Saako itkeä?

Maaliskuu on vaikea. Se ei yllättänyt kuitenkaan. Se yllätti että on jo kuudes päivä ja voin suhteellisen hyvin. Olen huomannut muutoksen itsessäni, kun 19. päivä lähestyy minun tulee tarve puhua, puhua ja puhua.. Kertoa Jannesta, kertoa meistä ja ennenkaikkea kertoa siitä miten Janne kuoli, mitä tapahtui sen jälkeen. Millainen oli minun ja poikien elämä maaliskuun 19. päivästä alkaen viimevuonna. Olen aina kertonut avoimesti mitä minulle on tapahtunut. Se helpottaa, eikä tule kiusallisia tilanteita. Itse en kiusaannu, mutta kanssaihmiset saattavat kiusaantua, kuolema on Suomessa jonkinlainen tabu, tai siihen suhtautuminen on hankalaa. Itse selviän huumorilla, välillä todella rajullakin mustalla huumorilla. Pääasia on kuitenkin että selviän, ja näen toivoa tulevassa. Uskon siihen että elämä voittaa, oikeasti.

Toinen ongelmakohta on itkuherkkyys. Itkettää kun kerron Jannesta. Kyyneleet saattavat yllättää kun jokin muisto tulee mieleeni. Entä jos itku tulee koulussa, miten ihmiset suhtautuvat, pitäisikö varoittaa että tulevat kaksi viikkoa ovat taakka hartioilla ja kivi sydämmessä. Miten kerron koulussa uusille ihanille ystävilleni, ja muillekkin luokkakavereilleni, että on joo vähän vaikeeta, juu itken ilman syytä, ja kyllä olen aivan täyspäinen enkä sekoamassa, on vaan liikaa muistoja ja liikaa elämän taakkaa juuri näillä viikoilla. Kohta olen taas oma itseni.Minkä takia on niin vaikea itkeä, miksi se pitää salata, miksi ei voi vaan antaa itkun tulla. Pelkäänkö kiusallista tilannetta, kun ystävä ei osaa tehdä mitään, pelkäänkö kasvojen menettämistä, mitä minä pelkään. Enhän minä menetä kasvojani, olen menettänyt rakkaani, aviomieheni, miksi siis pelkään itkeä ihmisten nähden. Saako itkeä, vai pitääkö itku salata? Pystyisitkö sinä kohtaamaan itkevän ihmisen? Kun kysyt minulta, mitä sinulle kuuluu ja vastaan "olen väsynyt, pelottaa, oksettaa ja itkettää.." kestätkö sinä sen, osaisitko suhtautua vastaukseen joka ei olekkaan "hyvää kiitos" ?

Viimeviikkojen aikana olen paljon miettinyt millainen ihminen on ihmiselle. Millainen minä haluaisin olla ja millainen todellisuudessa olen. Ei meistä kenenkään pään päällä ole sädekehää, ei edes likimainkaan, mutta toivoisin että jokainen meistä, myös minä itse, oppisi jättämään päivittäin jonkun ilkeän huomautuksen sanomatta, silmien pyörittelyn tekemättä, tai arvostelun arvostelematta.. Viimeaikoina olen kaivannut kovasti ystäviäni Varkaudessa, halunnut olla heikko ja itkeä Sanin eteisessä kuten viimekesänä, ystävän vieressä. Muistetaan että se ihminen jota arvostelemme, tai jota loukkaamme, voisikin olla rakas ystävämme, pitäisi muistaa että me tarvitsemme toisiamme, ihan jokainen meistä. Voisitko sinä olla ystäväni, voisinko minä olla ystäväsi?

Itse en selviä tulevasta ilman ystäviäni, läheisiäni, kaikkia teitä jotka olette minua tukeneet. Joskus kun silmät nauravat , itkee sydän, olisi päästettävä ihmiset oikeasti lähelle, kerrottava, minuun sattuu minun on paha olla. Auta minua!

Halauksia loppuviikkoonne. Huomenna on uusi päivä, ja sen jälkeen taas uusi. Hiiren askelin kohti maaliskuun 19. päivää, ja sen ohi.