keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Haamut on helpompi kohdata yhdessä, yksin ei jaksaisi.

Paljon on ollut mielipiteitä siitä että löysin rinnalleni uuden ihmisen. Onneksi pääsääntöisesti mielipiteet ovat olleet hyviä, ainakin nykyään jo, aluksi oli niitä ikävämpiäkin. On aiheuttanut pohdintaa miten niin pian, tai sitten on pohdittu miten pystyn, ja varmaan joku on pohtinut sitäkin että miten Sami on pystynyt. En ole ihan hirveän tarkasti kertonut koskaan miten tässä näin kävi. En ole avannut siten miten olemme siinä missä olemme nyt yhdessä ja perheenä. Ihmeitä tapahtuu, ja oikeat ihmiset kohtaavat toisensa, jos niin on tarkoitettu. Niin meillekkin kävi, vaikka kumpikaan ei varmasti olisi uskonut. Kerron jotakin, joka ehkä auttaa ymmärtämään, miksi nyt ja miksi Sami.

Sami oli viikonloppuna mökillä kavereiden kanssa, ja olin iloinen hänen puolestaan. Minulla oli itselläni hyvä olla, ikävä oli, mutta en ollut ahdistunut niinkuin joskus ennen, en pelännyt että jotakin kamalaa tapahtuu, vaan pelkästään ikävöin. Ikävöin ihmistä josta on tullut parissa vuodessa elämäni keskipiste yhdessä poikien kanssa. Ihmistä josta on tullut paras ystäväni (nyt yhtään väheksymättä muita ihania ystäviäni), ihmistä jota kaipaan vaikka hän ei olisi edes kauan poissa, ihmistä jota ajattelen useasti päivän aikana ja odotan että taas näemme. Ihmistä joka tekee elämästäni onnellisen, ja joka merkitsee niin paljon etten osaa sitä edes kuvailla. Minulla oli ikävä sitä joka jaksoi kaiken ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana ja jäi viereeni.

Ei tämä aina ole ollut niin ruusuilla tanssimista. Ei varmasti ole ollut helppoa tulla perheeseen jota on kohdannut niin suuri suru, että sen ajatteleminen tekee yhä edelleen kipeää. Hän kuitenkin tuli, kesti ja jäi. Se miten selvisimme johtuu siitä että puhuimme. Alotimme viestittelemään jo hyvin pian tavattuamme, toinen tuntui heti aluksi jo kummallisen tutulta, olemme puhuneet, puhuneet ja puhuneet. On itketty ja on naurettu, ja nyt olemme tässä. Jokainen suhde muuttuu jossain kohtaa intiimimmäksi, haluaa että toinen on vieressä yötä, ainahan niin käy kun ihastuu. Sekään ei ollut helppoa, oli pojat, oli minun koti, hänen kotinsa ja sitten se suurin oli minun ja Jannen sänky, ei ole helppoa ajatella että siinä nukkuu joku muu kuin Janne. Minua ei kuitenkaan hoputettu, ei vaadittu, annettiin aikaa, vielä kun olin valmis siihen kysyttiin olenko varma, haluanko oikeasti, mitään ei tarvinnut tehdä pakotettuna. Koskaan ei hän kysynyt, koska otat Jannen kuvan pois yöpöydältäsi? Ei hoputtanut siinäkään, ei ollut kiire, itse kuvan siirsin pois kun muutimme yhteen, ja edelleen se on olohuoneen kirjahyllyssä niin että näen sen jokapäivä siinä. Enää en niin usein pysähdy katsomaan, mutta tiedän missä se on kun tulee sellainen olo että on palattava ajassa taakseppäin. Minä sain juuri niin paljon aikaa kun itse tarvitsin. Ei tarvinnut ahdistua ajatuksesta, että toinen ei kestä menneisyyttäni, ei tarvinnut pelätä. Se miten hän sen koki, sitä en tiedä, mutta hienosti hän kesti minun surutyöni rinnalla kulkien. Ei siis ole ollut helppoa, kaikki on vaatinut aikaa, ja siksi tuntuu hullulta kun jotkut ihmettelee "miten noin pian"!? Jos tietäisivät mitä kaikkea on selvitetty askel kerrallaan eivät ehkä kysyisi, aika on merkityksetön vain se miltä tuntuu merkitsee.

Ajattelin aina että pärjään hyvin YH:na, tekihän Janne reissutöitä ja oli viikot poissa kotoa tai teki pitkää päivää. Miksi en siis pärjäisi, ja pärjäsinkin. Myöhemmin ajateltuna arki oli suorittamista, tee, vie, hoida, laita nukkumaan, onko syöty, maksa laskut, riittäkö rahat, onko puhtaita vaatteita, ei ketään kenen kanssa kaiken jakaa. Sitten Hän tuli ja sanoi, anna minä autan, anna minä pidän huolta teistä. Se uskomaton lause, joka tuntui silloin niin valtavan hyvältä että itketti, silti se ei ollut siinä. Ei ollut helppoa luovuttaa osaa naruista, yritin perääntyä ja vaikeassa tilanteessa tarjosin ulospääsyä "tälläaista tämä on, ymmärrän jos haluat lähteä..." sen yhden kerran sanoin sen, pelkäsin että Hän lähtee, mutta tiesin että niin voi käydä ja olisin sen ymmärtänyt. Hän ei lähtenytkään vaan jäi, kertoi että me selvitään, kaikki on hyvin ja hän auttaa. Sovittiin etten enää ikinä sano niin, en lähetä häntä pois kun tulee vaikeaa, annan mahdollisuuden hänelle ja itselleni, mahdollisuuden elämälle ja sille että yhdessä pärjäämme ja jaksamme. Hän kysyi, miten kuvittelen että yhdessä emme kestäisi jos olen valmis yksinin kestämään. Sen jälkeen olemme olleet yhdessä, myös poikien asioissa. Kun tuen määrä arkielämässä kasvoi, ymmärsin miten väsynyt olin, miten en olisi enää pitkään jaksanutkaan kaikkea yksin. Miten elämä oli ollut suorittamista ja miten huolissani olin kokoajan perheeni pärjäämisestä. Siis sinä joka on ihmetellyt miten toin uuden ihmisen poikien elämään, toivon että ymmärrät nyt että sekään ei ollut helppoa, vaan vaati paljon kyyneleitä, pelkoa ja vihdoin luottamusta. Tuloksena oli kuitenkin "normaali" onnellinen perhe, jossa elämä on tasapainoista ja arki pyörii vaikeuksista huolimatta hienosti. On hienoa miten joku muukin ottaa vastuun ja kestää, enää ei yksin tarvitse. Mutta helppoa se ei ole ollut, eikä mikään tapahtunut yhtäkkiä. Tuntuu pelottavalta edes ajatella sitä vaihtoehtoa että olisimme jääneet poikien kanssa keskenään, en oikeasti tiedä missä olisimme nyt, olisimmeko enää edes kokonainen perhe, minun voimani olisivat loppuneet ilman häntä.

Ei tämä kaikki siis ole ollut niin helppoa miltä se on vaikuttanut, koska en ole kertonut siitä miten minusta ja hänestä tuli me, mutta äitini sanoi että "Jos suhde alkaa vaikeuksien ja kriisien keskeltä, tulee siitä varmasti niin vahva että sen jälkeen selviää mistä tahansa!" Näin minäkin uskon. Minä sain kokoanaisen perheen, sain rakkaan ihmisen vierelleni ja pojat saivat turvallisemman ja onnellisemman elämän. Koko meidän perheemme on voittaja! Tilanne olisi varmasti toinen ilman Häntä. Parasta ystävääni, ihmistä joka kesti ja tuki, ja tekee sitä edelleen. Ihmistä jota rakastan siksi mikä hän on, ja millainen hän on. En enää voisi kuvitella elämääni ilman häntä, enkä edes halua. Hän on ihminen joka teki rikotusta ehjän, ja sai uskomaan elämään. Joskus tuntuu että osa ihmisistä ajattelee että hyppäsin suinpäin suhteeseen, toivottavasti se että kerroin meistä, antaa oikeanlaisen kuvan. Ei tällaisessa tilanteessa voi hypätä suinpäin suhteeseen, se vaatii työtä, valtavasti työtä ja yhden meren verran kyyneliä. Mutta lopputulos on mahtava, se on onnellinen elämä. Tässä pintaraapaisu siitä miten olemme tässä nyt. On paljon enemmänkin asioita, syvempiä asioita, suuria asioita, joista olemme selvinneet. Enkä aina voi sanoa että yhdessä, koska minä olin välillä lamaantunut ja itkuinen, Sami selvisi kummankin puolesta. On hienoa elää elämäänsä ihmisen kanssa jota arvostaa, rakastaa ja kunnioittaa. Jonka käsiin voi luottaa koko tulevaisuutensa tietäen että hän ei jätä yksin selviämään. Vaatii suurta luonnetta ja vielä suurempaa sydäntä pystyäkseen siihen mitä Sami teki, olen siitä hänelle kiitollinen. Minä Rakastan Samia koko sydämestäni, hänenlaisiaan ei ole varmastikkaan kovin montaa... Hän on minun sielunkumppanini, toivon että sinäkin löydät omasi. Silloin elämä tuntuu elämältä. Se on sitä onnellisuuden maksimointia, kun arki on juhlaa.

Hyvää Vappua kaikille! Toivottavasti tämä auttoi ymmärtämään paremmin, ja ehkä sai jonkun joka on ollut sitä mieltä että tämä on ollut hätiköityä ja väärin, tajuamaan että mitään ei ole tehty hätiköiden koska se ei ole mahdollista. Olen tässä ja nyt siksi että minä sain aikaa kohdata omat peikkoni, ja Samilla oli voimia kohdata ne kanssani ja antaa aikaa.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Tulipahan sanottua...

Taas se aika vaan on vierähtänyt, olenkin miettinyt että milloinka on se viimeinen bloggaus. Ei ole suunnitelmissa lopettaa, mutta välit vaan kasvavat ja kasvavat. Asiaakin ehkä olisi, mietin usein että tuosta ja tuosta kirjoitan, sitten se hetki menee, ja se tunne että siitä asiasta piti kirjottaa. On niin hirveesti kaikkea tekemistä ja touhuamista ja ja ja... on siis vissiin elämää elämässä. Kauheen kiva että on, ja ehtii tänne sitten aina välillä kirjoitella.

Mulla on ollut tenttejä tosipaljon. Tänään oli kuitenkin kevään viimeinen tentti ja edessä on vielä harjoittelu ensiviikosta alkaen. Sitten olisi tämä kevät valmis koulun osalta ja kaikki kunnialla saatu läpi. Valmistuminen on taas askeleen lähempänä, vaikka kuitenkin vielä niin kaukana. En voi sanoa että ei olisi käynyt mielessä hakea "oikeita töitä" kyllä se tilipussi houkuttaa, mutta toistaiseksi olen saanut hillittyä itseni ja jatkanut opintoja kohti lopullista tutkintoa. Heikkona hetkenä on potkittu eteenpäin, ei ole annettu lupaa luovuttaa ja mennä töihin. Mutta on se ollut melkoista pennin venyttämistä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Eikä sille ole helpotusta näkyvissä. Pärjännyt kuitenkin olen, ihan itse!

Tämä oli ehkä alustus sille että olen taas saanut kuulla miten olen hyväksikäyttäjä enkä ajattele kuin itseäni, ihmisillä tuntuu olevan vahvat tiedot siitä miten minä ja me elämme. En ymmärrä miten se kuuluu muille, mutta näyttää se kuuluvan. Päätin jo aikoja sitten etten lähde näitä kommentoimaan. Kuitenkin niistä tulee paha mieli, vaikka kuinka yrittäisi olla välittämättä. Samalla tavalla tulee paha mieli siitä kun ihmiset katsovat että heillä on oikeus arvostella tekemiäni valintoja ja ratkaisuja ja samalla ehkä miettiä sitä välitinkö Jannesta lainkaan. Osa on ollut reilusti liikkeellä ja kertonut omista tunteistaan, miltä asiat tuntuivat ja miten omia tunteita läpikäymällä ehkä huomasikin että kyse ei olekkaan siitä mitä minä teen, vaan miten itse suhtautuu asiaan. Sen kertominen minulle on ollut rohkeaa ja arvostan sitä. Ei takana päin puhetta vaan suoraan kerrottu, että tunsin näin, mutta sitten ajattelin asiaa ja ymmärsin... Kuitenkin näitä on vain muutamia. Kuulen silti myös ihmisten arvosteluja jotka eivät itse ole minulle kertoneet mitään, eivätkä edes kysyneet, heillä on vain vahva mielipide joka on se ainoa oikea, vaikka se koskee minun elämääni. Se on loukkaavaa, en minäkään puutu heidän elämäänsä, heillä ei ole oikeutta puuttua tekemisiini, saati arvostella niitä. Lisäksi ihmetyttää ne ihmiset jotka kertovat jatkuvasti minulle näitä asioita, juoruavat, olisitko voinut uskoa että sekin sanoi sinusta näin... Mitä he siitä saavat?  Samalla esitän toiveen heille jotka arvostelevat, puhukaa suoraan, laittakaa tekstivisestiä, sähköpostia, soittakaa, ihan mitä tahansa, haluaisin puhua asioista kaksin sinun kanssasi, en kuulla juttuja muilta ihmisiltä. Kuitenkin jos yhteyttä otat ole kiltti ja kuuntele myös minun kantani asiaan. Jos et tähän pysty, annathan asian olla. Maailmassa on ihan tarpeeksi paljon kaunaa, surua, murhetta ja ikäviä asioita, ei tehdä niitä sellaisista asioista jotka eivät sitä ole.

Jannella oli paljon ystäviä, lapsuuden ystäviä jottka tunsivat iloisen sosiaalisen Jannen tavallaan, nuoruuden ystäviä, työkavereita, puolituttuja ja sydänystäviä, harrastuksista kavereita ja tuttuja... Ystäväpiiri oli laaja, Janne oli sosiaalinen ja pidetty. Iloinen, naurava vitsiniekka, muistot monella juontaa juurensa lapsuuteen asti. Minusta on kiva kuulla millainen Janne oli, ja on mukava ajatella että hänen siskonsa kerää pojille kansiota lapsuuajoilta, sitten kun siihen omalta ikävältään pystyy. Tosi hienoa että voin esitellä heille isänsä lapsena, näyttää kuvia ja kertoa. Toivon että Jannen perhekkin kertoo pojille, varsinkin Jerry on alkanut kovasti kysellä asioita joihin minulla ei ole vastausta. Silti pitää muistaa että minä tunsin Jannen omalla tavallani, minä olin Jannen vaimo, elin perhe-elämää hänen kanssaan, minäkin tunsin Jannen, omalla tavallani. Niiden vuosien aikana kun olimme yhdessä ja naimisissa uskon oppineeni tuntemaan sen Jannen millainen puoliso ja isä Janne on. Moni on alkanut unohtaa että myös minulla on oikeus muistoihini, Janne oli minulle tärkeä ja rakas. Janne oli se jonka kanssa kävelin alttarille. Minulla on muistot ja menneisyys Jannen kanssa. Meillä oli ja on yhteiset pojat, vain minä tiedän mitä Janne kertoi viimeisien kuukausiensa aikana minulle. Tiedän myös mitä Janne olisi halunnut, ja toivonut. Jokaisella on oikeus muistaa Janne juuri sellaisena minkälainen vaikutus Jannella oli juuri hänen elämäänsä. Minullakin on oikeus, ja samalla minulla on oikeus nykyiseen elämääni. Jokainen Jannen ystävistä jatkaa elämäänsä, muistaen Jannen sillointällöin tai vaikka päivittäin. Minä näen Jannen kasvavien poikieni kasvoista päivittäin, kuulen kysymykset isästä, yritän vastata parhaani mukaan, kaikkeen en osaa vastata, mutta yritän. Ihmiset jotka ajattelevat että olen unohtanut Jannen ovat väärässä. En halua unohtaa, enkä edes pysty, jos tietäisitte miten meillä kysytään isästä ja miten isästä puhutaan, miettisivät ehkä uudestaan. Silti mielipiteitä tuntuu olevan, tietämättömilläkin.

Kuitenkin, minulla on hieno elämä, onnellinen elämä, rakastettu elämä. Muistojeni kanssa olen jälleen onnellinen, tasapainoisempi kuin koskaan, ja uskon tulevaan enemmän kuin ikinä elämässäni. Osaan nauttia auringonsäteistä, takkatulesta, ARJESTA, arki on ihanaa, oikeastaan parasta elämässä. Pyhät ja juhlat ja lomat ovat sitten luksusta, sen arjen keskellä. Kuitenkin olen onnellinen tässä arjessa mikä minulla on nyt, luotan siihen että tulevaisuus on valoisa, ja nautin hetkistä. Minä olen saanut valtavan hienon elämän. Tämän kirjoituksen jälkeen tulen ajattelemaan kaikista selän takana puhuvista ihmisistä että he ovat vain kateellisia. Mitä muuta he voivat olla, jos eivät uskalla ottaa yhteyttä suoraan minuun? Luulen että heidänkin elämänsä olisi onnellisempi jos he pystyisivät jättämään minun elämäni ruotimisen ja keskittyisivät omaansa. Nyt minäkin teen niin. Nyt tämä kaikki on sylkäisty ulos. Kiitos ja anteeksi lukijat !! Ihanaa kevään odotusta ja ollaan yhteyksissä, ja ystäviä. Olen ystäväsi jos sinä olet minun. Ihana olla rakastunut!

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Mielettömyyttä ja mietteitä !

No niin, se on sitten huhtikuu!! Kevät tulee ja kohisten, yritetään samalla unohtaa siitepöly ja katupöly jotka tulee kaupanpäälle. Olis vielä viimeiset viikot pinnistelyä koulussa ja sitten ois tentit tehty ja voi mennä harjotteluun kaikessa rauhassa. Yllättävän hyvin on tämä puolivuotta mennyt, ei hirveetä koulustressiä vaikka ei ihan täysipainoisesti olekkaan pystynyt panostamaan. Kiitos kuitenkin auringon ja uuden energiatason, nyt mä oon tsempannut, on lukusuunnitelmaa, ja tavotetta ja ja ja... Seuraava tentti menee varmasti hyvin, siinä on vaan se pieni MUTTA, sitä lukusuunnitelmaa tarttis vissiin noudattaa. No tämä päivä meni hyvin, pari verkkotestiä tuli tehtyä, PBL istunnon juttua aloitettua, ja koealue nro 1 luettua. Hommat pulkassa siis, no ainakin tältä päivältä. Koulu tuntuu kivalle, ja olen edelleen oikeassa paikassa. Kesää odottelen kuitenkin kuumeisesti... mökkiä, aurinkoa, juhlia, ystäviä, grillausta, uintia (paitsi en ui kylmässä vedessä, pojat ui) , ja kaikkea muuta! Niin ihanaa, se on kohta täällä. KESÄ!!

Mieli on ollut hyvä, ja välillä se aiheuttaa jopa pientä ahdistusta. Onko jo liian hyvä olla? Hassua että tämä on asia jonka kanssa painin yhä edelleen, vaikka itse sanon monelle kohtalotoverille että tottakai saat olla onnellinen, hyvä jos olet, miksi se on välillä niin vaikea hyväksyä itse? Jokatapauksessa olen onnellinen ja iloinen, ehkä jopa hiukan enemmän kuin onnellinen ja iloinen, mikä ihme sen yläpuolella sitten onkaan, sitä minä olen. Elämä on edelleen muuttunut turvallisemmaksi, varmemmaksi, täydellisemmäksi, vaikka luulin sen jo ajat sitten olevan sitä. Nyt se on kuitenkin sitä hiukan enemmän. Jos suru on pohjaton, on onni varmaan sitten ääretön. Sitä luulee löytäneensä lopullisen täydellisen onnellisuuden tilan ja sitten huomaakin että ei se niin olekkaan, voin olla hiukan onnellisempi vielä. Hassua, mutta ihanaa. Suurin viimeaikainen oppimani asia on ollut sen ymmärtäminen että suru ja onni eivät poissulje toisiaan. Surevakin ihminen saa elämästä kiinni ja voi olla onnellinen, se ei vie surua pois mutta suru on helpompi kestää. Ikävä iskee välillä jostain asiasta, tai paikasta, mutta mitään en nykysestä elämästäni antaisi pois. Ikävä menee menojaan, ja palaa taas kun vähiten odottaa. Mieli on kummallinen, se palauttaa asioita jotka jo luuli unohtaneen, se palauttaa elämään muistoja jotka kuuluvat jopa kauaskin taaksepäin. On aika hienoa miten ihmisen ajatukset kulkevat ja harhailevat, yhtäkkiä jokin asia jonka on luullut unotuneen onkin kirkkaana mielessä ja tunne melkein käsin kosketeltava.

Mieli tuo myös sellaisia muistoja takaisin mitä ei välttämättä haluaisi muistaa. Se tuo ajan kultaamiin muistoihin pieniä säröjä, jotakin mitkä ovat hävinneet ehkä syystä. Onko väärin kokea huonoa omaatuntoa siitä että kokee joitakin asioita mitkä edelleen vihastuttaa ja haluaisi selvittää, jopa "rajan yli" ? Nämäkin muistot tulevat mieleen yhtäkkiä, varoittamatta. Niihin on vaikea suhtautua. En voi enkä halua olla vihainen jollekkin jota ei ole enää täällä, mutta mihin puran ne tunteet jotka eivät olekkaan sallittuja? Kaikki ei ehkä aina ollut sitä miltä ehkä näytti, jotakin jäikin ehkä selvittämättä, saako niitä muistella, saako olla vihainen? Ihmiset suuttuvat toisilleen, selvittävät asiat, ja taas rakastavat. Entäs jos ei voikkaan selvittää? Tottakai rakastaa edelleen, mutta asiat saattavat vaivata ja mietityttää, saako niitä ajatella? Sanotaan "ken vanhoja muistaa sitä tikulla silmään" ja sanotaan että ikävien muistojen pohtiminen on hyödytöntä, ei se tuo mennyttä takaisin. Mutta ei tuo rakkauskaan, joka on hyväksyttävä tunne, ikävä on hyväksyttävä, suru on hyväksyttävä, miten on viha ja kiukku tai pettymys, niitä arvostellaan, ainakin jos kuolemasta on jo aikaa. Tuntuu kuitenkin että ne elämään kuuluvat säröt vahvistuvat vasta pitemmän ajan kuluttua, haluaisi selvittää mutta ei pysty. Saako olla muistoja joilla ei olekkaan kultareunuksia?

Minä olen pohtinut ja miettinyt paljon viimeaikoina, tunteita, elämää, kaikkea. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun olen kuullut kysymyksen "mitä mietit kun olet niin hiljaa ja totinen" mietin kaikkea, niin paljon etten pysy edes perässä. Teen ajatustyöta jatkuvasti, luulenpa selvittäväni omaa päätäni jotta elämäni olisi taas asteen verran onnellisempi, kaiken onnellisuuden keskellä. Luulen että minun täytyy kohdata ne ei niin mukavat muistotkin, ehkä itkeä, jutella Jannelle yksin ja kertoa miltä tuntuu. Tähän asti olen kertonut miten toivoisin että hän olisi poikien elämässä isänä, olisi läsnä kaikessa, miten häntä ikävöidään, luulen että auttaisi kertoa että olen vihainen ja minua kiukutta, kaikki ei aina mennyt niin kuin piti, jotakin jäi selvittämättä, toisin kuin ajattelin. Kuitenkin 18.3.2012 nukkumaan mennessä tiesin miten kovasti Janne meitä rakastaa ja me häntä, se on tärkeintä. Ja nyt 9.4.2014 tiedän nukkumaan mennessä että minua ja poikia rakastetaan edelleen, ja kaiken ajatustyön keskellä olen hyvin onnellinen elämääni. Nukahdan onnellisena, ja herään onnellisena. Sellaisessa elämäntilanteessa on helppo kohdata myös ei niin mukavia haamuja menneisyydestä, ja auringonpaisteessa jopa menneisyyden ikävät muistot saavat kultareunuksen.

Onnellista kesän odotusta kaikille lukijoille ja mukana kulkijoille. Kohta se on täällä taas !!!