikka, kuka tulee IKEA:n kassin kanssa joka on täynnä itselaittamiasi ruokia, jotta minun ei tarvitsisi yksinjäätyäni pelätä että en jaksa laittaa pojille ruokaa. Minulla on pakastin täynnä loistavaa kotiruokaa, valmiina sulatettavaksi ja lämmitettäväksi, jos on aallonpohjalla eikä jaksa eikä pysty, aina jaksaa sulattaa ja laittaa lapsille lämpimän aterian. Ele joka saa minut vieläkin liikuttumaan. Ja sinun tukesi esikoiselleni on korvaamatonta, hän ei luota kaikkiin mutta sinuun luottaa ja Pasiin, haluaa olla lähellänne saa teistä voimaa. Kiitos että olet sen huomannut ja ottanut Jonnin siipiesi suojaan <3

Nämä olivat vain murto-osa siitä mitä siskoni ovat tehneet, mutta haluan osoittaa heille miten tärkeitä he ovat ja miten korvaamattomia ja arvokkaita. Haluan myös muistuttaa ihmisiä siitä että riidalla ja katkeruudella ei voiteta mitään. "Tee lähimmäisellesi kuten toivoisit itsellesi tehtävän" saa aivan uuden merkityksen. Janne eli niin ja toteutti tietämättään tätä neuvoa ja ohjetta jokapäiväisessä elämässä, siskoni ovat toteuttaneet sen minulle. Tulevaisuudessa haluan myös itse noudattaa samaa ohjetta.. Miettikää tarkkaan mikä on oikeasti tärkeää, ja toimikaa sen mukaan.

"Enkeleitä äidille"

Miten sitä osaisi mennä nukkumaan.. parisänkyyn yksin.. keskellä ei osaa nukkua ollenkaan, heti kun Janne kuoli vaihdoin hänen paikalleen nukkumaan, ja siinä olen ja pysyn, se on MINUN paikkani siinä nukkui rakkaani ja koen pääseväni hänen lähelleen hänen paikallaan. Yöpöydällä on valokuva rakkaasta ja vieressä kynttilä, poltan sitä joka ilta ja juttelen Jannelle. Ihan kuten joka ilta pienten poikien kanssa jutellaan isille taivaassa. Poltetaan myös heidän kanssaan kynttilää, ja hiljennytään.. neljävuotias muistuttaa että pitää pyytää isiä lähettämään enkeleitä meille ja kaikille rakkaille, tänäiltana samainen neljävuotias rukoili "isi lähetä enkeleitä äidille, äiti itkee niin paljon, äitin on ikävä, lähetä vaikka itsesi niin äiti ei itke". Sitä äitikin toivoo "lähetä vaikka itsesi" se ei onnistu ja silti haluaisin sen olevan totta. Missäkohtaa kävi niin että neljävuotias alkoi huolehtia äidin itkemisestä, tai kaksivuotias silittää päätä ja sanoo "ei hättää, ei hättää isi on taivaassa" kun äiti ei vaan jaksa äiti vaan itkee. Minulle sanottiin että lapsen voi ja pitääkin antaa nähdä suru, mutta missä menee raja, milloin se on lapselle liikaa???  Neuvoja tulee ovista ja ikkunoista "sinä olet vahva, sinä jos joku selviät" "sinä jaksat lasten takia" "kyllä aika parantaa", tekisi mieli huutaa ja karjua että EI KIINNOSTA, kun on kaulaansa myöten suossa siellä on hitusen vaikea ajatella miten vahva on ja miten lasten takia jaksaa.. Kun ei jaksa niin ei jaksa..Tässäkohtaa kuvaan astuu sitten taas perhe ja ystävät, ennen kuin joku menee tekemään lastensuojelu ilmoitusta.. Perhe jaksaa ja ystävät jaksavat, silloin kun minä en jaksa.. pelkään vaan että miten kauan tätä jatkuu miten kauan tässä suossa on upottava ennen kuin huomaan että kappas minähän jaksan, minä haluan elää, en toivo illalla että seuraavana yönä olisi minun vuoroni ja pääsisin pois. Päiväthän meille kaikille on luetut , montako minulla on jäljellä.. Tässä hetkessä toivoo että toivottavasti ei paljon, koska kipu ja suru alkavat ottaa vallan koko olemuksesta, mutta niitä saattaa olla vielä monta monta monta.. Jokainen päivä on lahja, siitä pitäisi nauttia, pitäisi olla kiitollinen.. Valtavaa pahaa mieltä aiheuttaa että ei ole kiitollinen ja lahja on taakka.

Kävin äsken katsomassa nukkuvia poikia, onnellisia unessa tuhisijoita. Voi miten rakastankaan heitä.. Samalla taas tuska valtaa sydäntä, olen niin vihainen Jannelle, mikä ihme sai sinut lähtemään juuri kun meidän elämä oli aluillaan, miksi et jatkanut matkaa isänä ja aviomiehenä, miksi pojilla ei ole enää isää läsnä, miksi minulla ei ole enää aviomiestä? Juuri kun kaikki oli niin hyvin, kuten itse sanoit, "tulevaisuus tuntuu mukavalta, ja me selvitään, ihan kaikesta" ME selvitään, mitäs nyt kun MINÄ en yksin selviä, etkö sinä voisi kuunnella meitä ja tulla takaisin, kerro että kaikki olivat väärässä, et sinä kuollut, et sairastunut, et mennyt pois, tule vaan takaisin kotiin ja paikkaa meidän sydämmet , tulisitko rakas tulethan?

Keinolla millä hyvänsä

Tämä runo on muutaman muun kanssa yksi kuvaavimmista runoista tässä mielentilassa, tässä elämäntilanteessa..

Keinolla millä hyvänsä

Tule tänne.
Anna minun puhua tai olla hiljaa.
Mutta tule.
Ole vierellä,
pidä kädestä.
Jos ajan sinut pois,
tule taas huomenna.
Jos kiroilen sinulle,
kiroile takaisin.
Jos en halua syödä,
syötä väkisin.
Kisko minut pinnalle,
keinolla millä hyvänsä,
mutta älä anna tämän surun viedä minua pohjaan,
sinne missä valoa ei ole.

Se kuvaa hirmuisen tarkasti sitä oloa mikä surevalla ihmisellä on.. Ainakin minulla vaikka toki joku toinen kokee asian eritavalla. Varmaan on yhtä monta tapaa surra kun on surijaakin, eikä mikään tapa ole parempi tai huonompi kuin toinen. Minut on yllättänyt se että miten moni on oikeasti huolissaan ja haluaa oikeasti auttaa.. On myös niitä jotka sanovat ihan varmasti tulevansa taas pian eivätkä koskaan tule, sen heille suon, he käsittelevät asiansa niin, ehkä toivoisin kuitenkin että he sanoisivat mielummin että "tulen kun minulla on siihen aikaa" eivätkä sitä että tulevat taas pian, koska odotan niitä jotka niin sanovat. Minulle riittää yksikin todellinen ihminen joka tulee, pitää huolta ja välittää ja on lähellä halusin tai en, ja olen huomannut että minulla on useampikin sellainen, olen siis onnellisessa asemassa tämän kaiken keskellä, minulla on todellisia ystäviä. Lisäksi minulla on paljon kavereita joiden kanssa on sitten joskus kiva käydä kahvilla ja rupattelemassa, olen myös heistä kiitollinen, mutta nyt merkitsee ne jotka oikeasti auttavat kun voimani ovat aivan lopussa. "Annetaan surevan olla rauhassa" ajatus ei sovi minuun, minä EN halua olla rauhassa enkä yksin, haluan että ihmiset tulevat ja olevat, vaikka en puhuisi mitään, kunhan tulisivat. Ei laumoissa enää isolla sakilla vaan ihan yksin tai ehkä kaksin jonkun kanssa. Istuisivat juttelisivat ehkä keittäisivät kahvia, tai minäkin keitän jos vaan jaksan.

Kiitos ystäville ja myös kavereille kiitos kaikille jotka pidätte yhteyttä. Ja iso kiitos siskoille ja äidille, on uskomatonta millaiset voimavarat meidän perheessämme on. Jos yksi ei jaksa muut kannattelevat. Olette rakkaita kaikki <3

Se päivä muutti elämäni..

Se oli maanantaiaamu 19.3.2012 ihan vähän aikaa sitten, valovuosi sitten, vai oliko se toissapäivänä.. Mihin ovat menneet viikot sen jälkeen, mitä tapahtui, miksi et ole tullut kotiin?? Miten kauan menee ihmisen, aikuisen , suht järkevän ihmisen tajuta mitä tapahtui.. ja mitä tapahtuu sen jälkeen kun asian tajuaa. Pidin vihkoon päiväkirjaa ihan näihin päiviin saakka.. Ensimmäisen viikon tapahtumat mahtuivat yhdelle A5 ruutuvihon sivulle.. Pystyin hahmottamaan mitä söin tai en syönyt paremminkin. Tiedän että moni ystävä kävi ja useampi soitti, olen pahoillani etten muista puoliakaan. Mitä tapahtuu ihmiselle kun maailma romahtaa, tipahtaa sinne aivan pohjalle kirjaimellisesti, suru ja ahdistus tulevat fyysisenä kipuna, ainoa joka ei tule on uni, nukkumaan ei pysty millään ja jos kuitenkin nukahtaa pelkää herätä siihen ahdistukseen ja tietoisuuteen että toinen on poissa, lopullisesti, ei tule töistä kotiin, ei salilta, ei enää koskaan. Silti sitä odottaa, jos tämä olisikin vain pahaa unta jos rakas tulisikin kotiin, jos tämä olisi tosi huono vitsi josta voisin rakkaalleni suuttua silmittömästi ja sen jälkeen hän pyyhkisi kyyneleeni ja kertoisi miten kaikki järjestyy. Mutta hän ei tule, ja minä olen yksin. Minun lasteni isä on kuollut hän ei tule enää koskaan kotiin, saako olla vihainen , saako huutaa ja raivota, kaikki sanovat että saa, mutta mitään ei tule kurkusta ulos. Ahdistus , kipu ja suru saavat vallan ja olet vain kuori joka kulkee huoneesta toiseen, hymyilee joskus , vielä useammin kiittää osaanotoista, mutta sisin on tyhjä kipeä ja riekaleina, OLEN YKSIN joukossa ja se sattuu.

Aloitus....

Nyt on unohdettava edellinen blogi ja alettava käydä läpi sitä kaikkein kipeintä asiaa mitä ihmiselle elämässään voi tapahtua. Läheisen menetystä, aviomiehen, pienten lasten isän pois menoa hyvin nuorena. Koska kirjoittaminen on aina ollut minulle terapiaa toivon että se on sitä nytkin, kun koko maailma on romahtanut ja sydämmen sirpaleet on kastattava jotenkin uudeksi ehjäksi sydämmeksi. Toivon että tästä saa joku apua joskus kun kokee saman.. Jos minun tarinani voi edes yhtä kanssasisarta tai veljeä auttaa olen onnellinen ja tyytyväinen. Kaikella tällä oli tarkoitus. Tervetuloa lukemaan elämän varjopuolista ja onnen pilkahduksista.