Iltapäivälehdet hehkuttaa..

Eilinen meni hyvin, tänään olen ollut ärsyyntynyt. Ärsyyntyminen alkoi jo aamulla kun näin iltapäivälehtien lööpit jotka hehkuttivat miten julkkishenkilön vaimo oli pelastanut miehensä kuolemalta, kun mies oli saanut sydänkohtauksen. Olen vältellyt iltapäivälehtiä muutenkin Jannen kuoleman jälkeen. Inhoan sensaatiohakuisia lööppejä joitten takana kuitenkin on hyvin pieni juttu, ja useimmiten otsikko on irrotettu asiayhteydestä niin että koko idea muuttuu. Niin tälläkin kertaa. Ruokikselle mennessäni minun oli pakko ostaa lehti vain ja ainoastaan tämän uutisen takia. Siinä kerrottiin miten kohtaus oli alkanut tuntemuksilla johon vaimo oli soittanut sitten ambulanssin, varsinainen infarkti oli sitten tullut sairaalassa ja julkkiksemme oli päässyt pallolaajennukseen josta hän nettisivuillaan vitsailikin. Miten minusta tuntuu niin pahalta, miten olen niin herkkänahkainen?? Miksi heti ajattelin että mitä minä tein väärin kun en pystynyt pelastamaan ja auttamaan Jannea, miksi olin huonompi auttaja kuin kyseinen vaimo. Miksi en osannut ja pystynyt. Jutun luettuani tajusin tilanteen kokonaisuudessa olevan erilainen, mutta silti olo oli halju, on edelleen.. Äskettäin kun mietin asiaa alkoi itkettääkkin. Itkin sitä että yksi typerä lööppi on suistanut koko päiväohjelmani raiteiltaan ja nostanut ärsytyskynnykseni taas huippuun. En tahtoisi että tämä asia järkyttäisi minua näin, enkä sitä että moinen typerä lööppi vaikuttaa minuun näin kovin. Jokatapauksessa kyseisen lööpin takia olen tuntenut itseni aamusta asti epäonnistuneeksi. Minä en pystynyt pelastamaan Jannea, kukaan ei olisi pystynyt, mutta minä olin avainasemassa, soitin apua ja elvytin, mutta se ei riittänyt , lopulta päästin lähtemään ja hyvästelin rakkaani. Myös tässä julkkisperheessä tilanne voisi olla nyt todella dramaattisesti erilainen, siksi miehen vitsailut asiasta tekevät pahan mielen. Ymärtääköhän ihmiset jotka vuosien aikana saattavat saada useitakin infarkteja, että nämä "läheltä piti" tilanteista selviämiset ovat jokainen omia ihmeitään. Osaavatko arvostaa uutta mahdollisuutta? Harrastan itsekkin mustaa huumoria, mutta miksi tämän ihmisen twiittaukset ja naamakirja päivitykset saavat minut pahoittamaan mieleni. Ehkä sittenkin koen syyllisyyttä vielä kovasti siitä etten pystynyt auttamaan.

Sitten tulee kuvioon mukaan "kauhistelevat kanssaihmiset" ei ole yksi tai kaksi kertaa kun olen tänään kuullut ihmettelyjä.. "miten niin nuori" "se on kun ei pidetä itsestä huolta" , "kannattaisi huolehtia elämäntavoista" kaikki mahdolliset lausahdukset ja ilkeämieliset kauhistelut käytiin päivän aikana läpi.. Minua itketti, mutta hymyilin, teki mieli sanoa että myös 36 vuotias voi saada infarktin ja kuolla. Aina ei ole onnea matkassa. Eräs ihminen vertasi tilannetta hänen pahaan ihottumaansakin. Todellakin päivässä oli jaksamista. En kuitenkaan usko että kukaan huomasi ahdistukseni asiasta. Osasin olla sama hymyilevä ihminen kun aina ennenkin. Sisälläni kuitenkin myllersi ja taistelin jokaisen minuutin selvitäkseni voittajana työpäivästä. Selvisin, ja olen taas vahvempi. Mietin vaan kovasti miksi sitä pitää olla niin herkkä kaikelle, asioille joiden tietää olevan sensaatiohakuisia ja ikäviä. Miksi annan sellaisten kolauttaa omaa oloani. Miksi koen syyllisyyttä moisesta? Eniten olen jäänyt miettimään minkä takia ihmiset käyttävät energiaansa siihen että hakevat syyllisiä ja syytä kaikkeen.. Elämäntavoista, tottumuksista, kaikesta mahdollisesta. Koska ihmiset tajuavat että aina syytä ei ole, joskus vaan käy ikäviä asioita, joille ei voi tehdä mitään. Juorukellot aloittavat heti kun pienikin syy on. Otan asioita liian henkilökohtaisesti. Ei lausahdukset olleet tarkoitettu minulle, vaan ne olivat yleistä "löpinää" asiasta. Ihan turhaan niistä mieleni pahoitin , mutta silti pahoitin. Ihan kuin minua olisi arvosteltu, vaikka niin ei ollutkaan.

Mutta tästäkin selviän, ihan varmasti.. aion jutella aisasta läheisteni kanssa, ja ystävieni, ja sitten kaikki on taas paremmin. Lehdessä oli juttu myös toisen julkkiksen vauvan kuolemasta. Pieni tyttö kuoli loppuraskaudesta. Se ei kuitenkaan ollut niin kiinnostava uutinen , oli paljon pienempi juttu ja lööppi. Minua itketti sekin, ajattelin miltä tästä ihmisestä on mahtanut tuntua.. Mietin omaa elämääni. Mitä kaikkea minulle on tapahtunut, palasin kuitenkin myös tähän aamuun ennen kun olin lukenut lööppejä. Oloni oli iloinen ja heräsin hyvällä mielellä. Tällä hetkellä tuntuu että elämässäni on toivoa, eikä tällaiset pienet asiat muuta sitä tosiasiaa, että voin ihan hyvin. Lähinnä nämä vaan ärsyttävät koska annan niiden vaikuttaa elämääni. Ja minulla on kuitenkin ihminen jolle pystyin laittamaan viestin, miltä tuntuu, joku jota kiinnostaa.. Minä en ole yksin.

Olisi ihana jos ihmiset oppisivat kohtelemaan toisiaan hiukan lempeämmin ja paremmin. Ei arvosteltaisi niin kovin ja puhuttaisi pahaa. Välitettäisiin, rakastettaisiin, pidettäisiin hyvänä enemmän. Unohdettaisiin ilkeät ja ikävät asiat, ainakin hetkeksi. Mukavaa alkavaa viikkoa, välittäkää toisistanne!