sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Epäilyksiä ja pelkoja...

Se on sitten 18.1. ja huomenna minulla on tämän vuoden ensimmäinen koulupäivä. Toisaalta aika hienoa, toisaalta taas... hiukan on haikea mieli, vähän ehkä itkettää, hiukan enemmän pelottaa, miten ikinä osaan olla päivisin taas opiskelija. Miksei voisi olla rikas kuin kroisos? Olisi vaan kotona perheen kanssa... aina, aina ja aina. Minun tulee hurja ikävä meidän aamuja kotona, sitä kun ekaluokkalaisen saa hakea kotii, kaikkea sitä arkea mitä täällä kotona on. Silti olen innoissani, olen saanut hoidettua itselleni kevääksi kaksi harkkapaikkaa ja muutenkin HOPS on oikein mallillaan.

Seurasin eilen illalla ja tänään viisivuotiaan pähkäilyä ja valinnan vaikeutta siitä että mennäkkö serkkupojan luokse vai tullakko muiden mukana mamman luokse. Kovasti olisi toivonut että me ratkaisemme asian hänen puolestaan, ihan jo itkettikin kun vaan ei osaa päättää. Mammalle tuli muitten mukana, mutta oli se vaikea päätös. Kaikki vaihtoehdot olivat yhtä hyviä, siksi oli vaikea päättää. Olisi niin helppoa kun joku päättäisi puolesta, sanoisi että näin tehdään ja sillä hyvä. Ihan vielä aikuisenakin. Itse toivoisin että joku tulisi ja sanoisi. Salla nyt sinä jäät kotiin ei ole muuta vaihtoehtoa. Silloin olisi helppo pysyä täällä, olisi hyvä ja turvallinen olla. Siinä on kuitenkin todella iso mutta. Olisinko sittenkään onnellinen, jos vaan luovuttaisin. Luovuttaisin jo ennen kuin olen mitään edes aloittanut. En menisi kouluun, jäisin kotiin, hakisin töihin. Missä kummassa on se rohkeus millä lähdin tavoittelemaan jotakin uutta, jotakin mikä kiinnosti kovasti. Se tahto, teen tämän itseni takia, koska haluan ja koska minulla on vain yksi elämä elettävänäni.

Olen vähän väsynyt, ja sekin pelottaa. Jaksanko kaiken sen mitä opiskelu tuo tullessaan. Olen myös perfektionisti opiskelujeni suhteen, haluan panostaa täysillä. Kun menen tenttiin haluan tuntea että olen tehnyt kaikkeni pärjätäkseni siinä, vähempi ei riitä. Miten kummassa se onnistuu, kun kokoajan väsyttää. Onneksi ollaan menossa kevättä kohden ja päivät pitenevät jatkuvasti. Kevään myötä se into ja jaksaminen sieltä taas löytyy. Olen ihan varma siitä.

Minulla on siis kaikki hyvin ja samalla ahdistaa. Minä en ole valmis lähtemään kotoa, ja kuitenkin samalla tiedän että en tule olemaan koskaan valmis. Kotona olen ollut turvassa. Monta kuukautta "piilossa" kaikelta. Nyt astun taas toisenlaiseen elämään. Kotioven ulkopuolelle ja palaan kouluun ja töihin. Pelottavaa.

Kävin isän haudalla tänään, pikaisesti, viemässä kynttilän. Hiukan itketti, mutta perhe odotti autossa, en antanut itkun tulla. Mietin onko iskällä kylmä, ja miten tyhjältä tuntuu tulla haudalle. Minun on hirvittävän kova ikävä isää. Olisipa ollut hiukan enemmän aikaa, vaikka häiden ja Ennin syntymän yli. Valitettavasti sitä aikaa ei ollut ja jäljelle jäi ikävä. Siinä haudalla ollessa kynttilän liekki meinasi kokoajan sammua, sekin itketti, mietin että en sitten saa edes kynttilää pysymään palamassa, vaikka haluaisin sen isälle jättää. Samalla kynttilä leimahti suureen liekkiin ja paloi kauniisti. Haluan ajatella että se oli isän viesti minulle. "Täällä ollaan, et ole edelleenkään yksin". Joskus vaan tuntuu vaikealta ajatella kaikkea sitä mitä on tapahtunut menneisyydessä. Siellä on niin paljon kaikkea joka on vienyt voimia että en halua edes ajatella sitä. On asioita jotka olisi pitänyt tehdä toisin, ihmisiä joita ei olisi koskaan pitänyt tavata ja niitä joita olisi pitänyt nähdä enemmän. Huomaan että minun on edelleen vaikea ajatella mennyttä. Silti olen ylpeä siitä mistä olen selvinnyt.

Ehkä osa väsymyksestäni johtuukin siitä että menneisyys alkaa palata, ja saatuani etäsyyttä siihen tulee se ehkä hieman selvempänä ja voimakkaampana esiin. On varmasti 1000 kohtaa jolloin valitsin väärin ja saman verran kertoja jolloin olisin voinut puuttua enemmän. On asioita joista syytän itseäni, asioita jotka toivoisin tehneeni toisin, asioita joille en voinut mitään, mutta jotka ovat taakkana elämässäni. Toivoisin niin kovasti että olisin aikanani luottanut itseeni enemmän. Olisi ollut voimaa enemmän, rohkeutta enemmän ja uskallusta enemmän. Ehkä juuri siksi aion laittaa kellon herättämään ja lähteä aamulla kouluun. Etten myöhemmin mieti, "kumpa olisin vaan uskaltanut" !

Minun on tänäiltana ikävä isää, minä haluaisin jutella Jannen kanssa, minä toivoisin saavani kysymyksiini vastauksia, minä toivoisin että ymmärtäisin. Minun osani on kuitenkin sopeutua ja elää elämääni. Vihdoinkin niin että jossitteluille ei jää sijaa. Minun on oikeasti alettava luottaa itseeni. Uskottava minä osaan, pärjään ja pystyn. Miksi se on välillä niin vaikeaa?

torstai 8. tammikuuta 2015

Kokonainen isä, äiti, sisko ja veli !

Meillä alkoikin tänään sitten vähän erilainen arki. Kestää aikansa ennen kuin sen sisäistää. Sami on nyt sitten kotona. 8,5kk lasten kanssa olemista. Ihan mahtava juttu minulle, saan jatkaa kouluani. Vaikka nyt hirvittää. En pelkää sitä miten Sami pärjää lasten kanssa kotona. Hyvinhän hän pärjää. Pelkään miten MINÄ pärjään yksin koulussa. Monestikko tunnin aikana mietin rakkaita kotona, montako kertaa itkeskelen kouluun mennessä ikävää, minä olen ollut kesäkuun alusta asti kotona, mihin kummaan se aika meni. Olen ollut Enninkin kanssa jo yli 3kk kotona, mihin SE aika meni? Ihan kauhean nopeasti aika kuluu.

Tämä on myös hieno tilaisuus Samille. Olen ylpeä siitä että hän uskalsi tehdä näin. Ei ole tavallista että isä jää kotiin pienen vauvan kanssa. Luulen että moni piti sitä pienenä vitsinä kun siitä puhuimme aluksi. Ainakin ne ihmiset jotka eivät tunne meitä. Ajatus tuli Samilta itseltään. Heti kun Enni ilmoitti tulostaan, ja olihan hän asiasta maininnut jo ennen sitä.  Hän halusi olla kotona, kun siihen kerran elämässä on vain mahdollisuus. Olihan tämä mahdollisuus minulla itselläni ollut jo kolme kertaa aiemmin. Tähän päädyttiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jo ennen kuin kovinkaan moni tiesi minun olevan raskaana. Tottakai pidimme takaporttia, jos kaikki ei menekkään niinkuin suunnittelimme tai tulee muita mutkia matkaan. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Minun modulini koulussa alkaa 19.1. hienman on siis armon aikaa. Opintopisteitä pitäisi keväästä tulla rutkasti, kunhan vaan pysyn aikataulussa. On se kuitenkin aivan eri lähteä kouluun suoraan kotoa. Ilman mitään hoitoon, eskariin tai kouluun kuskauksia. Voin hoitaa kouluni täysipainoisesti, ja tiedän lapsieni olevan hyvissä käsissä kotona. Ainutlaatuista, aion nauttia itsekin keväästä. Kaiken kruunaa harjoittelujaksoni, joita tulee peräkkäin kaksi, olen viimeiset kymmenen viikkoa Raumalla harjoittelussa, ennen kesäloman alkua. Olen siis ihan lähellä ja pystyn suorittamaan kaksi harjoittelua pois päiväjärjestyksestä. Aika hyvä kauppa myös minulle.

Olen, taas kerran, miettinyt ensitapaamistamme. Miten rikkinäinen ihminen kohtasi Samin työpaikan ovella 1.6.2012. Jos joku olisi kertonut minulle silloin missä olen 2,5v päästä, ja millaisessa elämäntilanteessa, olisin pitänyt sitä julmana pilana, ja kertojaa sairaana ihmisenä. Minä olen aivan varma että kohtalo johdatti minut juuri sinne, juuri oikeaan aikaan. Samoin se oli tehnyt Samille. Meidän kummankin piti olla siellä silloin, meidän oli tarkoituskin tavata, meidän kohtalomme oli jo kirjoitettu tähtiin, vaikka itse emme sitä vielä tienneet. Samin tavatessani se tapahtui heti, kiintymys. "Tuossa ihmisessä on jotakin tuttua" -tunne. Se oli hämmentävää, ja ehkä sivuutinkin sen. Enhän minä voinut niin tuntea. Tämän tulin kuulemaan monta kertaa myöhemmin ihmisiltä. Et sinä voi, sinun on kunnioitettava Jannen muistoa. Luulenpa kuitenkin että Janne tiesi jo ennen minua mitä tulee tapahtumaan, olihan hän jo siellä jossakin missä on pelkkää rakkautta ei mustasukkaisuutta, ei surua, ei pelkoa. Janne kyllä tiesi.

Jos Janne olisi saanut valita, uskon että hän olisi valinnut juuri Samin pojilleen uudeksi isäksi. Hän varmasti olisi tiennyt että Samilla on tarpeeksi rohkeutta, tarpeeksi itseluottamusta ja tarpeeksi voimia kohdata meidänlaisemme perhe. Muistan kun olin kotonani Raumalla epätoivoinen, itkin pimeässä, pojat jo nukkuivat. Olin vihainen Jannelle, "sanoin" että jos voit jotakin tehdä auttaaksesi, tee se nyt. Samalla sekunnilla soi puhelin, Sami soitti, kesti hetken koota itseään, mutta uskon vahvasti että Jannella oli sormensa pelissä, ja se mitä hän keksi auttaakseen oli Sami. Samin myötä meidän rikkinäisestä perheestä tuli jälleen ehjä. Ehkä hieman paikkailtu, ehkä vähän erilainen, mutta rakastava perhe. Perhe joka tarjoaa turvaa ja suojaa jokaiselle siellä elävälle. Perhe jonka jokainen jäsen on yhtä tärkeä, riippumatta kuka hän on. Ydinperhe on hassu sana... perhe jossa on biologiset vanhemmat yhdessä on YDINperhe. Uusioperhe kuulostaa siltä että ihmiset ovat menneet uusiokäyttöön... ehkä sitten niin, minun mielestäni sekin on hassu sana. Ehkä kannattaa panostaa enemmän kierrätykseen ihan jokapäiväisessä elämässäkin. Siitä ei voi seurata mitään muuta kuin hyvää, koska meidän uusioperhe on loistava. Meillä lapset tietävät että heitä rakastetaan, meillä ei ole veli- tai siskopuolia, meillä on vain pikkusiskot, pikkuveljet ja isotveljet. Kaikki ihan kokonaisia, ei yhtään puolikasta. Ehkä meillä on isäpuoli vielä, joka on kuitenkin kokonainen isä, uskon että jonakin päivänä se isäpuoli ei olekkaan Sami vaan isi, iskä, faija, ukko... Mikä tahansa. Sen kuitenkin tiedän että yhtään puolikasta ihmistä meillä ei asu.

Uskon että jossain pilvenreunalla sinne menneet rakkaani, Janne, isä, mamma, kaikki siellä olevat ihmiset jotka tuntevat meidät, hymyilevät ja ovat iloisia meidän perheestä. Meidän kokonaisesta perheestämme. Isästä, äidistä, siskosta ja veljestä. Jokaisesta sen jäsenestä. Minä Rakastan perhettäni.

Hyvää loppuviikkoa sinulle <3 ! Muista että elämässäsi on vain kokonaisia ihmisiä, kokonaisia ystäviä, äitejä, isiä, veljiä ja siskoja.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Haluaisin jo olla kotona.

Onnellista vuotta 2015 juuri sinulle lukijani! Toivon että se on hyvä ja että se jää muistoihisi jotenkin erityisenä, hyvällä tavalla erityisenä!

Koti on siellä missä sydän on, sanotaan. Niinhän se on... tavallaan. Konkreettisen kodin tunteminen kodiksi on haasteellista. Minä koen että kotini on rannikolla. Vaikka vuosien sisämaassa asumisen jälkeen kotiuduin sinnekin, ja ajattelen yhä lämpimästi itäsuomalaista kulttuuria, ja ikävöin välillä sinne. Kuitenkin takaisin rannikolle kotiutuminen tapahtui nopeasti. Kaipasin merta, olen aina kaivannut. Lapsuudessani veneilimme paljon. Tuntui mukavalta nukahtaa aaltojen keinuttaessa venettä. Herätä kun isä käynnisti veneen ja lähti ajamaan seuraavaa satamaa kohti. Uida, ottaa aurinkoa, nauttia meri-ilmasta, katsoa ulapalle. Vanhempana meri on toiminut pakokeinona. Muistan kun asuessani Uudessakaupungissa, ja elämäni oli vaikeaa, miten nautin kun pääsin merelle. Mitä kauemmas ranta jäi sitä helpottavammalta tuntui. Pääsi "pakoon" kaikkea sitä mitä elämässäni milloinkin oli. Rantaa kohden tullessa alkoi taas ahdistaa, en halunnut palata, koska tiesin että kaikki ikävä palaa taas. Kun tulin Raumalle Jannen kuoleman jälkeen, vietin paljon aikaa meren rannalla. Katselin mökkirannassa kaukana siintävää horisonttia, ajoin otanlahdenrantaan, milloin minnekkin. Meri lohdutti, ja rauhoitti. Meri "kertoi" että se on aina sama, sama meri joka oli jo lapsena. Meren rannalla uskallan kohdata suurimmat pelkoni, ja suruni helpommin. Ne ovat helpommin myös kestettävissä rannalla. Usein ajattelen: tuosta kun lähtisin pääsen minne vaan ikinä haluan. Se on vapauttava tunne vaikka todellisuudessa en minnekkään ole menossa.

Ajatuksena koti, kiinteänä sellaisena, paikkana jossa asutaan, on minulle valitettavan vieras. Olen vasta viimevuosina ymmärtänyt sen. Minä en ole oman lapsuuskotini jälkeen tuntenut mitään kotia omaksi kodikseni. Jokaiseen on liittynyt asioita ja muistoja joita olen halunnut paeta. On tapahtumia, jotka sopivat juuri siihen asuntoon jossa asuin. Unettomia öitä, pelkoa ja surua jota olen mielessäni yksin käsitellyt. En ole koskaan päässyt sanomaan, tämä koti on juuri sellainen koti minkälaisen minä haluan. Minun näköinen ja minun valitsemani. On kaksi kotia joitka ovat päässeet lähelle koti käsitettä, siinämielessä miten minä sen ajattelen. Ensimmäinen on koti Raumalla johon muutin tänne tultuani. Se oli kaunis ja omannäköiseni, siihen muuttoon liittyi vaan muuten niin suuria tunteita, että koti tunnetta oli loppujen lopuksi vaikea saada. Oli paljon muutakin käsiteltävää. Se oli kuitenkin paikka jossa olin "turvassa" kun suljin oven. Minun kotini, ja poikien koti. Ne seinät ovat lyhyen asumisemme aikana nähneet tuhansia kyyneleitä, itkua ja epätoivoa yön pimeinä tunteina. Ja sen kun vihdoin alkaa helpottaa. Siihen kotiin liittyy suuria tunteita, jotka liikkuvat laidasta laitaan. Surun ja epätoivon alhosta uudelleen elämään heräämiseen ja taas takaisin jonnekin mustaan. Melkoinen vuoristorata oli se vajaa vuosi jonka siellä asuimme. Toinen hyvin lähellä minulle oikeaa kotia on nykyinen kotini. Kaunis, valoisa ja onnellinen. Sen kodin seinien suojassa minusta on kasvanut uusi ihminen ja meistä on kasvanut perhe. Pidän kodista, ja olen pikkuhiljaa sisustellut sitä omani näköiseksi. Tapetteja en ole valinnut, ne ovat kauniit ja ihan hyvät, haluaisin kuitenkin toisenlaiset jos itse valitsisin. Olen tyytyväinen kotiimme ja uskoisin että siitä tulisi minulle hyvin rakas vuosien mittaan. Nyt se on turvasatama ja koti, silti olematta sitä. Vaatii aikaa tulla sinuiksi jonkun toisen ihmisen kodin kanssa, niin että se vihdoin on juuri minun kotini ja juuri meidän koti. On paljon asioita joita en muuttaisi, pieniä juttuja jotka muuttaisin. Haluaisin kodin meille. Kodin jonka valitsemme yhdessä vastaamaan meidän tarpeitamme, kodin jonka joka-ainoa nurkka on meidän yhteisen suunnittelun tulos. Koti voi olla vanha tai uusi, mutta haluaisin olla sitä valitsemassa juuri meille. Minun perheelleni. Olen onnellinen nykyisessä kodissani, kuitenkin nyt kun se on myynnissä, tunnen hyvin vahvasti olevani myös ulkopuolinen, enhän tiedä kodistani mitään, en ole kauaa edes asunut täällä. Kuitenkin tiedän että se on minunkin kotini, ja jos tämä ei mene kaupaksi, tiedän että ajan mittaan tästä tulee kokoajan enemmän koti. Minulla ei ole täällä ikäviä muistoja eikä tapahtumia, minä en ole täällä yksin. Tällä kodilla on mahdollisuus olla minulle koti, sellainen kuin kotini lapsuudessani oli. Onnellinen, lämmin ja turvallinen, paikka joka on kaiken tämän jälkeen kasvanut kodiksi juuri minulle ja meille. 

Täytän siis seuraavaksi neljäkymmentä vuotta, ja vielä elämässäni ei ole ollut lapsuuden kotini jälkeen kotia, sellaisella tasolla mitä tunsin kun lapsena koulusta palasin välipalapöytään, tai kun kipeänä sain nukkua äidin ja isän sängyssä sillä välillä kun äiti laittoi omaa sänkyäni kuntoon. Se turvallisuuden tunne joka minulla oli, minun on hyvä täällä, tämä on minun kotini. Sen haluan vielä kokea, ja uskon pystyväni siihen vielä kerran. Haluan että tämä "irtolaiselämä" ja jatkuva muuttaminen tulee tiensä päähän. Haluan asettua aloilleni, ilman ajatusta "mitä sitten seuraavaksi, kuinka kauan tässä ollaan..." haluan jo vihdoin pysähtyä ja jäädä. Sanoa että elämäni on tässä tämä on minun kotini. Toivon että joku löytää tämän meidän nykyisen kodin, toivon että pääsemme ostamaan yhteisen oman kodin ja toivon että sen jälkeen emme lähde enää. Toivon että sitten olen kotona. Meidän kodissa, minun kodissani, kotona. Meidän elämä, minun elämäni, onnellinen elämä. Olisi jo aika, eikö sinustakin?