Kasvukipuja ja kyyneleitä

Jos sitä kerran tällekkin kuulle, monesti on ollut mielessä että pitäis kirjottaa, mutta ei sitten vaan saa aikaiseksi. Olen ollut vähän voimaton viimeaikoina, mutta pikkuhiljaa alkaa voimat palata ja jaksan tätäkin taas kirjotella. Talvi ei sitten tullutkaan... mutta nyt olen suunnannut ajatukset jo kevääseen, tulis jo kevät ja kesä ja lämpö, ei malttaisi odottaa. En kuitenkaan ole unohtanut kuukauden päässä kummittelevaa päivää. "Merkkipäivä" joka muutti elämäni suunnan täysin, ravisteli kaikkea sitä mihin uskoin ja luotin, muutti kaiken, kerralla ja raa'asti. Olen huomannut ajattelevani Jannea nyt enemmän kun välissä. Olen ajatellut kyllä viikottain, mutta nyt mieli palaa menneeseen useammin. Päivämäärä joka on 19.3. pelottaa minua kovasti, vaikka uskon sen menevän hyvin, silti pelottaa ja surettaa.

Pienet pojat lähtivät hiihtoloman viettoon mummin ja ukin luokse Varkauteen. Ihanaa kun poikien yhteys sukuunsa säilyy, on tärkeää tietää kuka ja mikä on, ihan meille jokaiselle. On tärkeä olla osa perhettä joka oli isän perhe. Olen iloinen että mummi haki pojat ja vei mukanaan lomalle. Vietiin Samin kanssa pojat Turkuun Jannen siskon luokse, josta mummi ja serkkutytöt jo odotti. Huomasin että minua jännittää, ei olla oltu niin yhteyksissä kun olisin toivonut, ei ole ollut aikaa... Eve keitteli kahvit, aivan kuten aina ennenkin, tuntui hyvältä ja hyväksytyltä olla siellä, ei kireää ilmapiiriä, ei kiusallista hiljaisuutta. Oli tuttua ja turvallista, mietin monta kertaa että Janne puuttuu, Jannen kuuluisi olla siskonsa luona, vältin katsomasta Jannen kuvaa, joka pianon päällä oli, sitä niin tuttua kuvaa jota katson jokapäivä kotonani. Tuntui vaan etten juuri nyt pysty. Juteltiin kahvipöydässä kaikenlaista, ihan niinkuin ennenkin, mummi oli aivan kuten ennenkin samoin Eve. Minä viihdyin hyvin enkä olisi malttanut lähteä kotiin. Kotimatkalla se iski, kasvukipu, se tunne kun  ei halua päästää entisestä irti, se kun haluaa palata ajassa taaksepäin anopin kahvipöytään kertomaan miten hänestä taas kerran tulee mummi, se kun Varkaus on enemmän kuin Jannen kotikaupunki, se oli minunkin kotikaupunkini. Samalla tiedostan vahvasti miten kovasti Samia rakastan ja sitä mitä meillä on nyt ja mitä kaikkea vielä on tulossa. Ikinä en suostuisi luopumaan suosiolla siitä mitä olen saanut. Valtava ristiriita sydämessä ja mielessä, minä haluan kaiken entisen, enkä halua luopua mistään nykyisestä, haluan nykyisen onnellisen elämäni, haluan entisen onnellisen elämäni. Haluan istua mummin kahvipöydässä, haluan kuitenkin samalla jatkaa normaalia elämääni täällä. Haluan kaiken, ja tiedän etten saa.

Luulin että itkut jotka kumpuavat syvltä sisältäni, kivusta ja surusta ovat jo poissa, vaikka ikävä onkin aina elämässä, luulin että epätoivon tunne on poissa, mutta ei se ole, ei ihan vielä. Suruprosessini on vielä kesken, ja kahden vuoden jälkeen alkaa todellisuus iskeä. Olen menettänyt osan elämääni lopullisesti, en millään voi jatkaa tätä uutta elämääni ja sisällyttää siihen vanhan elämäni, toisesta on oltava valmis luopumaan. Konkreettisesti sanottuna en voi asua Varkaudessa ja Raumalla, voin säilyttää ystäviäni siellä kaukana, niitä jotka haluavat ystävinäni pysyä, osa ei ole hallunnut, osa on poistanut minut elämästäni toisten puheiden takia, sen heille suon, jokaisella on oikeus omaan elämäänsä. Tiedän kuitenkin että sielläkin minulla on vielä muutamia vilpittömästi ja oikeasti todellisia ystäviä, jotka tulevat olemaan varmaan ystäviäni koko elämäni ajan, tiedän että siellä on pojilla aina mummi ja ukki, ja tiedän että siellä ovat poikien sukujuuret, tiedän että minä olen tervetullut kahville siihen kahvipöytään ja mikä hienointa Samikin on. Aion pitää huolen että pojat tietävät mistä ovat kotoisin, ja tiedän että Jannen perhe auttaa minua siinä.

Tämän täytyy olla osa suruprosessia, tietoisuus siitä että entinen ei palaa, se iski vasta nyt, kun aikaa on kulunut jo paljon. Ehkä en ollut valmis käsittelemään asioita aiemmin, ehkä en olisi kestänyt sitä. Nytkin itku helpotti, kyyneleet pesivät kipua sisältä. On taas helpompi hengittää ja pilven takaa paistaa aurinko taas kerran. Olen onnellinen ihminen, jolla on ollut mahdollisuus tutustua hienoihin ihmisiin. Osa heistä jää pysyviksi ihmissuhteiksi, osa häviää vuosien varrella, kuka mistäkin syystä, se on surullista, mutta osa elämää. Nyt kun olen saanut tämän pois sydämmeltäni, on taas mukavampi olla. Jannen kuollessa, aloitin luopumisen Jannensta, yritin hyväksyä sen, nyt kun aika on kulunut on alkanut hiljainen luopuminen entisestä elämästä, mutta se ei tarkoita sitä että luovun kaikista entisen elämän ihmisistä.

Halauksia ja enkeleitä tulevaan viikonloppuunne. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun <3