Jumissa!

Tuntuu että kaikki on jumissa, mihin mennä, mitä tehdä, odotus ilmassa on käsinkosketeltavaa.. Mieli on hirmu levoton, huolestuttaako joku, vai mikä nyt on. Asiat eivät mene eteenpäin en osaa tarttua mihinkään, kaikki tuntuu vaikealta ja hankalalta. Elämäni on jumissa.. Juuri tänäpäivänä, aivan lukossa ja joku heitti avaimen pois. Se joku saisi tulla avaamaan tämän lukon että tietäisin mitä tehdä ja minne mennä, joku voisi tulla kertomaan mitä kuuluu tehdä, kun ei ole hyvä olla missään. Ei minua itketä, eikä kyllä nauratakkaan, ei tunnu oikein miltään ja silti levottomuus on kokoajan täällä. Mistä tämä kaikki johtuu, muutosta, elämästä, mistä ihmeestä tämä umpisolmu on saanut alkunsa. Raivostuttaa jopa, kun tekisi mieli huutaa, mutta kun ei tiedä mille huutaa. Katselin Jannen kuvaa.. mietin mielessäni, että voisiko Janne ratkaista tämän ongelman ja umpisolmun.. Voisihan Janne, jos olisi täällä, minä en nyt tänäpäivänä olisi niin Jumissa ja eksyksissä. Mutta enää Janne ei voi.. mielessäni juttelen hiljaa.. Kerron mikä on hätänä, ja samalla sanon että jos hän voi asioihin vaikuttaa, auttaisi minua. Janne oli kova puhumaan, jos joku niin hän voi vinkata "ylemmälle taholle" että nyt "meijän äiti" tarttis vähän apua. Mitä tehdään silloin kun ei ole enää ihmistä jolle puhua aivan kaikki asiat.. On ystäviä ja kavereita, perhettäkin, mutta kun ei ole sitä jota eniten tarvitset. Nyt juuri minä tarvitsisin sylin, halauksen, jonkun pitäisi sanoa että "kyllä tämä tästä, huomenna on uusi päivä, ja asiat muuttuvat taas parempaan". Haluaisin että joku tulisi avaamaan tämän lukon, kertoisi mitä nyt sitten... Mikä on hätänä ja mitä pitää tehdä.. Itse en nyt oikeen osaa. Voisiko joku tulla??? Minun pääni on aivan jumissa.

Apua!! Se on kuu puolessavälissä..

MITÄ IHMETTÄ mihin kummaan tämä aika on hurahtanut.. toukokuu on jo puolessavälissä ja mulla iski just nyt tänäiltana paniikki.. Mähän muutan ihan just, mä en oo tehny mitään, kaikki hyvät suunnitelmat on menny sekasin.. Uskomatonta, missä on mun "lukujärjestys" JENNNIIIII apua apua apua.. oisko alettava tehä asialle jotakin, ehkäpä. Miksi mua ei oo luotu organisoimaan tällasia hommia, mä vaan miihailen kun aikaahan on.. just just mutta nyt sitä ei ihan hirveesti enää ole.. Joten "jottai tarttis tehrä" aloitan siis kirjoittamalla blogiani. Hyvä se on siitä vaikka alotella..

Oikeestaan odotan muuttoa, mutta se tuntuu vieläkin vaan hyvin epätodelliselta.. Se asia on kuin kokonaan irrallaan minusta. Kai tässä kävi niin että minä ajattelin aikaa olevan valtavasti mutta päiväpäivältä ollaankin lähempänä kesäkuuta. Puhun ystävien kanssa täällä ja siellä uudella suunnalla miten sitten kun joskus.. mutta se sittenkunjoskus on ihan nurkan takana. Minulla on siellä aivan ihana asunto, mutta sekin on epätodellinen, hassua minä Raumalaisena.. Nyt ihan hirvittää, tunnen itseni perussavolaiseksi, vaikka täällä en ole kun vajaa yhdeksän vuotta asunut. Mulla ei oo ees purjehdustakkia, saankohan mä mennä koko kaupunkiin :) !! Voisiko joku rakkaista Raumalaisista kanssakulkijoistani tehdä minulle kauppalistan.. Aloita : 1. Purjehdustakki 2. Purjehdukengät 3. tästä sitten jatkatte niin käyn ostoksilla. Osaan sitten pukeutua ja käyttäytyä oikein , kiitos jo etukäteen..

Ja voihan murhe miten kova ikävä mulla tulee mun ystäviä ja tukijoukkoja täällä.. Joittenkin ihmisten kohdalla tiedän että en halua uskoa, sitten kun on se viimeinen yhteinen kahvi tai teehetki, että se todella sitä on. Voi itkun paikka sanon minä. Voi minun rakkaat ystävät, miten ikinä selviän ilman teitä. Sitä tottuu siihen että ystävä on aina lähellä, saatavissa, mutta sitten kun on aika sanoa hyvästit tuntuu kuin sydän puristuisi kasaan, ja itku tulee väkisin. Ja taas saan sanoa päivää tunteelle nimeltä ikävä , sille tutulle kalvavalle tunteelle joka saa keskittymisen herpaantumaan ja olon huonoksi, se on läsnä kaikella voimallaan ja niin todellisena. Se oli läsnä viikkoja Jannen kuoleman jälkeen, siitten se siirtyi taka-alalle, tullakseen aika-ajoin kurkkaamaan minua, mutta nyt se on taas tainnut istahtaa sohvalleni, minun tulee niin ikävä teitä kaikkia ystäviä.

Sitten on se kolikon kääntöpuoli.. IHANAA <3 minun uusi koti, minun uusi elämä, minun rakkaat siskot, äiti, isä, Elina täti jonka kanssa illan viettoja on jo sovittu, Minnan kanssa kahvittelua, Juhan ja Lauran oluiden juontia Laitilassa ( mähän lupasin niitä tulla juomaan) , Laura ja Jani, Jonski ja Kalle.. voi minun kaikki rakkaat ihmiset rannikolla, miten minä odotan että nähdään. Pääsen oikeasti halaamaan, ja pitämään kädestä.. teitä on siellä loppujen lopuksi paljon odottamassa.. Miten maltan odottaa. Näitten samojen ihmisten takia ikävä istui sohvalla kun lähdin Varkauteen, muistan itkeneeni koko matkan.. mitenhän nyt käy.. Onneksi Jape ja Utrila tulevat hakemaan minut.. On ihan sellainen olo että välitetään ja pidetään huolta. Jape on juuri se ihminen jonka vain ja ainoastaan halusin hakemaan minua kotiin, Jape on vahva linkki minun ja Jannen välillä, Jape istui hautajaisissa vieressäni, jaksoi soittaa hautajaisten jälkeen, sanoi ensimmäisenä ääneen "Salla kyl sun tarttis kotti tulla" niin se on niin tarttis.Ihanaa että Utrila lähtee Japen kanssa, toinenkaan muuttomiehistä ei ole vieras, en halua vieraita ihmisiä näkemään pahaamieltäni ja kaikkia niitä tunteita. Olen onnellinen että minulla on tällaisia ihmisiä. Minulla on tunne että Jape pitää huolta <3 ystäväni, perheeni, kaikki pitävät huolta.. Minulla oli paha mieli tänään.. huomasin soittavani isälleni, isäkin on soittanut minulle lähes jokapäivä Jannen kuoleman jälkeen, ja itkun keskellä halusin soittaa "isi, mulla ois vähän asiaa" ja voi miten tuntui kuin olisi ollut pikkutyttö kun isi lohdutti ja kertoi miten kaikki järjestyy ja miten ei saa olla pahalla mielellä, minua odottaa siellä siis myös isä.

Minulla on siis täällä paljon rakkaita mutta minulla on myös siellä paljon rakkaita. Ja Suomihan on todella pieni maa, me näemme kyllä.. Mikähän olisi seuraava urakka.. Hmmm, pitäisiköhän alotella tyhjentämällä noita pepsimaxeja jääkaapista.. Hyvä idea.. Muutto etenee loistavasti, huomaatteko miten kätevä emäntä?
MISTÄ = Varkaus
MIHIN = Rauma
NOPEUS = 80

Välimatka on 418 km
Nopeus on 80 km/h
Ajoaika on 5 h 13 min

Ihan vaan vinkkinä kaikille ystäville rakkaille ;)

Turvallisia ajokilometrejä kylään tulijoille <3

Nyt ottaa päähän..

Taas yö blokkausta.. tän jälkeen menen nukkumaan.. Mutta siis lyhyesti ja ytimekkäästi, mua ottaa päähän ja rankasti. Tänään ärsyyntymiskynnys on ollut todella matala ja tuntuu että aika pienetkin asiat ovat ottaneet ikäänkuin pattiin. Ja just nyt ottaa tosi kovasti päähän. Sillä ei ole väliä miksi ja mikä, vaan sillä että tiedostan tämän tunteen. Se on tunne siinä missä muutkin ja voimakas sellainen.. Hyvää tässä on se että kun tämä olo menee ohi, voin olla tyytyväinen että tämäkin tunne tuli, ei olis onnistunut lähihistoriassa.. Kaikki oli vaan "ihan sama", nyt saatan mennä takapihalle potkimaan seinää ja pelottelemaan kuistin alla asuvaa siiliä kiroilemalla ääneen.. Ihan pikkusen vaan voi tulla ärräpäitä. Niin minua ottaa päähän että olen niin tyhmä tyhmä tyhmä... on asioita joista varotetaan, ja ne tietää, ja silti sitä onnistuu olemaan tyhmä.. ketäpä tästä syyttää.. kas peilikuvaa. Joskus vaan asiat on niin että " Salla ei tajuu.." Ai että on ärsyttävää...

Juu ja edelleen kuuluu pääsääntöisesti hyvää.. haluaisin vaan pystyä potkimaan itseäni perseelle.. osko sitä sitten muistaisi..

Nyt hyvää yötä rakkaat kaikki tutut ja tuntemattomat älää unohtako tätä :

Minäkin yritän muistaa.. vaikka olen erityisen hölmö juuri nyt !!!

Hei, mitä sinulle nyt kuuluu?

Arkipäiväinen kysymys. Vastaus riippuu täysin kysyjästä.. Kuka tätä asiaa kysyy vaikuttaa siihen mitä siihen vastataan. Jo ennen Jannen kuolemaa eri ihmisille vastattiin eritavalla, nyt kuoleman jälkeen sekin on korostunut. Tuntuu että kaikki arkipäiväiset asiat korostuu, eivät oikeastaan ole muuttuneet mutta korostuneet. Jos "hyvänpäivän tuttu" kysyy kaupassa tämän kysymyksen vastaus on selvä " Ihan hyvää, kyllä tämä tästä" tai "päivä kerrallaan.." . Sitten on niitä jotka saavat tarkemman selonteon olotilastani, niitä ovat ystäväni, läheiseni, perheeni, mutta heistäkään kukaan ei saa aivan samanlaista vastausta, toisille kerron toisista asioista enemmän, ja toisille jotakin muuta. Pääpiirteittäin sama vastaus mutta jokaiselle kuitenkin omansa. En minä keksimällä keksi vastauksia. Ei kukaan niin tee, korostan vain erilaisia asioita eri ihmisten kohdalla.

Mitä minulle kuuluu nyt? Mitä voisin vastata näin julkisesti ajateltuna.. Minulle kuuluu .. hyvää .. se on aivan rehellinen yksinkertainen vastaus josta on hyvä lähteä liikkeelle. Kuukausi sitten vastaus olisi ollut joku toinen. Kuitenkin tämän yksinkertaisen vastauksen ympärille on sitten ruvettava kasaamaan sitä isompaa vastausta. Eihän kukaan jää vaan siihen että selvä sinulle kuuluu hyvää, vaan siitä alkaa se selventäminen ja syventäminen, miksi, miten , kuka, tai mikä.. Tiedätte kyllä mitä tarkoitan. No siis.. minulle kuuluu hyvää , aurinko paistaa, on luvannut aivan loistavaa keliä jatkossakin, en enää itke kokoajan, tai tunne oloani kurjaksi, sen lisäksi suru yllättää välillä nurkan takaa, tai teen "kärpäsestä härkäsen" jossain pikkuasiassa mutta pääsääntöisesti minulle kuuluu oikein hyvää <3 ! Minulle kuuluu niin hyvää että pelkän mustan vaatetuksen lisäksi puin tänään turkoosin paidan päälleni, se on jopa haastavaa ottaen huomioon yleisvärityksen vaatekaapissani. Annan "värien palata elämääni" vaikka paita tai housut kerrallaan ! Pikkuhiljaa käytössä ovat kaikki entiset vaatteet. Silloin olen antanut elämän kaikkien värien palata takaisin. Antanut surulle aikaa, epätoivolle aikaa, mutta haluan antaa myös ilolle ja onnelle aikaa. Aikaa nauttia elämästä, jonka olen saanut, aikaa uskoa että kaikki tapahtuu jostain syystä, se että elämme ja kuolemme ei ole vain sattuman kauppaa, kaikella on tarkoitus. Sen kuitenkin tiedän että minun elämäni tarkoitus ei ole pelkästään surra ja murehtia, minun elämäni tarkoitus on jatkaa eteenpäin, en halua että olen kävelevä huutomerkki "tuo on se jolta kuoli mies, ihan pienet lapsetkin oli.." Tähän asiaan voin vaikuttaa omalla käytökselläni paljon.. Jos en itse kokoajan asiaa hoe, muutkin sen unohtavat. Tämä asia tulee jäämään aina elämääni, eriasia on kuitenkin miten se sinne jää, minun kohdallani on vain yksi vaihtoehto, Olen se sama Salla jolle tapahtui tämä iso asia, mutta en aio sitä jokakäänteessä mainostaa ja kertoa, kerron ihmisille jotka koen näiksi tuki-ihmisiksi, se riittää, en aio elää Jannen kuoleman kautta, vaan aion elää Sallana joka olin jo ennen Jannen kuolemaa, jolla on tällainen haava sydämmessä. Toivon että osaan selittää asiat niin että te kanssakulkijat ymmärrätte mitä tarkoitan. Elämä on valintoja täynnä, se minkä ympärille omansa rakentaa riippuu sinusta itsestäsi. Annatko asioiden olla osana elämääsi, on ne hyviä tai huonoja, vai annatko niiden olla elämäsi, hallita ja kontrolloida sitä? Ihmisten kannattaisi pysähtyä useammin miettimään näitä asioita. Surulle pitää antaa aikansa, se kontrolloi ja hallitsee, mutta lopullista valtaa sille ei pidä mennä antamaan, sen yläpuolelle on päästävä. Itse olen huomannut että välillä toimin niin "keinolla millä hyvänsä" periaatteella.. sekään ei ole kovin viisasta.. ja siinä piilee omat vaaransa. Pitää vaan keksiä se kultainen keskitie, ja yrittää pysytellä sillä. Minä olen omalleni joinkuin saanut itseni kammettua takaisin.

Juuri tänään siis kuuluu hyvää, mitä sinulle kuuluu ??

Terveisin Salla <3

Kuka nyt on meidän isi?

Kysymykseen "Kuka nyt on meidän isi?" olen saanut vastata päivittäin. Aluksi se satutti kovasti, satuttaa vieläkin, mutta vastaamisesta on ehkä tullut jo rutiinia koska tuntuu että pojat hokevat samalla kun minä kerron: "Teidän isi on teidän isi, vaikka hän ei ole täällä, niin hän on täällä (näytetään aina sydäntä)" Pojat sanovat aina saman litanian kuin minäkin, mutta silti asia mietityttää. Se on ehkä vaikea käsittää ja ymmärtää. "Voiko sen ja sen kaverin isi olla minunkin..?" Ei voi olla ei.. tunnen epätoivoa joskus kun joudun kerta toisensa jälkeen toteamaan että isi on kuollut ja isi on isi kuolleenakin. Ei ole toista isiä kuin isi, kukaan ei voi ryhtyä teidän isiksi, yhtäkkiä tuosta vaan. Varsinkin Jerry on kovin riippuvainen mieskontakteista. Jos meille tulee miehiä kylään, Jerry haluaa olla liki ja istua sylissä, Jerry haluaa leikkiä juuri miesten kanssa. Ehkä pojat ovat saaneet yliannostuksen voimakasta naisenergiaa, ystävieni ja perheeni naisten häärätessä kotona. Tämä Jerryn ripustautuminen miehiin on saanut minutkin miettimään että miten poikien tulevaisuus ilman isää järjestyy. Onko lähelläni tarpeeksi miespuolisia ihmisiä joista voi ottaa miehen mallia, jota kasvavat pojat tarvitsevat, jääkö helle kasvussa jotain puutteita kun ei ole sitä läsnäolevaa isiä. Näitä asioita kun pyörittelee päässään, miettii väistämättä myös sitä että, voiko elämääni koskaan tulla enää pysyvää suhdetta, ihmistä joka täyttäisi sen tyhjiön jonka Janne jätti, ihmistä jonka itsetunto olisi tarpeeksi vahva että kestäisi mahdottoman "kilpailun" kuolleen kanssa, kilpailun jota ei oikeasti ole ja jota ei kuitenkaan voi voittaa. Ja ennenkaikkea voinko minä päästää elämääni uuden ihmisen, ihmisen joka pääsisi liki haluaisi olla osa elämäämme, murtaisi sen rakennetun muurin.. Ja koska niin voisi tapahtua.. viikkojen, kuukausien, vuosien vai mahdollisesti vanhempana kymmenien vuosien jälkeen.. Ja koska kaikki on soveliasta, kärsinkö huonosta omastatunnosta? Osaanko enää edes seurustella, osaanko päästää ihmisen lähelle, voinko kuvitella sitä edes.. Vastaus viimeiseen on, kyllä voin kuvitella, se ei vähennä ikävääni Jannea kohtaan, valintani on aina ollut Janne ja tulee aina olemaan, mutta vaikeampaa on kuvitella että kukaan ei pitäisi sylissä ja jakaisi iltoja koskaan enää.. Ehkä vielä nyt tai lähitulevaisuudessakaan ei ole aika ajatella sitä asiaa konkreettisesti, mutta sekin hetki tulee kun olen valmis katsomaan olisiko hän se. Ihan pysyvästi, niin että pojatkin tutustuisivat. Tai sitten ei .. voi olla että sellaista tilannetta ei tule enää koskaan, ja silti voin olla onnellinen siitä mitä sain kokea Jannen kanssa. Ihminen ei voi lakata elämästä, tuntemasta, ihminen tarvitsee toista ihmistä, yksin ei ole hyvä. Ihminen tarvitsee läheisyyttä ja turvaa toisesta ihmisestä. Myös minä tarvitsen.

Meillä on alkanut yöllinen itkurumba.. se on parhaillaan tätä kirjottaessani käynnissä. Jaska näkee paljon unia, ja unissaan ikävöi isää. Herää useita kertoja yössä itkemään ikäväänsä, ja herättää joka kerta myös Jerryn joka nukkuu muutenvaan huonosti allergian takia.Toivon että näistä valvotuista tunneista alkuyöstä ei tule jatkuvaa tapaa vaan kestävät aikansa ja häviävät pois. Aikuiset ja lapset ovat surutyössään hyvin erilaisia mutta reaktiot ovat lopulta samat kaikilta.. Itku, suru, ikävä, pahamieli, kaikki meille niin tuttuja.

Näin yöllä ollaan siis suurten tunteiden ja kysymysten äärellä, kuka on nyt meidän isi.. ?? Kenessä olisi tarpeeksi voimaa ja vahvuutta tullakseen osaksi elämäämme vai onko meidän määrä elää pienempänä perheenä? Se ihminen saattaa olla tuolla jossain tai sitten ei ole.. Vain aika näyttää miten elämän polut kulkevat. Siinä ei auta kuin itse olla matkustajana, elämä kuljettaa, ja jokapäivä tapahtuu jotain uutta, jokainen päivä on lähempänä sitä päivää kun kipu on väistynyt suruksi. Jokaiseen päivään mahtuu jo iloa ja onnea, surun keskelle.

Pitäkää huolta toisistanne <3 lukijamääräni on valtava.. ihanaa <3 kiitos teille <3

Hyvää äitienpäivää!

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille, mummeille, mammoille, kaikille jotka joskus ovat tulleet äideiksi. Auringon paistetta myös niiden päivään jotka eivät ole saaneet tulla äidiksi vaikka haluaisivat, heille päivä on varmasti vaikea. Minullekkin on, tänävuonna erityisen vaikea. Luulin että voin unohtaa ja olla ajattelematta, mutta eihän se onnistu, ei tällaisena sosiaalisen median aikakautena kun tietokoneelle kirjautuessa lehtien otsikot, naamakirja päivitykset, kaikki muistuttavat että nyt on jokin erityinen päivä. Päivä on erityinen myös minulle, minäkin olen äiti. En kaipaa juuri nyt kukkia, tai en kaivannut kahvia sänkyyn, en mitään äitienpäivä perinteitä, kaipasin sitä että Janne olisi kotona ja ottaisi syliin ja toivottaisi hyvää äitienpäivää. Ulkona on ihana auringonpaiste. Varmaan kohta lähdetään ulos, kyllä tämä tästä. Mutta juuri nyt olen kovin pahalla mielellä ja kovin ikävissäni. Nyt ei tunnu hyvältä "hyvää äitienpäivää" toivotukset kuin ehkä omien lasteni suusta.

Toivoisin jokaisen lukijan miettivän tänä äitienpäivänä tai miksei minä päivänä tahansa, että mikä täällä elämässä on arvokasta. Aarvokasta on se että sinulla on joku jota halata, joku jolle kertoa huolet ja murheet, joku joka toivottaa sinulle hyvää äitienpäivää tai vaikkapa hyvää maanantaita. Olen paljon miettinyt asiaa että jokainen päivä on lahja meille, Käytetään ne päivät hyvin, ei turhia riitoja, ei pahoiteta toisten mieltä tahallisesti, ei satuteta tahallisesti. Jos sinulla joku siellä kotona, joku sinulle erityinen ja rakas. Mene NYT hänen luokseen ja kerro se hänelle!! Sinulla ei ole ehkä enää mahdollisuutta tämän jälkeen. Miettikää millainen juuri sinun suhteesi on oletko onnellinen onko hän onnellinen? Toimikaa nyt, uutta mahdollisuutta ette ehkä saa. Älkää satuttako, älkää olko ilkeitä.

Halauksia kaikkien äitienpäivään , olit sitten äiti tai et, tai vaikkapa isi..

Kaikki kotona?!

Hyvää huomenta kanssakulkijat ! Lauantai aamu, ja minulla on hyvä mieli. Oli jo torstai-iltana ja eilisen päivänkin. Pidin päivänmittaisen blogi tauonkin, kun oli kaikenlaista. Tai kaikenlaista ja kaikenlaista, hain Jonnin kotiin viikonlopuksi ja minulla oli seuraa, joten en bloggaillut ja hyvä niin. Nyt kuitenkin heti aamutuimaan ajattelin että tulen tänne kertomaan tämänhetkisiä tuntemuksia ja olotiloja, koska meillä on ohjelmaa iltapäiväksi ja illaksi, kiva päivä siis tiedossa kun näemme rakkaita ystäviä ihan roppakaupalla.

Ihana kun Jonni on kotona. Enää muutama viikko ja sitten hän on aina kotona, tai niin aina kun tuollainen teini-ikäinen nyt vain voi olla kotona. Kaupungilla kavereiden kanssa on tässä tapauksessa yhtä kuin kotona. Mutta hän on seuranani illat ja aamut, ihana herätä koko perheen kanssa saman katon alta. Tosin tämä vaatii hirveästi totuttelua. Se että meidän perhe on minä ja pojat, Jonni, Jerry, Jaska ja minä.. Ihan normaalikokoinen perhe, menee varmaan aivan Suomalaisen keskivertoperheen mittoihin, mutta siltikin , vaikka kaikki ovat kotona, kaikki eivät ole. Isin paikka on tyhjä, ja se vaatii hirveästi ajatustyötä ja asian sisäistämistä, että sen hyväksyy ja oppii elämään pienenä perheenä, ilman isiä niin konkreettisesti kuin fyysisesti. Koen että minulle on tosi helpottavaa että on olemassa Jonni. Joka on jo niin iso että hänen kanssaa voi katsoa leffoja, (muitakin kun lastenleffoja), seurata jääkiekko-otteluita niin että voi jutella ja jännittää jonkun kanssa, vaikka se ei tosin eilen illalla auttanut vaikka miten jännitettiin ja pidettiin peukkuja. Kanada voitti kuitenkin.

Jonni kaipaa kovasti Jannea vielä, ehkä vähän samalla tavalla kuin minä. Isompi lapsi , niin ikävä on lähempänä aikuisen ikävää. Toisin kuin pikkupoikia auttaa arjen rutiinit, Jonnille ne tuovat Jannen konkreettisemmin mieleen. Jääkiekko-ottelu eilen illalla oli hänelle aika raskas, sanoi useasti miten tylsää on kun Janne ei ole mukana jännittämässä.. Sanoi että ei oteta illalla jätskiä kun Janne aina otti ja tulee paha mieli. Kuuntelee musiikkia ja etsii sitä Jannelle, kertoo että tykkää kuunnella nykyään surullista ja rauhallista musiikkia, että se rauhoittaa. Sanoin että kuuntelen itsekkin, ja välillä jopa sitä "menevämpääkääni" mutta se rauhallinen musiikki tuntuu paremmalle rauhoittaa myös mielen. Jonnissa näen paljon itseäni, ja Jonnin ikävä surettaa minua, koska tiedän millainen möykky hänen sisällään on. Ja jos oma lapsi kärsii on syy mikä tahansa, se satuttaa äitiä. Kuitenkin tiedän että Jonni selviää ja hänen on käytävä tämä asia omassa päässään itse läpi. Ja hienosti hän siitä on suoriutunutkin. Ja suoriutuu.. Olemme olleet onnekkaita kun olemme saaneet niin loistavia ihmisiä Jonnin ja perheemme ympärille auttamaan, ja olemaan tukena ja etsimään ratkaisuja. Heitä on paljon niin ammatillisella, kuin ystäväpuolella. Me selviämme , ja joka kerta kun Jonni tulee näen jo tapahtuneet muutokset ja aina pelkästään parempaan suuntaan. Ja äitinä on vielä lisättävä että poikani joka on aina ollut se joka menee kokeista rimaa hipoen läpi, on oikeissa olosuhteissa ja oikean diagnoosin saatuaan, saanut viimeisimmistä kokeista 8, 7, 7 !! Ja olen siitä hyvin ylpeä, nyt Jonnillakin on mahdollisuus.

Me olemme siis kaikki kotona, vaikka emme olekkaan.. miten kauan vielä se että koko perhe on kasassa aiheuttaa pienen haikeuden tunteen, piston sydämmessä.. Olemme mutta emme ole. Isi puuttuu.