Ikävä?!

Nythän minä taas kirjoitan.. ja näköjään taas öisin.. talo on hiljainen ja minun pitäisi nukkua.. olin jo menossa, mutta tässä istun ja kirjoitan.

Oltiin tänään mökillä, oli tosi kiva päivä. Siellä olivat kaikki , Jenni perheineen, Marja ja Riikka, Äiti, minä ja pienet pojat.. Marjan ystävä Laura.. Siellä oli ihania ihmisiä, rakkaita ihmisiä. Minulla oli mukava ja turvallinen olla. Vitsailtiin ja naurettiin tosi paljon, ja uitiin, saunottiin, pinottiin puita ja grillattiin.. tehtiin kaikkea mitä mökillä voi tehdä. Pojat olivat haltioissaan, ja minä sain lapsenvahtiapua. PALJON apua, pääsin suht helpolla. Pinosin mielelläni puita, se oli mukavaa.. Sai vaan tehdä "aivot narikkaan" hommaa sen enempää ajattelematta ja hoitamatta poikia, mamma hoiti pojat, Marja ja Laura uittivat poikia, minä sain olla. Kiitos siitä!

Jaskan tuli ikävä isiä.. illan suussa, oli nälkä ja oli uni ja hän oli käynyt Kallen kanssa saunomassa ja pesuilla. Sillon tuli itku ja ikävä äidin syliin, nyyhkytyksen keskeltä hän sanoi " on ikävä isiä " ja niin varmasti olikin, koska itse olin hetkeä aiemmin miettinyt miten Janne voisi vaan tulla nurkan takaa, nauravana, vitsailevana omana iloisena itsenään. Pidin Jaskaa sylissä kuiskuttelin korvaan miten Eero kerää metsässä mustikoita ja miten reipas ja rohkea uimari kuopukseni on ollut. Minunkin tuli itku, kyyneleet valuivat poskille ja taaskaan kukaan ei nähnyt. Ei edes sylissäni istuva Jaska. Rutistin pienintä poikaani syliin ja minua itketti. Minun oli kova ikävä, kaipasin valtavasti, mahassa tuntui kurjalta ja sydäntä kylmäsi. Mutta se meni ohi, juttelemalla Jaskan kanssa sain sen kaiken menemään ohi. Selvisin tälläkin kertaa ja aika hyvinkin vielä, kukaan ei ehkä huomannut. Minullakin oli väsynyt olo ja oli uni, ehkä minunkin ikäväni nosti päätään juuri siksi. Mutta päivästä jäi hyvä mieli ja hyvä olo kaikenkaikkiaan.

Olen tänään ensimmäistä kertaa ollut ilman Jannen vihkisormusta. Minulla on ollut se siitä asti kun sain sormuksen takaisin, oikeassa kädessä, nimettömässä sormessa, "lukittuna" paikoilleen omalla sormuksellani. Jannen kultainen sormus jossa lukee sisällä minun nimeni, siinä se on ollut maaliskuusta asti. Tänään jätin sen tietoisesti kotiin.. pidin kädessä ja jätin sen yöpöydälle Jannen kuvan viereen, oli aika tehdä niin. Varmasti vielä pidän sitäkin, mutta tämä oli askel eteenpäin, askel siihen että sormus ei olekaan aina minulla sormessa, vaan voin liikkua ilmankin. Tuntui oudolta, mutta samalla tuntui että niin kuuluukin tehdä, aika on kypsä siihen.

Oma mieleni on edelleen vuoristorataa, kaipaan läheisyyttä kokoajan enemmän ja enemmän, mutta aina ajoitus on väärä, ihminen on väärä, olotila on väärä, tarvitsen halauksen, ison sellaisen, tarvitsen läheisyyttä, tarvitsen toista ihmistä ja toisia ihmisiä olemaan vieressäni ja lähelläni. Minulla on epämukava olo, tuntuu että kaikki ei ole niinkuin pitää. Ei tietenkään ole, ei kenenkään pitäisi käydä tällaista läpi. Mutta en tarkoita nyt sitä. Olen hyvin hermostunut, ja mietteliäs, minua vaivaa ihmisten käytös. En pääse perille hyvin läheisistäkään, onko jokin hullusti, teinkö jotain, rasitinko liikaa, enkö kuitenkaan ole mitä piti, kuormitinko läheisiäni, ystäviäni enemmän kuin heillä on voimia kantaa. Haluaisin vastauksia, paljon vastauksia, haluaisin ihmiset viereeni ja lähelleni, haluaisin kysyä ja puhua, haluaisin halata, nauraa ja itkeä.. Haluaisin niin paljon, ja silti minulle riittää hyvin vähänkin. Ole siinä, minä olen tässä, odotetaan iltaa, yötä ja aamua, annetaan ajan kulua ja parantaa haavat, katsotaan mitä elämä tuo.. Jokaiselle on varattuna jotakin. Ei pitäisi olla niin hermostunut ja peloissaan ja hädissään kokoajan.

Ikävä

Joskus käännähdän ja olen sanomaisillani sinulle jotain,
mutta et olekkaan siinä.
Joskus kuullessani hauskan jutun ajattelen kertovani sen sinulle,
sillä se naurattaisi sinuakin.
Joskus ajaessani olen aikeissa näyttää sinulle jotakin,
kauniin talon, valtavan puun, hassunnäköisen hurtan.
Sitten muistan etten voi.
Olen niin yksin ja minulla on ikävä sinua
koko ajan.

Onneksi on olemassa ihmisiä joitten kanssa näitäkin asioita voi jakaa, voi soittaa, laittaa viestin, kertoa omia asioita, minulla on kova ikävä sitä miten sai kertoa mitä päivän mittaan oli tapahtunut, mitä hassua tai kummallista, miten meni töissä, kaipaan hirveästi sitä aikaa kun pojat olivat menneet nukkumaan ja minulla ja Jannella oli aikaa jutella toistemme kanssa. Minulla on kova ikävä sitä että jotakuta kiinnosti miten minun päiväni on mennyt ja se joku oli lähellä ja kuunteli, kertoi omia juttujaan ja lopulta nukahdettiin, sylikkäin tai vierekkäin, joka ainoa ilta viimeiseen iltaan asti. Minulla on ikävä ihmistä joka päästää lähelle ja välittää.

Älkää pelätkö välittää.. aika on rajallinen, sinunkin vuorosi voi olla ihan lähellä. Mieti kerroitko ja teitkö ne asiat mitä ajattelit, otitko riskin, olitko ystävä, olitko enemmän kuin ystävä, kerroitko lähimmille miten rakkaita he ovat, otitko lapsesi syliin, muistitko välittää ja rakastaa ja kertoa siitä. Jos olisi se huominen milloin aikaa ei ole, olisitko tyytyväinen?

Joku päivä olen voittaja..

Taas kirjoitan.. ihmeen nopeesti edelliseen nähden.. Nyt vaan on pakko jatkaa siitä mihin jäin edellisessä tekstissä. Tai en minä siihen jäänyt vaan haluan alkaa vaan purkaa tätä kertyneitten asioitten möykkyä sisältäni. Jatkan siis nyt kun pojat nukkuvat ja olen yksin.

Minulla on paljon hyviä päiviä.. tänäänkin oli mukava päivä ja olin hyvällä mielellä. Miksi ajattelen asioita liikaa, etten enää tunnekkaan hyvää mieltä ja ahdistun. On tapahtunut paljon "ylimääräistä" mielipahaa aiheuttavia asioita. Asioita jotka ovat saaneet minut käyttäytymään tavalla jollainen en oikeasti ole. Olen ollut aluksi tiukka ja myöhemmin jopa ilkeä että olen saanut ihmisen ymmärtämään asioiden todellisen luonteen. Minä en halua olla ilkeä, en oikeasti edes osaa.. mutta on ollut pakko, että saan ihmisen tajuamaan tilanteen. Luulin ystäväksi, olikin jotakin aivan muuta ja aiheutti minulle todella paljon pahaa mieltä ja ahdistusta joka jatkuu yhä edelleen.. Miksi se ystävyys muuttui, miksi asiat eivät vain voineet olla niinkuin ne olivat. Minulla on hyväksikäytetty ja ikävä olo koko teatterin jäljiltä, eikä se ole mukavaa, en tarvitsisi sitä enää tähän. Ajatukset ovat tosi sekavat, olen menettänyt ystävän. Suren menetettyä ystävyyttä joka ei tule koskaan palaamaan ennalleen.. Elämä jatkaa kulkuaan kuitenkin ja minä ja entinen ystäväni sen mukana. Asiat muuttuvat, välillä siten miten ei haluaisi, mutta ehkä kaikelle sillekkin löytyy selitys myöhemmin, joskus tiedän miksi tässä kävi näin.

Minua vaivaa valtavasti myös se salaisuus sisälläni, se mistä en vaan voi puhua, haluan ja yritän mutta en saa sitä ulos, ja se alkaa hallita tilanteita, aikoja ja paikkoja. Se on mielessäni jatkuvasti, sanat eivät vaan tule ulos. Minun olisi pystyttävä puhumaan, ensin yhdelle ihmiselle, sitten ehkä toiselle ja mahdollisesti myöhemmin täällä blogissakin, en vaan tiedä mistä aloittaa, ja miten kaikesta puhuisin ja kenelle. Olen valinnut ihmisen jolle haluan asian kertoa, silti se ei vielä toistaiseksi ole onnistunut, en vaan ole saanut sopivaa hetkeä ja paikkaa puhua. Sen aika tulee vielä, toivon kuitenkin sen tulevan pian..

Lisäksi olen hukassa omien tunteideni kanssa.. Joissain asioissa tunnen enemmän kuin tahdon, tiedän liikkuvani vaarallisilla vesillä, ihan jo itseni takia, ja silti haluan tehdä niin.. Elämäni kerääminen kasaan on kesken, ja tarvitsen siinä läheisiäni ja ystäviäni, joitakin ihmisiä tällä hetkellä enemmän kuin toisia, ja toisaalta taas minun olisi selvittävä myös yksin. Minulla on ikävä, mutta en tiedä enää mitä ja ketä eniten, mitä haluaisin, ja mitä on mahdollista saada, missä menee raja. Sydän on merkillinen elin, tunteeko sydän näitä tunteita apaattisuudesta - rakkauteen, surusta - iloon, ja kaikkea siltä väliltä, vai onko aivot se tekiä. Minun kohdallani tällä kaikella ei ole mitään tekemistä aivojen kanssa tai ainakaan järjen. En ole millään tavalla järkevä, kaipaan ja ikävöin Jannea jokapäivä, mutta huomaan kaipaavani ja ikävöiväni myös muuta, tiettyä seuraa, sitä kun saan olla vain minä, kaikkine huolineni ja murheineni ja suruineni mutta myös positiivinen minä.. tarvitsen seuraa joka haluaa olla vain minun kanssani juuri sellaisena kuin olen. Tarvitsen seuraa joka ei sano "muistan kun sinä ja janne.." tai "muistan kun janne.." , muistan itsekkin ilman muistuttamista, joka päivä.. kaipaan seuraan joka sanoo "mitä sinulle kuuluu tänään?" . Luulen että olen tulossa ensimmäiseen isoon muutokseen sitten alkuaikojen hyväksymään opettelun jälkeen. Kaipaan selvästi ihmisiä jotka eivät arvota minua Jannen kuoleman kautta, ja sen miten se tapahtui. Kaipaan seuraa MINULLE ja minua varten, haluan jutella arjen ongelmista ja olla "normaali" ! Minusta on ihana vitsailla ja nauraa.. se on se mitä tarvitsen nyt, tarvitsen että joku olisi läsnä ja normaali, tavallinen ihminen tavallisessa elämässä.. ilman syvällisempää draamaa, ja mietintää elämäntilanteestani. Senkin aika tulee taas, nyt kaipaan arkea niin että tulen epätoivoiseksi kun en sitä löydä.. Sen lisäksi minun on opittava selvittämään tunteitani, mihin pystyn ja mihin taas en.. Mikä on mahdollista ja mikä ei. Siinä on minulle iso työmaa tulevaan.. Ja mitä kun asiat eivät mene niin kuin haluan, mitä sen asian kanssa teen ja miten selviän.

Ilta oli vähän hankala, liikaa ajatuksia liian vähän rohkeutta kertoa mietteitään.. Jos nyt vaan voisi puhua tai vaikka olla hiljaa.. jos joku olisi vieressä ja antaisi olla lähellä, saisin aikaa parantaa haavoja ja voisin taas jaktaa hiukan ehyempänä kuin tänään. Ja minähän jatkan, jos en muuten niin itken ja jatkan, mutta jokatapauksessa jatkan. Elämä on vastoinkäymisiä täynnä, nyt on minun vuoroni rimpuilla itseni selviytyjien joukkoon, ja minähän teen sen, keinolla millä hyvänsä. Ikävä sydämmessä ikuisesti, mutta niin että opin sen kanssa elämään ja nauttimaan uudestaan kaikesta. On jo niin paljon hyvää elämässä, ei tämä ihan pahin mahdollinen elämä ole, ei edes tämä minun matkani. Ajatukset kun saan ulos voin taas jatkaa kohti maalia jossa aion olla voittajana.

Hyvää yötä rakkaat, erityisesti siskoille <3 ja ystävilleni <3 oikein kauniita unia. Olette parhaita ikinä <3 !

Mul ois vähä asiaa..

Tai mulla olisi niin paljon asiaa että on tullut kirjottamis "ähky", en tiedä mistä alkaa ja mistä lopettaa.. Asiaa kasaantuu pään sisään ja sammakoita hyppii suusta ulos kun kaikki ei mahdu enää päähänkään. Mistä aloittaisin purkamaan tätä kasaa.. kai se on vaan päivä päivältä mietittävä mitä nyt sitten, ja kirjoitettava miltä sillä hetkellä tuntuu. Olen pitänyt tietoisen tauon kirjoittamisessa ja minulla on ollut myös "parempaa" tekemistä, ei ole ollut aikaa kirjoittaa.. Minä olen jutellut oikeiden ihmisten kanssa, kasvotusten, käynyt ystävien kanssa kahvilla ja kyläillyt, mitä omituisimpiin vuorokauden aikoihin ja mitä yllättävimpiin paikkoihin. Tänään kun ajelin Uudestakaupungista kotiin Raumalle ajettelin ENSIMMÄISEN kerran Jannen kuoleman jälkeen että minulla taitaa kuitenkin olla kasaantumassa jonkinlainen elämä näihin raunioihin. Olen vielä kaukana siitä lopullisesta selviämisestä, siitä miten vihdoin päästän irti, mutta kun katson ympärilleni ja mietin ihmisiä elämässäni, voinko muuta kuin selvitä, oma elämänasenteeni on kuitenkin peruspositiivinen, hymyilen paljon ja kokoajan enemmän, pojat ovat iloisempia ja rauhallisempia kuin ennen, varsinkin Jonni joka on aivan huippumahtavaa seuraa ja ihanan iloinen ja huumorintajuinen, Jonnin kanssa on kivaa. Ja minun ympärilläni on 24/7 ihmisiä valmiina auttamaan. Minä olen sitä lajia joka selviää, olkoon sitten vaikka se Rölli-tyttö josta pojat puhuu tai Pocahontas Prinsessa joka itse mielummin olisin, poikien mielipiteestä huolimatta, minä olen selviytyjä, ja joka sekunti uskon siihen enemmän ja enemmän myös itse. Minä selviän koska minun on PAKKO ja minä selviän koska minä HALUAN selvitä.

Tiedän että edessä on pitkä matka, jonka aikana välillä kaadutaan ja sitten taas noustaan ylös, pyyhitään pölyt polvista ja jatketaan. Eilen minulle tuli ahdistus kohtaus, minulle itselle epämukavassa tilanteessa, tiesin että "kohtaus" tulee vaikka tekisin mitä ja vaikka tilanne olisi miten väärä, ja silti yritin saada sen häviämään, sillä tuloksella että tilanne paheni huonommaksi mitä se olisi ollut jos olisin antanut pahan olon vaan tulla. Taistelin vastaan, kaikin keinoin mitä keksin, mutta hävisin. Mieleeni jäivät kuitenkin sanat joita en ihan heti unohda, jos ikinä.. Sanoin että minua harmittaa että näin kävi, ja että olen pahoillani, vastaukseksi sain lauseen joka sai minut taas ymmärtämään jotakin ihmisistä jotka välittävät oikeasti : Onko sun mielestä parempaa paikkaa kun tämä jos se paha olo tulee? " TOTTA, olen ollut ensimmäisten viikkojen jälkeen lähes aina yksin kun olo on tullut, nyt sen näki joku toinen ja se ei ollutkaan pelottavaa minulle, se oli ihan Ok, ja se meni ohi. En ehkä edelleenkään ole sinut tämän asian kanssa mutta ehkä on nyt yksi ihminen enemmän jonka seurassa se saa tulla, jos on tullakseen, ilman pelkoa ja hävitä sitten pois.

Muutenkin olen huomannut että pienet sanat ja lauseet merkitsevät hirveästi, silloin kun niiden sanoja tarkoittaa mitä sanoo. Osanottoja olen saanut paljon, olen niistäkin sanoista tottakai kiitollinen, mutta enemmän minä olen kiitollinen näistä ystävällisistä sponttaaneista pienistä arkisista asioista, joilla saa toisen hyvälle mielelle. Ystäväni ovat saaneet monesti viimeaikoina mieleni hyväksi tietämättä edes että ovat niin tehneet. On paljon pikkujuttuja joita haluaisin kertoa teille, siihen menisi kuitenkin ikä ja terveys joten annan olla.. Kerron vaan että arkipäivän pikkuasiat ilahduttaa , tänään ystäväni sanoi käydessään töissäni "näytät tosi hyvältä, oikeesti" , sitten tuo edellä mainittu "onko parempaa paikkaa kuin tämä", vielä on sanottu "näytät tosi hyvältä, olet laihtunut hirveästi" , on avattu ovia, on maksettu puolesta, on välitetty ja soitettu, oltu valmiina auttamaan koska vain. Näitä asioita arvostan suunnattomasti, niiden osanottojen ja perinteisten huomioimisten lisäksi. Ne jäävät sydämmeeni ja tekevät minut onnelliseksi. Olen ehkä alkanut kiinniittää enemmän huomiota pieniin asioihin, jotka ennen ehkä olisivat menneet ohi. Jokainen ystäväni joka tunnisti itsensä tekstistä, kiitos teille vielä erikseen, ja samalla kiitos kaikille ystävilleni <3 olette olleet mahtavia, on minussa ollut kestämistä ja tulee vielä olemaan. Olette rakkaita!!



Tossa se kuva, minkä otin kun Jerry mietti että mä näytän ihan prinsessalta (lienee tarkoittanut Pocahontasta, koska puhui intiaani prinsessasta :D) mutta tuli toisiin aatoksiin ja sanoi "ei kyllä sä näytät Rölli-tytöltä :D kiitos hänelle siitä <3

Shhhh minulla on salaisuus, en ole vielä valmis normaaliin elämään.

Taas olen miettinyt ja puntaroinut tätä blogin kirjoittamista. Aion jatkaa edelleen, ja edelleen juuri tällä tavalla mitä tähän asti, kirjoittaa omista oloista, perheen kuulumisista kaikesta. Samalla olen alkanut pohtimaan asioita joita pidän sisälläni. Asioita jotka ovat olemassa jokapäivä minulle, ovat olemassa ja muistan ne, mutta ne ovat asioita joita en kenellekkään ole kertonut koskaan. Ja ennen kuin saan ne ulos en voi alkaa täydellisesti matkaa kohti normaalia elämää. Normaali elämä näyttäytyy minulle hyvin usein, jopa päivittäin. Mutta mikä on normaalia elämää, minkalaista elämän kuuluisi olla? Neuvoin rakasta ystävääni puhumaan, uskomaan ja luottamaan, mitenkäs minä, samainen ystävä on neuvonut minua samalla tavalla. Hän puhui, minä vaikenin jälleen. Oli mukava kuunnella jonkun toisenkin tunteita ja ajatuksia ja mitä hänelle on tapahtunut. Minulla olisi ollut loistava tilaisuus kertoa mitä minun sisälläni on vielä möykyssä ja kippurassa, mutta minä olin hiljaa. Minulla olisi ollut mahdollisuus saada kurkusta ja rinnasta se puristava tunne ulos mutta vaikenin. Miksi, mietin jälkeenpäin.. Kaduin etten puhunut, mietin olin hiljaa ja melkein aloitin lauseen, mutta sitten vaikenin taas. Olin ajatuksissani, ja mietin kuumeisesti sopivinta tapaa kertoa asioista mutta en voinut, en osannutkaan. Minun on saatava nämä asiat ulos pian, ennenkuin ne saavat minut valtaansa, ehkä ne eivät olekkaan niin isoja asioita kun saan vaan suuni auki, ehkä niillekkin löytyy perspektiivi. Toivon että kellekkään ei tullut yllätyksenä että en ihan koko elämääni täällä jaa. Itse olen alkaunut tajuamaan että jos en puhu kaikkia asioita, jos jätän muutamat oleelliset asiat pääni sisälle en ehkä selviä siihen normaaliin elämään koskaan.

Mitä se normaali elämä sitten on.. Onko se sitä arkea? On minullakin arki, käyn töissä ja se toimii pelastusköytenä tällä hetkellä, olen perheeni kanssa, teemme kaikkia juttuja mitä muutkin perheet tekevät, käyn ystävien kanssa kahvilla ja kaljoilla, käyn mökillä, vietän iltoja ystävieni kanssa.. Kuullostaako normaalilta? Kuullostaahan se, täysin normaalilta. Mitäpä sitten jos katsotaan minun sisälleni. Puhun Jannesta joka tunti, kerron mitä Janne teki, mitä me teimme, itken joka ilta, tai jos en ihan itke, kaipaan kovasti. Kaipaan Jannea viereeni, Jannen kehoa lähelleni, sitä kun sai painaa pään rintaa vasten ja toinen kertoi rakastavansa, sitä kun juteltiin illasta yöhön ja yöstä aamuun ja oltiin yhdessä, sitä kun ei kummankaan tarvinnut lauantaiaamuna nousta ja maattiin vierekkäin ja halattiin, sitä kun oli joku jonka kanssa riidellä ja sopia ja rakastaa. Sitä kun oli joku joka nousi vuoroöinä poikien sairastaessa, sitä kun oli vaihtoehtoja jos pojat sairastivat.. Jää sinä nyt minä jään sitten seuraavaksi kotiin. Minä kaipaan Jannea niin että sydän pakahtuu. Onko normaalia elämää ennen kun lakkaan itkemästä, ja toivomasta että Janne tulisi kuitenkin kotiin. Onko normaalia että itken nyt ja yritän peitellä sitä Jonnilta, ettei hänenkin tulisi paha olo. Meidän perheemme ja minä olemme varmasti ulospäin aivan normaali perhe, mutta sisällä meillä on haavoja jotka vuotavat vielä, ehkä kauankin.

Toivoisin rakkaat ystäväni että olisitte kaikki tukena, en halua puhua kaikille kaikesta, mutta jokaiselle ehkä jotakin, toisille enemmän toisille vähemmän, mutta minun on puhuttava ja olen huono siinä. Saan tänne tekstiä aikaiseksi kerron tunteista ja itken, mutta sitten taas kaikkein kipeimmät muistot ovat syvällä sisällä, tai ne muuttuivat kipeimmiksi, koska en saa niistä puhuttua millään.. En tiedä saanko sanottua ne asiat ulos, enkä tiedä miten kestän sen jos puhun niistä ääneen. Ne ovat salaisuutena sisälläni, aivan hiljaa ja kokoajan nakertaen sisintäni palasiksi. En olekkaan vielä valmis normaaliin elämään, en edes lähellekkään valmis..

Mitä meille oikeasti kuuluu juuri nyt?

Hyvää huomenta ja mukavaa sunnuntaipäivää kaikille! Minä ihan itsenikin yllätän, en muista koska olisin kirjottanut blogia aamulla, no nyt kirjoitan. Yöllä meni taas myöhäseen, illalla oli aika kurja olo, asiat tai ehkä asia painoi mieltä, aika kovastikkin, on vaivannut koko viikon. Sain eilen kerrottua siitä ja heti alkoi helpottamaan. Elämää hallinnut iso asia muuttuikin aluksi vähän pienemmäksi ja sitten vielä pienemmäksi, ja sitten se ei enää haitannutkaan ollenkaan.  Tarvitsisi enemmän puhua , puhua ja puhua, kunhan muistaa jutella oikeille ihmisille. Jokaisella on elämässä ihmisiä joiden kanssa se puhuminen vaan luontuu paremmin, ja silloin kun on jotakin isoja asioita juuri nämä ihmiset nousevat niiksi pelastavaksi enkeleiksi. Niin minullakin.Olen onnellinen näistä ihmisistä vierelläni, he antavat aina sen oikean perspektiivin asiaan, joka on minun päässäni painunut valtaviin mittasuhteisiin. Olen monesti miettinyt että missähän sitä olisi jos minulla ei olisi niin paljon näitä ihmisiä, jos olisin oikeasti yksin. Asiat olisivat varmaan aikatavalla erilailla.

Ajattelin kertoa välillä mitä kuuluu pojille. On uskomatonta miten lapset selviävät tällaisista asioista. Jatkavat elämää, osaavat iloita vaikka surettaa, nauraa vaikka välillä itkettää. Lapset ovat aivan uskomattomia. Pienet pojat voivat aika hyvin. En muista enää koska viimeksi olisi kysytty "kuka nyt on meidän isä", pojat eivät enää ajattele että perheessä on oltava isä ja pohdiskele sitä asiaa jatkuvasti. Jerry enemmän puhuu isistä, esimerkiksi Korkeasaaren reissulla mietti miten isi olisi mahtunut veneellä vielä siihen pöytään, koska yksi tuoli oli vapaa, ja miten isi olisi mahtunut vielä taksin takapenkille kun mentiin Marin luokse. Pohtii paljon asioita JOS isi vielä olisi, mutta ei enää itke sitä. Joskus iltaisin tulee ikävä, kova ikävä, mutta se menee sylissä pitämällä ohi. Pojille tuntuu olevan tärkeää että saa istua rauhassa sylissä niin kauan kuin on tarve, ja sitten lähteä jatkamaan. Onneksi minä olen olemassa pitämässä heitä sylissä, ja silittelemässä, kertomassa että se ikävä menee taas ohi. Elämä jatkuu. Pojat kaipaavat kuitenkin selvästi miehiä elämäänsä. He hakeutuvat mielellään miesten seuraan jos ollaan jossain missä se on mahdollista, eivät ehkä kuitenkaan enää niin vahvasti kuin ennen. Aika-ajoin ihan hassuissa tilanteissa saattaa jompikumpi pienistä sanoa, "meidän isi on kuollut" ihan vaan varmistaakseen että paikalla olevat sen tietävät. Sitten se mitä oltiin tekemässä jatkuu normaalisti. Joka ilta pojat yhä edelleen haluavat sytyttää isille kynttilän ja joka ilta isille jutellaan, mitä on tehty ja kerrotaan että rakastetaan. Se tuntuu olevan hyvin tärkeää pojille ja niin kauan kun se on tärkeää sitä tapaa jatketaan. Jos se tuo pojille hyvän mielen niin tehdään. Varkaudessa käynti oli raskas myös Jerrylle, ei vain minulle, hän mietti tuttuja kulmia, muisti miten tuossa pyöräiltiin, tuonne isi vei aina pillimehulle, tuossa kaaduin ja isi piti sylissä, siitä seuraa väistämättä kaipaus isin syliin. Se on ehkä raskainta minulle, siihen tunteeseen pystyn itsekkin samaistumaan, kaipuuseen toisen syliin ja lähelle, se tunne minulla ja pienillä pojilla on varmaan aivan samanlainen vaikka ehkä muuten kaipaamme eriasioita, se  on tunne joka saa meidät kaikki itkemään, mutta nekin itkut ovat vähentyneet ja helpottuneet, huomattavasti harvemmin ikävä iskee niin kovana että henki salpautuu, ennemminkin se iskee suruna ja haikeutena. Niin minulla kun pojilla.

Jonni kaipaa eritavalla.. Jonni kaipaa Jannen juttuja, puhuu paljon siitä mitä Janne sanoi tai teki hänen kanssaan, mitä juttelivat mitä touhusivat. Jonni sanoi ettei halua mopo korttia ajaa, ajaa suoraan kevarikortin, muutama päivä siitä kertoi ettei voi mopokorttia ajaa koska se piti hoitaa Jannen kanssa, piti ostaa mopo laittaa se kuntoon, yhdessä Jannen kanssa. Nyt hän ei pysty eikä halua koko mopoa koska näin ei voikkaan tehdä. Mutta sen lisäksi että Jonni suree edelleen tosi kovasti on tapahtunut iso muutos. Jonni puhuu mikä painaa mieltä, jonni antaa halata kun olo on kaikkein pahin, muuten ei halata saa :) mutta silloin saa kun ikävä iskee kovana. Se on uutta aluksi ei saanut. Jonnin ikävä jatkuu erilaisena koko elämän, Jonni muistaa venereissut, ja arkisen elämän Jannen kanssa, Jonni kaipaa mennyttä elämää, ehkä hiukan samalla tavalla kun minä. Ja se on asia jonka kanssa on vaan opittava elämään, se on hyväksyttävä ja siedettävä, voin auttaa ja jutella mutta aikaa vie että Jonni oppii elämään surun kanssa. Kuitenkin Jonni nauraa paljon ja hymyilee paljon. Parempaa siis kuuluu Jonnillekkin.

Itse tajusin viimeyönä että minäkin olen alkanut nauraa ja hymyillä enemmän. Katsoin omia kuviani huhti toukokuulta ja tajusin miten paljon iloisemmaksi ulkoinen olemukseni on tullut. Suru näkyy ehkä silmistä mutta ei enää kasvoista. Minä osaan ja pystyn hymyilemään. Enkä ollut edes ainut joka asiaan oli kiinnittänyt huomiota. Lisäksi huomasin että osa asioista jotka olen unohtanut eivät olekkaan unohtuneet. Kun minua muistuttaa jostakin, saan palautettua koko asian mieleeni, ei asiat ole hukassa, ne ovat vaan poissa hetken, aivot ovat ylikuormittuneet ja jotkut asiat hetkeksi hävinneet. Kyllä ne sieltä palaa. Sen lisäksi minulla on uskoa tulevaan. Ensimmäisiä kertoja olen huomannut että elämä alkaa järjestymään. Ehkä aluksi tosi pienin askelin mutta kokoajan isommin. Romahdukset kestävät päivän tai muutaman ja sitten taas elämä jatkuu. Minä luotan tulevaisuuteen ja siihen että minuakin varten on vielä elämä. Vielä jokupäivä minäkin pääsen syliin ja joku haluaa pitää minut siinä. Opettelen elämään näin ja pidän lapsiani sylissäni, jotakin on silti vielä minuakin varten. Nyt uskon taas vahvemmin kuin koskaan tulevaan, kaiken järjestymiseen tavalla tai toisella. Elämästä pitää nauttia.

Nauttikaa tekin kaikki ihanasta sunnutaista, täällä ainakin paistaa aurinko. On varmaan jätski päivä :) ! Halauksia juuri sinun päivääsi!


Jaska näyttää isille että osaa seistä yhdelläjalalla :), kaikessa ikävyydessään ihana kuva ainakin mun mielestä.



Harvinainen yhteiskuva.. sekunnin sadasosaksi saatiin kaikki samaan kuvaan :) :)

Uskallanko elää? Uskotko kohtaloon?

Kirjoittaminen on nyt vähän tahmeaa.. eilen illalla en kirjoittanut ollenkaan.. en tänne enkä "viralliseenkaan" päiväkirjaani. En tiedä mitä sanoa tai miten sanoa, en halua loukata ketään, enkä kuitenkaan hyssytelläkkään. En tiedä mikä on oikein ja mikä väärin ja milloinka on oikea aika millekkin. Rehellisyyden nimissä voin sanoa että olen ollut melkoisen ulalla viimeaikoina.. varsinkin tiista-keskiviikkovälisen yön "heräämisen" jälkeen on ollut vaikea keskittyä. Voinko olla välittämättä mitä ihmiset ajattelevat tekemisistäni, tai tekemättä jättämisistäni, voinko elää elämääni ajattelmatta "mitä jos..", se suuri kysymys on USKALLANKO ELÄÄ, uskallanko ottaa riskejä, uskallanko sittenkin luottaa tulevaan pelkäämättä että jotain todella hirveää sattuu taas, uskallanko alkaa purkamaan sitä huolella rakennettua muuria jo nyt , vai pitäisikö odottaa, jos kuitenkin sattuu taas kovasti, jos kuitenkin tapahtuu jotain mitä pelkään, voinko olla kokoajan varautumatta kaikkeen. Unohtaa suunnitelma B ja elää vain niin että on olemassa suunnitelma A tai ei suunnitelmaa ollenkaan, ja katson mitä seuraava hetki tai päivä tuo tullessaan, jos asiat menevät mönkään teen sitten sille jotain, lopetan sen jatkuvan suunnittelun ja pelon varjossa elämisen.

Janne eli hetkessä, päivä kerrallaan. Minä olin meillä se joka huolehti ja murehti. Minä olen sellainen edelleen, kun saan yhden asian pois sydämmeltäni, on jonossa jo seuraava odottamassa. En osaa rentoutua, en varsinkaan nyt kun olen yksin. Huolehdin pojista, sattuuko jotain, menetänkö jonkun heistä, huolehdin Jennin pojista, mietin onko heillä kaikki hyvin, Niilo oli kipeänä, ei kai se ole vakavaa, eihän Eero nyt vaan sairastu, huolehdin Jennistä, jaksaako hän ja huolehdin Kallesta, huolehdin Marista ja Riikasta ja Pasista, miksi kenestäkään ei ole kuulunut, onko asiat varmasti hyvin. Tänään huomasin että serkkuni oli soittanut, soitin takaisin, ei vastausta.. Oli pakko laittaa viesti, kysellä mitä asiaa.. Pelästyin, onko jotain sattunut. Kyseessä oli vahinko puhelu, ihan hassu sattuma, mutta minä huolestuin, eihän vaan kenellekkään satu enää mitään, onhan kaikilla kaikki hyvin. Sellainen minä olen, huolehtija. Janne tiesi sen, tiesi että kannan aikapaljon harteillani, Janne mitä ilmeisimmin tiesi myös olevansa sairas, hyvin sairas. Janne ei kertonut sitä minulle, tiesi minun huolestuvan. "Oletko katkera, minulta kysyttiin.." Katkera mistä?? "Siitä kun Janne ei kertonut.." Ei en ole katkera, en ollenkaan, helpottunut on oikea sana. Jos olisitte päässeet viimeisiin viikkoihin ja päiviin elämäämme, tietäisitte miksi en ole katkera. Meillä oli kaikki mitä tarvitsemme sillä hetkellä, meillä oli onnellinen elämä, minä en ole katkera. Minä rakastin ja minua rakastettiin ihan viimeisiin hetkiin asti. En ole katkera en silloin enkä nyt. Tiedän että katkeruus nostaa välillä päätään kun on oikein synkkää, mutta pääsääntöisesti olen iloinen siitä miten kaikki tapahtui, jos kerran oli pakko tapahtua. Olisi voinut mennä huonomminkin, paljon huonommin.. Toivoisin että ei olisi tapahtunut mitään tällaista, mutta kun se ei ole vaihtoehto, on tämä hyvä tapa kaikkeen, uskokaa pois, niin minä ajattelen, koska mikään ei tuo Jannea takaisin vaikka ajattelisin muulla tavalla. Janne on siirtynyt sydämmeen, sieltä häntä ei voi pois viedä.

Nyt minä sitten opettelen elämään elämääni, ja mietin kysymyksiä uskallanko, voinko, mitä ihmisetkin ajattelevat, ja mitä tämä nyt sitten taas on.. Uskotko kohtaloon? Kaikki menee niin kuin sen pitikin mennä.. Minä uskon, kaikella on tarkoitus, ja se on ennalta määrätty.. Jannella oli tarkoitus minun elämässäni, Janne opetti että minä olen arvokas, ja rakas, hänelle hyvin erityinen ihminen. Janne kertoi sitä usein ja aloin uskoa, minä luotin asian olevan niin. Ja edelleen ajattelen että kyllä minua voi rakastaa, voin olla jollekkin hyvinkin arvokas ja tärkeä. Miten kohtalo toimii tässä nykyisessä elämässä? Miten elämääni on ilmaantunut juuri ne ihmiset jotka siellä nyt ovat, miksei jotkut muut.. Miksi juuri tietyt ihmiset ovat saaneet suuren roolin minun elämässäni, miksi kohtalo toi juuri nämä ihmiset elämääni? Kyllä minulla on erityisiä ihmisiä elämässäni, hyvin rakkaita ja tärkeitä kaikki. Ystävät, siskot, muu perhe, ja osa heistä on hyvin erityisessä asemassa elämässäni, voisin sanoa että ilman en pärjäisi. Pelkään kovasti menettäväni näitä tärkeitä ihmisiä, olisin pulassa ilman heitä, pelkäsin pilanneeni välit yhden erittäin tärkeän kanssa, en ollut pilannut, onneksi, mutta silti asia vaivaa minua. Haluaisin sanoa niin paljon, mutta en tiedä mitä tai miten sanoisin, ja samalla haluaisin olla hiljaa ja odottaa, etten vain pilaisi mitään. Silti tarve puhua asioista kasvaa päivä päivältä suuremmaksi, vaikka tiedän että siinä on riski että menetä ihmisen elämästäni. Olen taas sen kysymyksen äärellä uskallanko, ja haluanko ottaa riskin. Miten sanoihini reagoidaan, vai reagoidaanko ollenkaan.. mitä minusta ajatellaan. Ennen kaikki oli helpompaa, miten nyt on niin paljon isoja kysymysmerkkejä ilmassa, kaikki mietityttää, lopuksi tulee aina mietittyä "Jos teen näin, mitä voin menettää.."

Elämäni on yhtä isoa kysymysmerkkiä nyt kokoajan, tiedän mitä haluan ja haluaisin elää sen mukaan, välittämättä siitä saanko nenilleni matkan varrella, mutta minä en pysty siihen.. en uskalla, olen pelkuri. Olen huomannut että normaali elämään palaaminen ei olekkaan niin helppoa, on niin suuria kysymysmerkkejä ja niin suuria tunteita etten sellaisia tiennyt olevankaan. Elämä ei ole helppoa ollenkaan, mutta se on vähän helpompaa silloin kun sinulla on joku jolle puhua asioista, joku joka välittää mitä sinulle kuuluu, ja sinä välität..

Nauttikaa elämästä <3 minä itse opettelen olemaan murehtimatta jatkuvasti, annan ajan kulua ja tehdä tehtävänsä, sillä jokainen päivä viimeaikoina on tuonut minut jättiharppauksin lähemmäs normaalia elämää. Takapakkeja tulee, niistäkin selvitään, jos ei yksin niin yhdessä, eikö?



Kauniita unia rakkaat <3

Neljä kuukautta takana.

Päätin että en tänään kirjoita blogia, tai ehkä yön jälkeen tai illemmalla sitten, mutta en vielä yötä vasten. Päätin että menen nukkumaan, mutta en sitten pystynytkään. Rupesin miettimään taas liikaa, miettimään kaikkea maan ja taivaan välillä, asioita jotka on pakko saada ulos, jotta ne voi "unohtaa" jättää huomioimatta, asioita ja ajatuksia joita en tiennyt ehkä olevankaan. Tänään on ollut outo ilta, tämä on se sama ilta jolloin nyt neljäkuukautta sitten, vielä valvoimme Jannen kanssa tähän kellonaikaan. Ei uskoisi, VAIN neljäkuukautta sitten, ja huomenna on taas se sama aamu, se kaiken muuttanut aamu. Olen itkenyt vähemmän tänään kuin viimekuussa samaan aikaan, mutta todellakin huomannut inhoavani päivämääriä, miten ne merkitsevät niin paljon. 18 on onnen luku 19 epäonnen , kello 5:55 ei koskaan minun herätyskelloni soi eikä kenenkään läheiseni, vain lukja ja päivämääriä ja silti ne merkitsevät juuri minulle niin paljon. En olisi voinut kuvitella tällaista tilannetta elämässäni neljä kuukautta sitten, missä nyt olen.

Minulla on ollut ikävä, ja alkuillan olin hyvinkin ahdistunut ja itkuinen. Loppuilta sujui paremmin, sain juteltua asioista ja muistakin asioista. Tajusin miten paljon minua ahdistaa enemmän tulevaisuus kuin menneisyys. Tällä hetkellä tuntuu että olen hyväksynyt Jannen kuoleman tai ainakin uskonut sen tapahtuneen vaikka en hyväksyisikään. Oppinut tunnistamaan ikvänä nukkumaan mennesä, tai kun pojat puhuvat isästä, ja epätoivon valtavan eron. Ikävä on ja pysyy koko loppu elämämme, epätoivo häviää jos sen antaa hävitä.

Sitten tulee se suuri pulma. Koska minä saan tehdä tiettyjä asioita, koska minä saan tuntea tiettyjä tunteita, koska en joudu arvostelun kohteeksi tehdessäni jotain liian aikaisin tai liian myöhään. Jokaisella tuntuu olevan mielipide koska ja mitä saa tehdä, siis minä saan tehdä. Mietin kokoajan enemmän ja enemmän sitä että mikä teki minun tunteistani ja elämästäni "julkista" omaisuutta, onko se tämä blogi vai kenties se että olen leski. Ymmärtävätkö ihmiset lukevansa minun henkilökohtaisia tunteitani, eikä jotakin nyyhky romaani tragediaa, sen että jokainen teksti tulee minun sydämmestäni, ilostani, ikävästäni, surustani. Jokainen tunne on aito olemassa oleva ja sillä hetkellä suuri. Tosin tunteet vaihtelee kuin tuuliviiri, se johtuu elämäntilanteesta, mutta tämä blogi ei oikeuta ihmisiä "tietämään" mitä minun pitäisi tehdä. Jaan elämäni usealle ja tunteeni, mutta en päätösvaltaa elämässäni. Mietin usein kirjoitanko enää, ja samalla jo tiedän että en voi olla kirjoittamatta, en ihan vielä, tämä on terapiaa minulle ja aion jatkaa sitä niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Välillä mennään kolinalla alas, mutta joka kerta sieltä on noustu ylös, välillä nopeammin ja oltu pinnalla pidempään ja välillä hitaammin mutta aina on ylos tultu, ja se on lohdullista näissä kirjoituksissa, näen itsekkin että aina se päivä on kuitenkin valjennut ja se uusi aamu, jolloin aurinko onkin paistanut.

Tänään olen myös miettinyt vahingossa ja tahtomattani omia tunteita muita ihmisiä kohtaan. Miten jotkut ihastuttavat, toiset vihastuttavat, ja suututtavat, jotkut naurattavat ja toiset tekevät elämän helpommaksi kulkea. Olen myös ensimmäistä kertaa todella realistisesti tajunnut, ihan varkain ja vahingossa, että tietyt tunteet eivät olekkaan niitä mitä pitäisi, tai että ne ovat muuta kun olen niiden luullut olevan. Ei huonolla tavalla, mutta ovat kuitenkin, ja tämä tieto sai oloni sekavaksi.. En tiedä mitä teen sillä tiedolla ja sillä että en ole tajunnut sitä ennen, ja mitä nyt sitten.. Ehkä ihminen joka varmasti nyt ymmärtää mistä puhun on tajunnut sen jo aiemmin ystävällisyyttään ollut niin kuin ei tajuaisi mitään, vain minä olen ollut hölmö, kun en ole ymmärtänyt. Tätäkö se on että kun pikkuhiljaa alkaa palata normaaliin elämään, alkaa tunnistaa asioita, ja tunteita, ihan kaikenlaisia tunteita siksi mitä ne todellisuudessa ovat, Kun on hukassa ja kaikki solmussa sellaiset sivuuttaa helposti, kun usva alkaa hälvetä ja näkee kirkkaammin saattaa nähdä jotain päivänselvää mitä ei ole ymmärtänyt itse. Minua surettaa tämä asia, koska se saattaa pilata kaiken, sellaisen joka on hyvin tärkeää minulle, suorastaan keino selviytyä. Tiedän voisin olla hiljaa enkä puhua asioista, mutta en osaa edes sitä. Puhun kaikesta ja heti varsinkin jos asiat vaivaavat minua. Tunteista pitäisi muutenkin puhua enemmän. Kaikenlaisista tunteista, miksi olen vihainen jostakin, miksi itken, miksi nauran.. Ei tietysti aina, mutta välillä tekisi hyvää jutella jonkun luotettavan ystävän kanssa tunteista, ne ovat tosi mielenkiintoinen juttu, saatat jopa yllättää itsesi kun rupeat miettimään, ja tajuta että edes omat tunteesi eivät ole sitä miltä näyttää, vaan jotain aivan muuta. Nyt itse haluaisin palata tilaan ennen tätä tietoisuutta mikä minulla on nyt mutta se on myöhäistä, nyt asiat on kohdattava niin kuin ne ovat ja mietittävä miten niitten kanssa selviää, vai selviääkö. Olen miettinyt tässä samalla myös ateistista käsitystä elämästä ( sen suon kaikille jotka niin ajattelevat, minä en ajattele niin) että miten voi olla mahdollista että sattumalta on tullut olento joka voi tuntea näin vahvoja tunteita, mutakin kuin peruselannon turvaavia tunteita.. Pakene, syö, juo.. ei niin vaan vihaa, sure, kaipaa, rakasta, pelkää, jne jne.. miten meistä on tullut sellaisia kuin olemme?? Se on melkoinen lahja mutta myös vitsaus, minulle tuottaa tällä hetkellä suunnattomia ongelma määritellä kuka minä olen, mitä minä haluan ja miten tästä eteenpäin selvitään. Pelkään että olen pilannut jotakin pysyvästi, ja siltikään en voi muuttaa sitä mitä ajattelen tai tunnen.. Miksi ihmismieli toimii niin?? Miksi emme voi käskeä tuntemaan tai olemaan tuntematta.. jos se olisi helpompaa kaikille niin, voimme olla hiljaa, joka ei pidemmän päälle johda sekään mihinkään.

Elämä on todella vaikeaa, taas kaipaan Jannea, Janne oli mutkaton ja rakastava, hellä ja kiltti, iloinen ja sosiaalinen. Sanoi monta kertaa päivässä "rakas ja rakastan" opetti minutkin sanomaan, opetti miltä tuntuu kun toinen oikeasti välittää ja haluaa olla lähellä ja liki. Antaa sinun olla lähellä ja liki, tietää miten sitä tarvitset ja on vieressä. Oliko se Jannen tehtävä? Opettaa minut lämpimämmäksi, uskomaan että minua voi rakastaa, ja että minäkin osaan rakastaa.. Ehkä se oli, ehkä saan vastauksen joskus kun on minun vuoroni. Siihen asti voin elää vain tätä hetkeä, ja nyt en enää voi millekkään mitään vaan minun on mentävä nukkumaan tämän uuden tietoisuuden kanssa.. ehkä keksin huomenna miten siitä selviän tai sitten myöhemmin, nyt en voi kuitenkaan millekkään mitään, joten voin mennä nukkumaan.

Muistakaa pitää huolta toisistanne ja ennen kaikkea itsestänne, miettikää miltä tuntuu ja tehkää niin kuin parhaaksi on. Me olemme täällä vain kerran, eletään niin, mutta muistetaan että jokaisen elämä on arvokas ei vain omamme. Halauksia kaikkien iltaan, yöhön, aamuun, päivään, milloin ikinä tätä luettekin. Minä selvisin 18. ja 19. päivien välisestä yöstä ystävieni avulla. Toivon että huominen sujuu yhtä hyvin.

Kauniita unia!

Näimpä sitten tämänkin illan.

Piti mennä jo nukkumaan.. aamulla on aikainen herätys, lähdetää katselemaan apinoita ja leijonia ja kaikkia muitakin elikoita Helsinkiin Korkeasaareen. Päivän mini-loma siis maan pääkaupunkiin ja eläintarhaan. Kiva mennä, Jonnikin tulee Lahdesta sinne ja saan taas kaikki pojat kotiin. Mahtavaa!!

Niin , monikohan luuli otsikon nähdessään että "mitä nyt taas.." ei nyt ei olekkaan mitään pahaa, tai kurjaa asiaa, minulla on ollut hyvä päivä. Itkin kyllä, töistä kotiin ajaessani, tuli joku kappale joka sai kyyneleet valumaan kuin varkain , huomaamatta. Niin minulle käy usein, kyyneleet valuvat ennen kuin itse huomaankaan, ja kun huomaan on jo "myöhäistä" tehdä sille asialle mitään, itku tuli, mutta yhtä varmasti kun se tulee, se menee pois. Itkin töissäkin, ruokatauolla, tai en itkenyt vaan silmäni kostuivat ( Jannen sanoin, en itke silmät vaan hikoilevat) , kauniista sanoista jotka sain sähköisessä muodossa Varkaudesta, sanoista jotka olivat täynnä myötätuntoa ja ymmärrystä, ihmiseltä joka selvästi ymmärtää pahan oloni syvyyden. Itkin siis surusta mutta myös ilosta, ja yhtä nopeasti kuin kyyneleet olivat ilmaantuneet, ne olivat poissa. Olin täysin rauhallinen ja työkaverini ei varmasti huomannut mitä oli tauon aikana tapahtunut.

Ilta oli tosi kiva, niin kiva ja rentouttava että ei ole pitkään aikaan ollut. Juttelin omista asioistani aivan rauhassa, Jannestakin, eikä se tuntunut pahalta, ainoastaan ongelmana oli , jos se nyt on ongelma, että puhun paljon ja kokoajan, mietin saako muut ihmiset ääntään ollenkaan kuuluviin kun minä puhun puhumisen ilosta, silloin kun se tuntuu hyvältä, ja turvalliselta. Minä puhun kaikesta maan ja taivaan välillä, ja joskus käy niin kuin tänään, että minua ei itketäkkään. Tuntuu ainoastaan mukavalta, ja rennolta , ei tarvitse jännittää , "mitä jos kuitenkin" itken, ei se haittaa jos itken. Joittenkin seurassa olen vaan luontevampi, niin kai se on kaikilla. Minulla oli siis oikein mukava työpäivä ja vielä mukavampi ilta.

Halusin tämän tänne kertoa teille lukijoilleni, ihan sen takia, että viimeajat olen ollut aika maassa ja se näkyy teksteistäni, ajattelin että kun en olekkaan niin maassa ja mieli on hyvä, on se aika kertoa tännekkin. Näin siis tänään, toivottavasti jatkossa voin useammin kertoa hyvästä mielestä ja olosta, että tällaiset illat jolloin en itkekkään nukkumaan mennessä tulisivat isommaksi osaksi elämääni, että hetkeksi suru väistyy ja yksinäisyys väistyy ja osaan olla ajattelematta kokoajan mitä olen menettänyt. Osaan olla kiitollinen siitä mitä olen saanut ja siitä miten moni on valmis tukemaan ja auttamaan minua. Tähän on hyvä palata kun ei olekkaan niin hyvä ilta, sitten kun on sellainen päivä voi lukea että hyvä iltakin on mahdollinen. Minä näin tämän illan, se on aivan totta, minä en itke nyt, ja ehkä aamulla ei säre pää niinkuin muina aamuina on särkenyt.

Kiitos kanssakulkijat, eikö olekkin ihanaa silloin kun mieli on hyvä, se tunne on siellä jossakin !!



pitää muistaa olla onnellinen , vaikka vain pienen hetken, sekin saattaa olla enemmän kuin oli aiemmin.

Hyvää yötä kaikille teille <3!

Sydän lyö rinnassa!

Minun on kauhean vaikea hyväksyä että Jannea ei ole enää , että en saa Jannen tilalle toista samanlaista ihmistä. En haluaisikaan "korviketta" Jannelle, en haluaisi samoja piirteitä ja samoja käytöstapoja. Haluaisin viereeni ehjän ihmisen, ihmisen joka saisi tulla lähelle ja päästäisi minut lähelleen. En haluaisi että hän muistuttaa Jannea millään tavalla, se olisi liikaa, haluaisin että minulla olisi mahdollisuus ajatella tulevaa ja samalla pelkään tulevaisuutta hirvittävästi, montako päivää minulla on jäljellä, onko pakko jaksaa jos ei halua, saako sanoa "en jaksa" "auta minua" saako pyytää pidätkö minua sylissäsi, ihan vaan että saan tämän itkun loppumaan, ei kauempaa ei vähempää, vain sen aikaa, saanko kuunnella kun sydämmesi lyö , saanko kuunnella kun hengität, saanko kuunnella kun olet elossa. Saanko huomata että olet olemassa, edes jossakin, että on toivoa kaiken epätoivon keskellä, haluaisin niin kovasti uskoa ja luottaa parempaan, teen siitä elämälleni itseistarkoituksen, ja silti en usko enkä luota, ainoastaan pelkään, oliko tämä tässä, olenko aina näin yksin, kaikkien keskellä ihan yksin. Enkö itse päästä ihmisiä lähelle, enkö anna auttaa itseäni, enkö vaadi tarpeeksi ja pyydä tarpeeksi, olenko epäkelpo tai huono äiti, olenko turha, elinkö Jannen kautta, ja nyt kun Jannea ei ole ei minullakaan ole tarkoitusta. Tottakai on, minunkin kohdalle on se suurempi suunnitelma, minun tehtäväni täällä jatkuu vielä vaikka Janne sai omansa valmiiksi, minun on vain hyvin vaikea nyt ymmärtää sitä tehtävää, sen tärkeyttä ja sitä miten pitkään tätä vielä jatkuu. Tuntuu että surun päivät seuraavat nyt ketjuina toisiaan.. ja kuitenkin ilonkin päiviä on joukossa, ja ilon hetkiä. Ei mene tuntiakaan etten olisi ajatellut Jannea tai puhunut Jannesta.. ehkä jokupäivä huomaan että olenkin ollut tunnin tuntematta sitä puristavaa ikävää ja joku kaunis päivä se kipu on poissa. En usko että selviän tästä kuitenkaan yksin. Tarvitsen teidän kaikkien tukea, ystävieni, läheisteni, ihan kaikkien, minulla ei ole kotona ketään kehen nojata, siksi tarvitsen teitä. Ettei langat putoa ja lähde käsistäni. Kiitos kun olette auttaneet ja autatte.

Eilen illalla oli kivaa, olin Lauran kanssa istumassa iltaa, aivan niinkuin vuosia sitten, ennen kaikkea tätä, ennen Janneen tutustumista jo. Meillä oli todella mukavaa, nauroin mahani kipeäksi vedet silmissä, Laura on se sama Laura joka hän on aina ollut, mikään ei ole muuttunut, nauru, huumori, kaikki ovat entisellään, tänne muuttaessani olen siis saanut Lauran takaisin elämääni, siitä olen hyvin kiitollinen, ja uskon että meillä on vielä monia mukavia illanviettoja yhdessä. Huomasin kuitenkin että ehkä baarit eivät ole minua varten, hauskaa oli MUTTA en ole kovinkaan innostunut juttelemaan elämästäni täysin vieraiden kanssa.. en halua kertoa mitään, miksi kertoisin, ei se ihminen tunne minua tai ei sitä oikeasti edes kiinnosta. Mukavampi on istua iltaa omalla tai ystävän, siskon , jonkun terassilla, tai mökillä, saunoa, muistella turvallisessa seurassa, nauraa ja ehkä itkeä, ja se uusi juttu ehkä ihan pikkuriikkisen lauaa jopa karaokea :D ! Sellaiset suunnitelmat ovat minua varten. Ehkä sen takia jään loppuelämäkseni yksin, koska kukaan ei tule minua kotoa hakemaan, mutta jotakin minuakin varten aivan varmasti on, joku suunnitelma, en tiedä onko se sitten yksineläminen vai joku muu, vain aika näyttää, en voi kun odottaa.

Tunteeni ovat tänään kovin ristiriitaiset enkä oikeen tiedä olenko väsynyt, surullinen, vai itkettääkö asiat ihan muuten vaan.. tunnen taas yksinäisyyttä ja silti tunsin jo aamulla valtavaa iloa kun tulin hakemasta poikia siskoni luota. Se on ihan totta, minä voin piipahtaa Jennin luona pikaisesti kahvilla (tai kuten tänään energiajuomalla) ei tarvitse suunnitella tai aikatauluttaa, voin mennä, siis jopa tähän itkun sekaan on mahtunut ilon läikähdyksiä ja niitä ei sovi unohtaa <3

Ihanaa sunnuntaita kannssakulkijat, halatkaa rakkaintanne, lastanne tai ketä haluatte, kuunnelkaan kun sydän lyö rinnassa, se kertoo että ihminen on kovinkin elossa <3 nauttikaa siitä.

Sielunkumppani "siskoni" Sani

Olen kirjoitellut siskostani Jennistä, ihan oman blogin, lisäksi olen maininnut siskojani muuten ja ystäviäni, yksi tosi elämän enkeli on kuitenkin vielä mainitsematta. Tai oikeastaan montakin, mutta yksi joka on viimeajat kannatellut minua pienestä koostaan huolimatta. Ystäväni, Sani <3 joka on aivan upea ihminen, ja ollut korvaamaton tuki tänä aikana kun elämä muuttui siihen suuntaan mitä kukaan ei odottanut eikä halunnut.

Olemme tunteneet Sanin kanssa vajaan kuusi vuotta. Tutustuimme NETISSÄ :), Sani odotti esikoistaan Joannaa ja minä odotin Jerryä. Tutustuimme siis vauvafoorumilla, jossa ympäri suomea ihmiset juttelevat odotusajastaan ja kaikesta maan ja taivaan välillä. Huomasimme että Varkaudessa oli paljon odottajia joilla oli lähes sama laskettuaika, ja päätimme tavata ihan "livenä", kun lapset olivat jo syntyneet. Siinä sitten yksi päivä istuttiin.. Viisi naista kaikilla kantokopissa, turvakaukaloissa jne se vasta kuukausi pari aiemmin syntynyt vauva. Ja se oli varmaan sitä "rakkautta ensi silmäyksellä" :) tulimme heti juttuun tosi hyvin ja toinen tuntui tutulta. Sen jälkeen olemme pitäneet kokoajan enemmän ja vähemmän yhteyttä ja uskoisin että kummallekkin toisesta on tullut hyvin tärkeä ihminen.

Kerroin aiemmin että ihmisellä on useita sielunkumppaneita. Että nämä kumppanit voivat olla miehiä, naisia, ystäviä, tuttuja.. keitä tahansa, mutta niitä on olemassa. Joistakin sielunkumppaneista tulee aviopareja ja se on parasta mitä voi tapahtua, minä ja Janne olimme sielunkumppaneita, joistakin tulee parhaita ystäviä uskoisin että Sani ja minä olemme sielunkumppaneita, ja me olemme parhaita ystäviä. Tiedämme toisen ajatukset ennen kuin hän on sitä sanonut ja tunnemme voimakkaasti toisen pahanmielen kuten ilonkin. Meidän on hyvä olla lähekkäin, ja sydän itkee kun meidän pitää erota. Sellaista on kun löytää yhden puuttuvan palan omasta sielustaan.

Sani on ollut suunnaton tuki alusta asti, heti Jannen kuoltua tämä pieni ja pippurinen ihminen käveli elämääni sisään taas vahvemmin ja näkyvämmin kuin koskaan ennen. Hoiti pojat, soitti, kävi auttoi, pyyteettömästi pelkästään halusta auttaa. Samalla hän käveli lähtemättömästi minun sydämmeeni, poikien sydämmiin, hänestä tuli se oljenkorsi joka pitää viimehetkellä pinnalla. Hänestä tuli tärkeä, suunnattoman paljon tärkeämpi kuin ikinä osasin edes ajatella. Sani on pitänyt perhettämme kasassa, antanut minulle aikaa toipua, tunnen valtavaa ikävää aina kun ajattelen häntä, miten saisi pidettyä lähellä ihmisen kokoajan , sellaisen joka asuu niin kaukana.

Olemme edelleen tekemisissä joka ainoa päivä. Toivotamme hyvät huomenet ja hyvät yöt jokapäivä. Mietin usein mitä Sani tekee tai miten jonkun asian tekisi.

Tällä kirjoituksella haluan esitellä siis ystäväni Sanin joka on ollut aivan uskomaton nainen ja tuki ja turva minulle. Elämä toi meidät yhteen ja olemme kokeneet sellaisia asioita yhdessä että minun elämässäni Sanilla on aina paikka, muistan häntä aina lämmöllä tiedän että hän on aina valmis auttamaan ja toivon että joskus voin antaa takaisin  edes osan siitä tuesta jonka häneltä olen saanut.

Kiitos sinulle Sani että olet ollut läsnä. Olet minulle hirvittävän rakas ja tärkeä ihminen. Koko perheesi on minulle hyvin tärkeä, toivon sinulle kaikkea hyvää ja oikeastaan kaikkea parasta mahdollista ja toivon että näemme taas pian.


"minun Sani"

Ikävä iski ilmat pihalle, voisitko isi kuitenkin tulla kotiin?

Tänään on sattunut ja kovasti. Niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Tulin kotiin Varkaudesta, kävin Varkaudessa Jannen kauniilla haudalla, ja tunsin tyhjyyttä. Sanoinkuvaamatonta tyhjyyttä. Janne ei ole siellä, ei voi olla, haluan Jannen kotiin. Ajoin entisten kotikulmien ohi yhä uudelleen, etsien Jannea, muistellen. Melkein näin katukuvassa ja sitten se kuva katosi, se oli joku toinen, tai siellä ei ollut ketään. Olo oli levoton, pojat olivat levottomia, Jerry sanoi että "äiti, tiedän miksi me muutettiin, siksi kun isi kuoli" se oli minulle liikaa. Päivästä toiseen hoen pojille samaa, isi on kuollut, isi on taivaassa, miksi minä itse en sitä suostu uskomaan, miksi odotan yhä kotiin. Muistan ilmeet, eleet, sormet, tuoksun, muistan kaiken niin kuin Janne olisi tässä, ja voi luoja miten minä ikävöin. Minä haluan Jannen takaisin, NYT HETI, en suostu uskomaan, en edes halua. Miksi Janne ei ollutkaan Varkaudessa vaikka "menin hakemaan" miksi Janne ei tullut kotiin Raumalle? Minä aikuinen ihminen kolmen pojan äiti en halua uskoa että menetin jotain niin rakasta ja arvokasta, en suostu siihen, en yksinkertaisesti ymmärrä sitä. Minun on niin ikävä Jannea, en halua olla yksin nyt ja olen.. Kenelle soittaisin, kuka tulisi, miksi ei ole kettään, minuun sattuu, ja on vaikea hengittää. Päähän koskee , kaikki itkeminen on ollut liikaa, paniikkikohtaukset tulevat taas, oksettaa, Janne ei ollutkaan Varkaudessa, en saa häntä ikinä enää kotiin. En usko sitä enkä halua. En pelkää kuolemaa, haluaisin pois, tiedän että en pääse, mutta haluan, en jaksa, olen yksin ja eksyksissä eikä kukaan voi minua auttaa jos en itse siihen pysty. Sattuu niin että en saa henkeä, auttaisitko minua? Auttaisiko Janne jos kauniisti pyydän, voisiko viedä tämän kauhean olon pois, tämän jonka olin jo unohtanut.

Minua on tuomittu viimeaikoina, arvosteltu ja haukuttu. Sen suon heille jotka niin tekevät, en jaksa itseäni puollustaa, jos minuakaan ei puollusteta. Itse tiedän miten asiat ovat, se riittää ja ystäväni uskovat minua. Minua on tuomittu myös sitäkautta mitä olen tehnyt tai minun on oletettu tehneen sanoilla "Jannen kuolemasta on vain niin ja niin kauan ja sinä.." . Jos joku haluaa tuomita voi hän sen tehdä, hänellä on siihen oikeus, mutta ehkä hänellä ei ole faktoja. Ainut mitä kukaan ei saa sanoa on vähätellä ikävääni, vähätellä suruani ja kaipuutani. Olisin mielihyvin valmis vaihtamaan paikkaa kenen kanssa tahansa, jos joku kokee että minun tilanteeni on helppo ja että teen asioita joita minun ei kuuluisi tehdä. Tiedän että en toimi aina fiksusti, tiedän että olen ollut hölmö, ehkä edesvastuutonkin, mutta minä rakastin ja rakastan Jannea enemmän kuin mitään ja sen kyseenalaistaminen on hirveintä mitä ystävä, kaveri, tuttava, vihamies tai kadunmies tai vaikka talonmies kukatahansa voi tehdä, KUKAAN ei ole oikeutettu arvostelemaan rakkauttani Janneen ja ikävääni, ei vaikka olisin ihmisen mielestä miten inhottava, tai halveksittava tahansa. Jos sinä sanot ne maagiset sanat " Jannen kuolemasta on vain... ja sinä.. " Minulla ei ole enää asiaa sinulle, se asia on silloin loppuun käsitelty oli kyse mistä tahansa, mikään mitä olen mielestäsi tehnyt tai ollut tekemättä tai sanonut, ei oikeuta sanomaan minulle noita sanoja, Jannen kuolema ei liity mihinkään , eikä siitä keskustella tällä tavalla. Kiitos ystäväni, jos ymmärrät sen. Voin puhua puhua ja puhua, voin selvittää asioita, tai olla selvittämättä, mutta muistakaa aina että lyödyn lyöminen on väärin, ja jos minulle tehdään niin en voi muuta kuin sulkea sellaisia ihmisiä pois, minulla ei ole nyt voimia sellaiseen, en tiedä onko koskaan. Ei minulla ole tarvetta todistella asioita joita vastapuoli ei edes halua kuulla tai uskoa.

Minulla on ollut kamalan raskas viikko.. ikävä on taas muuttanut muotoaan ja taas vääntää puukkoa sydämmessäni. En tiennyt tämän tunteen taas palaavan. En kestä ajatella että pojillani ei ole isää, en kestä ajatella että rakkaat ystäväni ovat Varkaudessa, ja siellä en kestä ajatella että siskoni ovat täällä Raumalla ja rannikolla.. Olen hirveän eksyksissä, tarvitsisin jonkun joka ottaisi kädestä kiinni ja näyttäisi : "tähän suuntaan, tule minä autan, mennään tähän suuntaan, sitten helpottaa" . Tiedän kuitenkin todella hyvin että minun tarvitsee taas itse ottaa se askel eteenpäin, ja jatkettava ystäväni kulkevat rinnallani mutta eivät voi puolestani ottaa sitä ensimmäistä askelta. He tukevat kun meinaan kaatua, mutta ensin on itse astuttava sitten saan apua varmasti. Olen vaan kovin väsynyt. Väsyneempi mitä moni teistä tietää, itkuisempi, surullisempi ja totaalisen loppu. En tiennyt että reissu "kotiin" tekee tällaisen, en osannut varautua, ja olen lamaantunut. Vielä minä kuitenkin otan sen askeleen. Vielä olen vahvempi, opin olemaan välittämättä asiosita jotka eivät ole tärkeitä ja opin keskittymään asioihin jotka ovat. Nyt minulla on ikävä joka iskee ilmat pihalle ja minä odotan, vielä tämän illan, tulisiko Janne kuitenkin, halaisi ja kertoisi kaiken olleen pahaa unta.

Huomenna aloitan taas uudestaan alusta. Pitäkää huolta toisistanne <3

Nyt äiti ei vaan enää jaksa!

Tähänkö sitä on tultu, nytkö se on myönnettävä, NYT ÄITI EI VAAN ENÄÄ JAKSA! Varkauteen meno on kummitellut peikkona kokoajan, on ollut ahdistavaa ajatella menevänsä sinne, vieraana, ei enää kotiin niinkuin ennen. Lähdin reilu kuukausi sitten sieltä.. nyt menen ystävieni luokse sinne, menen "kotiin" takaisin mutta Janne ei olekkaan mukana. Ensimmäistä kertaa palaan sinne yksin, ja vieraaksi, Janne on jo siellä, tai Jannen hauta, ei Janne, mutta kuitenkin, en palaa enää koskaan Varkauteen samalla tavalla kotiin mitä ennen palattiin. Kesälomareissuilta, joulun jälkeen, muuten vaan reissuilta, koskaan enää Janne ei istu kyydissä matkaseurana, tai koskaan enää Janne ei olekkaan vastassa meitä siellä. On vain hauta, siellä on Jannen ruumis ei Janne, mutta silti jopa sitä hautaa on ikävä.. Pelottavaa, ahdistavaam surullista ajaa Varkauteen, raskasta ja itkuista odottaa reissua, jonne haluaa ja jonne kuitenkin on kamalan vaikea mennä.

Jonniakin ahdistaa.. on ollut vähän vaikeaa, lääkkeistä huolimatta Jonnilla on hankalaa, mikään ei käy, kaikesta väitetään vastaa, itketään, raivotaan, moni ajattelee että kaikki kolmetoista vuotiaat tekevät noin, totta sekin, MUTTA lyövätkö kaikki kolmetoista vuotiaat kätensä seinään kymmenennen kerran niin että joudutaan ensiapuun, satuttavatko kaikki kolmetoistavuotiaat itseään että ei olisi niin paha olla, tuleeko pienestäkin asiasta valtava, kun ahdistus kasvaa.. Jonnia ahdistaa myös lähteä Varkauteen, ihan niinkuin minuakin. Jonni on vaan lapsi joka ei osaa samalla tavalla ilmaista tunteitaan, paljon on syytä ADHD:ssä , se kuormittaa Jonnin muistia aivan liikaa, onneksi lääkkeet edes osan ajasta auttavat. Jonnin ei ole kokoajan paha olla, hetken hänkin saa huilata. Minulle on tullut tunne että Jonni on kovin eksyksissä kaiken, elämänsä kanssa, liikaa menetystä ja muutosta 13 vuotiaalle. Se jättää jälkensä, toivottavasti ei pysyviä jälkiä, sellaisia joista ei pääse eroon, pahaaoloa josta ei ole ulospääsyä. Jonni on hyvin hyvin rakas, haluan auttaa, äitinä olen välillä epätoivoinen kun en voi tehdä lapseni tai lasteni elämää helpommaksi. Omassakin on hirveä työ ja sitä ei helpota että lapset ovat yhtä huonossa kunnossa.

Minä olen tänään tipahtanut taas aallonpohjaan.. puolikahdeksalta illalla ensiapuasemalla istuessani, tajusin että en enää jaksa. Tätäkö tämä on koko minun loppuelämäni, 24/7 olen tekemässä jotain, suorittamassa, hoitamassa, koitan jaksaa lapsen kanssa jolla kaikki ei ole hyvin, koitan jaksaa pienempien kanssa joista olen huolissani. Varsinkin Jerrystä, Jerry ei ole kunnossa, Jerry ikävöi Jannea ja "kostaa" sen minulle. Ehkä en ole turvallinen vanhempi, ehkä Jerry vaistoaa että voimat ovat äidiltä loppuneet ehkä Jerry siksi kostaa minulle ja raivoaa, koska kokeilee jaksaako äiti, voiko hän varmasti luottaa äitiin. Entäs jos äiti ei jaksakkaan.. mitä silloin tapahtuu perheelle..Sitä olen alkanut miettimään viimepäivinä kun voimat ovat päivä toisensa jälkeen vähenneet.. mitä jos äiti ei oikeasti jaksa.

Meidän perheemme on todella rikki, se meni rikki 19.3. ja sitä on vaikea kasata ehjäksi. On vaikea jatkaa.. on vaikea kuunnella miten "vahva" on tai miten "reipas" tai miten "iloinen" on.. en minä ole, olen väsynyt, ja itkuinen, ja ahdistunut, tänään ainakin, huomisesta ei kukaan tiedä, kerään taas voimani, pelkään vaan että joku päivä ei ole enää mitä kerätä.. Sitten olen pulassa.

Kiitos taas Jennille, ja "yökaverille" ja kaikille muillekkin tästä illasta ja sanoistanne ja tsempeistänne. Ne kaikki tulevat tarpeeseen ja vielä tästäkin noustaan, keinolla millä hyvänsä..

Ystävilleni!

Minulla on ollut hirveästi onnea matkassa, kaiken epäonnen keskellä. Minulla on ollut tukea ja ystäviä perheeni lisäksi. Perheeksi täällä olen ajatellut aina lähimmät, "ydinperheeni" lisättynä tädilläni Elinalla.. kun puhun perheestäni tarkoitan siis näitä aivan lähimpiä ihmisiä. Ystäviä ovat sitten kaikki muut, olivatpa he sukua tai eivät, ja näitä ystäviä on, ja heitä on paljon, enemmän kuin olisin osannut kuvitella. Joku järjesti asiat niin että minä en jäänyt yksin missään vaiheessa, en silloin , en nyt en varmaan koskaan. Minulla on kultakimpaleitani elämässäni. Ehkä sain sellaiset ystävät sen takia että minulle oli määrätty tällainen kohtalo, he ovat niitä jotka auttavat jaksamaan, korvaus siitä että joudun käymään tämän läpi. Asioita kun ajattelee siinä valossa kaikki ei tunnu ihan niin epäreilulta kun muuten tuntuu. Osan ystävistäni olen maininnut nimeltä, en kaikkia mutta silti kukaan ei ole vähempiarvoinen kuin toinen. Ihmiset suhtautuvat asioihin eritavalla, minäkin ja tottakai ystävänikin, kaikki ovat kuitenkin kallisarvoisia ja ihania, ja olen löytänyt kokoajan elämääni lisää ihania ihmisiä, välittäviä, empaattisia, hullunhauskoja, vaikka minkälaisia. Minulla on valtavasti oikeita ystäviä.

Jannen kuollessa, minun ystäväni tulivat luokseni, itku silmässä, mutta pelkäämättä minun kohtaamista. He tulivat heti ja jäivät. En edes muista kuka milloinkin oli, mutta tiedän että he kaikki olivat, he uskalsivat kohdata meidän suuren surumme, he uskalsivat olla läsnä. Paljon puhutaan että tosipaikan tullen jää usein yksin, minä en jäänyt, en hetkeksikään. Minulla oli aina joku lähellä, juttelemassa, keittämässä kahvia, välittämässä, kuuntelemassa. Ja minä puhuin, me puhuimme, pitkälle yöhön, aikaisesta aamusta. Sääli että keskustelut ja päivät ovat pyyhkiytyneet mielestäni, toivon että ne palaavat, mutta taaskaan tunnetilat eivät ole hävinneet, muistan sen tunteen kun joku ottaa kantaakseen osan taakastasi, ja vielä vapaaehtoisesti. Sellaisia ystäviä minulla on, ja voimpa väittää että moni heistä kantaisi enemmänkin jos vain pystyisivät. Nyt he eivät pysty, mutta he eivät ole hävinneet, eivät vaikka iso osa heistä on Varkaudessa, kaukana minusta, olemme päivittäin tekemisissä, tai ainakin useamman kerran viikossa.

Minulla on myös "hiljainen tukiverkko" joka lukee tätä blogia, ja kulkee kanssani tätä matkaa. Aina välillä he kommentoivat jotakin lähettävät terveisiä, kauniin runot tai jotakin, jokainen niistäkin asioista ilahduttaa minua. Jossain on hetken joku ajatellut ja miettinyt meitä, siitä saa hirveästi voimaa jatkaa taas eteenpäin. Kiitos että te puolitutut tai aivan tuntemattomatkin välitätte, otatte osaa ja elätte kanssani tätä.

Erityisesti haluan mainita nimeltä taas kerran Sanin, minun rakkaan Sanin joka on jokapäivä ollut elämässämme mukana, auttanut lasten kanssa ja auttanut aivan kaikessa. Lisäksi haluan kertoa Annesta, joka on tehnyt kaikesta helpompaa.. aivan elämän perusasioista, ajanut kanssani Mikkeliin useasti, vienyt Jerryä lääkäriin, järjestänyt aikaa ja ollut läsnä, samoin Annen mies Sami avullaan on auttanut minua, eteenpäin. Talvella sain puita, Sami järjesti, auto tuli korjattua, ja paljon muitakin juttuja. Viimeisen viikon Varkaudessa kun asuin heidän luonaan, tunsin oloni kokoajan tervetulleeksi, oli kotoisaa. Sitten tulee Ninnu ja Mishka, ihana Ninnu joka tuli heti aamulla otti pojat, ja otti useasti sen jälkeenkin, minun ollessa tosi väsynyt tai kipeänä, auttoi teki ruuan vei pojat heille yökylään. Sitten on vielä Jape, Jannen toinen bestman, Jape oli alusta asti mukana, istui hautajaisissa vieressä, lukin minun sanani Jannelle kun en siihen kuitenkaan pystynyt itse, järjesti muuttoa, tuli hakemaan kuormaa ja ennen kaikkea oli muuttokuorman tekoa edeltävän päivän, illan ja yön kanssani, näki että ei ole helppoa, oli läsnä tukena ja turvana. Aivan valtavana apuna. On suuri lista nimiä vielä, kaikkia en voi tähän edes laittaa.. On Riikkaliina, on Päivi ja Make, on Hanna ja Joonas, on Laura, on toinenkin Laura, on Eve, on Jose, on Vera ja Esa, on Heidi ja Markku, on Sami, on Niko, on Heinikset, on Heidi, on Anne, on Minna, on Ninni, on Tiina ja Ville, on Riikka ja Tomi, on Juhve, on on on on on.... lista on aivan loputon.. näettekö minä en ole yksin minulla on hirvästi ihmisiä jotka välittävät ovat läsnä ja ennen kaikkea ovat hyvin tärkeitä , nämä siis kaikki minun ydinperheeni lisäksi. Minä en ole todellakaan yksin, ja kun epätoivo iskee, voin aina soittaa, joku tulee käymään, nämä ovat niitä "enkeleitä" oikeassa elämässä, jotka auttavat jaksamaan.

Tässä haluan kiittää teitä kaikkia jotka olette saaneet minut pysymään järjissäni, laittaneet runoja, kuvia, kappaleita, kauniita sanoja, vitsejä, kaikkia mahdollisia ja mahdottomia seinälleni naamakirjaan, soittaneet, käyneet halanneet, itkeneet nauraneet, te kaikki olette VÄLITTÄNEET! Minun ympärilläni on paljon rakkautta. Kiitos teille siitä, toivottavasti voin joskus korvata siitä edes pienen murusen.



Te olette kaikkea tätä minulle!! Olette ihania ja rakkaita kaikki omalla tavallanne. Varkauden ystävien kanssa nähdään ensiviikolla ja useat muut tapaan sunnuntaina tai viikonlopun aikana. Rakastan teitä <3

EI kannata jatkaa elvytystä, julistetaan kuolleeksi 5:55.

Mitä tapahtui maaliskuussa 19. päivä tänävuonna.. Päätin uskaltaa tänään sen tänne kirjoittaa. Se on kummitellut mieltäni viikon pari ja se olisi saatava ulos. Mietin oikeaa aikaa, ja se on ehkä nyt, ehkä minulla on voimia käydä tämä läpi, kaikessa kokonaisuudessaan voin teille kertoa miten minä menetin rakkaani. Varmuus tuli oikeastaan eilen kun siskoni kanssa olin syömässä ja terassilla, hän kertoi ystävästään joka lukee tätä blogia ja joka oli kysynyt mitä Jannelle tapahtu, ja mietin että ehkä se on aika kertoa teille kaikille, ehkä nyt on aika minunkin palata siihen aamuun ja päivään. Se sattuu , tiedän, mutta se on myös saatava ulos.. Sitten se on tehty.

18.3. ilta oli ihana niin kuin kerroin teille kaikille , jopa upeampi ja lämpimämpi kuin yleensä, jopa niin ertiyislaatuinen että mietin itsekkin illan mittaan miten ihana mies ja perhe minulla on. Meillä oli suhteessamme ollut omat vaikeudet ja karikot, meillä oli lapsiperheen ongelmia, mutta silloin kaikki oli hyvin, oli ollut jo pitempään ja rakkaus oli voimakkaasti läsnä jokaisessa sen illan hetkessä ja yölläkin. Jannen viimeisiksi sanoiksi jäivät " Salla vaikka mitä tapahtuisi rakastan sinua nyt ja aina enemmän kuin mitään ja kerro aamulla pojillekkin että isi rakastaa ja kerro Jonnillekkin että Janne rakastaa" mietin kovasti miksi Janne puhuu tällaista, miksi katsoi sen tarpeelliseksi, tämän jälkeen menin kainaloon niinkuin aina illalla ja nukahdimme siihen varmaan aika piankin, niinkuin satoina iltoina ennen tätä iltaa. En tiennyt että vain muutaman tunnin päästä menetän rakkaani, minun on annettava hänet pois.

Herään ennen viittä, olisiko kello ollut 04:47, oli se muistan puhelimeni digitaalisen näytön, herään kun Janne huutaa, ja hän kramppaa, kokeilen ihoa joka on kylmä, ja läpsäsen kasvoihin ensin hellemmin, huudan Jannea nimeltä, läpsäisen uudestaan kovemmin, ei tehoa, tajuan heti että tilanne on paha, soitan 112 välittömästi, en meinaa löytää numeroa puhelimestani, katson että Janne hengittää.. Pääsen läpi heti kerron tiedot joita minulta kysytään, vastaan rauhallisesti, "kyllä minä osaan elvyttää, kyllä laitan puhelimen sivuun (kaijutinta en osaa sillä hetkellä laittaa päälle, en vaan löydä oikeaa nappia), kyllä nostan rakkaani alas sängyltä" Nostan Jannen joka painaa 90kg sylissä kuin pienen lapsen alas sängyltä, muistan vielä miten pää kolahti lattiaan, silitin poskea ja sanoin "anteeksi" olen äärimmäisen rauhallinen vaikka kyyneleet valuvat poskille.. Aloitan elvyttämään.. nainen puhelimen toisessa päässä laskee (huutaa että kuulen) 1,2,3....18,19,20....27,28,29,30 hengitys korisee, tiedän että se ei tarkoita että Janne hengittää.. puhallan yhden, kaksi, kolme kertaa, Janne hengittää kämmenselkään tulee lämmintä ilmaa .. Tajuntaa ei ole, Janne makaa rauhallisena ja rentona, ei huuda eikä mihinkään enää satu, hengitys hiipuu.. Jatkan painelua, hengitys palaa.. en puhalla siis.. hengitys hiipuu.. jaktan taas.. hengitys ei enää palaa.. On mennyt 10 min menen avaamaan oven ambulanssille joka on jo pihassa.. Nyt minun työni on tehty, siirryn sivuun, olen hiestä märkä, itken, annan vuoron ammattihenkilökunnalle.. kuulen puheen kammiovärinästä.. se ei ole hyvä ei.. Näen kun janne vedetään jaloista olohuoneeseen, käyn katsomassa poikia jotka kaikki nukkuvat, näen kun jannen koko keho pomppaa kun hänen sydäntään käynnistetään sähköllä.. ei vastausta..sydän ei lyö. Silloin se tulee.. ovista ja ikkunoista, se tietoisuus päähäni, Janne on kuollut, ambulanssimiehet jatkavat vielä, mutta minä tiedän jo nyt, Jannea ei ole..Peli on pelattu. Se on tunne jonka olen kuullut olevan olemassa, kun menettää jonkun hyvin rakkaan se tieto tulee jo ennen kuin sinulle faktat kerrotaan sinä vain tiedät, en tiedä miten mutta tiedät. Kun Jannea on elvytetty puolituntia (+minun 10min) lääkäri tulee luokseni, kertoo että nyt mennään "laina-ajalla" vielä jatketaan mutta jokainen minuutti valuttaa aikaa hukkaan. Minä tiesin kuitenkin jo, ja lääkäri näki sen kasvoiltani, otti kädestä ja kertoi olevansa palhoillaan, pyysi tietoja ylös ja meni jatkamaan.. 45 min elvytyksen jälkeen (+10min) sanoin poikien huoneessa ääneen " Janne rakas, jos sinun on mentävä mene.. Mutta anna joku merkki siitä että tiedät miten huonosti minä voin, miten minuun sattuu" Samalla hetkellä Jannen sydän löi, muutaman kerran.. verenpaine ei palautunut mutta hetken sydän löi kunnes sammui lopullisesti, siinä oli minulle merkki, sattumaa sanoo joku minä sanon että Janne kertoi minulle että hän tietää ja on pahoilaan. Minun maailmani romahti, kerralla kasaan. 5:55 Janne julistetaan kuolleeksi. Ambulanssikuskit pyynnöstäni siirtävät Jannen makuuhuoneen lattialle , ja he vielä peittelevät Jannen , laittavat tyynyn pään alle, se on heiltä kauniisti tehty, olen heille todella kiitollinen. Siinä se mitä Jannelle tapahtui sitten alkaa aivan toinen taisto..

Minä otan puhelimen käteen ja soitan .. ensin Jannen äidille, sitten omalle äidille, sitten ystävilleni jotka voisivat tulla hakemaan poikia, Ninnu tulee , en ikinä unohda Ninnua meidän eteisessä, kello oli vasta 6:20 ja siinä hän oli minun ystäväni, piti minua sylissä.. Kysyn ambulanssikuskilta koska ja mitä sanon pojille toinen loistava neuvo " Sanot heti ja sen mitä tapahtui, parempaa aikaa ei tule" Jerry herää kerron että isi sairastui pahasti ja kuoli, ja että isi on nyt taivaassa.. Jerry alkaa itkemään, Jaska herää kerron saman hänelle, en muista itkinkö minä vai en, Jaska ei ymmärrä on vaan hämmentynyt, menen Jonnin luokse, kerron mitä tapahtui, Jonni romahtaa ja itkee, minuun sattuu, sydäntä revitään rinnasta, ei tämä voi olla totta. Muistan että pyysin äitiäni lähtemään luokseni ja hän lähtee, ajamaan 430km luokseni, ottaa siskoni matkalta mukaan, voi minun perhettäni. Saan kiinni jannen kavereita, pyydän levittämään sanaa että kukaan ei saa tietoa sosiaalisenmedian kautta.. Pelkään että pojat menevät makuuhuoneeseen, isillä on letkuja, on verta, isi on kipeän näköinen, haluan että pojat lähtevät ystäväni matkaan, haluan että he pääsevät pois. Ystäviä tulee, Joonas tulee , Jannen vanhemmat tulevat, en muista edes ketkä kaikki tulivat ja koska, muistan että Ninnu otti pojat, minä jäin poliiseja odottamaan, muistan että poliisi halasi minua piti sylissä ja itki, muistan mahtavan henkilökunnan ja todella osaa ottavat ihmiset. Muistan että kahden aikaan Päivi sanoi että minun on mentävä suihkuun, minulla oli edelleen yöpaita joka oli ollut läpimärkä hiestä ja nyt kyyneleistä, minun ON mentävä suihkuun ja menenkin, muistan soittaneeni esimiehelleni, ja kertoneeni tapahtuneen ja etten nyt "vähään aikaan" tule töihin, muistan olleeni looginen ja rauhallinen olo oli epätodellinen en se ole minä se on joku muu, jonkun muun elämä. Muistan että minulle tuli hätä poikien luokse, muistan että menin Päivin kyydillä Ninnulle, mutta sen jälkeen en muista mitään.. filmi poikki, pätkiä sieltä täältä mielessä seuraavat viikot ovat pyyhkiytyneet vaikka miten yritän muistaa mitään ei tule mieleen.. Aivan mustaa ja tyhjää kaikki! Ehkä palautuvat mieleen ehkä eivät, ehkä tästäkinn jäi jotain pois kirjoitan sen myöhemmin jos muistan jotakin, mutta nyt päästiin siihen hetkeen kun en enää muista, muistan tunteita ja pelkoa, ahdistusta ja surua , sellisista asioista jota ei voinut kuvitella silloin kun joskus Jannen eläessä ajatteli, mitä jos minun läheiselleni tapahtuu jotain. Ne ajatukset väistyivät paljon rajumman ja karumman todellisuden tieltä. Sitä e voi kuvailla mitä tuntee.

Jannen ruumiinavaus pöytäkirja tuli ensimmäisenä päivänä kun tulin Raumalle. Ei Janne ei kuollut töissä, Eikä meillä ollut avioeroa tulossa, ja Janne EI tappanut itseään, eikä Janne kuollut hormooneihin, nämä kaikki juorut kuulin. Jannen ruumiinavauksessa todetaan Jannen kuolleen sepelvaltimotautiin, vain ja ainoastaan korkeat kolesteroolit ja sepelvaltimotauti oli syynä tähän kuolemaan. Janne kuoli luonnollisesti, se voi tapahtua sinulle, minulle kenelle tahansa meistä, ei draamaa ei suuria juoruja ja lööppejä, Janne kuoli kun sydän oli sairas eikä jaksanut enää. Juorut loukkasivat, itkettivät pahoittivat mielen, mutta saivat minut ymmärtämään ihmisten pahuuden, mutta ystäväni ympärilläni, tukijani, saivat ymmärtämään myös ihmisten hyvyyden, aidon halun auttaa toista, ja se on jatkunut edelleen. Minulla on hirveästi ihania ihmisiä jotka välittävät ja huolehtivat ja auttavat, kiitos teille siitä, niin lähellä kuin kaukana <3

Siinä se oli koko tarina, sen mitä siitä tänäpäivänä muistan, kaikkea en muista, varmaan palaan aiheeseen vielä, mutta siinä meidän aamu 19.3. siinä kaikki se joka muutti minun elämäni suunnan radikaalisti ja julmalla tavalla.



Hyvää yötä rakkaat kaikkialla, missä olettekin. Rakastakaa toisianne, ja huolehtikaa toisistanne. Kiitos että huolehditte myös minusta.

Ikävä iskee taas

Jerry Väinö Juhani täyttää 5 vuotta 4.7.2012 . Jannen ja minun ensimmäinen yhteinen lapsi on jo iso poika. Ihana Jerry, ihana isin poika , on kohta viisi vuotta. Merkkipäivät ovat minulle niitä pahoja, se varmaan on tullut aika monelle tässä ajan kuluessa selväksi, ja nyt tuntuu että varsinkin tämä Jerryn merkkipäivä alkaa kalvamaan sisintäni ihan urakalla. Jerrystä tuli Jerry Jannen toiveesta, moni lähipiirissäni on varmaan ajatellut että toive oli minun, tunsinhan jo entuudestaan yhden Jerryn jonka olin tuntenut lapsesta asti, mutta ei nimi oli Jannen ehdoton toive, Janne sanoi jo paljon ennen Jerryn syntymää, olisiko ollut pääsiäisenä 2007 että jos poika syntyy USA:n kansallispäivänä, siitä tulee Jerry ja muuta vaihtoehtoa ei ole , silloin se oli vaan sellainen huuli, mutta kas kummaa, Jerry päätti että 4.7. on oikein hyvä päivä syntyä, ja "minkä kirjoitin sen kirjoitin" ja pojasta tuli Jerry. Janne puhui jo raskausaikana aina Jerrystä, joten mikään muu nimi ei sitten kai olisi tullut kysymykseenkään. Nyt olen niin onnellinen että Janne valitsi kummankin pienen pojan nimen, tottakai minun suostumuksella nimet annettiin, minulle oli vaan tärkeää että Jerryn nimeen tulee Väinö ja Jaskan nimeen Pentti, muuten Jannella oli vapaat kädet ja hienot nimet pojille tuli.

Nämä ovat vaan niitä hetkiä jolloin olisi ihana istua lasten isän kanssa sohvalla ja jutella syntymästä, vauva-ajasta, toiveista ja unelmista, tulevaisuudestakin, kaikesta mistä normaali pariskunnat jutteleva, ja minähän juttelin, aina siitä asti kun kuulin odottavani Jerryä, aina palattiin hetkiin kun luulimme ettemme yhteistä lasta saa.. aina merkkipäivinä käytiin läpi mitä tapahtui vuosi sitten siihen aikaan tai kaksi vuotta sitten tai kolme.. tänään kävisimme läpi mitä teimme viisi vuotta sitten tähän aikaan. Nyt kukaan ei ole muistelemassa tai käymässä läpi, isi ei ole onnittelemassa sitä rakasta poikaa, kun hän herää syntymäpäiväänsä ja minua itkettää, minä haluaisin Jannen tänne nyt heti, en edelleenkään halua uskoa että tämäkin syntymäpäivä menee ilman häntä, että isi ei tule, ei syö synttärijätskejä, ei halaa esikoistaan joka täyttää viisi vuotta ja kaipaa isäänsä, ei halaa minua, ei ole enää täällä.. Minua itkettää nyt ja tiedän että minua itkettää huomenna, toivon että selviän tällä illalla ja huomisella, mutta pelkään että se ei riitä. Ikävän muodonmuutos aiheuttaa sen että itkut kestävät lyhyemmän aikaa mutta useamman päivän, ja inhoan sitä. Inhoan itkeä koko ajan.. itku puhdistaa, sanotaan, mutta liika on liikaa, itkuakin. Tiedän jo nyt että päivä on Jerrylle kaikkine iloineen myös surullinen, Jerryn on kova ikävä, Jerry kertoo miten sydämmeen sattuu, Jerry leikkii isin olevan vaan töissä, Jerry ikävöi valtavasti. Jerry on hirveän tunteellinen ja arka lapsi, hänessä on paljon samaa mitä minussa oli lapsena, ja tiedän että huomenna on päivä jolloin kaikki haluaisivat olla iloisia ja onnellisia ja nauttia ja samalla on ikävä, sydäntä raastava ikävä.

Itselleni on taas illan mittaan noussut vahvasti tunne epäreiluudesta. Ei ole oikein että isi ja rakas aviomies otettiin minulta ja pojilta pois. Maailmassa olisi ollut niin paljon ihmisiä jotka olisivat joutaneet pois. Haluan ajatella että jokainen elämä on tärkeä ja kallisarvoinen, tottakai, mutta se joka tulee jeesustelemaan minulle siitä voi katsoa pieniä poikiani ja kertoa että miten voi olla oikein että näiden ihanien lasten rakastava isä otettiin pois. Miksi he ovat oleet 4 ja 2 vuotiaina oman isänsä hautajaisissa, miksi heillä ei ollut oikeutta tutustua isäänsä, En harrasta kiroilua, yleensä, mutta nyt ystäväni sanoja lainatakseni voisin sanoa "Vittu mitä paskaa.." Nyt haluan olla hetken katkera ja vihainen koko maailmalle, itkeä , tunnen myös itsesääliä ja säälin poikiani. Jokupäivä minua kiukuttaa taas nämä tunteet, ehkä jo huomenna, mutta nyt kotiin tullessani, pahan olon tunne valtasi minut nopeasti ja itku tuli heti.. Minulla on vielä Jerryn lahjat paketoimatta , ja on puoliyö, menen tekemään sen ja sitten menen nukkumaan ja toivon että uni tulee pian ja tämä viha ja katkeruus häviää. Taas kun selviän synttäreistä olen yhden merkkipäivän vahvempi.



isi ja Jerry viimekesänä makkaran syönnissä Harronsaaressa Varkaudessa <3



isi ja Jerry imuroi muutamia vuosia sitten <3



isi ja Jerry remonttihommissa <3

Voi miten minun on ikävä Jannea, voisiko joku nyt vaan tulla ja kääntää kaikki maailman kellot taakseppäin ja tuoda minun rakkaani takaisin, voisiko, edes yhdeksi päiväksi <3

Suuri tunteita ja jalkapalloa.

Katson jalkapalloa ja onneksi Espanja on voittamassa.. Hyvä espanja :D! Lievän "yleisön painostuksen" takia olen innostunut jalkapallosta.. MINÄ joka en ennen siitä pitänyt, olen huomannut että se voi olla uskomattoman mielenkiintoista ja viihdyttävää, olen alkanut seurata siis jääkiekon lisäksi jalkapalloa, outo minä :D ! Kuiskiikohan Janne minun korviini näitä kannatus puheenvuoroja jalkapallon puolesta nukkuessani vai mikä tässä nyt on.. ja kun en edes katso huvin vuoksi niin että peli on taustalla vaan SEURAAN SITÄ, ei voi vaan olla totta, Jannella on pakko olla sormet pelissä tässä asiassa. Jokatapauksessa 3-0 Espanja niin voittaa tän pelin :D!!

Muutama vaikea päivä on takana ja voi olla että edessä on myös vaikeita päiviä, kukaan ei tiedä jatkuvatko ne tästä vai joko nyt riitti tältä erää, mutta tässä sitä ollaan vaan, selvisimpä, voisimpa näyttää kohtalolle kieltä ja pitkää nenää, olen voittanut koska olen tässä, en luovuta vaan jatkan , vaikka välillä pää painuksissa niin jatkan ja kestän, minä olen voittaja tavalla tai toisella.

Tämä päivä ja jo eilinenkin on ollut erittäin merkillinen. Tunteet ovat menneet vuoristorataa , ylös ja alas, olen miettinyt ystäviäni, läheisiäni, sopinut välejäni kuntoon , ja huomannut olevani "mustalla listalla" vaikka itse en tiedä mitä olen edes tehnyt. Minua on naurattanut ja itkettänyt , on tuntunut tosi hyvältä ja äärimmäisen pahalta. Suru tekee työtä sisälläni, ja muuttaa olotilojani valon nopeudella. Elämäntilanteeni on sekava ja on vaikea ajatella huomista, seuraavaa viikkoa, kuukautta tai vuotta.. en tiedä.. Nämä muutamat päivät ovat saaneet pää parkani aivan sekaisin. Olen huomannut miten vaikeaa on surutyö, mutta jokupäivä olen suorittanut sen pitkän oppimäärän ja voin auttaa ehkä jotakuta muuta aikanai. Olen edelleen sitä mieltä että surutyöstä pitäisi saada raskaan ja vaarallisen työn lisää. Joka päivä tätä työtä aloittaa joku jossain Raumalla, Suomessa, Euroopassa, Maailmalla, joka hetki joku menettää jonkun tärkeän ihmisen, joka hetki surijoita on lisää. Mutta sen lisäksi on selviytyjiäkin, niitä jotka ovat polkunsa kulkeneet jo parempaan huomiseen, niitä jotka näyttävät mallia meille vielä tällä polulla oleville, niitä joiden kokemus ja selviytyminen luovat toivoa kaikille joiden surun käsittely on kesken. Olen kiitollinen Niina S:n ja Jonskin avusta ja kokemuksesta, taidosta elää surun jälkeen tai varmaan taidosta elää surun kanssa, nauttia keväästä, kesästä ja kaikesta, vaikka kummallakin heistä varmasti on ollut jo liikaa jaksamista, kummallakin omalla tavallaan, mutta molemmat ovat niitä selviytyjiä joiden joukossa minäkin haluan jokupäivä olla, kun suru on muuttunut taas kerran ja muutanut minuakin taas kerran.

Paljon olen edelleen miettinyt yksinäisyyttäni, sitä että olisi upeaa jos kanssani arkea olisi jakamassa joku, joku joka antaisi minun olla heikko, toisaalta mietin, onko sellaista ihmistä joka kestäisi minua tällaisena. Ystäväni kestävät, he kestävät minulta uskomattomat määrät ajatusten purkua, pahaa mieltä, ja itkua, ilman että vaativat vastineeksi tästä jaksamisesta mitään, jotkut kokevat minut uhaksi, ehkä omalle mielenrauhalle, en tiedä mille, mutta selkeästi olen "uhkaava" ihminen, johtuuko se siitä että kerron niin paljon asioita nykyään suoraan, kerron miten rakastan, välitän, miten tärkeitä läheiseni ovat, ehkä minua ymmärretään myös väärin. Olisin ehkä itsekkin ymmärtänyt sen kaltaista ihmistä väärin joksi olen kasvamassa, kerron tunteita avoimemmin kuin ennen. Pidän halaamisesta, halaan kaikkia, pidän läheisyydestä, haluan olla hyvin lähellä ihmisiä, se ei sovi Suomalaiseen kulttuuriin.. Tällainen minusta vaan on tullut, ja tällainen haluan olla. Silti haluaisin sen ihmisen jota voisin halata muutakin kuin ystävänä, ehkä joku on sellainen, ehkä joku on enemmän kuin ystäväni, ehkä joku on valmis, joskus on varmasti, minun on vain odotettava. Haluaisin niin kovasti että illalla kanssani telkkaria katselisi joku, en olisi niin yksin, ei tarvitsisi puhua, ei sanoa sanaakaan.. Haluaisin vain että olisi läsnä.

Halatkaa tekin, se auttaa, se auttaa teitä itseänne ja se auttaa halattavaa. Minua saa halata, ja minua pitää halata, älä säikähdä jos itken, tai nauran, minä vain elän. Älkää kantako turhaa pahaamieltä ja kaunaa mukananne, nauttikaa elämästänne, sellaisena kun se teille on annettu, oppikaa elämään hyvin ja arvostaen jokaista auringonnousua ja -laskua, jokaista päiväänne. Olette rakkaita <3