Elämä on sattumia ja yllätyksiä täynnä. Toiset tulevat elämääsi, toiset lähtevät.

Se on taas täällä, juhannus, keskikesän juhla. Tällä hetkellä sataa taivaan täydeltä vettä, mutta koko maahan on ilmeisesti tulossa hyvät juhannus ilmat. IHANAA ! Mikäs sen mukavampaa kun aurinkoa palvoa, grillata, saunoa, ja viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa juhlistaen Jussia. Minulle se on se juuri oikea tapa, mökille perheen ja rakkaitten kanssa. Toiset suuntaavat festareille, toiset viettävät Jussin kaupungissa. Kukin tavallaan ja omaan elämäntilanteeseen sopivasti. Jokaiselle se kuitenkin tulee kesä. Toivottavasti tämä kesä on ilmoiltaan hiukan parempi kun edellinen, ei se kovinkaan paljon huonompikaan voi olla. Viimevuonna Juhannusaatto taisi olla ainut hellepäivä koko kesälle.

Minulla oli oikein mukava Juhannus viimevuonna. Helpompi kuin olisin itse osannut aavistella. Selvisin lievällä alakuloisuudella ja muutamalla itkulla. Nautin kesäillasta rakkaitteni kanssa, nauroin mahani kipeäksi, ja myös muisteltiin Jannea. Pääosin tunnelma oli iloinen ja hyvä. Ikävä tuli kovana juhannuspäivänä, mutta siitäkin selvisin. Pelkäsin pahinta, selvisin vähemmällä. Ehkä silloin jo oli toivo jostakin paremmasta elämästä kasvamassa, ehkä silloin yöttömänä yönä, merelle katsellessa, jokin sydämmessä kertoi, sinä selviät ja elämä jatkuu, silloin jo läheisten ympäröimänä nuotiolla tiesin, että jokainen heistä on valmis kiskomaan minut pinnalle jos alan uudelleen upota. Ja upposinhan minä, vielä monta kertaa ennen kun olen selvinnyt tähän päivään. Pelkäsin, ikävöin ja olin onneton, monesti kuluneen vuoden aikana, ja aina joku kiskoi minut pinnalle ja opin itsekkin "uimaan". Ensimmäiset vahvat muistikuvat Jannen kuoleman jälkeisestä ajasta ajoittuu juuri Juhannukelle. Hajannaisia muistikuvia on ennen sitäkin, koko keväältä, mutta oikeastaan juhannukselta alkaa muisti olla parempi. Tuntuu että paraneminen jos sitä niin voi kuvata, alkoi juuri Juhannukselta.

Tämä Juhannus on aivan toisenlainen. Minä odotan sitä todella innolla. Mökin remontti on saatu kokonaan päätökseen, voidaan keskittyä miettimään mitä pihalle tehdään. Kaksi talvea on kaikkea laitettu kuntoon, nyt kaikki on nättiä, ja ehjää ja kaunista, jopa vanha jalasmökki on saanut uuden ilmeen ja siellä voi yöpyä. Jokapaikassa on kaunista, ja kaikkein kaunein on maisema ja meri, merenrannalla rauhoittuu. Illalla nuotiota katsellessa voi nauttia elämästä ja tyhjentää mielensä. Ihanaa mökkikesä alkaa juhannuksesta virallisesti, vaikka siellä onkin tullut oltua jo pitkin kevättä. Toivomme siis lämmintä kesää.

Tänä Juhannuksena meitä suuntaa mökille minun pereheestäni neljän sijaan viisi. Minä en menekkään
tällä kertaa yksin, minä saan Samin mukaan. Minulla on joku erityisen läheinen ihminen viettämässä Juhannusyötä kanssani, joku jonka vieressä voin olla, joku jota Rakastan. Minä olen nauttinut siitä että olen saanut taas suunnitella Juhannuksen ostoksia jonkun kanssa, joka miettii mitä meidän perhe tarvitsee, jonkun kanssa joka haluaa paistaa muurinpohja lettuja kanssani, joka suunnittelee lasten lounaan makkarakeiton tekoa, jonkun kanssa joka auttaa, jakaa ja miettii. Miten tärkeää sellainen on juuri minulle, minusta ei olisi yksin elämään, vaikka jotkut siitä nauttivatkin. Se ei vaan ole minua varten, minä tarvitsen rinnalleni ihmisen jota Rakastan ja joka rakastaa minua. Silloin vasta pystyn täydellisesti nauttimaan elämästä minua varten on elämä jonka voin jakaa toisen ihmisen kanssa.

Olen miettinyt monena iltana miten onnekas olen. Miten on voinut käydä kaiken jälkeen niin että löysin Samin, miten sattuma tai kohtalo ohjasi elämämme niin että törmäsimme. Miten omat ja Samin tekemät valinnat aikanaan ovat kaikki vaikuttaneet siihen että juuri me tapasimme. Haluan luottaa edelleen siihen että kaikella on tarkoituksensa. Meidän tapaamisemme ei olisi voinut sattua parempaan aikaan, se sattui juuri silloin kun meidän pitikin tavata. Kaikkien sattumien summa on se että 1.6.12 me tapasimme työpaikkamme ovella ensimmäistä kertaa elämässämme ja 1.6.13 menimme kihloihin yhteisessä kodissamme. Kaikki ei vaan voi olla sattumaa, ja jos on kannattaa minun vahvasti harkita lottoamista, yhtä todennäköistä tai ehkä todennäköisempääkin on voittaa lotossa. Jokatapauksessa tänä viikonloppuna vietämme ensimmäisen yhteisen Juhannuksen, joka on vaan yksi monista tulevista Juhannuksista. Tänäkin Juhannuksena vietän juhlan rakkaitteni kanssa ja lähellä.

Sen olen ymmärtänyt viimeisen vuoden aikana että kun hätä on suurin, on apukin lähellä. Olen myös ymmärtänyt että joistain ihmisistä on luovuttava, olen ymmärtänyt että vain ne jotka oikeasti ovat ystäviäsi jäävät. Osa ei vaan kestä sitä mitä tapahtui, eikä sitä miten olen jatkanut elämääni. Mielestäni heillä on siihen oikeus. Kenenkään ei tarvitse olla väkisin ystävä jos tilanne on sellainen ettei siihen osaa suhtautua tai jos kokee ettei siihen muuten pysty. Edelleen voidaan olla kavereita, ja tuttuja. Moikata jos joskus nähdään, vaihdetaan muutama sana ja jatketaan elämää. Koko maailman kanssa ei voi tai tarvitse jakaa elämäänsä, ei kenenkään tarvitse.  Oikeat ystävät hyväksyvät myös valintasi, ja ovat tukenasi. Heitä ei ole kovinkaan paljon  mutta he ovatkin ne jotka jäävät koko loppu elämäksi. Minä olen ollut onnekas myös ystävien suhteen. Minulla on kuitenkin enemmän kuin yksi ihminen jota voin kutsua todelliseksi ystäväksi ja minulla on perhe. Minä en jäänyt yksin ja tiedän että en tule koskaan jäämäänkään.

Toivotan sinulle olet sitten Rakas, Ystävä, Kaveri tai naamatuttu tai kanssakulkijani täällä jota en ehkä edes tunne, oikein ihanaa Juhannusta ja kesää. Nautitaan elämästä, kesäsateesta, auringosta, grillauksesta. Nautitaan ystävien seurasta ja ollaan onnellisia. Elämä jatkuu edelleen.



Mökin maisemissa pääsiäisen aikoihin 2013



Mökin maisemat toukokuussa 2013

Minä selviän tästä.

Sain lahjaksi runokirjan ystävältäni, kun Janne kuoli. Olen niitä runoja tännekkin kirjoitellut aina aika-ajoin. Kirja on nimeltään: Kun suru on suurin Lohdutuksen sanoja, kirjoittajat ovat Sinikka Svärd ja Sinikka Hautamäki. Suosittelen lämpimästi näitä runoja kaikille menetyksen kokeneille. Jotenkin ne osuivat minuun ja niihin tunteisiin joita olen läpi käynyt. Kuitenkin yksi runoista on vaivannut minua, se on kirjan viimeinen. Olen ajatellut että se on runo johon en kaikista runoista ainoana pysty koskaan samaistumaan. Kaivoin kirjan esille taas kerran kun kaipasin lohdutusta. Rakas isoäitini kuoli tiistaina ja vaikka hän oli vanha ja sairas ja väsynyt, ja varmasti toivoi pääsevänsä pois, on luopumisen tuska silti käsin kosketeltava. Ei pysty eikä halua päästää irti, olisit vielä hetken, jos kuitenkin tulisit terveeksi. Ei hän tullut, ja pääsi pois. Hänen on varmasti nyt hyvä olla. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Sen hänelle suon, hänen oli jo aika. Selasin runokirjaa, ja tulin viimeiselle sivulle. Aloin lukea:

Minä selviän tästä

Heräsin pitkästä aikaa suloisen unen keskeltä hyvin levänneenä.
Avasin oven puutarhaan, kaikkialla tuoksui ja soi!
Pisarat kimmelsivät ruusumantelipensaan oksilla kuin kristallit.
Istahdin kuistin vanhaan tuoliin, suljin silmäni ja ajattelin, että kaiken jälkeen ja kaikesta huolimatta elämä on sentään aivan ihanaa.
Katselin pilviä, niin kuin usein ennenkin, rapsutin koiraa ja sanoin sille:
Kuulehan kaveri, minä selviän tästä, uskothan sen, minä selviän.

Kun suljin kirjan tuli hyvä olo. Minä pääsin sittenkin kirjan viimeiselle sivulle. Koin viimeisenkin runon omakseni, osasin samaistua siihen. Kaiken jälkeen olenkin sitä mieltä että minä selviän ja selvisin. Kiitos Riksulle ja Samille ihanasta kirjasta, olen lukenut jokaisen sivun ja runon moneen kertaan, olen itkenyt niiden sanoille ja vihdoinkin tajusin että voin jättää ne runot pikkuhiljaa taakseni, ja ne tunteet joita ne ovat aiheuttaneet. Jos minun pitäisi nimetä elämäni paras kirja, olisi se juuri tämä. Se on tuonut lohtua, joku joka on kirjoittanut ne runot, on tuntenut samoja tunteita, ja selvinnyt, vihdoinkin on minun vuoroni, voin sanoa että selviän.

Jokaisella asialla tässä elämässä on tarkoituksensa. Olen miettinyt vihaamaani lausetta, "Kukaan ei saa enempää kuin jaksaa kantaa.." en edelleenkään pidä siitä, mutta taas kerran se on näytetty toteen. Ehkä olen katkerana miettinyt ja tulen miettimään että liika on liikaa yhdelle ihmiselle. Toisaalta taas sanojen alta löytyy totuus. Kyllä, minä jaksoin tämänkin taakan kantaa. Se kaatoi minut, ja sai minut huutamaan kivusta jonka menetyksen suru tuo tullessaan, mutta minä selvisin, ja seison taas omilla jaloillani, ja katson elämää eteenpäin.

Elämällä on paljon annettavaa, tai itsekkäästi ajattelen että ei elämä minulle mitään anna, minä annan elämälle. Jos en uskalla elää, jos katkeroidun ja käperryn kuoreeni, en satuta kuin itseäni. Maailmassa on ja tulee olemaan mielipiteitä siitä miten kenenkin pitäisi elää, kuitenkin jokainen itse sydämmessään tietää mikä on juuri oikea tapa sinulle. Älä välitä jos se ei sovi jollekkin muulle. Muista kuitenkin että tekemällä hyvää saa hyvää. Älä sure tämän päivän ikävää, jo huomenna tai ensiviikolla kaikki saattaa olla toisin. Itse pidän nykyään lausahduksesta "kukaan ei ole kuollut" se antaa perspektiiviä. Jos asiat menevät metsään, ne selviävät kyllä, kukaan ei kuitenkaan ole kuollut.

Minä olen saanut enemmän kuin olen osannut uneksiakkaan. Minä olen saanut onnellisen elämän, ihmisen joka on ollut tarpeeksi vahva ystävänä ja rakkaana, kantamaan osan taakkaani ja tukemaan kun en ole jaksanut. Olen saanut elämän jonka olen halunnut, mutta josta en ole osannut uneksiakkaan. Olen oppinut arvostamaan entistä enemmän ihmistä vierelläni, perhettäni ja ystäviäni. Tiedän mikä on tärkeää ja mikä ei. Silti yllätän itseni murehtimasta, sitä mitä joku muu ajattelee, mutta se menee ohi. Se ei ole tärkeää. Tämä hetki on tärkeää, se on tärkeää että itkettää ihan vaan siksi että kaikki on niin hyvin ja elämä tuntuu mahtavalta. Tuntuu hyvältä ajatella että minä olen tärkeä ja uskoa siihen. Tuntuu hyvältä että rakastaa toista kokonaan, niin sisältä kuin ulkoa, ettei muuttaisi tai vaihtaisi mitään, tuntuu hyvältä ajatella että meidän pitikin tavata, juuri nyt, ei aiemmin ei myöhemmin, meidän aikamme oli nyt ja me huomasimme sen. Nyt ei ole vaan minä ja hän on Me ja meillä on koko tulevaisuus.

Kaikille teille jotka elätte juuri nyt surun keskellä, voin kertoa, Minä selviän tästä ja niin selviät sinäkin. Kaikella on aikanasa ja paikkansa, joku päivä ei satu enää. Siihen asti enkeleitä jokaisen surevan matkaan, ja sen jälkeenkin. Nautitaan kesästä ja elämästä. Mukavaa viikonloppua.

Elämä muuttuu hitaasti mutta varmasti, ja välillä vähän nopeemminkin.

Kohta on mennyt viikko siitä kun kirjoitin uudesta elämästäni, kun olin sitä mieltä että 1.6. on meille ja minulle se hyvä ja mukava merkkipäivä kaiken keskellä. Kuitenkaan en osannut arvata tekstiä kirjoittaessani, miten hyvä ja mukava päivä siitä tulisikaan. Miten loistava merkkipäivä niin isolle asialle.

Meillä oli kiva ilta. Jonni lähti koulujen päättäjäisbileisiin Makikselle (maauimalalle) ja kun pikkupojat oli laitettu nukkumaan oli minun ja Samin oman ajan vuoro. Sami laittoi ruokaa, hyvää ruokaa, oli alkupala ja pääruoka ja tottakai jälkiruoka ja jokaiseen ruokaan oli valittu viini joka sopi. Todellakin loistava illallinen. Huomasin että minun oli kauhean vaikea vaan olla, että en teekkään mitään, odotan vaan että eteeni tuodaan ruuat ja juomat, istun ja luen lehteä, juttelen äidin kanssa puhelimessa.. Odottelen enkä tee mitään, todella outo tilanne minulle. Ehkä jopa kiusallinenkin, minun KUULUISI tehdä jotain, mitä tekisin, voinko auttaa.. Vastaus oli aina sama, ei et voi, istu siinä ja ota rennosti. Aivan mahtavaa, oikeasti, kyllä minä siihen vielä opin, ottamaan rennosti, ja odottamaan. En vaan ole tottunut sellaiseen, tekeekö tämä ihminen tämän kaiken minun takiani, aika ihanaa.

Paras oli kuitenkin vielä tulossa... Jälkiruoan aikana se sitten tuli. Illan yllätyssektori. Minulta on jonkin verran kysytty, viitaten saman päiväiseen kirjoitukseen ja muutenkin, että tiesinkö, oliko asia sovittu. Vastaus on EI minä en tiennyt enkä osannut odottaa. Vielä kun edessä oli rasia jossa sormukset olivat, kysyin onko tämä minulle.. oletin että siinä on jokin koru minulle. Olihan siinä, kun avasin rasian, kaikki pysähtyi eikä vaan hetkeksi, vaan pitkäksi aikaa, kysymys tuli "tulisitko vaimokseni?" Kyllä, tottakai, kyllä, ehdottomasti, itketti ja nauratti, tuntui epätodelliselta. Minäkö, nytkö, ihanko oikeasti, miten sinä, oletko sinä varma... Ihana epätodellinen tunne päästä varpaisiin ja takaisin. Kyllä minä tahdon ja kyllä me aiomme mennä naimisiin. Ihanaa <3 !

Mikään ei kuitenkaan voi olla aivan aukottoman ihanaa. Taas astuvat esiin ne jotka tietävät paremmin mikä on sopivaa, ja taas tietyt ihmiset olivat sitä mieltä että tämä on väärin, taas sellaiset ihmiset jotka eivät edes tunne minnua, tai perhettäni, tunsivat Jannen ja minut parina, mutta hyvin pintapuolisesti, ei mitään sen syvempää, heillä tai heistä muutamalla on jälleen kerran oikeus ollut ottaa asiaan kantaa. Tällä kertaa en kuitenkaan enää välittänyt, tuntuu että se ei lopu ikinä joten miksi välittäisin. Tiedän etten ole ainoa joka on vastaavan kokenut, ihminen todella on ihmiselle susi.

Itse ajattelen asian niin että Sami todella tarkoittaa sitä mitä on sanonut, hän rakastaa ja haluaa olla minun ja meidän kanssamme lopun elämänsä. En usko että Jannella olisi sitä vastaan mitään että joku haluaa sitoutua ja pitää huolta hänelle rakkaista ihmisistä kun ei itse siihen pysty. Janne varmasti tietää minkä pohjan kautta olen raivannut tieni valoon, ja miten kovaa kipua olen tuntenut. Janne varmasti olisi onnellinen, että meistä pidetään huolta. Minäkin olen, en usko että olisin yksinäni selvinnyt, minulle on aina ollut tärkeää, että elämä on tasaista ja turvallista ja että siinä on rakkautta. Nyt olen jälleen saamassa sellaisen elämän. Minulla oli tulevaisuus 1.6. aamulla ja minulla oli aivan ihana tulevaisuus 1.6. illalla. Minä olen rakastunut ja saanut ihmisen vierelleni joka pitää huolta ja josta minäkin haluan pitää huolta. Ja minä menen naimisiin, ihan oikeasti menen. Aika hieno tunne <3 !

Tottakai näin iso tunne ja tapaus aiheuttaa haikeutta, ja aika matkaa menneeseen. Myös kesä osaltaan tekee niin. Ajattelin eilen Jannea, kun olin yksin ajatusteni kanssa, ajattelin miten Janne rakasti kesää, eli kesästä. Janne tuoksuikin kesälle, auringolle, hiekalle ja lämmölle. Tuli haikea olo. Suretti se että Jannen kesät jäivät liian vähiin, olisi ollut vielä paljon annettavaa, olisi kuulunut olla ainakin 40 kesää, ehkä enemmän, mutta ei ollut, Jannen kesät loppuivat liiana aikaisin. Itsellä on outo olo koska samaan aikaan surettaa ja mieli on haikea ja sitten taas olen onneni kukkuloilla ja elämäni näyttää ihanalta ja valoisalta. Kuitenkin tuntuu hyvältä että minulla on tulevaisuus, jossa voin tarjota myös pojille hyvän ja onnellisen elämän, minua rakastetaan ja minä rakastan. Voiko ihminen elämältä enempää toivoa?

Oikein ihanaa viikonloppua kaikille kanssakulkijoille, minun elämäni on kääntynyt valoon, ja elämä on onnellista <3 toivottavasti sinunkin on <3 !



Kyllä kyllä :D



Mun <3



Ruokajuomaa :)

Almanakan uudelleen rakennus.

Kaikenlaisia päivämääriä.. Vaivaksi asti, ja lähes kaikki viimeaikaiset päivämäärät ovat liittyneet suruun ja kaipaukseen. Jannen kuolemasta vuosi, Jannen syntymäpäivä, Jannen hautajaiset, silloin sitä ja tällöin tätä, itkettää ja ahdistaa, mutta kokoajan vähemmän. On hyvä että tulee iloisiakin asioita. Joidenkin tapahtumien vuosipäivät ovatkin jo hyvällä mielellä muistettavia. Voi miettiä "viimevuonna tähän aikaan.." ja ajatus on iloinen ja positiivinen.

Eilen muutin Raumalle, vuosi sitten tottakai, mutta eilen oli se päivä kun tulin tänne. Sekavalla mielellä, miettien mikä voi mennä pieleen, ja ajatellen että se todennäköisesti menee pieleen. Eniten mietin sitä millainen äiti osaan olla pojille yksinäni. Teinkö oikein ja jaksanko. Tulevaisuus oli pelottava ja epävarma. Mitään ei uskaltanut ajatella, ei ainakaan huomista pidemmälle. Pelotti että jotakin sattuu, joku menee taas kerran pieleen ja joudun luopumaan jostain rakkaasta. Mikään ei kuitenkaan mennyt pieleen, kaikki meni hyvin juuri kuten pitikin. Siskoni olivat vastassa, kaikki kolme. Ensin tuli Marja ja Riikka, kaaoksen ja pahvilaatikoiden keskelle Pyynpäähän. Ihmeteltiin, halattiin ja naurettiin, päätettiin lähteä syömään, eihän tästä tule mitään, laatkoita oli jokapuolella. Käytiin Rossossa, ilma oli aurinkoinen ja lämmin. Olisiko ollut yksi harvoista lämpimistä viimekesän päivistä. Kokoajan katselin ympärilleni, tämä on nyt minun kotikaupunkini, tuntui epätodelliselta, niinkuin monta kertaa viimeisen vuoden aikana. Takaisin "kotiin" mentyämme Jennikin tuli, ja Kalle, ruvettiin hommiin, laatikot siirtyivät oikeisiin huoneisiin, tehtiin listaa IKEAn reissua varten, juotiin kahvit ja sain tervetuliasilahjan, kaksi muumimukia, siskoilta ja äidiltä <3 tuntui hyvältä. Yöksi menin Riikan kanssa Jennin luokse, siellä vietinkin muutaman seuraavan yön, koska oma koti ei ollut valmis. Siitä alkoi vuosi ja yksi päivä sitten elämäni Raumalla ja Raumalaisena.

Tähänkin päivään 1.6. liittyy muistoja. Hassuja sellaisia, tavallaan ajattelen että tänä päivänä vuosi sitten oli nyt tuntemani loppuelämäni ensimmäinen päivä. En olisi uskonut jos joku olisi tämän minulle etukäteen sanonut, olisin varmasti nauranut hänen hassulle ajatukselleen. Niin, menin ensimmäistä päivää töihin täällä rannikolla. Aamulla, piti olla puoli yhdeksän paikalla, ja olinhan minä, ehkä hiukan etukäteenkin, koska en osannut arvioida aikaa, en edellisenä päivänä edes tiennyt mihin suuntaan auton keula pitää suunnata että pääsen työpaikalleni, onneksi siskoni tiesi ja työpaikka löytyi. En ollut ikinä ennen käynyt kyseisellä paikkakunnalla. Jännitti, piti olla ajoissa, olisi noloa myöhästyä ensimmäisenä päivänä koska ei löytänyt töihin :D. Varsinkin nyt naurattaa, kyseessä on niin pieni paikka, ja myymäläkin löytyisi vaikka silmät ummessa ! Niin siinä se sitten oli, soitin vielä että tulevat avaamaan oven, ja tulihan sieltä joku, se joku olikin sitten Sami. En voi sanoa että olisin ajatellut että kappas siinäpä minulle hyvä mies, minua lähinnä vaan pelotti, tuntui että kaikki olivat mukavia, ja ystävällisiä tuntui että olin tervetullut. Tuntui mukavalta ajatella tulevaa kesää siinä myymälässä. En olisi osannut arvataa että vuoden päästä samana päivänä kaikki on niin toisin.

Olemme tänään virallisesti poikien kanssa muuttaneet Samin luokse. Olemmehan toki täällä jo kohta kaksi kuukautta olleet, mutta virallinen osoitteen muutos tuli voimaan tänä päivänä. En ikinä olisi uskonut vuosi sitten että elämä voi olla näin mallillaan, että kaikki tuntuukin turvalliselta ja tulevaisuus valosalta. Minulla on käynyt valtava onni elämässäni, minä tapasin sen ihmisen joka minun pitikin tavata, juuri sellaiseen aikaan että se oli kummallekkin oikea. Minä sain tulevaisuuden takaisin, sain takaisin uskalluksen haaveisiin ja unelmiin, sain takaisin elämän.

Olen taas miettinyt miten oikein onkaan puhua vuoden suruajasta. Ei se suru katoa senkään jälkeen, mutta vuodessa ehtii keräämään iloisia muistoja, iloisia päivämääriä ja iloisia hetkiä. Enää erilaisiin merkkipäiviin ei niin voimakkaana vaikutakkaan suru ja ikävä vaan myös ilo ja onni. Vuosi on liian lyhyt aika unohtaa, koko elämä on, mutta vuoden aikana oppii hyväksymään paremmin ja voi taas antaa mahdollisuuden elämälle. Aika parantaa, hitaasti mutta varmasti. Minun onnellinen merkkipäiväni on 1.6. siihen ei liity surua, ikävää eikä pelkoa vaan toivoa ja iloa. Toivon jokaiselle menetyksen kokeneelle ainakin yhden iloinpäivän, toivon niitä satoja mutta yhdestä on hyvä lähteä rakentamaan hiukan iloisempaa almanakkaa.

Ihanaa alkavaa kesää jokaiselle kanssakulkijalle ja ihanaa lomareissua Jennille ja perheelle, samoin mukaan matkaavalle Sannalle perheineen, onnea ylioppilaille ja valmistuneille, onnea sinulle joka pääsit luokaltasi rimaa hipoen ja sinulle joka olit luokkasi paras. Onnea sinullekkin joka et ehkä selvittänytkään luokkaasi, nyt saat kaksi kuukautta nauttia kesästä ja jatkaa ensisyksynä uudella innolla. NAUTITAAN KESÄSTÄ satoi tai paistoi !



Kesälle , kippis ja elämälle myös !