Vuosi 2013 palautti Minulle Minut, pystyykö vuosi 2014 johonkin yhtä mahtavaan ?

Kerran vielä ehtii! Se onkin sitten vihon viimeinen bloggaus tälle vuodelle. Viimevuonna 31.12. juhlittiin jo yhdessä Samin kanssa vuoden vaihtumista. En olisi uskonut mitä vuosi 2013 tuokaan tullessaan. Hienoaja asioita, uusia ystäviä ja uuden ammatin opiskelua. Mikä oli kaikkein hienoin asia vuonna 2013 ? Ehkä eniten merkitsi se että 1.6. Sami kosi minua, muistan vielä sen tunteen, enkä halua koskaan unohtaakkaan. Kosinta oli oikeasti suunniteltu ja romanttinen ja kaiken lisäksi täydellinen yllätys. Sormusta myöten, Sami oli hankkinut kaiken valmiiksi ja ajatellut miten kaikki menee. Olo tuntui etuoikeutetulta, rakastetulta ja mahtavalta, lisäksi olin epäuskoinen, kysymys ihan oikeastikko, kävi varmasti huulilla ja mielessä monta kertaa. 

Vuosi 2013 toi myös tullessaan Jannen kuoleman vuosipäivän. Pelottava päivä ajatella, vielä näin jälkeenpäinkin, koko vuosi vilisi silmissä, mietti miten kaikki on muuttunut, miten niin ei vaan pitänyt käydä. Nyt myöhemmin tiedän sen kuuluneen johonkin suurempaan suunnitelmaan, josta en itse ymmärrä ja joka on vaikea käsittää, kuitenkin asian kanssa on helpompi elää kuin vielä vuosi sitten. Muistan itkeneeni Joulun ja uudenvuoden aikaan todella paljon viimevuonna. Nykyään itkut ovat harvassa, vaikka toki itkuisia päiviäkin tai ehkä ennemminkin hetkiä vielä on. Suru on muuttunut taas vuodessa valtavasti, millainen se on vuodenpäästä, sitä en voi edes arvata, kaikki arvaukset menisivät kuitenkin metsään. Tunteitaan, elämäänsä, ei vaan voi etukäteen arvata.

Vuonna 2013 tutustuin paremmin siskoihini ja perheeseeni. Olen ollut lähempänä, ja viimevuonna yhteistä tekemistä oli taas toissavuotta enemmän. Yhdessä minä, siskoni, Sami, siskojen miehet, äiti, isä. Viihdymme yhdessä ja se tuntuu hyvältä. Ensivuosi tuo tullessaan asioita joitten takia olemme yhä enemmän tekemisissä ja yhdessä. Paljon tehtävää ja myöskin menoja. Minulla on maailman parhaat siskot, ja perhe. 

Vuosi 2013 toi tullessaan naurun ja ilon, se toi tullessaan hymyn joka näkyy silmistä asti, se vei surun pois kasvoilta ja jätti surulle pienen sijan sydämeen, Jannen muiston viereen. Vuosi 2013 on tuonut onnen, turvallisuuden ja toivon takaisin elämääni. Pala palalta askel kerrallaan. Se on saanut sydämmeni taas sykkimään ilosta, vatsaani ovat ilmaantuneet perhoset, kun ajattelenkin kaikkea tulevaa hienoa mitä elämässä on edessä. 

Ennen kaikkea vuosi 2013 toi takaisin minut itseni. Oman positiivisen persoonani, ilon, hymyn, onnen ja elämän. Olen tutustunut taas siihen Sallaan joka on aina ollut ja tulee aina olemaan, vaikka vaikeudet, menetykset, pelot ja ikävä saattaa yrittää sen nujertaa, siellä se aina on jossakin. Se antoi minulle mahdollisuuden tehdä jotain mitä olen aina halunnut, se antoin minulle elämän jonka olen aina halunnut, se antoi minulle "omaksi" ihmisen jollaisen olen aina kuvitellut olevan olemassa. Se antoi minulle kaiken. Vuosi 2012 vei minulta kaiken pois, tuhosi elämäni, kun taas seuraava vuosi antoi minulle korkojen kanssa kaiken takaisin. Asioilla on tapana järjestyä, ennemmin tai myöhemmin. Moni meistä on saanut elämältään paljon, voi listata pieniäkin asioita, ja huomata että elämä on elämisen arvoista. Huomenna vuoden ensimmäisenä päivänä jokainen päättää aloittaa päivänsä jollakin onnellisella ajatuksella siitä mitä on saanut elämässään. 

Minä vietän uuttavuotta taas oman perheeni kanssa. Ei suuria juhlia vaan yhdessäoloa, hyvää ruokaa, kuoharia ja raketteja. Juuri sellaista mikä meistä on mukavaa. Tärkeintä minulle on että vuoden vaihtuessa minulla on lähellä Sami ja pojat. Tämä on toinen vuosi joka aloitetaan yhdessä ja ensimmäinen vuosi kun otetaan vastaan perheenä, yhteisessä kodissa. 

Ihanaa vuodenvaihdetta ihan jokaiselle. Jokainen juhlii tyylillään. Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme. Kaikkea hyvää vuoteen 2014. Taas ollaan vuoden vanhempia ja vahvempia. Ensivuonna jatketaan.

Miltä Rakkaus tuntuu ? Miltä tuntuu olla Rakastettu ?

Koko viikon on ollut Joulujärjestelyjä, ja mun lista on ollut pettämätön. Hommat on tullut hoidettua, stressistä ei tietoakaan ja ystävä lapsineenkin on piipahtanut kylässä. Aika hieno Joulunalusviikko mulla, uskokaapa vaan.

Miltä tuntuu olla rakastettu, huomaako sitä jostakin? Minä olen huomannut sen, huomaan että jokin minussa itsessäni tietää asian olevan niin. Olo on rauhallinen, ja tuntuu hyvältä. Jaksaa touhuta asioita joita ei ikinä kuvitellutkaan tekevänsä. Olen pitänyt itseäni aina huonona kotitalous ihmisenä. Hössötän kyllä Joulua koristeineen, kynttilöineen, tunnelmineen, MUTTA mitä tulee valmisteluihin, niissä en koskaan ole ollut hyvä. Kaikki on vähän puolitiessä, ostan valmista, ja viimetipassa, tuntuu etten osaa enkä ehdi enkä pysty. VÄÄRIN, tänä Jouluna olen huomannut että minähän osaan mitä vaan, kun vaan haluan, ja intoa riittää. Olen huomannut että "oikein pidettynä" minusta on kuoriutunut varsinainen emäntä. Sellainen joka yllättää itsenikin. On mukava laittaa kun kuulee, kiva kun teit, tämä on hyvää, oletpa ollut reipas. Eikö olekkin hassua, jotenkin se kannustus ja tuki ja se että arvostetaan auttaa kauhean paljon jaksamaan ja tekemään. Edelleen ostan osan valmiina, enkä edes koe siitä syyllisyyttä, kuitenkin meillä on itse tehtyä saaristolaislimppua, marinoituja sipuleita, salaatinkastiketta... osaan minäkin jotakin ja on hauska tehdä.

Joulun aika on haikeuden aikaa. On paljon surullisia Joululauluja, jotka kertovan menetetystä rakkaasta, äidistä, isästä, lapsesta , puolisosta. Huomaan että ne laulut tekevät minutkin surulliseksi. En voi olla ajattelematta Jannea, miettimättä missä hän nyt on. Minä uskon että Janne on jossain, mihin me kaikki menemme, silti joskus mietin mitä jos ei olekkaan, ja se tuntuu surulliselta. En kuitenkaan ajattele niin, Jannella on hyvä olla ja hän on onnellinen koska näkee että meilläkin on hyvä olla. Ystäväni kirjoitti, " Jouluna kaikki tunteet ovat suurempia. Niin ilot kuin surutkin" Minun mielestäni se oli aika hienosti sanottu. Niin ne ovat, Joulu käy sydämiin syvälle ja tunteet ovat vahvoja. Siksi myös ikävä on vahvempi ja toisaalta taas olen onneni kukkuloilla. Ihmisen mieli on aika hieno, olisi kurja olla ilman kaikkia näitä tunteita, iloa, surua, onnea, epätoivoa ja rakkautta, sekä kaikkia muita tunteita. Tunteet ovat elämän mauste, ilman niitä olisi aika tylsää.

Minä olen saanut hyvän elämän, Rakkaan ihmisen rinnalleni, onnelliset päivät seuraavat toisiaan, ja varmuus siitä että tätä ei viedä minulta pois lisääntyy. Meillä sanotaan, kiitos, Rakastan Sinua ja ehkä se kaikkein tärkein Anteeksi, kuuluu myös sanoihin joita käytämme. Pojilleni haluaisin opettaa juuri nämä kolme asiaa. Niillä pärjää elämässä pitkälle, lisäksi haluaisin että he oppivat antamaan anteeksi, en tiedä kumpi on vaikeampaa sanoa anteeksi ja tarkoittaa sitä vai antaa anteeksi. Vaikeita asioita aikuisellekkin. Mielestäni Rakkaus tuntuu siltä että voi olla oma itsensä, luottaa Rakkaaseensa ja uskaltaa olla erimieltä, sekä luottamusta siihen että riita ei ole lopullinen. Uskallusta siis myös riidellä.

Minä tiedän että Rakkaus tuntuu perhosina mahassa ja hymynä huulilla. Minä tiedän että olen rakastettu ja minua rakastetaan. Minulla on hyvä onnellinen elämä. Olen saanut paljon. Rauhallista joulun odotusta teille kaikille lukijoille. Huomaatteko, olen päässyt todella pitkälle elämässä, sitten maaliskuun 2012.

Hopeinen lintu kuusen latvassa, tänäkin vuonna. Se on isin lintu.

Joulu on ihan kohta ovella. IHANAA!! Minulla ei ole, eikä tule joulustressiä. Rakastan Joulua, ja teen kaiken juuri niin kuin parhaiten kerkeän. Tänä jouluna olen vapaalla, "lomaa" on ollut jo perjantaista asti ja tukkaputkella olen siivoillut ja pessyt pyykkiä. Parasta kuitenkin on että minun ei ole pakko tehdä, vähempikin riittää. Teen koska haluan. Minulla on päivittäin tehtäville asioille lista seinässä, eilinen tuli hoidettua hyvin ja tämäkin päivä näyttää lupaavalta. Jos en kuitenkaan ehdi niin sekään ei haittaa, ei kaiken tarvitse olla tip top ja ojennuksessa, jos ehdin niin laitan, jos en ehdi, se ei haittaa. Minusta kaikki mikä liittyy Jouluun on ihanaa, ihana antaa lahjoja, olen keksinyt tosi kivoja lahjoja tänävuonna, ja on ihana olla yhdessä ja ennen kaikkea syödä hyvin ja suunnitella eri päivien aterioita. Mukavaa yhdessäoloa.

Siitäkin tietää että joulu on tulossa, että ollaa oltu kaksissa joulujuhlissa ja uimaseuran päättäjäisissä. Vuoden loppuminen lähenee ja myös harrastukset jäävät lomalle. Tammikuussa sitten jatketaan uudella innolla. Voi kun kaikki nauttisivat yhtä paljon tästä ajasta. Ei haittaa vaikka sataisi vettä, tai olisi kuraista, sisällä kotona on lämmin ja jouluvalot tuovat tunnelmaa. Olisihan pieni pakkanen ja hanki ihana asia, mutta Joulumieleen ei niitä välttämättä tarvita. Kaikki on asenteesta kiinni. Pääasia että on aikaa olla yhdessä. Monesti sitä vuoden aikana huomaa miettivänsä, että olisi paljon paremmin jos sitä tai tätä tai tuota... Syyllistyn siihen itsekkin siis. Pitäisi osata nauttia surematta asioita joihin ei voi vaikuttaa, kuten ilmaa.

Eilen oli se päivä kun joulukuusi pääsi sisälle. Meillä on muovikuusi, koska allergioiden takia ei voi ottaa oikeaa sisälle. Oikea tulee sitten pihalle ja sekin koristellaan kuten viimekin vuonna. Katselin päivällä koristeita kuuseen. Missä kunnossa ovat, vieläkö voi käyttää tänäjouluna. Hyvässä kunnossa olivat, omassa sydämessä liikahti hiukan ikävästi kun katselin tuttuja koristeita jo yhteisiltä ajoilta Jannen kanssa, itketti hiukan, mutta hyvällä tavalla, kaipasin jotakin mikä oli ollut hienoa ja mukavaa ja ymmärsin samalla miten hieno Joulu minulle on tulossa, yhdessä Samin kanssa, ihmisen joka ei koskaan varmasti tarpeeksi ymmärrä miten erityinen, rakas ja tärkeä on. Siinä katsellessani käteeni osui tuttu koriste. Hopeinen lintu. Janne osti sen, viimeisenä Joulunaan. Muistan miten minua huvitti kun hän sen toi, eihän Janne ollut kiinnostunut Joulusta ja muutenkin, koriste oli kimaltava, ja hassu. Janne piti siitä ja kuuseen se laitettiin. Janne sanoi että siinä on sitten muistoa pojille iskästä. Hassua että sanoi niin. Kuitenkin se on nyt kuusemme tärkein koriste. Kunniapaikalla heti tähden vieressä on isin lintu. Joka kerta muistellaan että isi on juuri sen koristeen ostanut, ja laitetaan se varoen paikoilleen. Siellä se sitten on, ihan kuin isi katselisi poikiaan Joulun alla, isi on läsnä mielessä ja sydämmessä, isin koristetta voi katsoa kuusesta. Isi jota poikien on yhä vaikeampi ja vaikeampi muistaa on itse ostanut sen. Sitä koristetta voi koskea ja tietää että isikin on sitä koskenut. Se tuo hyvän mielen. Meidän kuusemme on oikein sekametelisoppa. Koristeita on niin että enempää ei juuri mahtuisikaaan. Kuusi on kuten sen koristellut perhekkin. On meidän koristeita, on Samin koristeita, on poikien askarteluja ja on se tärkeä isi koriste. Se on juuri sellainen kuin pitääkin, täydellinen kuusi, me olemme täydellinen perhe tällaisenaan. Vikoinemme, kipeine muistoinemme ja kaikkine onnen hetkinemme. Meillä on tulevaisuuden toiveita ja haaveita ja olemme onnellisia tässä hetkessä. Meillä on hyvä olla ja se on tärkeintä. Me olemme perhe tänä jouluna ja olemme taas vuodessa hitsaantuneet yhä enemmän yhteen. Me olemme me ja olemme onnellisia.

Toivon jokaiselle lukijalle stressitöntä joulunalus aikaa, nauttikaa jouluvaloista, unohtakaa kurja sää ja keittäkää iltaisin itsellenne glögiä, katselkaa takkatulta jos siihen on mahdollisuus, tai sytyttäkää kynttilä. Elämä on ainutlaatuista, ollaan onnellisia siitä mitä meillä on. Halaus joulunaikaan jokaiselle.

Joskus itku tulee ja suru ja ikävä satuttavat, vieläkin.

Joulukuu on alkanut. Minä rakastan Joulua, sitä tunnelmaa, kynttilöitä, valoja, ruokaa, pimeitä iltoja koko Joulun aikaa. Olen koko sydämmestäni Joulu-ihminen. Valoja vaan ei voi olla liikaa, siitä on hyvä alkaa. Joulu suunnitelmatkin alkavat olla selvillä. Olemme kotona perheen kesken, vain Sami, pojat ja minä, IHANAA! On mukava ajatella että ei ole kiire minnekkään, saa olla vaikka yöppärissä koko päivän, käydä aamulla saunassa kaikessa rauhassa. EI AIKATAULUJA ei häsläämistä. Toinen ihana asia on Joulupäivä, perheeni tulee silloin meille syömään, ollaan yhdessä, syödään hyvin ja nautitaan yhdessäolosta, ja vielä Tapaninpäivänäkin on tulossa Samin vanhemmat. Miten tässä näin kävikään, saan olla kotona koko joulun. Tätä olen aina toivonut. Tämä on myös ensimmäinen joulu jonka vietämme Samin kanssa yhdessä. Viime jouluna oli kummallakin omat sovitut menonsa, ei ollut näin paljon aikaa. Nyt on, koko joulu yhdessä, odotan todella.

Olen täällä paljon kertonut, miten onnellinen olen ja miten elämä alkaa olla mallillaan. Kuitenkin ikävä saattaa yllättää ihan sattumalta, sitä luulee että on jo yli kaikesta, vaikka tietenkään ei ole, ei ihan vielä, ei ehkä ikinä. Eilen oli itsenäisyyspäivä, meillä oli kotipäivä silloinkin, hyvää ruokaa ja perheen kanssa touhuiluja. Aamulla innoistuin siivoamaan, jopa niin että ehdotin Jonnille josko käytäisiin Jannen vaatteita läpi, niitä kahta pahvilaatikkoa jotka kodinhoitohuoneen nurkassa ovat odottaneet. Josko puku olisi jo sopiva, onko muita sopivia vaatteita. Puku oli vielä iso, kengätkin hiukan (Jannella oli aivan uudet juhlakengät), muutamia neuleita ja trikoopaitoja löytyi jo nyt, ja Jonni vei ne kaappiinsa. Osa pakattiin takaisin ja laitettiin odottamaan seuraavaa vuotta. Laitoin laatikot pois ja sitten se otti vallan. Ehdin sanoa Samille vaan, että minulla on kurja olo. Sitten se iski, kipu ja kyyneleet ja itku. Jannen vaatteet, ne joita käytti joita olin tottunut pyykkinarulle laittamaan ja kaappiin viikkaamaan. Ne olivat minulle vielä liikaa. Liian elävä muistutus Jannesta. Suru iski ja ikävä. Onneksi en ollut yksin ja toisaalta se oli hyvä muistutus siitä että ei kannata vaatia itseltään liikaa. Itku helpotti, oli hyvä olla Samin sylissä. Itkeä kovin kipu pois. Ilta meni hyvin, mutta samalla tiesin, vielä ei ole aika avata matkalaukkua. Sitä joka edelleen on vaatehuoneen nurkassa odottamassa. Jonakin päivänä sen avaan, mutta nyt en siihen pysty. Joku päivä tunnen että hetki on oikea, silloin sen avaan, mutta en vielä. Nyt haluan päästä yli tunteista joita Jannen vaatteitten näkeminen teki, ja sen jälkeen vasta mietin muuta.

Samilla ei varmasti ole helppoa. En osaa kuvitella miltä tuntuisi olla se toinen osapuoli, se joka ei voi kun lohduttaa ja pitää lähellä. Ei hänenkään osansa ole helppo, moniko meistä siihen pystyisi. Sami pystyy, ja se on ehkä yksi niistä asioista mitä hänessä rakastan, rohkeutta ja voimaa kohdata tämänkaltainen suru, ja pärjätä sen kanssa. En tiedä pystyisinkö edes itse siihen.

Tänä iltana lähdetään syömään. Raumalaiseen ihanaa ravintolaan Gotoon. Lapset jäävät minun äitini kanssa kotiin, menemme Samin vanhempien kanssa. IHANAA, rauhassa oloa ja hyvää ruokaa. Minun lempi juttujani. Elämäni on mahtavaa! Suru ja ikävä kuuluvat siihen aina, ja joskus joku saattaa yllättää minut ajatuksistani, ja aina eivät silmät jaksa nauraa, mutta olen onnellinen, hyvin onnellinen. Minulla on perhe, ystävät ja tunnen olevani rakastettu. Minulla on ihania ihmisiä lähelläni jotka välittävät ja joista välitän. Toivon sitä samaa ihan jokaiselle teistä lukijoistani.

Ihana joulun odotusta, kiireen keskellä muistakaa nauttia kaikesta!

Ikävän monet kasvot.

Jannella oli tai itse ajattelen että on sisko ja toinenkin sisko ja veli. Janne oli esikoinen. Itselläni on kolme pienempää siskoa. Minäkin olen esikoinen. Tänäaamuna minulla oli hyvä aamu ja on ollut kiva päivä. Jannen sisko oli kirjoittanut naamakirjaansa kaipaavansa veljeään. Minun tuli suru hänen puolestaan. Ei hän kovin usein sellaista kirjoittele. Yleensä on aina niin positiivinen ja iloinen. Eilen illalla jo mietin häntä, mietin pitäisikö soittaa. Tiesin hänen viettävän illan yksikseen, ja heti ajattelin että ne ovat niitä hetkiä kun muistot tulvivat ovista ja ikkunoista. Ajattelin että kaipaisi ehkä juttukaveria. Harmittaa, miksen soittanut? Harmittaa etten osannut sanoa mitään rohkaisevaa tai kaunista... Osasin vain laittaa sydämmen hänelle. Toivottavasti hän ymmärtää että tarkoitin sitä. Olisin halunnut halata, ja olisin voinut jutella.

Ikävä on tunne jolla on hyvä nimi IKÄVÄ, olokin on kurja ja ikävä. Ikävään ei ole lääkettä, aika helpottaa, mutta ikävä ei poistu. Ikävä kertoo kuitenkin jostain isommasta asiasta, ikävä kertoo Rakkaudesta, jostakin joka merkitsi ja merkitsee. Ikävä kertoo kaipauksesta paikkaan johon liittyy hyviä ja rakkaita mustoja. Ikävä kertoo kaipauksesta sellaisen ihmisen lähelle joka merkitsi ja merkitsee paljon. Ikävä kertoo että elämässä on ollut asioita ja paikkoja joiden haluaisi olevan ennallaan. Se on hyvä niin, on hyvä tuntea ikävää, silloin tietää kaipaavansa jotakin ja osaavansa myös Rakastaa. Ikävään auttaa läheisyys, ihmiset jotka tekevät siitä hetkestä paremman.

En osaa kuvitella miltä Jannen vanhimmasta siskosta on tuntunut kun hän on ikävöinyt. Hän menetti isoveljensä, miltä sellainen voi tuntua. Rakastan Jannen kaikkia sisaruksia kovasti. Minun on ikävä heitä. Miksi minä en näe heitä useammin?? Heillä on perheet, minulla on perhe, kaikki käyvät töissä, aikaa ei vaan ole. Vai olisiko sittenkin, ehkä kuitenkin on. Pitäisi nähdä todellakin useammin, pitäisi pitää yhteyttä poikien serkkuihin , täteihin ja setään. Haluan että he ovat osa poikien elämää. Minun on ikävä heitä kaikkia, pojilla on ikävä. Kaikki on muuttunut niin kovin paljon, mietin voinko ja uskallanko, eihän heitä vaan loukkaa nykyinen elämäni, en halua loukata.

Surun keskellä tulisi aina muistaa että ei ole ainut surija. Oman suruni muuttuu kaipaukseksi ja ikäväksi, samoin Jannen muiden läheisten, kaikki suremme omalla tavallamme ja puramme tunteitamme omalla tavallamme. Kaikkien suru on todellinen ja jokapäiväinen, samoin ikävä. Voisimme tukea toisiamme. Minä ymmärrän tai yritän ymmärtää, sinua. Autathan sinä minua?

Evelle vielä haluaisin sanoa, Rakastan sinua hyvin paljon ja olen ajatellut sinua tänä päivänä hirmuisesti. Olen ajatuksen voimalla yrittänyt lähettää sinulle voimia ikävän kantamiseen, ja samalla olen vihainen itselleni, en ole vieläkään soittanut. Ette kuitenkaan kukaan ole unohtunut, toivon että näemme pian. Olet ajatuksissa. Ikävä väistyy taas ilon tieltä, mukavaa tätä iltaa sinulle ja nauti elämästäsi. Janne kulkee varmasti aina vierelläsi, niinkuin juttelimme.

Kaikille toivotan mukavaa lauantaita ja viikonloppua. Minulla on ollut kiva päivä ja kohta saan Saminkin kotiin. Ilta yhdessäololle ja huomenna näen Jennin perheineen <3 ! Nautitaan hetkistä ja elämästä. Kohta on jo Joulu, vuoden lempi juhla minulle. Halaus!

Even tekstiä lainaten "Emme ikuisiksi syntyneet kukaan, kaikki tulleet on tänne kuolemaan ja jokaiselle merkitty on päivä jolloin hänet kotiin kutsutaan..." Nautitaan näistä päivistä jotka meillä on!

Ei se muisto häviä, vaikkei muistaisi muistuttaa!

No nyt on ollut kiirettä... Harjoittelu alkoi terveyskeskuksen vuodeosastolla, Jonnin synttärit oli ja isänpäivä ja pyhäinpäiväkin menivät. On ollut juhlia juhlien perään ja väliajat töitä. Matalalentoa taas mennään ennen kuin joululoma alkaa. Onneksi joka päivä loman alku on päivän lähempänä, IHANAA ja jaksaa jaksaa!

Meidän isänpäivämme oli hiukan erilainen kuin viimevuonna. Haikeutta oli ilmassa, ainakin minulla ja Jonnilla, mutta myös iloa. Jaskalla oli tarhassa aamupala isille ja sinne menikin sitten Sami. Ihanaa kun meni. Kamala miten pelkäsin tuota päivää viimevuonna ja järjestelin vuoroja, ettei pojat satu hoitoon samaan aikaan kun toiset tulevat isien kanssa. Nyt ei tarvinnutkaan, vaikkei siellä isi ollutkaan, niin oli Sami, ja Jaska tuntui hyvin iloiselta ja tyytyväiseltä. Minulle tuli hyvä mieli. Melko paljon tapahtunut vuodessa, joka taas tuntui tosi lyhyeltä ajalta, muistan niin hyvin viime isänpäivän. Ensimmäisen sellaisen ilman poikien isää. Ajattelin että sattuu sinä nimenomaisena päivänä aina, kovaa ja syvältä, mutta tänävuonna ei sattunutkaan, tuntui haikealta, surulliselta, ja ikävä oli, mutta kipu oli poissa. Ei enää fyysistä kipua jonka suru aiheuttaa, pelkästään puhdas suru, ja ikävä jotka on helpompi kestää. Jerry sanoi lauantai-iltana, että odottaa seuraavaa aamua hirveästi. Kun kysyin miksi niin? Jerry sanoi kovaan ääneen " No ISÄNPÄIVÄÄ!!" . Siitäkin tuli hyvä mieli, Jerry odotti että pääsi antamaan lahjan ja kortin Samille. Jerry oli jo lahjaa tehdessä ajatellut antavansa sen Samille, ja se tuntui luontevalta. IHANAA <3 ! Minun ja Jannen pienet pojat ovat selvinneet todella pitkälle, ja taas voi vaan ihmetellä mikä kyky lapsella on selviytyä elämässä eteenpäin. Tärkeää on että saa turvaa ja pääsee syliin sekä rakastetaan. Lapsi selviää kyllä.

Aikuinenkin selviää, mutta eritavalla. Luulen että isänpäivä on yksi niistä päivistä jolloin tulen muistamaan Jannen joka vuosi. Ajattelemaan sitä millainen isä hän oli ja millainen hänestä olisi tullut. Jokavuosi varmasti hiukan surettaa että hän ei voinut olla isä pojilleen, ja kun katson poikia, surettaa että heillä ei ole mahdollisuutta tutustua isäänsä, on vain muistot jotka minä voin jakaa pojille. Olen saanut kommentteja syksyn myötä, jossa on sanottu tavalla tai toisella, että minun on muistettava myös Janne, tai epäolennaisesti kommentoitu jotakin miten ikävä jollakin ystävällä on Jannea. En tiedä miksi edelleen jotkut luulevat että Jannea ei muistella, tai muisteta, ja haluaa kertoa miten tärkeä Jannen muisto on. Minä muistan Jannen, ja muistelen, kuva on edelleen kirjahyllyssä ja siinä se pysyy, juttelen pojille isästä, ja Jonnin kanssa muistellaan asioita joita poikien on mahdoton muistaa. Siskon kanssa jutellaan usein mitä Janne olisi sanonut tai tehnyt, tai sanoi tai teki. Samikin on saanut varmasti hyvän kuvan millainen Janne oli ja mitä teki, samoin koulukyytiläinen Minna. Kuten moni moni muukin. Jannen muisto ei häviä, ei meiltä aikuisilta ainakaan, mutta pojilta häviää, on jo hävinnyt osittain, silti minä kerron ja puhun Jannesta paljon. Iltaisin luetaan isirukous, ja kerrotaan päivän asioita. Ihan joka ilta, ja joka päivä Jannesta puhutaan ainakin kerran, yleensä useamminkin. Ei Jannen muisto häviä ikinä. En koe kuitenkaan tarvetta jakaa pahaa mieltä tai surua enää sosiaalisessa mediassa. Puran sydämeni tänne, sinne laitan mielummin arkipäiväisiä iloisia asioita. Puran sydäntäni myös lähimmilleni, jotka näkevät jo ilmeestä ja olemuksesta jos on kurja olla. En halua käyttää sosiaalista mediaa väylänä purkaa suruani, enkä halua kerätä säälipisteitä jokaisesta huonosta hetkestä ja päivästä. Minä suren omalla tavallani, koska suru on hyvin henkilökohtainen asia. Kuitenkin kaikki eivät kestä iloani, vaan kokevat edelleen tarvetta muistuttaa minua Jannesta. Minä muistan, ihan joka päivä, ja tulen muistamaan koko loppu elämäni. Minä Rakastin Jannea, ja jokainen joka on joskus rakastanut tietää että kun joku niin rakas repäistään viereltä pois ei rakkaus häviä. Siksi minä muistan koska minä rakastin ja rakastan. Ei minua tarvitse muistuttaa muistamaan.

Sureva ihminen ei ole helpoin kumppani. Ihminen joka on kokenut suuren menetyksen, on pelokas, itkuinen, ylireagoiva, saattaa kyynelten keskellä saada valtavan naurun puuskan tai toisinpäin, ei pystykkään olemaan itkemättä vaikka naurattaa. Kun tämä ihminen on perusluonteeltaan vielä tunteellinen, ja tunteella elävä on persoona vähintäänkin haastava. Ja ihan niinkuin tässä ei olisi tarpeeksi, niin lisätään vielä mukaan kolme poikaa, jolla jokaisella on oma erilainen luonteensa, niin soppa on valmis. Ei varmaan ketään ihmetytä, että ajattelin joskus että on parempi olla yksin, ilman sitä rinnalla kulkijaa, koska tilanne tuntui todella mahdottomalta, ihan jo itsekkin ajateltuna. Sitten kun on päättänyt että elää yksin, niin kohtalo ja elämä päättää toisin, ja hyvä niin. Minä Rakastuin ja minuun Rakastuttiin. Nyt meillä on perhe, ja tämä isänpäivä oli paljon onnellisempi kuin edellinen. Meidän isänpäivämme oli kuten kenen tahansa isänpäivä. Laulettiin aamulla, syötiin hyvä päivällinen Samin ja minun vanhempien kanssa, nautittiin siitä mitä meillä on. Kuten olen monesti todennut elämä on ottanut minulta paljon mutta antanut myös hirmuisesti.

Minä muistan ja muistelen siis Jannea. Yksin ja poikien kanssa, sekä ystävien ja läheisten kanssa. Muistoja ei kukaan vie. Minä kuitenkin samalla elän uutta elämää, en enää edes rakenna tulevaisuutta, vaan tulevaisuus on tässä, tänä päivänä. Suunnitellaan talvea ja tulevaa kesää, suunnitellaan elämää, ei rakenneta mitään, nautitaan arjesta, ja siitä että meillä on tämä kaikki. Ollaan onnellisia ja muistetaan sanoa Rakastan sinua. Minä en unohda Jannea, mutta en aio unohtaa elää, sitä Jannekin olisi toivonut.

Miten sen sanoisin, niin että toinen ymmärtää?

Sairastamassa kotona, minä ja Jonni. Onneksi oli koulusta vapaa, tämä välipäivä tuli enemmän kuin tarpeeseen. Olen istunut vaan nojatuolissa täkin kanssa. Nukkua ei oikein voi, päähän koskee, mutta muuten voi olla rennosti. Tekee tosi hyvää. Minulla on takana kiva viikonloppu mahtavien mammojen kanssa, syöden, juoden, jutellen ja nauraen. Tosi kiva oli nähdä kaikkia ja viikonlopusta jäi hyvä mieli. Piristävää nähdä ihmisiä joiden kanssa pääsääntöisesti yhteyden pito jää netin välityksellä käytävään keskusteluun. Hiukan tunnelmaa laski että olin tulossa kipeäksi jo viikonloppuna, ja voimat olivat hiukan pois. Kunnolla tämä sitten iski sunnutai-iltana ja maanantaina. Nyt varovaisesti jo toivon että olen voiton puolella.

Reissussa ollessani huomasin taas millainen ihminen minulla on kotona ja millainen perhe. Mietin Samia tosi paljon, ja minun oli ikävä. Kun olin matkalla kotiin, tajusin että mitä lähempänä olin sitä kovempi ikävä taas kasvoi. Mietin matkalla että olen täällä ja Sami on poikien kanssa kotona, ei olisi velvollisuus, ei olisi pakko... Sami olisi vuosi sitten voinut valita toisin, olisi voinut valita ehkä helpomman reitin, ja kaikki olisi jäänyt siihen. Onneksi ei valinnut, minun on turha väittää että en ole koskaan voittanut mitään, koska olen saanut Samin. Kyllä asiaa pohdittiin ja mietittiin, ajateltiin vähän joka kantilta, mutta joka kerta tultiin samaan lopputulokseen, katsotaan kuitenkin, mennään rauhassa.Mitä minä Samissa rakastan? Sitä että hän pystyy olemaan vahva kun minä en pysty, hän osaa vakuuttaa miten kaikki järjestyy, ja se kaikkein suurin, hän sanoi "Anna minun pitää teistä huolta, koska haluan." , se kuuluu yhteen niistä hetkistä jotka ovat jääneet mieleen, eivätkä koskaan unohdu. Sillä hetkellä ymmärsin, Sami haluaa oikeasti olla osa meitä, ei vain joku ystävä joka silloin tällöin piipahtaa, vaan aidosti osana tätä perhettä, joka ei ehkä ole helpoin vaihtoehto kenellekkään. Muistan paljon muitakin merkki hetkiä, muistan milloin kaikki muuttui, ei oltukkaan enää ystäviä, pienessä hetkessä kaikki olikin toisin, muistan ensimmäisen kerran sanat " Rakastan sinua", muistan miten Sami kosi. Upeita hetkiä joita kukatahansa odottaa ja toivoo ja jotka ovat salamana ohi.

Me tutustuimme 1.6.2012 ja nyt olemme käyneet läpi sellaisia asioita elämässä joihin jokainen pari ei törmää ikinä elämänsä aikana. Olen kuullut monesti ihmisiltä, kun olen kertonut miten onnellinen olen, "odottakaas vaan kun olette olleet yhdessä niin ja niin kauan ja kaikki onkin arkipäivää..." Olen kuullut miten käytän Samia hyväkseni, enkä ole enää jaksanut selittää kenellekkään raha-asioitani, ja meidän menoja ja tuloja kuka hoitaa mitäkin. Tiedän kuitenkin jos hyväksikäytössä on kyse rahasta, minä en käytä ketään hyväkseni. Miksi ihmiset ajattelevat aina pahinta, miksi aina mietitään miten toista käytetään, miten toinen on uhri, miten kaikki muuttuu tylsäksi ja arkipäiväiseksi. Siskoni juhli 10v hääpäiväänsä keväällä, heillä asiat eivät ole tylsiä ja arkipäiväisiä, heillä rakastetaan ja ollaan onnellisia, minä en ainakaan aio pitää sitä itsestään selvyytenä että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Arjessa ei ole vikaa, aina ei jaksa, mutta ei Rakkaus häviä arkeenkaan. Meidän yhteiselämämme on alkanut edellisen suhteen raunioista, surusta ja tuskasta ja muuttunut joksikin kauniiksi, hyväksi ja onnelliseksi. Me olemme selvinneet yhdessä ensimmäisestä isänpäivästä ja joulusta, nauttineet siitä kun elämä saa taas sisältöä ja siitä miten pojat ovat rauhoittuneet ja oppineet elämään suruajan jälkeen. Meidän parisuhteemme on alkanut kaaoksesta, silloin arki ja tasaisuus saa tulla.

Minä Rakastan Samia ja tuntuu että en osaa ja pysty hänelle tarpeeksi kertomaan miten hieno ja hyvä ihminen hän on. Miten itse tunnen löytäneeni oman täydellisen vastakappaleeni, kaiken kaaoksen keskeltä, miten elämä on ottanut paljon ja antanut tilalle valtavasti. Miten voi kertoa ihmiselle joka on enemmän kun uskalsi elämältä enää toivoa, miten tärkeä hän on? Sami on avainasemassa siihen että pojat ovat saaneet normaalin turvallisen elämän, en itse olisi jaksanut yksin niin paljon. Sami on syynä siihen että minä hymyilen ja odotan elämältäni paljon, hän saa minut pysymään vahvana kun on heikko hetki. Liittyy se sitten lasten kasvatukseen tai omaan surun kanssa elämiseeni. Hän antaa minun kuitenkin surra ja osaa tukea siinäkin. Miten kerrotaan ihmiselle että hän on juuri sellainen josta lapsena haaveilin. Se joka minun pitikin tavata juuri nyt. Ei nuorena, tai opiskelijana, ei yhtään aiemmin, eikä yhtään myöhemmin. Kohtalo johdatti meidät yhteen, ja niin minun kuin hänen elämänsä pienemmät valinnat ovat saaneet aikaan sen että olemme tässä hetkessä perheenä yhdessä. Näitä ihmisiä on oikeasti vähän, ja jos sinulla on sellainen ystävä, puoliso tai läheinen joka on sinun täydellinen vastakappaleesi, muista kertoa se hänelle , jos suoraan kertominen on vaikeaa keksit varmasti keinon.

Mukavaa viikkoa kaikille, minulla on hyvä olla juuri tänään juuri tässä hetkessä.

Asiat eivät häviä jos niistä vaietaan.

On tässä nyt ollut taas... koulu asioita kauheesti ja tenttiin lukemista. Ihanaa vielä ensi viikko koulua ja sitten alkaa käytännönharjoittelu. Kun harjoittelu on ohi on joululomakin ihan liki. Tänävuonna aioin todella lomailla, ja pojat saavat pitää kanssa hiukan pitemmän vapaan kuin mihin ovat tottuneet. Kokonaiset kolme viikkoa kotona. Melkoisen luksusta kyllä.

Hirmuisesti on tullut taas pohdittua tätä elämän kulkua. Tuntuu että jatkuvasti tapahtuu pahoja ja ikäviä asioita. Kolareita, onnettomuuksia, ihmiset väsyvät elämäänsä ja päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä. Kamala miten paljon surua omaisilla, ja miten pahaa oloa paljon. Ahdistavaa, mitä voisi tehdä? Kukaan kun ei tiedä minkä verran niitä päiviä kenelläkin on, joskus kaikki vaan loppuu. Toisinaan siihen pystyy varautumaan, toisinaan taas ei. Se mihin jokainen kuitenkin pystyy vaikuttamaan on oma elämä. Miten kohtelet itseäsi tai läheisiäsi, kannattaako riidellä ja vihata, kannattaako kuitenkin kertoa että rakastaa ennen kuin on myöhäistä. Unohtaa riidat ja antaa asioiden joihin ei voi vaikuttaa olla. Kauniita ajatuksia kukkaset ympärillä, mutta todellisessa elämässä ei niin "hyvää" ihmistä ole joka tähän pystyisi. Imiset riitelevät, tekevät virheitä, mutta ihmiset rakastavat ja tuntevat. Jotakin kuitenkin voi tehdä, omalle elämälleen ja läheistensä. Silloin kun pystyy tekemään hyvää niin ettei asiaa joudu ajattelemaan , se on mahtavaa.

Vein pojat tänään tarhaan aamulla. Ensin Jerryn toiselle osastolle ja sitten Jaskan toiselle. Kun lähdin kävelemään autoa kohti se iski. Kerrankin jokin mikä saikin tulla. Valtava hyvänolon tunne, tunne että välitetään, tunne että elämässä on kaikki hyvin. Niin kokonaisvaltaista hyvänolon aaltoa ei tule hirveän usein ja harvoin se pääsee noin yllättämään. Se kun voit hyvällä mielellä todeta, minulla on kaikki hienosti ja asiat kunnossa. Se kesti hetken, ja jätti jälkeensä hyvän mielen. Olen viimepäivinä surrut ja murehtinut joitakin asioita jotka tulevat vaivaamaan ehkä lopun elämäni, koska niitä ei voi enää selvittää ja aikanaan selvittäminen jäi kesken. Olen huomannut ylireagoivani, ja ahdistuvani tietyistä asioista "liian" helposti, olen ollut valtavan kriittinen ja vaativa itseltäni, mikään ei riitä ja kokoajan olen syyllistänyt itseäni, teen liian vähän, luen liian vähän, liikun liian vähän, syön liikaa, hermostun, huolehdin, ahdistun. Sitä minä olen tehny ja surrut. Miksi en voi vaan uskoa että minua Rakastetaan minuna, kaikkine vikoineni ja virheineni? Miksi annan menneiden asioiden vaivata nykyisyydessä. Syy on selvä, asiat jäivät selvittämättä, silloin ne vaivaavat. Mikään ei ole selvitetty ja poissa päiväjärjestyksestä, vaikka siitä ei puhuta, ja se "unohdetaan" . Se ei sillä tule selväksi. On opittava puhumaan kipeistäkin asioista, ne ovat juuri ne asiat jotka jäävät kalvamaan ja vaivaamaan, ne jotka vaikuttavat tulevaisuudessa. On myös annettava puhua , jos toinen haluaa, ei saa sanoa se tapahtui jo tai se meni jo, mihinkään ei saa jäädä vellomaan mutta aina on annettava mahdollisuus puhua. Sami antaa mahdollisuuden, ja jopa pyytää sitä. Minä en osaakkaan puhua, osaan kirjoittaa mutta en puhua, minun on opeteltava kertomaan myös kipeistä asioista, on ymmärrettävä että asiat selviävät puhumalla, asioista saa ja pitää puhua.

Jokatapauksessa tänä aamuna tapahtui jotakin, varmuus sisälläni kasvoi, minua rakastetaan oikeasti, minulla ja pojilla on taas turvallista, voin lopettaa murehtimisen, voin luottaa tulevaan. Yhdessä Samin kanssa meillä on edessä se tavallinen turvallinen elämä  ja mitä muuta sitä voisi toivoa. Minulla alkoi tänään kolmen päivän vapaa. Osa menee tenttiin lukiessa, mutta lauantaina on jotain ekstraa. Lähden Turkuun, ihanaisten naisten kanssa pienelle aivojen tyhjennys reissulle. Minä olen alkanut elämään tavallista elämää, sen ihmisen rinnalla jota Rakastan ja joka Rakastaa minua. On apuna poikien kanssa ja osallistuu täydestä sydämestään kaikkeen. Minulla on asiat hienosti ja nautin siitä. Tulee romahduksia ja itkuja ja ahdstusta, mutta eikö jokaiselle tule? Kuitenkin sateen jälkeen paistaa aurinko ja minun aurinkoni on perheeni. Ihanat pojat ja Sami. Nautinnollista viikonloppua ihan jokaiselle. Muistakaa hetken joka päivä olla onnellisia ja nauttia. Muistakaa elää tätä ainutlaatuista elämäänne . Halauksia päiväänne ja enkeleitä matkaan.

Joskus hiljaisuuskaan ei ole hankalaa, jos on ystävän seurassa.

Odotan että takassa hiillos hiipuu, ja saan pellin kiinni ettei lämpö karkaa. Kaikki nukkuvat, ulkona tuulee ja on pimeä syksyinen yö. Sisällä on lämmin, niin kotona kuin sydämessäkin. Hyvä olla, uni painaa, mutta kohta sekin saa tulla. Ihan hetken valvon vielä ja sitten on aika mennä nukkumaan.

Ystävä tulee kylään. Ajaa useamman tunnin matkan Itä-Suomesta rannikolle. Lapset kyydissä, huonossa kelissä, pysähtymättä. Minun ystäväni tulee. On ollut jo ikävä, ja on vaikka hän on läsnä. Tiedän että pian on taas aika erota, nähdään taas, mutta koska. Olen kuitenkin huomannut, tämä ystävä tulee, on tullut jo monta kertaa ja tulee vastakin. Joka kerta kun hän saapuu, täyttää hän kotini naurulla ja ilolla ja rennolla yhdessä ololla. Edes hiljaisuus ei ole vaivaantunutta. Siinä hän on, minun ystäväni, me voimme olla myös hiljaa yhdessä. Rakastan häntä hirveästi ja tarvitsen. Hän on se joku joka tietää tyhmimmät virheeni, parhaimmat ilon hetkeni, suurimmat suoni ja helpoimmat hetkeni, ja siinä hän on vierellä iloisena ja nauravaisena. Joka kerta jättää aukon lähtiessään, mutta joka kerta se on helpompaa. Olenhan jo nähnyt, hän palaa aina, ja minä nään hänet uudelleen. Hän tulee, vaikkei heti ensikuussa, tai seuraavassa, mutta tulee, on tullut jo monesti ja tulee vastakin.

Tällä kertaa meillä oli tyttöjen (ja lasten) viikonloppu. Ystäväni mies joutui jäämään työhommiin Varkauteen ja Samilla oli menoa omien kaveriensa kanssa. Me ja neljä alamittaista ja yksi teini. Meillä on ollut mukavaa. Sillä ei ole merkitystä kuka komentaa kenenkin lasta ja kuka puhaltaa lapsen kipeään pipiin. Kuin yhtä suurta perhettä, ihanat lapset josta lähtee vähemmän ihanaa meteliä. Korvissa piippaa, koska nuo saadaan nukkumaan, naurattaa, hirvittävä meteli, ja siinä me istumme kahvikuppien kanssa pois sulkien metelin vierestämme ja juttelemme kuin missä tahansa kaupungin kahviossa. Sellaiseen me pystymme yhdessä. Maitopurkki kaatuu, kuka löi ketä ja kuka huutaa eikä osaa käyttäytyä, kieltoja ja kehoituksia leikkiä nätisti yhdessä. Mukava reissu HopLoppiin ja IKEAan, viikonloppu täynnä hyvää mieltä ja jaettuja iloja ja suruja. Illalla hetki kahdestaan, jutellaan, jutellaan jutellaan, ollaan onnellisia kumpikin, niin tässä hetkessä nyt kuin arkielämässäkin. Kaikki on hyvin kotona, ja kaikki on hyvin tässä yhdessä. Jos ei olisikaan, aina ei ole ollut, siinä me silti olisimme ja tekisimme parhaamme. Lasi viiniä ja juustolautanen pelastaa raskaan päivän hetki taas meille. Jutellaan lapsista ja elämästä, Voi kuinka rakastankaan tuota ihmistä.

Minulla on siis ollut mahtava viikonloppu, ihanan ihmisen kanssa. Minulla on ollut elämässäni todella paljon rankkoja asioita ja tapahtumia. Tiedän että ilman häntä en olisi tässä, moni on ollut tukena, harva on tässä nyt, eikä tarvitsekkaan, joskus polut johtavat erisuuntiin, mutta ei tämän ihmisen kanssa. Mitä enemmän aikaa kuluu sitä varmemmin kuljemme samaa polkua. Kun minulla on kurja olla, kun tuntuu että en selviä, minulla on YSTÄVÄ joka välittää ja josta minä välitän ja joka välittää minusta. Ystävä jonka kanssa on hyvä olla jonka kanssa saa olla oma itsensä. Toivottavasti jokaisella olisi elämässään edes yksi sellainen.

Kiitos Sani sinulle ystävyydestä, kiitos tästä viikonlopusta. Se meni taas liian nopeasti, mutta talvella taas nähdään ja sitä ennen meillä on puhelin ja netti. Olet Rakas ja olette kaikki, koko perhe. Ajakaa varovasti kotiin <3 ! Olen ylpeä että minulla on sellainen ystävä kuin sinä!

Minusta tulee isona, ehkä oikea sairaanhoitaja...

Olipahan viikko! Tosi pitkiä koulupäiviä, uusia aineita, tenttejä jotka ei mene läpi ja sitten taas menevätkin. Epätoivon tunteja laskujen ja tenttikirjojen kanssa, ja ihanaa euforiaa verinäytteen oton onnistuessa ja tentin mentyä lopulta läpi. Iltoja ja hetkiä jolloin olen varma että en ikinä valmistu sairaanhoitajaksi, ja hetkiä jolloin olen varma siitä. Kuitenkin jo nyt olen varma että olen opiskelemassa oikeaa alaa. Jos istuu tunnista toiseen koululla ja aineesta toiseen miettii "ompa tämä mielenkiintoista" ja paljon olen miettinyt sitäkin että miksi en tehnyt tätä jo aiemmin. En kuitenkaan hirveästi harmittele etten ole tehnyt. Olisinko sillon tutustunut näihin kaikkiin ihmisiin joihin nyt olen tutustunut. Olen saanut mahtavia ystäviä koulusta, vielä enemmän tutustunut moniin ihaniin persooniin, saanut kannustusta, kun sitä olen tarvinnut ja ihmiset iloitsevat siitä kun esteet voitetaan. Olen myös tutustunut koulun kautta muihin ihmisiin. Ensimmäinen harjoittelupaikkani oli mahtava, siellä oli upeita persoonia, jopa löysin hyvin samanlaisia ihmisiä kuin itse olen. Viihdyin loistavasti ja minua kohdeltiin hienosti ja opin paljon. Uskon että muistan aina ensimmäisen harjoitteluni. En ole jännittänyt koskaan mitään enempää. Se oli ensimmäinen kosketukseni hoitajan työhön, vaikka hyvin pintapuolinen, mutta kuitenkin minulla on jo pieni kuva mitä työhöni tulee kuulumaan, ja pidän siitä. Pidän myös opiskelusta. On mukava huomata että pärjää edelleen, vaikka epätoivo on välillä valtava, niin kaikki on kuitenkin onnistunut, ainakin tähän asti. Sitä tunteiden määrää, onnistumisen iloa ja epätoivon ahdistusta. Kaikkea laidasta laitaan, isolla tunteella. En ole kokenut ennen tällaista, mietin johtuuko se siitä että en ennen ole työelämässä jos tämä sitä on halunnut mitään niin paljon kuin tätä. Kaikki on itsestäni kiinni, selviänkö... Selviän tietenkin, ja jos en itse siihen usko joku muistuttaa aina , se tässä elämässäni on parasta, joku on aina sitä mieltä että selviän vaikken itse olisikaan.

Minulle on siis tulossa mukava viikonloppu. Koko tämä viikko oli vaivan arvoinen. Kannatti tehdä töitä ja jaksaa vaikka tuntui että nyt riittä. Kannatti uskaltaa ja luottaa itseensä, kannatti tehdä töitä koulunsa eteen että pääsi lähemmäs haavettaan. Sama sopisi ehkä koko elämään. Jokainen päivä, viikko ja vuosi on elämisen arvoinen, hetkeäkään ei pidä heittää hukkaan. On muistettava rakkaitaan, on autettava jos pystyy auttamaan, on osattava ottaa apua vastaan jos tarvitsee, on uskallettava ja luotettava. Jokaisella meillä on tämä yksi elämä. Tehdään asioita jotka tekevät meidät onnelliseksi, jotka tekevät Rakkaamme onnelliseksi. Ponnistellaan kohti parempia hetkiä, kurjien hetkien keskeltä ja nautitaan auringosta ja kauniista syksyn puista, sateen äänestä pisaroiden osuessa peltikattoon, takkatulesta, perheestä ja ystävistä.

Itse ajattelin mennä hakemaan pojat hoidosta, ja katsoa pikku-ukot kainalossa jonkun kivan leffan. Odottaa että Sami pääsee töistä kotiin ja Jonni palaa reissuiltaan. Minä saan valtavasti tukea kotoa. Sami on ollut ihminen jonkalaista en tiennyt olevankaan. Miten joku jaksaa päivästä toiseen auttaa, luottaa, uskoa kun itse ei jaksa. Minä olen valtavassa kiitollisuuden velassa hänelle. Minä Rakastan Häntä, ja ilman häntä olisin varmasti jo luovuttanut. Jäänyt kesän jälkeen työelämään, etsiytynyt kaupan alalle takaisin, se olisi ollut helppo tapa ja rahallisesti kannattava. Onneksi minulle ei annettu siihen mahdollisuutta ja tämän viikon jälkeen olen taas askeleen lähempänä unelmaani.

Ihanaa viikonloppua taas kaikille. Väsynyt mutta onnellinen olo! Onneksi tämä kouluviikko on ohi ja ensiviikosta ei vielä tiedä. Nauttikaa !!

Bataattikeittoa ja kyyneleita, hyvää perjantaita !

Tänään on perjantai, ja vieläpä loistava sellainen. Ei mulla muunlaisia ole hetkeen ollutkaan. Olen käynyt Samin kanssa Tampereella kylpylöimässä ja syömässä hyvin, siskojen kanssa helsingissä syömässä ja hankkimassa nauruterapialla lisää vuosia. Tänään on perheen kesken illan viettoa ja huomenna mennään kummipojan ( 9v ) valmistamalle päivälliselle/illalliselle. Mun elämä on jotenkin niin mukavaa kokoajan että ihan välillä itkettää. Pisteenä iin päälle sain tänään tietää että Mikrobiologian uusinnasta tulikin kolmonen :) ! Siitä on hyvä alottaa viikonloppu. Jonnin viikko on ollut hyvä ja koulusta on tullut jopa positiivisia uutisiakin. Jotenkin tosi kivaa.. tavallista arki elämää pienin maustein.

Kävin Jenni-Siskon kanssa tänään aamupäivä lounaalla. Minä söin salaattia ja Jenni otti teen, koska oli jo koulussa syönyt. Juteltiin niitä näitä, sai kertoa Jonnin mukavia asioita ihmiselle joka osaa iloita kanssani, ja sitten tuli puhetta äidin tekemästä bataattikeitosta. Sisko sanoi että muistanko että Jannen kuoleman jälkeen söin vain bataattikeittoa. Ja KYLLÄ ihminen voi helposti elää kolme kuukautta bataattikeitolla, koska mikään muu ei mene kurkusta alas vaan alkaa oksettaa ja pala jää kurkkuun. Jenni sanoi että hänelle oli tullut valtava tunnetila, flash back jostain puskista, aivan huomaamatta ja siinä hän oli sitten itkeä pillittänyt ja syönyt tosi hyvää bataattikeittoa. Nyt se vähän nauratti, mutta vieläkin itketti... Tulin hyvälle mielelle. Hassulla tavalla... Jennikin kokee näitä takaumia menneisyydestä jotka iskevät ihan puskista. Se voi olla maku tai tuoksu, sana tai laulu, yhtäkkiä kaikki pysähtyy ja se mennyt tunne on käsinkosketeltava. Ihmisen muisti on merkillinen. Sitäkin enemmän tunsin yhteenkuuluvuutta, vastapäätä istui ihminen joka on minulle niin rakas ja tuttu, jolle voin kertoa asian kuin asian, ja joka tuntee surua kun minä suren ja joka osaa iloita kanssani. Aivan kuten minä hänen kanssaan. Joku joka on tutumpi kuin kukaan muu, joku jonka kanssa on jakanut saman huoneen vuosien ajan ja jonka kanssa on istunut auton takapenkillä ja kuunnellut Kake Randelinit ja Matit ja Tepot tottakai kasetti versiona, ja kaiken laista muutakin Suomi iskelmää koska sitä isä halusi kuunnella. Mietin että jos hänelle tapahtuisi jotain vastaavaa, tai oikeastaan en voi edes miettiä sitä, koska se aiheuttaa liian suurta ahdistusta ja ajatuksenakin on absurdi, ehkä sitä ajattelemalla saan pienen kuvan miltä siskoistani, äidistäni ja ystävistäni on tuntunut kun Janne kuoli. Miten epätoivoista on kun näkee että johonkuhun rakkaaseen sattuu niin kovasti ja tietää että ei voi mitään tehdä. Ei voi kun olla lähellä, ei ole sanoja eikä keinoja pelastaa toista kivulta , voi vaan pitää sylissä ja kertoa että joku päivä kaikki järjestyy. Ajatuksena kauhea, enkä sitä ajattelekkaan enää yhtään. Huomenna mennään heidän perheensä luokse kylään illalla ja saadaan olla yhdessä kaikki. Hienointa on että olen päässyt lähemmäksi omaa perhettäni, voin kyläillä ja tavataan useammin kuin ennen. Harvalla on näin mahtavat siskot ja perhe.

Tänään alkaa "Vain elämää"- Sarjan toinen tuotantokausi, mahtaako olla yhtä hyvä kuin edellinen? Ainakin annan sille mahdollisuuden :) ja odotan jo innolla. Nyt on aika laittaa sitä varten kuohari kylmenemään, hakea pojat kotiin ja antaa viikonlopun tulla. Arvatkaapa vaan miltä minun viikonloppuni tuntuu kun jokainen tiistai tuntuu lauantailta. IHANAA VIIKONLOPPUA JOKAISELLE! Tänään on pukeudu pinkkiin päivä, mietinkin että oliko mulla edes muun värisiä vaatteita :) ! Muistakaa hommata roosa-nauha ja pitää itsestänne huolta ihan jokainen!

Ällö onnellisena tänäänkin :) !

"Vaikka aikuseksi muuttuu, palasensa halliten..."

Jos sitä taas kirjoittaisi, tässä on ollut melkoista tunteiden vuoristorataa, mutta niinhän tämä elämä on. Olen kertonut paljon pienistä pojista, Jaskasta ja Jerrystä. Jonnista on kuitenkin ollut vaikeampi "puhua", siksi että haluan säilyttää hänen yksityisyyttään enemmän, koska on jo iso poika, oikeasti jo teini-ikäinen. Olen paljon miettinyt miten voisin auttaa esikoistani jolla on perussairauksiensa kanssa jo vaikeuksia yhteiskuntaan sopeutumisessa, hänellä on siis ADHD ja epilepsia. Lääkittäviä sairauksia, ja epilepsiasta ei lääkityksen aloittamisen jälkeen ole ollut vaivaa, kaikki kohdallaan siis. ADHD onkin sitten ihan oma lukunsa. Olen lukenut uutta kirjaa jossa avataan kyseisen sairauden diagnostiikkaa ja hoitoa, sekä kokemuksia joita muilla vanhemmilla ja ADHD nuorilla ja lapsilla on, ihanaa vertaistukea johon on helppo samaistua, helpotuksen tunne, joku muukin taistelee joka päivä ja viikko.

Mietin esikoiseni tilannetta, mitä hän on elämässään kokenut, ja mitä menettänyt. Hän on jo ala-aste ikäisenä joutunut luopumaan paljosta. Moni ei vanhanakaan ole kokenut niin paljon kuin minun esikoiseni on kokenut jo ennen kuin on edes täysi-ikäinen. SURETTAA todella kovasti. Surettaa se mitä hän on kokenut ja se että tiedän ettei moni aikuinenkaan selviäsi vastaavista koettelemuksista. Surettaa se että näitten rikki menneitten lapsien täytyy olla yhteiskunnassa kuten kenen tahansa muunkin lapsen. Surettaa että ei ole resursseja ja varoja, surettaa että kädet nousevat pystyyn, se että ei voida tehdä enempää, ei ole mahdollista. On vain sopeuduttava, on opittava olemaan kuten muut, on kannettava seuraukset kuten mies, on oltava hiljaa ja kauniisti, on kärsittävä rangaistukset... Entä jos tämä lapsi ei pysty? Mitä sitten ? Entä jos lapsi on roolinsa vanki, entä jos onkin esitettävä, että saa ystäviä, että ei olisi yksin, entä jos se on parempi vaihtoehto, entä jos ikinä ei ole ollut ystäviä oikeasti, entä jos on paha olla? Tiedän, meidän on noudatettava tiettyjä sääntöjä, muuten järjestys ei säilyisi, ADHD lapselle ja nuorelle se on vain haasteellista ja vaikeaa. Ei kestä, kovaa ääntä, ei ihmisjoukkoja, ei pysty käsittelemään asioita jotka kokee epäreiluiksi, siihen kun liitetään vielä menetys, pelko ja suru, on ongelma valmis. Enhän itsekkään ole vielä kunnossa, miten lapseni voisi olla?

Elämästämme ja esikoiseni elämästä hyvänä esimerkkinä on ainakin se että viimekesänä, kesänä 2013 kuulin hänen nauravan. Iloisena sydämmensä pohjasta, ensimmäisen kerran nauravan, ei hymähdystä vitsille, ei kohteliasta naurua seurassa, vaan sydämmensä pohjasta ja hyvästä mielestä. Tajusin ettei hän koskaan nauranut, ei ollut niin iloinen, ei vaan osannut tai pystynyt. Viimekesänä hän nauroi, monesti, ja vielä sen jälkeenkin. Nykyään hän nauraa useammin, hymyilee useammin, nukkuu paremmin, on terveemmän näköinen ja syö. Olemme siis matkalla parempaan huomiseen, ja joka aamu kohti onnellisempaa elämää. Huoli ja murhe tästä rakkaasta pojasta on kuitenkin valtava. Haluaisi että koko maailma näkisi hänet sellaisena, empaattisena, kilttinä ja fiksuna poikana jonka olemassaolon minä tiedän. Se ei ole mahdollista, mutta voin auttaa, voin alkaa kertoa tarkemmin Jonnin sairaudesta, ja menneisyydestä, voin alkaa vaatia, voin olla tukena, ja samalla pitää olla voimia vetää rajoja kotona, noudatettava sääntöjä auringon tarkasti. Ennen kaikkea lapseni on ymmärrettävä että olen hänen puolellaan, ei ole mitään mikä saisi minut niin suuttumaan, että hylkäisin lapseni, ei ikinä.

Jannen kuolema musersi Jonnin. Viikko kuoleman jälkeen Jonni romahti, tuntuu hirveältä muistella sitä iltaa, sitä poikaa joka oli hukassa ja ahdistunut joka ei enää kestänyt. Onneksi meitä auttoi ihanat poliisit jotka näkivät että lapsi jota lastensuojelun kautta oltiin viemässä perhekotiin ongelmaisena, oli oikeasti sairas, ja tarvitsi lääketieteellistä apua. Siitä se lähti, vyyhti alkoi aueta. Jonni kaipaa edelleen, mutta osaa jo nauraa, ei puhu Jannesta jokapäivä vaikka muistaa, ihailee edelleen Jannea, kuten ihaili jo Jannen eläessä. Ei puhu asioistaan minulle, ei ainakaan surusta, mutta on oppinut puhumaan muista asioista, ikävistäkin. Suojelee edelleen minua "Pelkäsin/tiesin että sinulle tulee paha mieli" on tuttu lause meillä kotona. Sami on ollut valtavana apuna ja tukena. Jonni luottaa Samiin, se ei ole kovin tavallista pojaltani, että luottaisi johonkin aikuiseen. Tulin kuitenkin surulliseksi kun Jonnin kyseli minun ja Samin kihlauksesta, ja jossain kohtaa sanoi "Ei kukaan ole loppuelämäänsä yhdessä.." , kun jututin asiasta lisää huomasin hänen uskovan vahvasti juuri näin, hänen mielessään kaikki eroavat, ihmiset kuolevat, kaikki tosiasioita mitä hän mietti, mutta sellaista vaihtoehtoa ei hänen päässään ollut että joku kestää, joskus rakkaus kestää, ja aina ei ihmiset kuole ennen aikojaan. Mietin että suurin työmaa minulla on saada Jonni uskomaan että asiat järjestyvät ja elämässä on pysyviä hyviä asioita.

Juha Tapion laulun kertosäe kertoo enemmän kuin mitä pystyn tähän kirjoitamaan tuhannellakaan:

Vaikka aikuseksi muuttuu, palasensa halliten.
Silti yksi aina puuttuu, yhä syliin kaivaten.
Pienen pienen kyyneleen, huomaamatta pyyhkäisen.
Lapsi kertoo kirkkain silmin pihalla näin enkelin.

Jonni ikävöi ja suree siis edelleen, kuten minäkin. Sydämeeni sattuu kun mietin Jonnin historiaa. Tulevaisuudesta haluan tehdä paremman, autan kaikessa minkä pystyn. Minua itkettää nyt ja itkettää vielä monta kertaa, väsyttää taistella, pelottaa lukea Wilmaa, pelottaa saada tekstiviestejä , silti teen kaikkeni että lapseni pärjäisi niin kuin oletetaan pärjäävän. Kerään itseni, ja onneksi saan apua. Toivoisin vaan että sairautta joka ei ole näkyvä alettaisiin ymmärtämään paremmin, ei kukaan laita jalatonta lasta juoksemaan 100m:ä miksi tätä ei ymmärretä, lisäksi vaikka Jannen kuolemasta on aikaa, on surutyö vielä kesken, joskus tuntuu että Jonnin surutyö alkoi vasta kun minä olin päässyt kadun aurinkoisemmalle puolelle. Jonnilla on vielä matkaa, mutta hyvässä alussa ollaan. Ja kuten kuka tahansa pojista, hän on minulle hyvin rakas, teen kaikkeni että hänen on hyvä olla.

"Isi me rakastetaan sua tosi tosi kovasti"

Olen ollut koko aamun omissa oloissani. Lueskelin tenttikirjallisuutta ja yritin tehdä muistiinpanoja. Ei vaan oikeen uppoo eikä kolise. Luettava se kuitenkin on, mutta pieni lepotauko sallittakoon, pitää muutama juttukin hoitaa. Ihmeesti kiinnostaisi siivoaminenkin. Se ehkä kertoo siitä miten mielenkiintoista on tämän tentin aineisto. Tai okeastaan mielenkiintoista se todella on, kirjallisuus on vaan hyvin raskaslukuista ja vaatii jatkuvaa keskittymistä. Niimpä minulle taas kävi näin, eksyin aluksi ajatukssissa aiheestani, ja sitten ihan kirjaimellisestikkin.

Katselin vanhoja kuvia. Pojista, viimekesästä, ja sitten katselin vielä kauempaa kuvia. Katselin Jannen kuvia, kesästä 2011, veneretkistä, hautausmaalta, Raumalle muutosta ja ihan kaikesta. Kuva kuvan jälkeen alkoi tulla ikävä olo. Muistin että vaatehuoneen nurkassa on "Jannen-matkalaukku", en ole pystynyt katsomaan sinne aikoihin oikeastaan olen katsonut sinne vain yhden kerran Jannen kuoleman jälkeen. Se saattoi olla viimevuonna syksyllä. Sami sen toi tänne yhteiseen kotiin, ja siellä vaatehuoneessa se on ollut siitä asti. Nyt tuntuu kuin se huutaisi minua siellä. Tekisi mieli avata ja katsoa, mutta en pysty, kuitenkin se on möykky rinnassa kun en niin tee. Tiedäthän se epämukava tunne kun tietää että on jotakin ikävää tapahtumassa, tai jos jokin asia on hoitamatta. Minulla tämä tapaus on hoitamatta ja tunnen että se pitää hoitaa pian, koska se vaikuttaa keskittymiseeni, ihan kaikkeen. En edes muista enää mitä siellä on vaikka itse olen sinne laitetut tavarat valinnut. Tiedän jo nyt etten halua katsoa sinne yksin, toivottavasti joku haluaa tehdä sen kanssani. Haluan kertoa miksi mikin esine siellä on, miksi valitsin juuri sen. Vaikken tiedä mitä laukussa on, tiedän että nähtyäni ne muistan tasan tarkkaan miksi valitsin juuri sen esineen. Ehkä pyydän Samia, tai Jenniä, jonkun kanssa kuitenkin laukun avaan ja saan asian pois mielestäni. Se mitä avaaminen aiheuttaa jää vielä arvoitukseksi. Tuntuu kuitenkin että se tarvitsee tehdä. Tuntuu että se on jäänyt hoitamatta ja vaivaa, ja se että asia vaivaa tarkoittaa että se tarvitsee hoitaa pois päiväjärjestyksestä.

Unohdan edelleen että Janne on kuollut. Edelleen kuvien katsominen haudalta tuntuu ikävältä ja epätodelliselta. "Isi-rukouksesta" joka poikien kanssa keksittiin lievittämään surua on tullut jokailtainen rukous, "vanhan" iltarukouksen lisäksi. Eilen pysähdyin ajattelemaan mitä isin rukouksessa sanotaan ja mietin, että pitkiin aikoihin en ole ajatellut, se on vaan höpisty läpi. Luulen että Jaskan ja Jerryn pohdinnat viimeisten viikkojen ajalta ovat saaneet minutkin mietteliääksi. Jaska oli ihana illalla , puhetulvasta ei meinannut tulla loppua : "Isi me rakastetaan sua tosi tosi kovasti, isi me rakastetaan Samiakin, näetkö meidät, näetkö Samin, isi ootko sä siellä...? isi sano Samille että tulee kotiin, Isi, kato mä osaan tehdä näin ( teki jonkun tempun joka näytti kuperkeikan ja päälläseisonnan ja yhdelläjalalla seisonnan välimuodolta ) , isi mitä sä teit, teetkös siellä lettuja, äiti kertoi että osaat, Isi Sami ei oo kotona, huomenna tulee, äiti menee lenkille, yleensä menee Samin kanssa, hyvää yötä isi , miks et muuten näy, voiko Samikin olla isi, se on täällä Samin mä näen..."Jaskalla oli elen illalla valtava tarve pohtia isä asioita, tarhassa on jutellut kavereiden kanssa ja kotona pohtii samoja ongelmia. Noin pienen lapsen pohdinta on kovin mutkatonta, kaikki tulee ulos juuri niin kuin ajattelee, ei sen suurempaa draamaa tai syvällisyyttä, pelkästään ajattelua ja "tajunnan virtaa" asiasta hypätään toiseen ja taas takaisin. Niin helppoa ja niin surullisen ihanaa kuunneltavaa. Miksen minä osaa jutella noin luontevasti. Illalla yritin, mutten voinut, en osannut sanoa mitään. Sanoin että pojat tarvitsevat sinua, ja samalla kuitenkin meillä menee hienosti. Kerroin että Jerrystä on tullut vuodessa isän kopio, ja mitä vanhemmaksi kasvaa sen enemmän isältään näyttää. Sanoin että olisit varmasti halunnut nähdä sen itse.

Huomaan että suren eniten sitä minkä Janne menetti, pojat ovat mainioita ja ihania. Janne olisi voinut olla ylpeä miehistään. Jerry on kopio Jannesta, luonteeltaan kuitenkin kuin minä. Jaska näyttää taas enemmän minulta mutta on luonteeltaan kuin isänsä, tempperamenttinen, aurinkoinen, energinen, suunapäänä jokapaikkaan menossa. Silti nämä molemmat pojat ovat kuitenkin aivan toistensa näköisiäkin. Aivan ihania, niin erilaisia ja kuitenkin niin samanlaisia. On ollut hauska seurata miten jotkut tavat ja jutut periytyvät jotka eivät liity ulkonäköön. Jaska ei muista Jannea eikä Jerrykään enää niin hyvin, ja silti aina silloin tällöin jokin ele tai ilme tuo mieleen Jannen, jokin niissäkin on geeneissä. Se on aika hienoa, ja taas samaan aikaan surullista.

Minun oli myös valtava ikävä Samia illalla. Tuntuu kuin jokin palanen perheestä puuttuisi kun Sami oli reissussa. Huomaan olevani huolissani enemmän kuin ennen. Toivon että kaikki menee hyvin ja pelkään samalla että jotain sattuu. Mietin ohikiitävän hetken miltä tuntuisi menettää uudestaan joku niin rakas joku joka on koko elämä, ja sydän oli pakahtua rinnassa. Jatkuvasti sanon että ihminen selviää mistä tahansa, mutta ajatuksena edes että menettäisin Samin tai jonkun pojista, saa minut ahdistumaan. Siitä en enää selviäisi, enkä halua ajatella edes koko asiaa. Miksi siis ajattelen. Luulen että jokainen joka on menettänyt jotain tärkeää ja rakasta elämänsä aikana, jotain joka saa koko elämän kääntymään ylösalaisin, tulee pelkäämään jollain tasolla koko lopun elämänsä ja ajattelee aika-ajoin sitä mahdollisuutta että niin kävisi. Kuitenkin sen tunteen voi jättää välillä huomioimatta, ja on osattava nauttia siitä mitä on saanut yrittää olla pelkäämättä.

Elämä on kaunis.
Se ei vain aina näytä siltä.
Silloin tarvitaan useimmiten silmienpesuvettä.
joka on kyynelistä tehty.
>Marleena Ansio<

Matalapainetta.

Aina ei voi mennä ihan putkeen, ei vaikka olisi miten onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä jonka on saanut. Vaikka olisi miten rakastunut ja suunnittelisi yhteistä tulevaisuutta, pitkää sellaista. Ei vaan aina jaksa hymyillä ja olla iloinen. Ei pysty, ei kukaan meistä. Eikä se tarkoita sitä että ei olisi oikeasti onnellinen, suuremmassa mittakaavassa. Se tarkoittaa että matalapaine on saavuttanut ja eniten V#*#?&taa KAIKKI. Niin se vaan menee.

Tänään on ollut sellainen päivä, on ollut ja muutamakin alakuloinen päivä, mutta tänään tuntuu vaan että nyt ei vaan oikein lähde. Aamulla oli Jaskan neuvola, kaikki oli hyvin, vaikka silmälääkärille mennään ja katsellaan saataisiko taittovirhe korjattua jotenkin. Minun kierosilmäinen kaurajättiläiseni, ihana aurinkoinen Jaska. Ei se haittaa, silminglaseja on yhdellä jos toisella, ja voihan se olla että laseja ei edes tarvita. Malliksi kuitenkin tällättiin lasit päähän, ensin kuitenkin vaan äidin lasit. Hyvältä näyttää eikö?


Neuvolan täti kysyi, millä asteikolla arvioisit perheesi onnellisuuden asteikolla 1-10, jos 1 on huonoin ja 10 on paras. Sanoin suoraan yhdeksän, sen enempää miettimättä. Aikatauluja voisi olla vähemmän, ilman niitä olisi ehkä 10, mutta se nyt ei onnistu, ei pitkään aikaan. Neuvola siis meni hyvin ja kaikki oli hyvin, pitkä pikku-ukkeli meillä elelee, osaa mitä pitkääkin, ja vieläpä taitavasti tekee hommat. Rokotuskin annettiin, olen huono äiti, lapseni saa rokottaa, ja olen siitä hyvilläni. Reipas rokotettava olikin, vielä huonompana äitinä ostin palkaksi jätskit. Koko porukalle!

Sitten se iski. Kiukku ahdistus, surumielisyys, kaikki mahdollinen... Oli tulossa jo kauan ja sitten tuli hankaluuksia esikoisen kanssa, sitten tuttavani avautui kertomalla taas hankalasta miehestään, joka ei tee kotitöitä, muistipa vielä mainita että olen onnellinen koska olen löytänyt Samin ( tästä olin kyllä samaa mieltä) ja jos ei Samin kaltaista miestä olisi niin olisi hyväkin olla Leskenä koska saa eläkettä ja voi olla omillaan. Taaskaan en vastaavaan idiotismiin osannut sanoa mitään fiksua, tälläkään kertaa. Kuuntelin vaan, onhan ihmisillä oikeus mielipiteeseen. Haluan kuitenkin sanoa kaikille yhteisesti, en usko että yksikään leski haluaa kuulla "kannustavaa" kommenttia siitä miten hienosti asiat hänellä on kun ei ole sitä toista puoliskoa hankaloittamassa elämää. Toivonkin että sellaista älykkyyttä ei kukaan enää päästäisi suustaan ulos. Haluan kyllä että minua kohdellaan samalla tavalla kuin ketätahansa ihmistä, saa kertoa huolia ja murheita, haluan auttaa, mutta kadehtia ei saa. Ei edes nyt kun elämäni on onnellista ja toivoa täynnä. Se tie mikä on pitänyt kulkea ei ole helppo, ja sen polun varrella on ollut monta syvää kuoppaa ja mustaa päivää ennen kuin onni vihdoin pikkuhiljaa paistaa sisään.

Nyt siis varmasti jokaiselle on selvää että Sami ei ole alakuloisuuteni takana, vaan väsymys, stressi koulussa, elämäntapahtumat ja fiksut ihmiset. Joskus vaan ottaa pattiin. Sami on se ihminen jolle taas kerran olen kuitenkin purkanut tätä. Onneksi on ihminen jolle voi purkaa, lisäksi olen tietylle tiiviille ystäväporukalle asiasta maininnut, onneksi hekin ovat olemassa, ja nyt sitten tänne.. siinä se on TILITYS minun huono päiväni kaiken keskellä. Ulkona sataa ja ukkostaa, silloin on hyvä päivä ei niin hyvälle päivälle.

Lisäksi haluan korjata yhden asian, kirjoitin aiemmin että itkin onnesta ensimmäisen kerran Jannen kuoleman jälkeen vasta hetki sitten. Se oli virhe. Minua vuolaampaa Niagaran putousta sai hakea kun Sami kosi minua, silloin siis itkin ja puhtaasti onnesta.

Minulla on siis huono päivä, tai on ollut jo muutama, mutta niin meillä kaikilla. Minulla ei ole mitään hätää, minulla on edelleen pojat, Sami, ja perheeni sekä ystäväni. Asiat ovat ihan hyvin, joskus vaan ei oikeen lähde , ja mikä parasta SELLAISTA SATTUU se on ihan normaalia. Huomenna on taas uusi päivä ja parempi sellainen. Toivottavasti sinullakin on!

Ihmeitä tapahtuu, kunhan ne vaan huomaa!

Minulla ei ole mitään sanottavaa, ei ole kovaa tarvetta kirjoittaa pahaaoloa ja ikävää ulos. Ei itketä kovinkaan usein, ja elämä tuntuu normaalilta elämältä. SYKSY on lempi vuodenaikani, kuten on myös TALVI, KEVÄT ja KESÄ. Kaikissa vuodenajoissa on jotakin hienoa, jotakin jonka takia kannattaa olla iloinen. Syksyn värit ovat mahtavat, lämpimän aurinkoisen päivän jälkeen tulee kirpeä kuulas ilta, kynttilöitä ja villapaitoja. Ihanaa syksy elämää. Kuunnella sateen rummutusta peltikattoon, ja maata sohvalla hyvän kirjan kanssa, ihan vaan olla, luvan kanssa. Mikäs sen mukavampaa. Uskoisin että siitä huolimatta, että rakastan aurinkoa ja lämpöä, olen syksyn lapsi, onhan syntymäpäivänikin syksyllä. Minulle syksy tarkoittaa uuden alkua, paluuta arkeen, uusia mahdollisuuksia, kaikkea hienoa. En sure tulevaa talvea ja loskaisia teitä, ne tulevat ajallaan, ja niissäkin päivissä on omat hienot hetkensä. Ei ehkä ulkona, mutta kotona, sisällä lämpimässä, takkatulen ääressä.

Meidän elämä on muuttunut paljon, kaksivuotta sitten elettiin Jannen viimeisiä kuukausia, vaikka ei siitä tiedettykkään, ja onneksi ei tiedetty. Otimme syksyn ja talven vastaan Päiviönsaaren kodissamme ja etsiskelimme omakotitaloa jossa olisi kiva piha ja ympäristö, elimme normaalia elämää. Vuosi sitten olimme Samin kanssa päättäneet vähän aiemmin kokeilla olisiko meistä tähän, yhdessä elämään. Asuin omassa kauniissa rivitaloasunnossani Raumalla jossa Sami oli kokoajan useammin ja useammin yötä, päiviä ja viikkoja, vuosisitten en olisi uskonut että tästä tulee jotain näin hienoa. Vuosi sitten itkin jatkuvasti, pelotti, oli ikävä ja kaipasin. Tunsin ristiriitaisia tunteita, uusia tunteita, kaikki oli sekaisin mielessä ja sydämessä. Siitä on vasta vuosi, vai jo vuosi. Vasta kaksi vuotta vai jo kaksi vuotta?

Nyt istun yhteisen kotimme keittiössä. Minulla on vapaapäivä, eikä ole kiire mihinkään. Sami lähti jo töihin ja Jerry eskariin. Jonni on potilaana kotona, se iki-ihana syysflunssa kun taas jyllää ja Jaska saa pitää vapaapäivän tarhasta. Aurinko paistaa ikkunasta sisään, on luvattu lämmin päivä ja viikonloppu. Aika hienoa elämää. Tuntuu hyvältä, minun elämäni, poikien elämä. Olen taas ruvennut lenkkeilemään ja juoksemaan, minulla on voimia sellaiseen. Tuntuu kivalta. Koulu on alkanut ja toden totta vie mehut minusta, kova syksy koulun puolesta tulossa, olen huomannut että yhden moduulin kun saa suoritettua niin ei se siitä ainakaan helpotu. Vanhalla iällä opiskelun riemuja. Monesti olen kahden viikon aikana jo epäillyt että onko minusta tähän, pystynkö, ehdinkö, tai jaksanko. Joka aamu kuitenkin lähden innolla uuteen koulupäivään, tätä minä haluan ja työhön sairaanhoitajana ei ole muuta reittiä, kouluun on mentävä ja se on käytävä. Miten helppoa olisikaan hakeutua takaisin kaupan alalle, mutta ei joku pieni masokisti sisälläni sanoo "ei, sinä et luovuta" !

Olen onnistunut, minä olen saanut jätettyä Jannen kuoleman osaksi elämääni, minä en elä kuoleman kautta. Leskeys ei ole identiteettini, vaan jotakin mitä minulle tapahtui. Aika ei vie pois surua, eikä se saa asioita muuttumaan niin että ne tuntuisivat oikeutetuilta, mutta aika on toiminut minun kohdalla parantavasti. En ole katkeroitunut tai jäänyt vellomaan surussa. Kun katson Jannen kuvaa hyllyssä, hymyilen, hymy saattaa olla surumielinen ja sydämmessä tuntuu pisto. Minä kuitenkin olen päässyt tässä asiassa niskanpäälle. Vuodessa on tapahtunut ihmeitä, vai voiko sanoa että vuodessa on tapahtunut ihme, SAMI. Sami oli minun ihmeeni, kuuntelija muuttui joksikin muuksi, jotain tapahtui, jotain mitä pitikin tapahtua ja elmämänhaluni palasi. Minulla on perhe, minä tunnen oloni turvalliseksi, ja minä olen päättömästi Rakastunut ja jokapäivä Rakastun hiukan lisää. Voiko onnesta itkeä, kyllä voi, minä itkin muutama yö sitten. Heräsin yöllä, uni ei tullut, aloin miettimään mistä on tultu ja mihin päästy, ja minä itkin onnesta, ensimmäisen kerran Jannen kuoleman jälkeen tunsin itseni onnelliseksi, minun oli hyvä olla ja on hyvä olla.

Toivon että sinulla siellä on hyvä olla, toivon että olet onnellinen. Olet kuka tahansa, en halua että elämäsi olisi surun ja murheen täyttämä. Tiedän että jollakulla näin on, mutta toivon että jos elät surun ja huolen keskellä, sinulla olisi joku joka auttaa, kuka tahansa. Yritetään etsiä onnea arjesta, jokaisessa hetkessä ja päivässä on jotakin hyvää. Mukavaa viikonloppua !

Aivan MAHTAVAA!

Nyt on ollut kiire, tuntuu että on tapahtumia enemmän kun kerkee touhuta. Ihmisiä tulee ja menee, aikataulut aikataulun perään . Jonnin koulua, Jerryn eskaria, Jaskan tarhaa, omaa koulua, ilmottaudu uintiin, muista jalkapallotreenit, mitä sovittiin viikonlopulle, mitä onko vapaapäivä?, ja kaikkea kaikkea muuta. Vuosisitten olisin nääntynyt tämän aikataulujen ja ohjelmien ja sovittujen tapaamisten viidakkoon, mutta en tänävuonna.

Tulin juuri koulusta kotiin, hain pienet pojat vähän aiemmin, mikä riemu, äiti tulikin etuajassa, kiitos opettajalle joka päästi tänään aiemmin kotiin , teit kaksi pientä miestä iloiseksi. Juttelin puhelimessa Jonnin aikataulusta, ja ennen poikien hakua piipahdin Samia moikkaamassa, koska toimin kuriirina ja toimitin hänelle tilatun jutun. Huomasin että on aikaa ennen kun ensimmäiset treenit alkavat, saa istahtaa ja juoda kahvia, huippu juttu! Koulu on mielenkiitoista, miten kesällä edes häivähti mielessä että palaisin töihin, se on se palkkapäivän voima se. Onneksi en tehnyt niin, en olisi kauaa viihtynyt kaupan alalla, minusta tulee ennenmmin tai myöhemmin sairaanhoitaja, sitä minä haluan, se on mun juttu, ainakin nyt. Minulle tuli olo kotiovella: AIVAN MAHTAVAA, minulla on MAHTAVA elämä!

Minulla on erityisen hyvä mieli viikonlopusta. Siskon poika Eero, minun kummipoikani, tuli ensimmäisen kerran luokseni hoitoon pikkuveljensä kanssa. Asuessani Varkaudessa tälläiset visiitit eivät olleet mahdollisia edes lomilla. Eerolla on ykköstyypin diabetes, jonka hoitoa en osaa, en ainakaan vielä. Pitkät visiitit kummitädin luokse yksin oli siis pois suljettu mahdollisuus. Kävivät he yhdessä äidin ja isän kanssa, mutta ilman vanhempia tätä mahdollisuutta ei ollut. Jenni soitti muutama viikko sitten ja kysyi josko pojat voisivat tulla yöksi. Lupasin katsoa työvuorojani ja jutella Samin kanssa. Säikähdin, mitä jos jotain tapahtuu, entä jos en pärjää. Juteltuani Samin kanssa, joka oli heti sitä mieltä että ongelmaa ei ole ja hoidetaan asiat yhdessä soitin Jennille, otamme tietenkin, ja vielä kun selvisi että lauantai on minulla vapaa oli kaikki hyvin. Jenni kuullosti iloiselta ja minulla oli hyvä mieli, onhan tässä vielä muutama viikkoa aikaa. Sitten olikin se viikko jolloin poikien piti tulla, tavattiin Jennin kanssa, juteltiin sain todella hyvät ohjeet, ei hätää mietin. Sitten Jenni soitti, aloitettiin sensorointi ,hetken mietin, siis mitä aloititte. Sekin kuitenkin selvisi, ohjeet tulee mukana neuvotaan kyllä. Ei hätää mietin... Kun tulin perjantaina töistä pojat olivat jo meillä ja iltapalalla. Sami oli siis pärjännyt hyvin alkuillasta. Sain ohjeet siitä milloin mitataan sokerit, milloin sensori kalibroidaan, en muista missä kohtaa syke nousi ja hikikarpalot alkoivat valua pitkin selkää.. EN OSAA, APUA ! Kiitos Samin "tottakai osaamme" asenteen, rauhotuin. Valehtelisin kuitenkin jos väittäisin etten seurannut kelloa, ja määräajan lähestyessä tuli epämukava ja suorastaan ahdistunut olo. Jennin sanat mielessä " et voi saada vahinkoa aikaiseksi, pumppu kysyy monta kertaa.." mentiin tekemään mitä piti. KAPPAS se olikin helppoa, lapsikin sen osaa oli tällä kertaa todellakin totta. Eero sen osasi ja neuvoi meitä. Hymy tuli huulille, wau, Eero todellakin osaa itse. Miten taitava ala-astelainen. Laitoin viestin Jennille, kaikki hyvin, Eero osaa :D ! Yöllä pumppu piippasi, en tiedä missä vaiheessa heräsin, sokerit on alhaalla 3,4.. mitä nyt, apua... Jennin ohjeet ja pillimehu kädessä herättämään Eeroa, ja puolentunnin päästä 8,4 kaikki hyvin. SELVISIN!

Niiden puolentunnin aikana lueskelin kirjaa, menin Eeron viereen hetkeksi, silitin nukkuvaa poikaa ja minua itketti. Mietin Jenniä ja Kallea samassa tilanteessa vuosia sitten, auttamassa lastaan jolla on sairaus joka ei koskaan häviä sairaus jota on hoidettava auringontarkasti. Mietin Eeroa joka on sairas koko ikänsä, ilman että hän olisi itse asiaan voinut vaikuttaa, ja sitä miten hienosti hän kuitenkin hoitaa itseään. Mietin miltä on voinut tuntua äidistä ja isästä, jotka eivät vielä ymmärrä mitä tapahtuu, ainut mitä ymmärtävät on että tätä tämä tulee olemaan aina, se ei häviä. Olin iloinen että minä voin auttaa, me voimme auttaa. Kun kaikki oli hyvin menin nukkumaan ja nukuin aamuun asti. Seuraava päivä oli erilainen, silmät olivat oikeasti avautuneet. Minä pärjään ja taisin olla itse ainoa joka ei siihen uskonut. Oli mukavaa kipparipuistossa ja takapihalla. Kaikki meni hyvin, ja seuraavalla kerralla ei enää pelota. On hienoa että voi auttaa ihmistä joka oli ja on yksi niistä joka piti pääni pinnalla kun se ei siellä pysynyt omin voimin. Minäkin voin auttaa.

Lauantai iltana tulivat Laura ja Jani kylään, ystävä tai okeastaan ehkä ystävät jo vuosien takaa. Ihmiset jotka tuntevat elämäni pitkältä ajalta. Grillattiin, saunottiin ja juotiin viiniä, skumppaa, olutta... Oli ihana ilta . Ystävät todella ovat elämän suola <3 !

Nautitaan elämästä, autetaan kun voidaan ja ollaan onnellisia siitä mitä meillä on. Ihanaa viikkoa kaikille teille sinne näytön taakse :)

Otetaanko hiukan rennommin?

Olen miettinyt paljon muutosta , joka minulle itselleni on tapahtunut viimeisen vuoden aikana kun olen sopeutunut elämään ihmisenä, joka on läpi käynyt jotakin hyvin kipeää. Olen ajatellut miten ennen kuvittelin asiaa. Usein sitä miettii, minä en selviäisi tuosta, tai minulla ei olisi voimia. Kuitenkin kun olen seurannut muitten ihmisten kamppailua kipeiden asioiden ja vaikeiden asioiden kanssa, olen huomannut että suurin osa meistä selviää. Kolhuisena, rikki ja repaleisena, mutta kuitenkin selviää ja aika alkaa parantaa kolhuja ja muuttamaan ihmistä ehjäksi. Ihminen on luotu selviytymään, vaikka jotakin hirvittävää tapahtuisi, useimmat meistä räpiköivät pinnalle. Minäkin onnistuin siinä. 

Minä en edelleenkään muista ensimmäisistä viikoista ja kuukausista paljoakaan. Ne asiat tuskin palautuvatkaan mieleeni, koska yli vuosi on mennyt ja ne ovat edelleen pimennossa. Muistan kuitenkin tärkeimmät asiat, muistan että minusta pidettiin huolta., muistan että sain kahdesti hyvästellä Jannen rauhassa, muistan mitä hänelle juttelin. En muista käyneeni kaupassa, en muista vieneeni pieniä poikia hoitoon tai tehneeni ruokaa. Joku sen kuitenkin teki, joku huolehti ja oli läsnä. Äitini, siskoni, ystäväni. Silloin en uskonut selviäväni. Hengittäminen oli vaikeaa, paniikki kohtaukset tulivat jokapäiväiseen elämääni, ruoka ei mennyt alkas, itketti ja oksetti. Ja silti sieltä selvisin ja tuo kaikki tuntuu nyt hyvin kaukaiselta. Tuntuu kuin se olisi jonkun toisen elämää, minä en voinut selvitä siitä. Selvisin kuitenkin, minä sain räpiköityä itseni pinnalle, opettelin uudestaan elämään ja nauttimaan elämästäni. Annoin ilon ja onnen palata, ensin vähissä erissä sitten täyttäen koko elämän. Annoin elämälle mahdollisuuden uudestaan. Olen hyvin onnellinen etten ole katkeroitunut ja ilo sai tulla taas takaisin.

Minä kuitenkin muutuin. Olen ruvennut katsomaan ihmisiä ja elämää uudella tavalla. Kaupassa se iloisesti hymyilevä nainen, jonka elämää vielä reilu vuosi sitten kadehdin, saattaa todellisuudessa olla menettänyt lapsensa tai läheisensä, on vaan jo selvinnyt elämän onnellisemmalle puolelle. Se ärsyttävä poika joka törttöilee moponsa kanssa liikenteessä ja käyttäytyy huonosti, on jonkun rakas lapsi, jossakin äiti tai isä odottaa häntä kotiin. On perheitä joissa mietitään, miksei meille koskaan tullut omaa lasta?, ja silti ne ihmiset selviävät elämässä eteenpäin, oppivat olemaan onnellisia juuri niin kun heillä on mahdollista. Olen siis oppinut sen, että kaikki ei olekkaan aina ihan sitä miltä se näyttää. Koskaan ei tiedä mitä se toinen ihminen on kokenut, menettänyt, tai joutuu kestämään. Koskaan ei voi tietää toisen elämästä, sillä perusteella kun katselee ihmisiä kaupassa, puistossa, syömässä ravintolassa, missä tahansa. 

Olen ehkä oppinut empatiaa enemmän, ja tajunnut että kaikki ei ole siltä miltä näyttää. Lisäksi olen oppinut nauttimaan. En halua valittaa pienistä asioista, en halua ärsyyntyä sateisesta ilmasta, tai auringonpaisteesta ulkona kun itse joutuu olemaan sisällä. Tottakai minäkin tuhahtelen että hitto kun sataa, tai olisihan sitä ulkonakin voinut olla, mutta en anna sen sen enempää vaikuttaa itseeni tai elämääni. Pieniä arkisia asioita joita ei voi muuttaa ei kannata jäädä suremaankaan sen enempää, ei tarvitse hyppiä ilosta jos sataa ja piti juuri pestä kolme koneellista pyykkiä ja saada ne kuivaksi, mutta ei kannata myöskään antaa sen pilata päivää. Suomalaisten peri synti, "koskaan mikään ei ole hyvin" -ajattelu aiheuttaa vaan verenpainetautia ja sydänsairauksia, otettaisiinko hiukan rennommin?

Minä elän nyt onnellista elämää, arkisine ongelmineni. Muksujen hoito, eskari ja kouluaikataulujen elämää. Omat koulujutut valtaavat taas arjen, ja samalla pyöritän tätä perhettä. Niin tekee kuitenkin moni muukin, ja ihan  kunnialla saa hoidettua läpi kaiken, niin saan minäkin. Minulla on onnea, en tee kaikkea yksin, minulla on kokonainen perhe, mutta tiedän että sekin onnistuu, kaiken pystyy hoitamaan myös yksin, vaikka raskasta se onkin. Hatunnosto niille jotka niin tekevät. Minä nautin elämästä, sitä on toivottavasti ja todennäköisesti vielä paljon jäljellä. Minä Rakastan ja minua Rakastetaan. Toivon että jokaisella olisi rakkautta elämässään, se auttaa arjen kesekellä pitkälle.

Ihmisillä on liian kiire huolehtia, murehtia ja surra arkisia asioita, että unohtavat ne pienet onnen ja ilon asiat elämästä, jotka saavat elämän maistumaan. Tartutaan jokaiseen hymyyn, kauniiseen sanaan, tai Rakkaan halaukseen ja tehdään niitten avulla elämästä hiukan onnellisempi ja iloisempi joka päivä. Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

Minä olin hysteerinen, enkä ymmärtänyt sitä.

Tänään se sitten alkoi, arkielämä. Onko tämä nyt sitten syksyn ensimmäinen päivä. Elokuu on minun mittapuullani vielä kesäkuukausi, mutta iltojen viileys ja ilman kirpeys kertovat, että syksy ei ole kuin nurkan takana. Kuten on monesti tullut todettua, minä olen arki-ihminen. Parasta elämässä on tasainen, rauhallinen, onnellinen arki elämä ilman sen suurempia erikoisuuksia. Ihan ensiksi ihmisen, on hän missä elämäntilanteessa tahansa , tulisi oppia nauttimaan siitä tavallisesta elämästä. Aina ei voi olla jotakin uutta, erityistä, extremeä. Jos oppii nauttimaan omasta elämästään sellaisena kuin se arkena näyttäyttyy, voi nauttia suuremmalla ilolla ja onnella myös lomasta, etelänmatkasta, erilaisista juhlista. Itse olen oppinut tämän viimeisen vuoden aikana.

Aina olen ollut arjesta nauttiva ihminen, ja Jannen kuoltua kaipasin juuri eniten sitä sohvala istuskelua, takassa makkaranpaistoa, veneilyä iltaisin töitten jälkeen... Kaikkea mikä kuului arkeen. Jannen kuolema teki minusta "hysteerisen", piti mennä ja tulla, paikalleen ei voinut jäädä, levottomuus oli jatkuvasti läsnä. Piti raahata poikia paikasta toiseen, ja taas takaisin, piti olla seuraava suunnitelma, ja projekti, piti tehdä, suorittaa, "elää täysillä" kokoajan ympäri vuorokauden. En nukkunut kuin muutaman tunnin yössä, kehoni kävi ylikierroksilla, minua ei edes väsyttänyt, olin kokoajan menossa, ja kun pääsin sinne mihin olin menossa, olinkin jo lähdössä seuraavaan paikkaan, tekemään seuraavaa asiaa. Siivosin, pyykkäsin, laitoin ruokaa, aikataulutin, suoritin ja suoritin. Sellainen minusta tuli, jaksamisen äärirajoilla toimiva duracel pupu. Olen sellainen vieläkin, kun hermostun. Teen enkä saa mitään tehdyksi, touhuan ja touhotan, olen ärtynyt. Nyt kuitenkin tunnistan tämän piirteen itsestäni, ja osaan hiukan hillitä sitä, eikä se ole jatkuvaa, vaan satunnaista.

Nyt arki alkaa taas tuntua arjelta. Juuri tänä syksynä kaikki onkin toisin. Minulla on tavallinen elämä tavallisine ongelmineen ja arkisine askareineen. Suunnittelen juttuja mutta huomattavasti maltillisemmin kuin vielä vuosi sitten. Minun ei tarvitse suorittaa kokoajan. Ennen kaikkea minä nukun. Saan pääsääntöisesti helposti illalla unen päästä kiinni, aamulla minua vaan nukuttaa ja nukuttaa.. en tiedä voiko univelkaa olla vieläkin niin paljon, mutta minä todellakin nukkuisin. 10 tuntia tunnun tarvitsevan 12 tuntia menee helposti, minua väsyttää, mutta ei se että olisi kamalan ahdistavaa ja raskasta, vaan se että elämä ei ole ahdistavaa ja raskasta. Kun on oppinut nauttimaan taas arjesta, pystyn nauttimaan myös kaikista mukavista jutuista. Enää ei ahdista se että mukava lomareissu loppui, tai että kauan odotetut juhlat ovatkin ohi... nyt arkeen ja kotiin paluu tuntuu hienolta ja hyvältä, on mukava päästä päiväjärjestykseen, ja erilaiset lomat, reissut ja juhlat vaan piristävät sitä arkea. Ennen ahdisti, kaikki mikä loppuu, jokaiset jäähyväiset tuntuivat lopullisilta, pienikin asia oli kaiken loppu. Enää ei ole, tuntuu hyvältä ja mukavalta.

Minulle tulee alakuloisia aikoja yhä edelleen. Olen ollut surullinen ja haikea, pian on minun ja Jannen hääpäivä, Jannen esikoinen, minun keskimmäiseni meni eskariin, milloin vauvoista tuli niin isoja. Kuitenkin eskariin meno tuntuu haikealta myös muista äideistä, toisenlaisessa elmäntilanteessa, en minä ole poikkeus. Ei kai kukaan äiti ole valmis päästämään lastaan "siivilleen" ja jokaisen on niin tehtävä, ja rukoiltava ja toivottava että kaikki menee hyvin. Sitä asiaa ei voi muuttaa, ei edes äidin tahto. Haikeus ja suru kuuluu elämään, on osattava epäonnistua, on annettava itselleen aikaa, ja on opittava elämään asioiden kanssa jotka tuntuvat kestämättömiltä ja raskailta. Parhaan palveluksen tekee itselleen, kun opettelee pienin askelin nauttimaan tavallisesta elämästä. Tottakai siihen sisältyy kiirettä ja painetta, mutta siihen siältyy paljon muutakin. Oma elämäni alkoi muuttaa suuntaansa siinä kohtaa kun opin uudestaan nauttimaan omasta elämästäni. Siinä kohtaa sain taas langat käsiini ja pystyin nukkumaan. Yritettään jokainen nauttia siitä mitä meillä on, on se mitä tahansa. Silloin voimme nauttia elämästä yleensä.

Mukavaa viikkoa kaikille ja turvallista tarha, eskari ja koulumatkaa lapsukaisille <3 tervetuloa syksy ja arki.

Pienen eskarilaisen tai koululaisen rukous:

Olen iso ja olen pikkuisen pieni,
on uusi ja outo koulutieni.
Muistan jo kadut ja liikennevalot,
matkalla puiston ja korkeat talot.
Tänään ei reppuni paljon paina,
muistanko läksyni tehdä aina?

Olen iso ja pikkuisen pieni, on uusi ja outo koulutieni.
Löytyispä kaveri koulun pihasta, joka minua nykisi hihasta,
kysyisi peliin ja leikkiin mukaan.
Onkohan pihalla vielä kukaan?

Olen iso ja pikkuisen pieni,
on uusi ja outo koulutieni.
Yritän oppia kellonajat,
oikean oven ja pihan rajat.
Osaan jo paljon, silti jännittää vähän.
Lähetä enkeli päivääni tähän.

Jerry ja uusi eskari reppu.

Entä jos itkettää, esimerkiksi ihan kaikki?

Nyt on ollut matalapainetta mielessä. Varkauden reissun jälkeen on ollut tosi kova ikävä Sania, harmi kun on niin kaukana. Jerryllä alkaa eskari, miten voi jo olla? Olen ollut kipeänä, oikeastaan useamman viikon, mutta nyt vasta annoin periksi, kun olin niin kipeä että enää ei oikein käveleminen luonnistanut. Hiton vaivat >:(. Minun on kamalan vaikea antaa periksi, mietin ja pohdin joko nyt on liikaa, jaksaisinko vielä yhden päivän töissä, vai onko aika mennä lääkäriin, meneekö kuitenkin ohi. Sitten kun joudun sairaslomalle ottaa päähän, ja on syyllinen olo. Ei minulla ole kuumetta, eikä päältäpäin näy että olisin kipeä ja kuitenkin olen. Voi hemmetti että rasittaa.

Eilen illalla se sitten iski, se möykky rinnassa kasvoi kasvamistaan ja nousi jo kurkkuun asti. Mietin pientä Jerryä, nyt jo kuusi, ja vasta oli vauva. Mietin miten paljon on mahtunut Jerryn kuuteen ensimmäiseen vuoteen. Mietin itseäni, ja mietin Jannea, olin vihainen, muistin miten puhuttiin siitä joskus miten Jerry lähtee eskariin. MIKSI ET OLE NYT TÄÄLLÄ?? Miksi et mene ostamaan Jerryn kanssa reppua, miksi jätit pienet poikasi, ja minut, miksi jätit perheesi ja ystäväsi, kuinka sinä voit olla noin itsekäs, miksi et edes poikiasi ajatellut? Samalla tiesin että ei Janne meitä jättänyt , ei nyt eikä koskaan, on täällä ja on läsnä, ei olisi halunnut mennä, mutta toisin oli päätetty, miksi silti olin vihainen? Miksi ihmisen on niin vaikea hyväksyä menetystä, mitä tahansa menetystä? Miksi aina pitää löytää syyllinen, olla vihainen ja joskus jopa katkera. Jokaisella meillä on aikamme maan päällä. Omalle kohdalle se on helpompi hyväksyä , ei olisi kuitenkaan valmis luopumaan Rakkaistaan.

Minun on viimepäivinä ollut vaikea keskittyä, olen ollut hermostunut ja ahdistunut. Tuntuu että en saa tehtyä mitään fiksua, olen äkäinen ja säikky. Itku on kokoajan tulossa, välillä se tulee, välillä saan möykyn nieltyä alas. Mistä tämä kaikki johtuu? Johtuuko se tulevasta muutoksesta, ahdistaako tulevat pimeät illat? Olen aina ollut syksy ihminen, pidän kynttilöistä, raikkaasta ilmasta, villapaidoista, kuumasta mehusta, punaviinistä, syksyn tuoksusta. Miksi siis ahdistaa?

Viimeaikoina olen tuntenyt riittämättömyyden tuntoa. On ollut tunteita laidasta laitaan, en ole tarpeeksi hyvä, minulla ei ole mitään, minä en ole mitään? Pelkään että nämä tunteet ottavat vallan, miksi ihmeessä luon itse itselleni sellaisia kriteereitä joita muut eivät minulta odota, voisiko vaan löysätä hiukan? Olen nauttinut kesästä ja elämästä, miksi nämä asiat iskevät nyt niin kovasti. Huomaan että minun surutyöni ei ole vieläkään valmis. Minun on vieläkin vaikea hyväksyä tapahtunutta, vaikka onnellisempi en voisi olla nykyisestä elämästäni. Tulee vaan aikoja jolloin muistot ovat liikaa, ne ajat liittyvät useimmiten poikiin ja johonkin mitä heille tapahtuu. Minä itse suren poikien menetettyä isää enemmän kuin pojat osaavat. Miten oppisin olemaan surematta joka kerta kun joku iso asia tapahtuu. Toisaalta taas haluanko sitä edes? Onko oikein surra pikkuisen Jerryn puolesta kun isä ei saatakkaan esikoululaista matkaan, voisinko rehellisesti suoda sen itselleni, tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Haittaisiko se ketään?

Läheisilläni, tässä tapauksessa ehkä Samilla, ei voi olla helppoa. Rakastan Samia hirveästi, haluan jakaa elämäni, ihan kaiken hänen kanssaan. En ehkä ole helpoin mahdollinen ihminen tällä hetkellä, kaikkien ajatusteni kanssa. Kaikenlisäksi pelkään jatkuvasti menettäväni hänet, että jotain pahaa tapahtuu, niinhän minulle käy. Pelkään myös poikien ja perheeni puolesta, en voi olla rauhassa jos en tiedä että läheiseni ovat ehdottomasti turvassa.

Ei pidä käsittää väärin. Olen hyvin onnellinen elämästäni, se ei voisi olla parempaa ja ihanampaa. Minä vaan olen maailmanlopun surija ja pohtija. Huomaan myös että pienet asiat kasaantuvat sydämmeeni ja rintaani kasvaen isoksi möykyksi ja kun möykky on liian suuri, vuotaa se kyyneleinä poskille ja minua ahdistaa. Janne kuoli 1v ja kohta 5kk sitten.. se ei ole kauan sitten. Olisi hullua väittää selvinneensä kaikesta. Olen ehkä selvinnyt elämään, oppinut nauttimaan siitä taas, mutta en ole selvinnyt peloista ja surusta. Se vie aikaa. Minulla on kuitenkin Rakas vierellä joka osaa tukea tilanteessa kuin tilanteessa. Minulla on perhe ja ystävät. Tiedän että kukaan heistä ei ole unohtanut, vaikka eletään eteenpäin, jokainen heistä muistaa ja tietää että minä en ehkä aina jaksakkaan hymyillä.

Kiitos Rakkaat <3 ihan jokaiselle teistä, erityisesti Samille suuri kiitos <3

Syksy on aivan nurkan takana...

Se on sitten elokuun ensimmäinen päivä. Tarkoittaako se että nyt pitää todella nauttia lämpimistä päivistä jos niitä on, syksy on jo ihan ovella. Siitäkin tietää syksyn olevan täällä, kun tilasin ensimmäisen koulukirjan syksyä varten odottamaan. Olen tutustunut lukujärjestykseen, ja ihan meinaa alkaa jännittämään, melkoinen syksy tulossa, niin paljon pitäisi oppia. Ihan mahtavaa, odotan että koulu alkaa, vaikka toki palkkapussin pois jääminen hirvittää melkoisesti. Ihan mahanpohjassa tuntuu kun ajattelee asiaa. Enköhän kuitenkin selviä, selvisin ennenkin. Ihana nähdä luokkakavereita, mitähän kaikki "lapset" ja lapsenmieliset ovat tehneet kesällä..

Meillä on kesäloma. Tarkoittaa että Samilla on, minulla ei lomaa tänävuonna olekkaan. Minullakin on siis.. ei tarvitse viedä poikia hoitoon töihin mennessä, eikä hakea pois kotiin tullessa. Ei ole aikaa olla netissä, eikä kirjoittaa blogia samalla tavalla. On aikaa olla yhdessä perheen kanssa silloin kun ei ole töissä. Se se vasta on elämää , kotielämää.

Käytiin Varkaudessa. Oli tosi mukava reissu. Ensimmäistä kertaa tuntui että olen siellä lomalla, tapaamassa ystäviä, en vain käymässä Jannen haudalla. Tuntui hyvältä käydä tutuissa paikoissa, törmätä kaupungilla tuttuihin ihmisiin. Käydä kahvilla, rannalla, grillata, olla vaan... Aika hieno reissu oli. Jannen haudalla tunnelma muuttui. Menin sinne Samin kanssa. Jo matkalla alkoi tuntua ikävältä, haudalle saapuessa en tiennyt mitenpäin olisin ollut, olo oli kurja ja surullinen. Sami on ihana ja kiltti. Hän jätti minut haudalle yksin. Kävin taas mielessäni keskustelua Jannen kanssa, siitä miten hän jätti minut ja pojat. Yritin ymmärtää syytä ja yritin hyväksyä. Vieläkään en oikein pysty hyväksymään. Mikä mahti maailmassa haluaa viedä lasten isän? En varmasti tule sitä hyväksymään koskaan, se ei ole reilua, mutta elämä ei aina ole. Ei minun tarvitsekkaan hyväksyä sitä, mutta minun on osattava elää sen kanssa. Haudalla käyminen on kuin matka menneisyyteen ja muistoihin, ensi tapaamiseen, viimeisiin hetkiin, ja kaikkea siltä väliltä. Edelleenkään en tunne että Janne olisi siellä. Hän on muualla, sydämmissä ja muistoissa. On kuitenkin ihanaa että on paikka hänelle, häntä varten. Mielessäni kerroin Jannelle minusta ja Samista, kerroin miten hyvin pojilla on asiat ja miten elämä tuntuu hyvältä. Pois lähtiessäni itketti edelleen, mutta olo oli ihmeen kevyt. Tiesin että haudalla käynti oli hyvä juttu, ja on täst edeskin. Janne ei unohdu ikinä, ja varmana merkkinä siitä on hautakivi ja hauta jolla on aina kukkasia kesäisin ja kynttilöitä talvisin. Janne elää monien muistoissa ja mielessä.

Meidän ensimmäinen kesä perheenä on sujunut siis melkoisen mukavissa merkeissä. On tehty paljon, tavattu ihmisiä ja vielä on yksi huvipuistoreissu edessäkin. Minä alan pikkuhiljaa uskoa että Sami todella haluaa olla osana tätä kiljusen herrasväkeä. Hän ei ole säikähtänyt lomareissuja lasten kanssa, hän on edelleen vierellä eikä ole epäröinyt. Miten ihmeessä juuri Hän tuli elämääni. Ei ole helppoa astua "ison perheen isäksi" kun ei ole mitään vastaavaa ennen kokenut, ja kuitenkin hän teki sen hyvin luontevasti. En usko että kauppareissulla ihmiset huomaavat mitään outoa perheessämme. Me olemme kuin ketkä tahansa ikäisemme. Meillä kummallakin on omat muistomme ja historiamme jotka ovat jääneet taakse. Tällä hetkellä meillä on yhteinen elämä ja edelleen sen opettelua. Varsinkin minulta. Joka aamu olen onnellinen herätessäni Samin vierestä ja tajutessani että rakastan häntä joka hetki hurjasti ja silti kokoajan enemmän. Sellainen tuntuu aika mahtavalta. Edessä oleva syksy ja pimeä talvi eivät pelota, meitä on kaksi, meillä on tulevaisuus ja me pidämme toisemme pinnalla. Olen onnellisessa asemassa, ja haluan muistaa sen jatkuvasti, olen kiitollinen siitä Rakkaudesta ja onnesta joka on osunut nyt kohdalleni. Olen kiitollinen elämästä jonka sain. Aion nauttia kaikista vuodenajoista, koska niissä on omat hyvät puolensa jokaisessa. Ei kannata surra sellaista mitä ei voi muuttaa, kuten säätä, vuodenaikaa, viikonpäivää... ei kannata juuttua suruun, jolle ei voi mitään, kuten historiaan. Muistan Jannen ja muistelen Jannea ja katselen kuvia. Vielä en ole käynyt läpi Jannen muisto laatikkoa, en koe olevani tarpeeksi vahva siihen, mutta muistelen mielessäni, en kuitenkaan halua jäädä muistoihin ja ikävään, aion elää elämääni joka minulle on annettu, sitä onnellisempaa, iloisempaa ja toiveikkaampaa.

Ihanaa loppuviikkoa kaikille lukijoille. Nauttikaa syys kesän illoista ja aurinkoisista päivistä.



Kävimme turisteina Varkaudessa :D

Menneisyyden haamu kävelee vastaan.

Viimeaikoina on ollut paljon menoa ja vilskettä. Työt täyttävät päivät ja vapailla mökkeillään, tavataan ystäviä ja ollaan vaan. Kirjoitteluun ei oikeastaan ole ollut aikaa ja hyvä niin, sitä kutsutaan sitten varmaan elämäksi. Mielessä on ollut asioita joita pitäisi kirjoittaa mutta sitten on aika loppunut kesken. Tarvitsen kirjoittamiseen rauhan, haluan keskittyä täysin siihen mitä teen, ja muu maailma jää silloin ulkopuolelle, siksi kirjoitan kun olen yksin, tai kun pojat nukkuvat. Nyt olen yksin, menen vasta iltavuoroon töihin ja ajattelin kirjoitella sattummasta, kuulumisia ja muuta mitä kesään kuuluu.

Meillä kävi vieraita Varkaudesta. Olin niin onnellinen! Sani ja Pasi lapsineen viettivät meillä kolme päivää. Miten onnelliseksi tulinkaan kun joku jaksaa ajella Varkaudesta tänne asti. Sai aikaa olla ihan vaan heidän kanssaan. Meillä oli loistavat kolme päivää, tutustuttiin Raumaan, juteltiin, oltiin vaan. Joittenkin kanssa on vaan hyvä ja helppo olla, Sani ja Pasi ovat sellaisia. Kun he lähtivät ja hiljaisuus laskeutui illalla kun pojat olivat menneet nukkumaan tuntui haikealta, oli liian hiljaista, olisin mielelläni pitänyt heidät koko viikon. Lähteminen ei kuitenkaan tuntunut niin pahalta koska kohta suuntana meillä on Varkaus ja näemme taas. Olen onnellinen heidänlaisistaan ystävistä. Sattuma on tuonut elämääni monia ihmisiä joiden pitikin tulla, Sani on yksi heistä, empä olisi ensi tapaamisella Varkauden ABCllä syksyllä 2007 tiennyt millainen ystävä siinä istuu. Nykyään tuntuu että olisimme tunteneet aina, oleminen yhdessä on niin helppoa.

Jonni lähti eilen Lahteen kesälomareissulle isänsä luokse. Vein pojan Turkuun linja-autolle. Kauhean haikea olo tuli saattaa hänet sinne. Jonni käy paljon mummilla ja mammalla Uudessakaupungissa, mutta nyt hän lähti puoleksitoista viikoksi reissuun, näemme vasta Varkaudessa. Jotenkin sitä on ruvennut hermoilemaan enenmmän, kunhan vaan mitään ei sattuisi... En kuitenkaan voi kontrolloida koko elämää, minun on luotettava tulevaan, ilman pelkoa ja murhetta. Paluumatkalla päätimme Jaskan ja Jerryn kanssa käydä Raision uudella ABC asemalla syömässä. Jerry valitti nälkää jo Turkuun mennessä, sinne siis... Kun olimme kävelemässä sisälle tapahtui tilanne johon en osannut varautua. Ovesta kävelee ulos mies jolla on t-paita, samanlaiset laastin peitossa olevat työhousut kuin Jannella, samanlainen lippis joka Jannella oli aina töissä päässä, ja hän rupeaa tupakalle, tuntuu kuin henki olisi salpaantunut, tupakan sytyttäminen tietyllä tavalla sai valtavan tunnevyöryn lävitseni. Sekunnin sadasosan katsoin, siinä hän nyt on ei hän olekkaan kuollut. Lähemmäs päästyäni tajusin että ei hän ole edes samannäkönen, kuten kauempaa oli näyttänyt. Minua pelotti, miten pojat reagoivat, muistaako Jerry, tuleeko pahamieli. Pojat kävelivät kuitenkin iloisesti hypähdellen ohi ja pulisivat omia juttujaan, sen enempää huomiota kiinnittämättä. Minä ehkä näytin vielä säikähtäneeltä, koska tyttö ABCllä kysyi olenko kunnossa.

Minä olin kuitenkin ihan kunnossa. Sain taas vaan muistutuksen että Janne ei häviä, vaikka en joka hetki häntä ajattelekkaan enää. Janne on jotain sellaista menneisyydessäni joka tulee siellä aina olemaan. Ei niin tuttua ja rakasta ihmistä noin vain unohda, ja menneisyys näyttäytyy nykyisyydessä aina aika-ajoin. Ehkä seuraavalla kerralla samanlaisessa tilanteessa en enää säikähdäkkään vaan pystyn hymyilemään. Sellaisena Jannen muistan, työvaatteet päällä, tupakka huulessa, hymyilevänä ja iloisena. Janne oli ylpeä siitä mitä teki ja minäkin olin, olen edelleen. Janne ei unohdu koskaan. Monella ihmisellä on muisto tästä Jannesta johon "törmäsin" huoltoasemalla. Monella on kotonaan kiinteä muisto siitä mitä hän teki. Moni muukin arvostaa Jannen työtä.

Pienten poikien alitajunta toimi kuitenkin jotenkin, vaikka he eivät tähän ihmiseen reagoineet. Kun lähdimme kotiin mietti Jerry mitä isä joi ruuan kanssa, joiko olutta illalla ja pohti muitakin isään liittyviä asioita, vaikka minä en mitään asiasta maininnutkaan. Valitettavasti Jaska on unohtanut, ei muista miltä isä näytti, tai mitä teki, se on haikeaa ja surullista, mutta onneksi on Jannen sukulaiset jotka pitävät tätä yhteyttä yllä, Jaskallekkin, jolla ei enää ole omia muistoja, on ihmisiä jotka voivat kertoa hänelle iskästä.

Itse koen olevani tällä hetkellä hyvin onnellinen. Minulla on tasapainoinen hyvä elämä, jossa on huolenpitoa, välittämistä ja Rakkautta. On ihminen jolla on taito saada minun oloni hyväksi kun olen väsynyt tai surullinen. Rakastan häntä ja on ihana ajatella että meillä on koko loppu elämä aikaa toisillemme. Elämäni on sellainen jonka olen haaveillut itselleni. Voin olla onnellinen, rakastaa ja olla Rakastettu. Menneisyyden haamu ei enää saanut minua itkemään, en väitä että se ei olisi ollut kaukana, mutta en itkenyt, muistin hyviä onnellisia asioita joita en haluakkaan unohtaa. Se oli hyvä muistutus elämästä ja kuolemasta ja siitä mikä on tärkeää.

Ihanaa heinäkuun jatkoa kanssakulkijat <3 ! Nauttikaa kesästä ja myös pimenevistä illoista. Nauttikaa elämästänne, se on ainoanne, uskaltakaa tehdä isoja päätöksiä ja myös pieniä, uskaltakaa tehdä itsenne onnelliseksi.



Lasi viiniä ystävyydelle <3