Sieltä se sitten tuli, SE päivä.

Tänään ei tunnukkaan niin kivalta.. Aamulla kaikki oli ihan hyvin, ystävä piipahti kahvilla ihan extempore ilmoittamatta, ja tuntui että kaikki on ihan hyvin. Ilahdutti saada kahviseuraa Päivistä. Kokoajan alitajunnassa pyöri että mikä minulla on hätänä, olo oli levoton, mutta ajattelin että se menee ohi. No se ei mennyt, vaan kasvoi, Päivin lähdettyä piti jo ihan istahtaa alas kun tuntui että henki salpautuu. Mietin päässäni "ei nyt, nyt paniikkikohtaus ei saa tulla, pojat ovat kotona, en voi itkeä ja vajota maahan" mutta se tuli.. Minulla oli kännykkä kädessäni, miksi en soittanut Päiviä takaisin, hän ei ollut kaukana, olisi varmasti tullut jos olisin pyytänyt. Siinä minä istuin, keittiön lattialla, yöpuku päällä ja itkin. Pahaolo otti koko kehoni valtaan ja tuntui että vajoan lattian läpi johonkin syvään monttuun. Kokoajan päässäni ajatus "ei nyt, nyt ei saa, pojat huolestuvat". Voi kumpa olisi ollut joku joka olisi pitänyt minua sylissä ja rutistanut, kuiskinut korvaan että se menee ohi sinä selviät, edellisestä on aikaa, sinulla on monta hyvää päivää takana.. Tällä hetkellä kaipaan syliä enemmän kuin mitään. Minulla on niin ikävä.

Eilen pohdiskelin sitä miten helpolta kaikki alkaa tuntua ja tuntuu kun lapset on terveitä. Viimeyönä ei uni tullut, kuuntelin rauhallista musiikkia ja vähän muunlaistakin, olo oli levoton, ja tiesin että nukkuminen ei onnistu. Kuuntelin Jerryn yskää omassa huoneessaan, mietin joko on aika lähteä lääkäriin kun allergioiden takia astma yskä vain yltyi, aamuyöstä annoin toisen annoksen lääkettä, avaavaa ja antihistamiinia, ja poika oli aamulla edelleen turvoksissa ja silmät punaisena. Tuntui lämpöiseltä vaikka kuumetta ei varmaankaan ole.. Päätin että tänään jäädään kotiin, Jerry ei voi mennä ulos siitepölyn takia, joten ei voi mennä hoitoonkaan. On saatava paremmat lääkkeet. Mietin että miten minä selviänkään, kenelle minä soitan, kuka kuuntelee töiden jälkeen millainen päivä meillä on ollut kun Jerry on "kipeänä", kuka ottaa osansa huolehtiakseen arjesta? Ennen olisin voinut mennä hetkeksi nukkumaan kun Janne tulee kotiin.. Olen nukkunut yöllä kaksi tuntia ja olen aivan poikki, minun on kuitenkin pakko hoitaa tämänpäiväinen arki, ihan yksin. Kukaan ei ole jakamassa huolta "kipeästä" lapsesta, kukaan ei ole päättämässä kannssani milloin on aika mennä lääkäriin. Minusta tuntuu että ketään ei kiinnosta. Vaikka se ei ole totta, ystäviäni, läheisiäni varmasti kiinnostaa, mutta haluaisin jakaa asian Jannen kanssa, Jerryn isin kanssa, ja hän ei ole täällä, ja minun on paha mieli.

Selviän tästäkin, tämä on se askel taakse kun on menty jo kolme eteen, tiesin tämän hetken tulevan, ja näitä tulee vielä monta. Mutta silti se satuttaa. Haluan että joku jakaa kanssani arjen, lasten sairastelun, tukee ja auttaa, iloitsee kun pojat oppivat jotain uutta, Haluan että se joku on Janne, vain Janne olisi voinut ajatella pojista samalla tavalla. Haluaisin että meitä olisi vielä kaksi. Haluaisin syliin, ja itkeä pahan mielen pois ja silti minun on vaan jatkettava ja jaksettava. Epäreilua!!

Olen iloinen kuitenkin siitä että jopa yön tunteina minulla on ollut "seuraa" , päivin, illoin ja vaikka yöllä on olemassa ihmisiä jotka välittävät, pohtivat, kuuntelevat, ja kun päivä muuttuu paremmaksi, se auttaa jaksamaan, tietoisuus siitä että vaikka olen yksin en ole aivan yksin. Ja yksinäisyyttäkin on niin monenlaista, minun yksinäisyyteni on vain yksi lajiaan. Kiitos ystäväni että välitätte <3 ! Ja täältä minä taas ponnistan montun pohjalta kohti aurinkoa. Tämä on vain hetki elämästä, tulee se parempikin hetki.

Anna rakas hali.

Eilen oli tosi mukava ilta. Päivällä sain hirveesti tehtyä hommia, talvivaatteet on laatikoissa ja parit haalarit narulla kuivumassa, mutta suurimmaksi osaksi muuttoa odottamassa. Tänään on vuorossa autotallin raivausta ja kaatopaikkakuorman tekoa. Olen tehnyt itselleni aikataulun.Kellonajoilla ei niin ole väliä vain sillä että tietyt asiat tulevat tehtyä sen tietyn päivän aikana. Olen alkanut organisoimaan elämääni, hyvä minä. Eilen mietin moneen kertaan, että miten mukava onkaan kun saa olla yksin. Tarkoitan sitä että on mukava olla ihan vaan perheenä, minä ja pojat. Ei ole apua päiviin, siivouksiin, muuttoon.. Saan sitä kyllä jos vain pyydän ja olen pyytänytkin, mutta on ihana olla YKSIN ja alkaa katsella että millaista tämä arki nyt sitten on tällaisessa tilanteessa kun yhtäkkiä on kolmen lapsen yksinhuoltaja. Ei se oikeastaan ole ihan mahdotonta. Vaikka tietysti on nyt helppo sanoa kun pojat ovat terveinä, ilma on hyvä ja mieli korkealla, mutta vakaasti olen sitä mieltä että me selviämme kyllä, elämämme on alkanut kääntyä jo uusiin uomiinsa, alkaa tulla uusia tapoja, meidän perheen juttuja. Saan pojat ihan ajoissa nukkumaan, laitan ruuat, pesen pyykit, luen iltasadun, ihan sitä samaa arkea jota jokainen lapsiperhe tekee. Ilman isiä mutta kuitenkin.

Olen miettinyt myös paljon sellaista asiaa kun avioero. Seuraillut eronneita ihmisiä ja kuunnellut naisia jotka on jätetty, yhtäkkiä ilman varoitusta. Siihen verrattuna minulla on helpompaa yhteiskunnassa ja oman itseni kanssa. Ikäiseni ihminen tai vanhempikin kokee erossa usein että "ei kelpaa kellekkään" on todisteltava että on kaunis, saa jonkun, pärjää, pitää hakemalla hakea uutta kumppania. Minun ei tarvitse, kukaan ei oleta että teen niin eikä sitä minulta vaadi. Saan olla rauhassa. Minä sain kertaalleen jo kaiken, ja minä menetin sen mitä olin saanut. Mutta minä saan olla ja surra rauhassa. Olen hyvin sinut itseni kanssa, ulkonäköni on ok, ja päivä päivältä olen tyytyväisempi koska elämäntapamuutos on vähentänyt huomattavasti kiloja ja ne putoavat yhä, minun ei tarvitse todistaa olevani haluttava ja kelpaavani, minä olin ja kelpasin, juuri sille ihmiselle jota tässä maailmassa eniten rakastin ja rakastan. Joka oli minulle se oikea. Ei tarvitse hakemalla hakea tilalle ihmistä, ei halua edes, koska siihen tilalle ei voi kukaan tulla, ei vaikka aika kuluisi, Janne oli se oikea, kaikki Jannen jälkeen olisi niitä toisia vaihtoehtoja.  Ei välttämättä huonoja tai vääriä vaihtoehtoja, maailmassa on paljon ihania ihmisiä, ehkä minullekkin on vielä joku. Mutta se joku oli olemassa tai ei, ei ole Janne, joka oli se oikea. Kaipaan kuitenkin paljon asioita jotka olivat itsestäänselvyyksiä parisuhteessa, joita en ikinä enää pidä itsestäänselvyytenä, eniten kaipaan läheisyyttä. Kaipaan että saan käpertyä Jannen kainaloon illalla ja katsella leffaa, sarjoja tai vaikka jalkapalloa, nyt kävisi vaikka jalkapallo, jos vaan pääsisin viereen. Läheisyyden kaipuu yltyy iltaisin, kun pojat nukkuvat ja alkaa se oma-aika. Siihen alkaa tottua pikkuhiljaa, mutta silti ikävöin läheisyyttä. Ja niinkuin minulle sanottiin muutama ilta sitten, ei kannata tottua, kannattaa kaivata läheisyyttä. Joten minä kaipaan, kaipaan sitä omaa kainalopaikkaa, kaipaan Jannea. Iltaisin minun on ikävä.

Eilen illalla minulla oli seuraa. Sani tuli jo ennen poikien nukkumaan menoa ja jäi vielä sen jälkeenkin. Meillä oli hauskaa. Naurettiin miehille, itsellemme, elämälle, vaikka mille. Sani jutteli omista asioistaan, ja minä kerroin minun juttuja, myös minun ja Jannen juttuja ja se tuntui luonnolliselta ja hyvältä. Nauroin miten "nalkutin" Jannelle pikkujutuista ja mietin että olisi voinut olla sanomattakin ja toisaalta taas nauroin sille mielikuvalle kun Janne hyvin selkeästi antoi mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja kun sain asiani selväksi totesi vaan " anna rakas hali ja tuu kaikkuun" , sillätavalla Janne reagoi minun nalkutukseeni, tuskin edes kuuli mitä sanoin. Aina kaikki riidat päättyivät tuttuun lauseeseen "anna hali". Se on ehkä se suurin syy siihen että meillä ei jäänyt mitään sanomatta. Elimme ihanaa arkea, kaikkine arjen askareineen, riitoineen, hyvine hetkineen. Mutta me rakastimme, koko sydämmestä, emme menneet riidoissa nukkumaan, kumpikin tiesi miten tärkeä ja rakas toinen on, emme pitäneet koskaan itsestään selvyytenä onneamme. Olemme kokeneet kovia asioita ja suhdetta ravistelevia asioita liittomme aikana ja kaikesta selvisimme, voittajina ja yhdessä. Meillä oli hyvä vuosi takana, paremminkin hyvät kolmevuotta.. vai oliko niitä neljä.. meillä meni siis loistavasti. Erosimme pakon sanelemana, ja sillä hetkellä elimme ja olimme vain toisiamme ja perhettämme varten. Ei ole kauniimpaa hetkeä lähteä, eikä parempaa aikaa, kuin se jolloin kaikki on hyvin tai loistavasti. Minulle jäi vain kauniita ja hyviä asioita kerrottavaksi, ei katkeruutta tai kaunaa. Janne tiesi miten rakastin, ja minä tiesin miten Janne rakasti ja voin kertoa sen pojillekkin yhä uudestaan ja uudestaan, Janne rakasti poikiaan, oli suorastaan hulluna heihin, ja Janne rakasti Jonnia. Meidän perheessä rakastettiin ja se kerrottiin, halattiin, elettiin.. Ja sitä haluan jatkaa. Haluan halata poikia, pitää sylissä, kertoa miten rakastan heitä. Miten tärkeitä he ovat. Haluan jatkaa siitä yksin mihin Jannen kanssa jäimme. Ja joka hetki Janne on minun mukanani, elämässäni, sydämmessäni.

Kiitos lukijani <3 että jaksatte kulkea tätä matkaa ja lukea pohdintoja kanssani, kiitos kommenteista täällä ja muualla, kiitos ystävilleni, kiitos Sinulle. Muistakaa rakastaa, muistakaa kertoa se toisillenne, riidelkää riitanne mutta muistakaa myös sopia ja halata. Olette kaikki arvokkaita.

Saanko esitellä, siskoni Jenni!

Aina on hyvä pitää mielessä muutama elämän perusasia kuten "itseäni olen kiittänyt ja kiitosta on riittänyt" , mutta haluaisin tässä kaiken arkisen ja päiväkohtaisen bloggaamisen ohella taas nostaa esille muitakin koko tilanteeseen liittyviä ihmisiä, asioita, huomioita ja havaintoja, ihan vaikka vaan pieninä palasina. Pikkuhiljaa käydä läpi myös erilaisten tilanteiden ja henkilöiden vaikutus elämässä.

Kukaan joka tuntee siskoni Jennin, ei varmaankaan ole yllättynyt kun kerron että Jenni juuri on ollut tässä kaaosmaisessa tilanteessa jota elämäksi kutsutaan "operaatio aivot" . Sellainen Jenni vaan on, jos asiat ei suju ja muilta ei onnistu niin Jenni hoitaa. En tiedä miten raskasta se hänelle itselleen on, vai tuleeko se niin luonnostaan. Jenni osaa setviä ihmisten välisiä suhteita, olla tukena vieressä, hoitaa jos ei itse pysty, lausahdus minkä Jenni sanoi tullessaan Jannen kuolemaa seuranneena perjantaina luokseni, kun hän pohti tilannettani, ja ihmisten käytöstä, saa vieläkin hymyn huulilleni "Mulla ei o kiviäkään kiinni, me hoidetaan tää asia ens viikolla jos se ei muuten hoidu.." . Sellainen Jenni on. Ja tätä ei pidä ymmärtää väärin, Jenni on äärimmäisen empaattinen ja tunteva ihminen, Jennin oikeuden taju on järkähtämätön, ja organisointi kyky on loistava. Jenni laittaa asiat järjestymään. Joskus väsyneenä ja laiskana ennen tätä kaikkea, olen miettinyt että miten Jenni aina jaksaa touhuta, puuhata, harrastaa lasten kanssa, harrastaa itse.. RAIVOSTUTTAVAA miksi en minä :D! Ja nyt olen huomannut että meissä jokaisessa on tietyntyylisiä vahvuuksia jotka saattavat jossain asiassa olla ehkä rasittavia, mutta ne pääsevät kriisin keskellä oikeuksiinsa. Olen miettinyt monesti miten Jenni on ehkä saanut tämän taidon lahjaksi jo ennen syntymäänsä, ehkä hänestä piti tulla juuri sellainen Jenni juuri siksi että me ja minä selviäsimme tästä hänen avullaan. Minulta otettiin pois se ihminen johon nojasin ja luotin hädän hetkellä ja joka järjesti kaiken, mutta minulle annettiin tilalle jotakin aivan yhtä arvokasta, minä sain Jennin. Minulla on edelleen ihminen johon nojaan ja luotan, jolle uskallan sanoa ja kertoa. Minä en olekkaan yksin.

Meillä on siskojen kesken todella hyvät välit, ja meillä kaikilla on omat vahvuutemme, ja samalla heikkoutemme. Yhdessä täydennämme toisiamme ja meistä tulee niin tiivis yksikkö että kestämme mitä vaan. Me itkemme, nauramme, väittelemme, olemme hiljaa, juomme viiniä, suunnittelemme juhannusta, yhteisiä illanistujaisia, kahvihetkiä. Olen miettinyt että pitääkö aina tapahtua jotakin ikävää että huomaa mikä on todella arvokasta.. Ei pidä minulle on ollut aina selvää miten korvaamattomia ja arvokkaita siskoni ovat, mutta elämänmuutos, valtava sellainen saa huomaamaan heidän vahvuutensa elämässä.. Miten toimii ihminen joka rakastaa toista, sen toisen puolesta kun ei vaan jaksa, näin tutustuin siskooni nimeltä Jenni <3 uudella tavalla, eri suunnalta, ja tämän jälkeen aina sydämmessäni on varattuna paikka Jennille, sitä paikka ei voi kukaan viedä, se on hänen paikkansa, aivan Jannen vieressä jopa hiukan limittäin ja lomittain Jannen kanssa, siellä sijaitsee siskoni Jenni.

Aurinkoinen päivä!

Huomenta, aurinko paistaa, kahvi on keitettynä, odotan ystävää aamukahville. Minulla on hyvä mieli. Eilen oli kiva päivä, kävin kaupassa, ostin itselleni hajuvettä, koska olin sen ansainnut, kävin haudallakin VIIDENpäivän tauon jälkeen ja ilahduin miten kauniita kukat vieläkin olivat, Vein uuden kimpun mutta vanhat jätin vielä myös, ne olivat aivan kuin uusia. Mieli oli hirmu hyvä kokopäivän. Olen huomannut pienen edistysaskeleen itsessäni, tajusin että muutamaan aamuun aamuherääminen ei ole ollut enää niin vaikeaa. Toki minua väsyttää kun illat tuntuvat vaan venyvän, mutta aamulla kun avaan silmäni alan miettiä "mitäs tänään olikaan.." ja sadasosasekunnissa ei iske se karu totuus mitä on tapahtunut. Tiedostan sen jo herätessäni, ja se tuntuu luontevalta. Näin on tapahtunut ja se on osa elämääni. Voihan se olla että niitä "shokki-aamuja" tulee vielä, mutta luulempa että tämä on ensimmäinen iso askel asian hyväksymisen ja sisäistämisen kannalta. Tajuan ja ymmärrän heti aamulla asian ja samalla pohdin mitä kello on, mihin aikaan poikien on oltava pukeissa, ehdinkö meikata heti vai myöhemmin.. arkisia asioita. Minua ei ole vedetty heti herättyäni takaisin suon pohjaan, vaan nousen ja alan "normaaleihin" aamutoimiin.

Pienissä asioissa näkyy se miten elämä kantaa. Niitä ei huomaa heti, ne huomaa sattumalta kun niin on tapahtunut jo hetken aikaa. Oli hirveän helpottavaa tajuta ja ymmärtää että selvisin ilman suurempia omantunnon tuskia, vaikka en useaan päivään käynyt haudalla, ja että aamut ovat alkaneet helpottumaan. Uskon iltojenkin helpottuvan kun ei tarvitse pelätä niin kovin aamuja. Myös toissailtainen oli vapauttavaa, kun annoin surun tulla, ovista ja ikkunoista, annoin sen tulla ylle ja lyödä maahan. Huomasin että ei siinäkään ole pelättävää, selvisin siitä ja selviän uudestaankin. Suru saa tulla, ja surun jälkeen jatkuu elämä, se ei minulle pärjää vaikka miten yrittäisi, minä en enää pelkää niitä tunteita ja sitä kipua. Huomasin että selviän, olin yksin, tai perheeni kanssa, ja minä selvisin, selviän vastaisuudessakin. Pakkasin eilen Jannen tavarat, siinä isona apuna oli Ninnu. Ehkä suurempana kuin hän osasi arvatakkaan. Hän mietti monta kertaa että eihän hän nyt osaa tehdä mitään.. Ehkä ei, mutta ilman häntä olisin jämähtänyt valokuvien kanssa tunneiksi lattialle itkemään, tai pukenut Jannen vaatteita päälleni, nyt asia on hoidettu, ja samalla pakattiin olohuoneen tavaroitakin. Muutto on siis käynnistynyt.

Tulevaisuus ei ole enää niin iso mörkö mitä se oli.. Minulla oli eilen ja tuntuu olevan tänäänkin hyvä päivä. Hyvään päivään kuuluu myös huonoja hetkiä, itken lähes joka päivä, mutta se ei tarkoita sitä etteikö päivä pääsääntöisesti olisi hyvä. Olen iloinen ihmisistä jotka ovat viimepäivinä naurattaneet minua, ja olen iloinen kun huomasin osaavani nauraa ja hymyillä kokoajana enemmän ja enemmän. Jaska sanoi illalla että "nauraisit äiti aina noin paljon" <3 lapsenikin huomaavat minussa tapahtuvaa muutosta. On ihana kun saa nauttia auringosta, keväästä, kahvihetkistä ystävien kanssa (tulisipas se Anne nyt jo :D) ja siitä kun luonto herää henkiin, nauttia siitä miten hienoa tämä elämä kuitenkin on ja miten paljon minulla on sille vielä annettavaa ja sillä minulle.

Pitäkää huoli toisistanne, ja nauttikaa tänään, täysin rinnoin, kesä on tulossa!!

Onko viisasta kirjoittaa?

Tämä blogin kirjoittaminen on mietityttänyt itseäni, ja se on mietityttänyt muita.. Lietsonko itseäni huonoon oloon kirjoittamalla, tai auttaako se.. Tätä asiaa olen psykoterapeuttini kanssa käynyt kovasti läpi, reaktioitani, jotka saavat kirjoittamaan, tai olemaan kirjoittamatta. Lopputuloksena on se että on hyvä että kirjoitan, saan asiat pääni sisältä ulos, ihmisten nähtäville. Olen aina ollut huono puhumaan tunteistani, minua hävettää itkeä julkisesti, sanon "kaikki on hyvin" "päivä kerrallaan" vaikka mikään ei ole hyvin ja päivät tuntuvat vuosilta. Kirjoittamalla saan sanottua mitä oikeasti tunnen. Ehkä se on säikäyttänyt ihmisiä, saanut ihmiset ajattelemaan että lietson itseni pahaan mieleen ja kirjoitan, tai kirjoitus lietsoo minut epätoivoon. Niin ei kuitenkaan ole, kirjoitan niistä tunteista joita minulla oikeasti on, ja se on hyvä, jos niitä ei muuten saa ulos saan ne kirjoitettua itsestäni ulos, se ei satuta ketään, sen ei pitäisi loukata ketään, se on se mitä minä tunnen. Terapeuttini sanoi jutellessamme aiheesta, että joidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää mitä käyn läpi ja he ehkä ajattelevat että teen pahaa itselleni, ja vellon pahassa mielessä kun kirjoitan itkusta, epätoivosta ja ikävästä. Minusta on aivan ihanaa että ihmisten on vaikea ymmärtää, se kertoo että heillä asiat ovat paremmin, he eivät ole joutuneet käymään niitä tunteita läpi. Jokainen kohtaa menetyksiä elämässään, jokainen saa kärsiä elämässään, jokainen selviää omalla tavallaan. Minä kirjoitan kun en osaa asioista muuten puhua. Edes näin saan ihmiset ymmärtämään mitä sisälläni tapahtuu. Olen näiden viikkojen aikana tullut useasti vääriymmärretyksi, minua on tulkittu sanoilla "pahin taitaa olla takana" sellaiset ihmiset ovat sanoneet ja miettineet näitä jotka ovat vaan nähneet minua muutaman kerran eivät lukeneet tekstejäni. Siksi on äärimmäisen tärkeää että edes osa ihmisistä tietää mitä minulle oikeasti kuuluu, olen todella hyvä näytteliä, harvoin romahdan kaupan kassajonossa tai muuten julkisella paikalla, kotona romahdan yksin, pimeässä ikäväni kanssa. Hymyilen ja kerron kaiken järjestyvän, vaikka en edes itse usko siihen. Annan ristiriitaista viestiä ympäristölleni, kaikki on hyvin ja sitten ei olekkaan.. ehkä siksi olen saanut kommentteja siitä että onko tämä sittenkään viisasta, ihmiset ehkä ajattelevat että pahaolo tulee vaan kirjoittaessa. Totta on että kun kirjoitan, itken paljon, mutta myös nauran, käyn vaikeita kipeitä asioita läpi, mutta jälkeenpäin tunnen oloni helpottuneeksi ja väsyneeksi, se siis myös auttaa minua. Tulipahan taas sanottua mitä oikeasti kuuluu. Ystäväni, läheiseni, kanssakulkijani tietävät mitä MINULLE kuuluu ilman että minun tarvitsee asiaa kasvotusten käydä läpi.. Se helpottaa oloani, he tietävät ja se on hyvä. He tietävät myös että jos kirjoitan hyvästä mielestä, sekin on totta, ja he voivat luottaa että silloin minulla on ollut parempi päivä. Haluan kirjoittaa ja jatkan kirjoittamista niin kauan kun siitä on minulle apua kuitenkin. Blogini on edelleen julkinen ja sellaisena haluan sen pitää. Ehkä joku jolle sattuu samanlainen tilanne löytää tekstini ja saa lohtua. Eniten itseäni lohduttaa kun saan tietoa miten, mitä ja miksi käyttäydyn niinkuin käyttäydyn, ja että se on normaalia vaikka itse luulen tulleeni hulluksi.

Heli ja Nanna kävivät eilen <3 kiitos heille siitä, se merkitsi minulle paljon, juttelin asioista, kerroin mitä tapahtui, taas kerran palasin siihen maanantaiaamuun ja huomasin että edelleenkään en voi asiasta kunnolla puhua. Kyyneleet nousevat pintaan, kurkkua kuristaa ja yritän kasata itseni. Näen kuitenkin että ystävänikin itkevät, voi miten se helpottaa, minäkin ehkä voin itkeä, ei haittaa vaikka he näkevät. Puhumme erilaisuudesta, erilaisista perheistä, vaikka mistä, tunnen saavani "vertaistukea" vaikka en sanan varsinaisessa merkityksessä vaan vähän eritasolla. Puhumme paljon lapsista, lasten ennakkoluulottomuudesta, ja mietin että tosiasiassa ennakkoluulot, pelot, asenteet ovat aikuisten juttu, lapset ovat avoimia, ennakkoluulottomia, samalla kovin viisaita. Aikuinen ajattelee "mitähän nuo ja nuo meistä ajattelevat" lapsi ei sellaista ajattele, asenteet tulevat aikuisilta. Toivoisinkin itse osaavani kasvattaa lapseni niin että ennakkoluulot ja ennakkoasenteet eivät kuuluisi heidän elämäänsä. Että he oppisivat pitämään kaikista ikään, sukupuoleen, ihon väriin, mihin tahansa ihmisen ominaisuuteen viittaavasta, huolimatta, sellaisesta mille tämä ihminen ei voi mitään. En halua kasvattaa lapsiani hyväksymään kaikkea ehdoitta, haluan antaa heille vaan avaimet avarakatseisempaan elämään. Eilen olen miettinyt kovasti, sitä että nyt kasvatan lapseni yksin, ilman isää, mietin mitä Janne olisi halunnut, mietin miten haluan heidän kasvavan, millaisiksi lapsiksi, ja samalla lämmin läikähdys käy ahdistuksen keskellä.. Huomaatteko, minä suunnittelen myös tulevaa, suunnittelen sitä millaiset eväät haluan lapsilleni elämäänsä antaa. Kaikki ei ole kiinni tässä hetkessä, ja ahdistuksessa, osaan ajatella myös tulevaa.

Kiitän kaikista ihanista ja niin erilaisista ystävistäni <3 monella on ollut rankkoja aikoja, mutta he ovat selvinneet, jotkut joutuvat selvittämään taustojaan jatkuvasti, joitakin pidetään suurennuslasin alla, minä kuitenkin olen onnellinen jokaisesta teistä, teitä on monenlaisia, ja moneen junaan, ja minä olen saanut tutustua teihin <3 kiitos siitä.

Salivaatteet kuivaa narulla!

Olen ollut urhea nainen tänään.. Olen tehnyt Jannen muistolaakon valmiiksi, minulle ja pojille, sinne löysi tiensä myös meidän vihkiraamattu, jotakin Jannen lempivaatteita, hautajaiskortit., kirjoja, levyjä, Jannen tauluja, vaikka mitä.. Se on nyt valmis ja siinä ovat kaikki ne asiat jotka minua muistuttaa Jannesta, muistuttaa siitä millainen mies ja isä Janne oli, muutenkin kuin vaan että "paras mahdollinen" meille. Siinä on asioita ja esineitä joilla jokaisella on oma tarinansa, joista jokaisessa elää muisto Jannesta. Voin kertoa milloin se nimenomainen esine on saatu tai hankittu, koska isi piti tuota korua, passista voin näyttää että isi oikeasti oli, ihan elävä ihminen joskus, ei vaan muisto sydämmessä. Hänellä oli henkilötunnus, puhelinnumero, oma puhelin, kaiken sen voin näyttää pojilleni ja kertoa asioita isästänsä, minun rakkaimmasta, heidän rakkaimmastaan. Urakka oli sydäntärepivä ja ahdistava mutta se on nyt tehty, minä selvisin. Mitä sen on väliä että nyt itken täällä koneen takana ja mietin ja suren ja koen pakokauhua ja pelkoa, minä tein sen ja selvisin voittajana.

Toinen iso asia mitä tein.. Pesin viimein Jannen salivaatteet, ne ovat olleet koskematta Jannen kuolemasta asti, kassi on kerran siirretty suojaan ihmisiltä mutta sen jälkeen se on ollut koskematon. Niissä oli konkreettisesti se mitä Janne oli.. tänään otin vaatteet kassista, itkin kun laitoin koneen pyörimään, itkin kun kävin laukkua läpi, löysin kisaohjelmia, löysin suunnitelmia seuraaviin kisoihin, kaikki Jannen itsensä kirjoittamina, niin elävinä. Voi miten ylpeä olin Jannesta, sen lisäksi että Janne oli minulle hyvin rakas, olin myös ylpeä miehestäni, ja olen edelleen. Janne oli minulle koko maailma ja minä olin hänelle, sellaista saa kokea vaan harvoin. Kun ripustin salivaatteet narulle kuivumaan mietin että viimeisen kerran ripustan narulle jotakin Jannelle kuulunutta, nyt kaikki on pesty ja huomenna laitettu myös sivuun. Iso askel eteenpäin..

Olen miettinyt taas kerran paljon luopumista.. miten surutyö on sarja luopumisia toinen toisensa jälkeen.. Luopumista tutusta elämästä, mutta samalla luopumista myös konkreettisista asioista, luopumista toisen tavaroista, luopumista kaikesta. Kaikki muuttuu koko elämä, ympäristö muuttuu kaikki on toisin, silmänräpäyksessä elämä muuttuu ja saa uuden suunnan vaikka sitä ei haluaisikaan. Jossain kohtaa luopumisen lisäksi tulee jonkun uuden saaminen tilalle.. uusi ystävä, uusi koti, uusi elämä.. Kaikki ei ole eikä saakkaan olla vaan luopumista, jossain kohtaa asia nimeltä ELÄMÄ tulee taas jostakin nurkantakaa kuin varkain, siihen uskon ja luotan sen avulla jaksan. Elämä auttaa eteenpäin kun itse ei edes huomaa, aika parantaa, kyllä se siitä.. niin kaukaista vielä mutta lohdullista.

Tänä iltana, ensimmäisenä iltana keskenään poikien kanssa,, en ole yksin vaan pienet pojat ovat täällä, nukkuvat sängyissään, minulle ei tullut ketään illaksi kylään.. tänä iltana aion antaa surun ja kyynelten tulla, tänä iltana annan kivun musertaa alle, tänä iltana ajattelen Jannea, kaipaan ja itken, tänä iltana yksin, annan kaiken tulla ylitseni, tänä iltana olen päättänyt olla pelkäämättä sitä kipua ja pahaa oloa.. tänä iltana min olen vielä kerran rohkea tälle päivälle.

Suunnittelua

"Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" , niinhän se on, nyt on aika ajatella muuttolaatikoiden täyttämistä.. Tänään aion tehdä "Jannen laatikon" mihin kerään Jannen levyjä, tauluja, palkintoja, kaikkea konkreettista Jannesta, pojille katsottavaksi sitten joskus. Laatikon joka laitetaan vaatehuoneeseen, helposti saataville.. Aloitin jo ja sinne menivät adressit, lompakko, passi, työkortit.. vielä sinne menee paljon tavaraa, ja joka tavaran kohdalla sydämmeen sattuu ja ikävä kouraisee. Tämä on se asia minkä haluan tehdä aivan itse yksin, miettiä mitä haluan Jannesta jättää pojille muistoksi, missä konkretisoituu se millainen Janne oli, kuka isi oli. Se on koko pakkaamisen vaikein vaihe.. Sitten seuraa osa kaksi, Jannen vaatteet.. Siihen olen saanut jo apulaisen. Ninnun kanssa sovimme että maanantai-iltana tavalla tai toisella Jannen tavarat pakataan.. Osa laatikoihin säilytykseen, että ne voi laittaa pois kun sen aika on, vielä ei ole, mutta joskus.. Jokatapauksessa niitä ei kukaan tarvitse ne voi pakata jo nyt. Rikkinäiset vaatteet jätesäkkiin ja roskikseen.. En tiedä pystynkö itse tavarat pakkaamaan, siksi etukäteen sovittu on hyvä vaihtoehto, sovimme että se on tehtävä jos minä en tee sitä Ninnu tekee, huomenillalla olen käynyt läpi Jannen vaatteet ja henkilökohtaiset tavarat. Voi kun olisi jo se hetki että se olisi tehty.

Sen jälkeen kun "Tapaus Janne" on saatu laitettua laatikoihin , helpottuu pakkaaminen.. Arkisten tavaroiden pakkaaminen on helpompaa, ne olivat ennen Jannen kuolemaa käytössä, mutta ovat olleet sen jälkeenkin. Ne ei ehkä aiheuta itkua joka käänteessä..Tiedän että edessäni on elämäni vaikein pakkaussavotta, toisaalta toivon että se on myös viimeinen. Josko minun tuleva kotini olisi minun lopullinen kotini, ehkä en enää kerää tavaroita pahvilaatikkoon muuttaakseni taas jonnekkin, ehkä asun koko elämäni Raumalla, kauniissa kodissani, ehkä tämä on viimeinen pinnistys entistä elämää ja ehkä sitten aloitan päivä kerrallaan uuden elämän.

Janne tulee olemaan vahvasti elämässämme läsnä aina. Juhlien aikaan käyn läpi mitä tehtiin isin kanssa, kerron millainen isi oli, olen huomannut iltaisin sängyssä katselevani Jannen kuvaa, käyväni läpi kasvojen piirteet, korvien mallin, sormet jopa varpaat ja jalanpohjat, Jannella oli ihanat jalanpohjat <3 hassua millaisia asioita sitä miettii.. Kävin eilen yöllä mielessäni taas kerran läpi kaikki Jannen piirteet, mietin miltä hän tuoksui illalla vieressäni ja taas itkin.. Pelkään näyttää miten paha olla minulla on, en näytä sitä päivisin ihmisille, en edes läheisille, illalla ja yöllä käyn läpi kaipuutani ja ikävääni, juttelen Jannelle, kysyn miksi ja kukaan ei vastaa, odotan niitä hiljaisia hetkiä ja kuitenkin pelkään, pelkään sitä tunnetta mitä muistot nostavat pintaan, ja kuitenkin haluan muistaa. Voi miten ikävä minulla onkaan..

En haluaisi suunnitella taas seuraavaa tapausta.. Ensin suunnittelin hautajaiset, sitten pidin ne, sitten suunnittelin ja järjestelin asuntoasioita, sen jälkeen oli vuorossa työpaikan vaihtoasiat, eläkkeiden hakemiset, vakuutukset, perunkirjoitukset, kaikki mikä liittyy kuolemiseen, sitten selvisin vapusta ja Jannen synttäreistä, sen jälkeen oli vuorossa nämä Jaskan synttärit ja juhlien järjestely, nyt aloitan muuton järjestelyn. Olen aivan loppu, miksi ei vaan saa maata sängyssä ja surra ihan rauhassa, kamalasti järjestettävää, hoidettavaa huolehdittavaa.. KIITOS perheelleni.. Jennille, Marjalle, Riikalle ja äidille, mistään ei olisi tullut mitään jos te ette olisi organisoineet.. Kiitos ystävilleni. Tunnen pakokauhun nousevan kun ajattelen tulevaa viikkoa olen YKSIN miten siitä selviän?? On niin ikävä..