Mä oon täällä "taas" ! Ei ihan niin pitkä väli kun viimeksi. Meillä menee hienosti! "Mimmi" on hyvin nukkuva, helppo vauva. Niin ovat pojatkin olleet. En viitsi asiaa hirveästi hehkuttaa, koska olen kyllästynyt "odotappas vaan sitten kun..." juttuihin. Jos siis sanon että Mimmi on helppo, saan melkein aina vastaukseksi tuon. No voi olla että meille tulee vielä mahavaivaa tai muuta vaivaa ja valvotaan, mutta pojatkin olivat helppoja vauvoja ja sama odotappas sitten, tuli tutuksi. Tässä sitä odotellaan ja ikää "vauvoilla" on jo kohta 16v, 7v ja 5v joten KYLLÄ vauva voi olla helppokin vaikka miten odottaisi. Toivon että Mimmin kanssa menee näin hienosti, mutta toki voi kaikkea tulla. Koitetaan hoitaa asia sitten ja nautin nyt tästä ajasta. Enkä odottele sitä sitten kun... en edes tiedä mikä se sitä sitten kun on !!
Meillä siis menee hyvin. Saan olla onnellinen ja kiitollinen jokaisesta päivästä kun näin mennään. Saan olla onnellinen ja kiitollinen että Mimmi syntyi terveenä ja on elämänsä ensimmäiset kolme viikkoa terveenä pysynyt. Kaikilla vauvoilla ei ole niin. Tälläkin hetkellä tuttavani pieni tyttönen, vain vähän viikkoa vanhempi Mimmiä taistelee elämänsä ja tervehtymisensä puolesta sairaalassa. Hän on hyvin sairas, ja tilanne on vaikea. Kukaan ei osaa ennustaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Hän on hyvin suloinen vauva, olen nähnyt kuvia. Hän on myös hyvin sairas vauva, siitäkin olen nähnyt kuvia. Lisäksi hän on kova taistelija eikä anna periksi. Kaikkein pienimmät tuntuvat olevan erittäin sitkeitä. Elämänhalu on kova, ja taistelu tahtoa löytyy. En tunne tämän vauvan isää tai sisaruksia, mutta tiedän että äiti on maailman reippain. Oli jo odotusaikana ja on edelleen. Ei se tarkoita ettei äiti pelkäisi, eikä sitä ettei äiti itkisi, äiti kuitenkaan ei ole menettänyt toivoa ja jaksaa pienen rinnalla. Äiti jaksaa ajatella positiivisesti ja on kiitollinen jokaisesta pienestä askeleesta eteenpäin. Äiti on todellinen leijonaemo joka suojelee pentuaan, vaikka pystyy vaan olemaan vieressä ja silittämään. Hänenlaistaan arvostan, ei epätoivoa, ei poikkipuolista sanaa, pelkkää tulevaisuuteen luottoa ja elämään luottoa. Olet Sankariäiti ja isolla S kirjaimella. Toivoisin että mahdollisimman moni muistaa iltarukouksessaan tätä pientä vauvaa ja hänen perhettään. Aina ei kaikki ole hyvin. Tässä yksi syy miksi "odotappa vaan..." jää omaan arvoonsa. En aio odottaa tai pelätä mitään sellaista mille en voi mitään ja minkä tulosta en voi tietää eikä kukaan muukaan... Joten odotan että kaikki menee hyvin ja jos ei mene teen sitten suunnitelmat uusiksi.
Mukavaa loppuviikkoa kaikille ja palaan taas asiaan pian. Kaikenlaista kirjoitettavaa olisi, kun on aikaa kirjoitan. Asian kerrallaan.
Ai niin ja Mimmi 3viikkoa hymyilee :) hän on aivan ihana. PRINSESSA <3 !
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
tiistai 21. lokakuuta 2014
maanantai 13. lokakuuta 2014
29.9.2014 klo 02:38 syntynyt terve tyttö.
Edelleen kirjoitan, vaikka aina siltä ei tunnu!! Elämä on nyt uuden opettelua. Perheemme kasvoi 29.9. pienellä "Mimmi" tyttösellä, ja nyt sitten opetellaan taas vauva arkea. Sami on vielä kotona, ja kaikenlaista puuhaa on joten arki ei oikeastaan vieläkään ole sitä mitä se normaalisti on. Opetellaan opetellaan. "Mimmi" on helppo vauva, jos niin voi sanoa. Rauhallinen ja tyytyväinen. Kunhan on ruokaa, puhdas vaippa ja vaatteet, silloin kaikki on hyvin. Ihana prinsessa, joka on saanut ainakin äidin ja isän, ja ehkä vähän lähipiiriäkin sekaisin. Vihdoinkin tyttö voisin sanoa. Ihanaa vaaleanpunaista vauva elämää. Tykkään ! Vaikka ei siinä vaaleansinisessäkään mitään vikaa ollut. Olisi kuitenkin hassua väittää että en toivonut ihan pikkuriikkisen vaan tyttöä kolmen pojan jatkoksi.
Ihan hirmuinen tunteiden vuoristorata on tullut käytyä läpi viimeisen kuukauden aikana. Synnytystä odotti ja se pelotti, raskauden jälkeistä elämää odotti ja sekin pelotti. Oikeastaan peikot alkoivat tulla koloistaan, miten kaikki sujuu tällä kertaa, onko vauva terve, meneekö synnytys hyvin, tuleeko meistä hyvät vanhemmat, miten selviän vauvan kanssa... Kaikkea tuli mietittyä ja pelättyä, taas kerran TURHAAN! Kaikki on mennyt hienosti, synnytystä myöten. Sami on apuna kaikessa, olenkin miettinyt voiko edes sanoa isän olevan apuna, ehkä ainakin tässä tapauksessa voisi sanoa isän olevan mukana, yhtäläisesti arjesta huolehtien. Sama siis toistuu nyt mihin olen jo tottunut, Sami tekee oman osansa ja enemmänkin, ei vaan ole apuna vaan elää samaa elämää. Asiat ovat siis hienosti.
Minulle tuli Mimmin synnyttyä kova ikävä isää. Olin tulossa kaupasta Jaskan kanssa ja silloin se iski. IKÄVÄ. Niin kova ikävä että vatsaa väänsi ja kyyneleet valuivat poskille. Mietin silloin että onneksi Jaska ei huomannut, ja onneksi kukaan ei kotona huomannut. Ihmettelen vaan mitä kummaa minä peittelin. Saa minulla olla isää ikävä. Olisin niin halunnut esitellä pikkuisen Mimmin omalle isälleni, olisin halunnut nähdä miten pappan sydän sulaa pienen prinsessan myötä. Onhan tässä näitä poikia ollut pappan ilona jo kohta 16 vuotta. Prinsessaa pappa ei ehtinyt ihan nähdä ja minua surettaa se. Tiedän tuntevani näin pitkään, ehkä lopun elämääni. Ajatuksissani olen toivonut että pappa pilven reunalta näkee Mimmin ja on iloinen ensimmäisestä tyttärentyttärestä, niin se varmasti onkin, silti minua surettaa, haluaisin antaa pikkuisen tyttäreni pappan syliin ja sitä en voi tehdä. Minulla on kova hätä päästä isäni haudalle kertomaan Mimmistä, vaikka isä varmasti jo tietää. Haluaisin vaan lähelle häntä, ja siellä tunnen että hän kuulee. Ehkäpä ensiviikonloppuna on voimia ja aikaa käydä pappan luona.
Toisaalta olen kokenut ilon tunnetta. Sain sairaalaan viestin, lähes ensimmäisten joukossa Jannen äidiltä. Viestissä oli "Paljon onnea pienestä tyttärestä." Perässä sydän ja Jannen äidin ja isän nimet. Mikään ei olisi voinut lämmittää mieltäni enempää. Tuntui hyvältä että he halusivat muistaa minua ja meitä tässä uudessa ihanassa elämänvaiheessa. Hassua miten pieni asia saa mielen niin valtavan onnelliseksi. Luulempa vastanneeni niin kuin monelle muullekkin "kiitos" mutta heidän kohdallaan tarkoitin kyllä enemmän. Olin valtavan onnellinen siitä miten lämpimästi he asiaan suhtautuivat ja muistivat meitä. On hienoa että menneisyys ja nykyisyys on sulassa sovussa. Kaikkien tai ainakin minun on helpompi hengittää.
Näihin prinsessa tunnelmiin tänään jäämme, ja palaan asiaan taas pian. Voin kertoa että kirjoitettavaa on paljon, kunhan vaan olisi aikaa. Ihanaa alkavaa syksyistä viikkoa jokaiselle.
Ihan hirmuinen tunteiden vuoristorata on tullut käytyä läpi viimeisen kuukauden aikana. Synnytystä odotti ja se pelotti, raskauden jälkeistä elämää odotti ja sekin pelotti. Oikeastaan peikot alkoivat tulla koloistaan, miten kaikki sujuu tällä kertaa, onko vauva terve, meneekö synnytys hyvin, tuleeko meistä hyvät vanhemmat, miten selviän vauvan kanssa... Kaikkea tuli mietittyä ja pelättyä, taas kerran TURHAAN! Kaikki on mennyt hienosti, synnytystä myöten. Sami on apuna kaikessa, olenkin miettinyt voiko edes sanoa isän olevan apuna, ehkä ainakin tässä tapauksessa voisi sanoa isän olevan mukana, yhtäläisesti arjesta huolehtien. Sama siis toistuu nyt mihin olen jo tottunut, Sami tekee oman osansa ja enemmänkin, ei vaan ole apuna vaan elää samaa elämää. Asiat ovat siis hienosti.
Minulle tuli Mimmin synnyttyä kova ikävä isää. Olin tulossa kaupasta Jaskan kanssa ja silloin se iski. IKÄVÄ. Niin kova ikävä että vatsaa väänsi ja kyyneleet valuivat poskille. Mietin silloin että onneksi Jaska ei huomannut, ja onneksi kukaan ei kotona huomannut. Ihmettelen vaan mitä kummaa minä peittelin. Saa minulla olla isää ikävä. Olisin niin halunnut esitellä pikkuisen Mimmin omalle isälleni, olisin halunnut nähdä miten pappan sydän sulaa pienen prinsessan myötä. Onhan tässä näitä poikia ollut pappan ilona jo kohta 16 vuotta. Prinsessaa pappa ei ehtinyt ihan nähdä ja minua surettaa se. Tiedän tuntevani näin pitkään, ehkä lopun elämääni. Ajatuksissani olen toivonut että pappa pilven reunalta näkee Mimmin ja on iloinen ensimmäisestä tyttärentyttärestä, niin se varmasti onkin, silti minua surettaa, haluaisin antaa pikkuisen tyttäreni pappan syliin ja sitä en voi tehdä. Minulla on kova hätä päästä isäni haudalle kertomaan Mimmistä, vaikka isä varmasti jo tietää. Haluaisin vaan lähelle häntä, ja siellä tunnen että hän kuulee. Ehkäpä ensiviikonloppuna on voimia ja aikaa käydä pappan luona.
Toisaalta olen kokenut ilon tunnetta. Sain sairaalaan viestin, lähes ensimmäisten joukossa Jannen äidiltä. Viestissä oli "Paljon onnea pienestä tyttärestä." Perässä sydän ja Jannen äidin ja isän nimet. Mikään ei olisi voinut lämmittää mieltäni enempää. Tuntui hyvältä että he halusivat muistaa minua ja meitä tässä uudessa ihanassa elämänvaiheessa. Hassua miten pieni asia saa mielen niin valtavan onnelliseksi. Luulempa vastanneeni niin kuin monelle muullekkin "kiitos" mutta heidän kohdallaan tarkoitin kyllä enemmän. Olin valtavan onnellinen siitä miten lämpimästi he asiaan suhtautuivat ja muistivat meitä. On hienoa että menneisyys ja nykyisyys on sulassa sovussa. Kaikkien tai ainakin minun on helpompi hengittää.
Näihin prinsessa tunnelmiin tänään jäämme, ja palaan asiaan taas pian. Voin kertoa että kirjoitettavaa on paljon, kunhan vaan olisi aikaa. Ihanaa alkavaa syksyistä viikkoa jokaiselle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)