Sielunkumppani "siskoni" Sani

Olen kirjoitellut siskostani Jennistä, ihan oman blogin, lisäksi olen maininnut siskojani muuten ja ystäviäni, yksi tosi elämän enkeli on kuitenkin vielä mainitsematta. Tai oikeastaan montakin, mutta yksi joka on viimeajat kannatellut minua pienestä koostaan huolimatta. Ystäväni, Sani <3 joka on aivan upea ihminen, ja ollut korvaamaton tuki tänä aikana kun elämä muuttui siihen suuntaan mitä kukaan ei odottanut eikä halunnut.

Olemme tunteneet Sanin kanssa vajaan kuusi vuotta. Tutustuimme NETISSÄ :), Sani odotti esikoistaan Joannaa ja minä odotin Jerryä. Tutustuimme siis vauvafoorumilla, jossa ympäri suomea ihmiset juttelevat odotusajastaan ja kaikesta maan ja taivaan välillä. Huomasimme että Varkaudessa oli paljon odottajia joilla oli lähes sama laskettuaika, ja päätimme tavata ihan "livenä", kun lapset olivat jo syntyneet. Siinä sitten yksi päivä istuttiin.. Viisi naista kaikilla kantokopissa, turvakaukaloissa jne se vasta kuukausi pari aiemmin syntynyt vauva. Ja se oli varmaan sitä "rakkautta ensi silmäyksellä" :) tulimme heti juttuun tosi hyvin ja toinen tuntui tutulta. Sen jälkeen olemme pitäneet kokoajan enemmän ja vähemmän yhteyttä ja uskoisin että kummallekkin toisesta on tullut hyvin tärkeä ihminen.

Kerroin aiemmin että ihmisellä on useita sielunkumppaneita. Että nämä kumppanit voivat olla miehiä, naisia, ystäviä, tuttuja.. keitä tahansa, mutta niitä on olemassa. Joistakin sielunkumppaneista tulee aviopareja ja se on parasta mitä voi tapahtua, minä ja Janne olimme sielunkumppaneita, joistakin tulee parhaita ystäviä uskoisin että Sani ja minä olemme sielunkumppaneita, ja me olemme parhaita ystäviä. Tiedämme toisen ajatukset ennen kuin hän on sitä sanonut ja tunnemme voimakkaasti toisen pahanmielen kuten ilonkin. Meidän on hyvä olla lähekkäin, ja sydän itkee kun meidän pitää erota. Sellaista on kun löytää yhden puuttuvan palan omasta sielustaan.

Sani on ollut suunnaton tuki alusta asti, heti Jannen kuoltua tämä pieni ja pippurinen ihminen käveli elämääni sisään taas vahvemmin ja näkyvämmin kuin koskaan ennen. Hoiti pojat, soitti, kävi auttoi, pyyteettömästi pelkästään halusta auttaa. Samalla hän käveli lähtemättömästi minun sydämmeeni, poikien sydämmiin, hänestä tuli se oljenkorsi joka pitää viimehetkellä pinnalla. Hänestä tuli tärkeä, suunnattoman paljon tärkeämpi kuin ikinä osasin edes ajatella. Sani on pitänyt perhettämme kasassa, antanut minulle aikaa toipua, tunnen valtavaa ikävää aina kun ajattelen häntä, miten saisi pidettyä lähellä ihmisen kokoajan , sellaisen joka asuu niin kaukana.

Olemme edelleen tekemisissä joka ainoa päivä. Toivotamme hyvät huomenet ja hyvät yöt jokapäivä. Mietin usein mitä Sani tekee tai miten jonkun asian tekisi.

Tällä kirjoituksella haluan esitellä siis ystäväni Sanin joka on ollut aivan uskomaton nainen ja tuki ja turva minulle. Elämä toi meidät yhteen ja olemme kokeneet sellaisia asioita yhdessä että minun elämässäni Sanilla on aina paikka, muistan häntä aina lämmöllä tiedän että hän on aina valmis auttamaan ja toivon että joskus voin antaa takaisin  edes osan siitä tuesta jonka häneltä olen saanut.

Kiitos sinulle Sani että olet ollut läsnä. Olet minulle hirvittävän rakas ja tärkeä ihminen. Koko perheesi on minulle hyvin tärkeä, toivon sinulle kaikkea hyvää ja oikeastaan kaikkea parasta mahdollista ja toivon että näemme taas pian.


"minun Sani"

Ikävä iski ilmat pihalle, voisitko isi kuitenkin tulla kotiin?

Tänään on sattunut ja kovasti. Niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Tulin kotiin Varkaudesta, kävin Varkaudessa Jannen kauniilla haudalla, ja tunsin tyhjyyttä. Sanoinkuvaamatonta tyhjyyttä. Janne ei ole siellä, ei voi olla, haluan Jannen kotiin. Ajoin entisten kotikulmien ohi yhä uudelleen, etsien Jannea, muistellen. Melkein näin katukuvassa ja sitten se kuva katosi, se oli joku toinen, tai siellä ei ollut ketään. Olo oli levoton, pojat olivat levottomia, Jerry sanoi että "äiti, tiedän miksi me muutettiin, siksi kun isi kuoli" se oli minulle liikaa. Päivästä toiseen hoen pojille samaa, isi on kuollut, isi on taivaassa, miksi minä itse en sitä suostu uskomaan, miksi odotan yhä kotiin. Muistan ilmeet, eleet, sormet, tuoksun, muistan kaiken niin kuin Janne olisi tässä, ja voi luoja miten minä ikävöin. Minä haluan Jannen takaisin, NYT HETI, en suostu uskomaan, en edes halua. Miksi Janne ei ollutkaan Varkaudessa vaikka "menin hakemaan" miksi Janne ei tullut kotiin Raumalle? Minä aikuinen ihminen kolmen pojan äiti en halua uskoa että menetin jotain niin rakasta ja arvokasta, en suostu siihen, en yksinkertaisesti ymmärrä sitä. Minun on niin ikävä Jannea, en halua olla yksin nyt ja olen.. Kenelle soittaisin, kuka tulisi, miksi ei ole kettään, minuun sattuu, ja on vaikea hengittää. Päähän koskee , kaikki itkeminen on ollut liikaa, paniikkikohtaukset tulevat taas, oksettaa, Janne ei ollutkaan Varkaudessa, en saa häntä ikinä enää kotiin. En usko sitä enkä halua. En pelkää kuolemaa, haluaisin pois, tiedän että en pääse, mutta haluan, en jaksa, olen yksin ja eksyksissä eikä kukaan voi minua auttaa jos en itse siihen pysty. Sattuu niin että en saa henkeä, auttaisitko minua? Auttaisiko Janne jos kauniisti pyydän, voisiko viedä tämän kauhean olon pois, tämän jonka olin jo unohtanut.

Minua on tuomittu viimeaikoina, arvosteltu ja haukuttu. Sen suon heille jotka niin tekevät, en jaksa itseäni puollustaa, jos minuakaan ei puollusteta. Itse tiedän miten asiat ovat, se riittää ja ystäväni uskovat minua. Minua on tuomittu myös sitäkautta mitä olen tehnyt tai minun on oletettu tehneen sanoilla "Jannen kuolemasta on vain niin ja niin kauan ja sinä.." . Jos joku haluaa tuomita voi hän sen tehdä, hänellä on siihen oikeus, mutta ehkä hänellä ei ole faktoja. Ainut mitä kukaan ei saa sanoa on vähätellä ikävääni, vähätellä suruani ja kaipuutani. Olisin mielihyvin valmis vaihtamaan paikkaa kenen kanssa tahansa, jos joku kokee että minun tilanteeni on helppo ja että teen asioita joita minun ei kuuluisi tehdä. Tiedän että en toimi aina fiksusti, tiedän että olen ollut hölmö, ehkä edesvastuutonkin, mutta minä rakastin ja rakastan Jannea enemmän kuin mitään ja sen kyseenalaistaminen on hirveintä mitä ystävä, kaveri, tuttava, vihamies tai kadunmies tai vaikka talonmies kukatahansa voi tehdä, KUKAAN ei ole oikeutettu arvostelemaan rakkauttani Janneen ja ikävääni, ei vaikka olisin ihmisen mielestä miten inhottava, tai halveksittava tahansa. Jos sinä sanot ne maagiset sanat " Jannen kuolemasta on vain... ja sinä.. " Minulla ei ole enää asiaa sinulle, se asia on silloin loppuun käsitelty oli kyse mistä tahansa, mikään mitä olen mielestäsi tehnyt tai ollut tekemättä tai sanonut, ei oikeuta sanomaan minulle noita sanoja, Jannen kuolema ei liity mihinkään , eikä siitä keskustella tällä tavalla. Kiitos ystäväni, jos ymmärrät sen. Voin puhua puhua ja puhua, voin selvittää asioita, tai olla selvittämättä, mutta muistakaa aina että lyödyn lyöminen on väärin, ja jos minulle tehdään niin en voi muuta kuin sulkea sellaisia ihmisiä pois, minulla ei ole nyt voimia sellaiseen, en tiedä onko koskaan. Ei minulla ole tarvetta todistella asioita joita vastapuoli ei edes halua kuulla tai uskoa.

Minulla on ollut kamalan raskas viikko.. ikävä on taas muuttanut muotoaan ja taas vääntää puukkoa sydämmessäni. En tiennyt tämän tunteen taas palaavan. En kestä ajatella että pojillani ei ole isää, en kestä ajatella että rakkaat ystäväni ovat Varkaudessa, ja siellä en kestä ajatella että siskoni ovat täällä Raumalla ja rannikolla.. Olen hirveän eksyksissä, tarvitsisin jonkun joka ottaisi kädestä kiinni ja näyttäisi : "tähän suuntaan, tule minä autan, mennään tähän suuntaan, sitten helpottaa" . Tiedän kuitenkin todella hyvin että minun tarvitsee taas itse ottaa se askel eteenpäin, ja jatkettava ystäväni kulkevat rinnallani mutta eivät voi puolestani ottaa sitä ensimmäistä askelta. He tukevat kun meinaan kaatua, mutta ensin on itse astuttava sitten saan apua varmasti. Olen vaan kovin väsynyt. Väsyneempi mitä moni teistä tietää, itkuisempi, surullisempi ja totaalisen loppu. En tiennyt että reissu "kotiin" tekee tällaisen, en osannut varautua, ja olen lamaantunut. Vielä minä kuitenkin otan sen askeleen. Vielä olen vahvempi, opin olemaan välittämättä asiosita jotka eivät ole tärkeitä ja opin keskittymään asioihin jotka ovat. Nyt minulla on ikävä joka iskee ilmat pihalle ja minä odotan, vielä tämän illan, tulisiko Janne kuitenkin, halaisi ja kertoisi kaiken olleen pahaa unta.

Huomenna aloitan taas uudestaan alusta. Pitäkää huolta toisistanne <3

Nyt äiti ei vaan enää jaksa!

Tähänkö sitä on tultu, nytkö se on myönnettävä, NYT ÄITI EI VAAN ENÄÄ JAKSA! Varkauteen meno on kummitellut peikkona kokoajan, on ollut ahdistavaa ajatella menevänsä sinne, vieraana, ei enää kotiin niinkuin ennen. Lähdin reilu kuukausi sitten sieltä.. nyt menen ystävieni luokse sinne, menen "kotiin" takaisin mutta Janne ei olekkaan mukana. Ensimmäistä kertaa palaan sinne yksin, ja vieraaksi, Janne on jo siellä, tai Jannen hauta, ei Janne, mutta kuitenkin, en palaa enää koskaan Varkauteen samalla tavalla kotiin mitä ennen palattiin. Kesälomareissuilta, joulun jälkeen, muuten vaan reissuilta, koskaan enää Janne ei istu kyydissä matkaseurana, tai koskaan enää Janne ei olekkaan vastassa meitä siellä. On vain hauta, siellä on Jannen ruumis ei Janne, mutta silti jopa sitä hautaa on ikävä.. Pelottavaa, ahdistavaam surullista ajaa Varkauteen, raskasta ja itkuista odottaa reissua, jonne haluaa ja jonne kuitenkin on kamalan vaikea mennä.

Jonniakin ahdistaa.. on ollut vähän vaikeaa, lääkkeistä huolimatta Jonnilla on hankalaa, mikään ei käy, kaikesta väitetään vastaa, itketään, raivotaan, moni ajattelee että kaikki kolmetoista vuotiaat tekevät noin, totta sekin, MUTTA lyövätkö kaikki kolmetoista vuotiaat kätensä seinään kymmenennen kerran niin että joudutaan ensiapuun, satuttavatko kaikki kolmetoistavuotiaat itseään että ei olisi niin paha olla, tuleeko pienestäkin asiasta valtava, kun ahdistus kasvaa.. Jonnia ahdistaa myös lähteä Varkauteen, ihan niinkuin minuakin. Jonni on vaan lapsi joka ei osaa samalla tavalla ilmaista tunteitaan, paljon on syytä ADHD:ssä , se kuormittaa Jonnin muistia aivan liikaa, onneksi lääkkeet edes osan ajasta auttavat. Jonnin ei ole kokoajan paha olla, hetken hänkin saa huilata. Minulle on tullut tunne että Jonni on kovin eksyksissä kaiken, elämänsä kanssa, liikaa menetystä ja muutosta 13 vuotiaalle. Se jättää jälkensä, toivottavasti ei pysyviä jälkiä, sellaisia joista ei pääse eroon, pahaaoloa josta ei ole ulospääsyä. Jonni on hyvin hyvin rakas, haluan auttaa, äitinä olen välillä epätoivoinen kun en voi tehdä lapseni tai lasteni elämää helpommaksi. Omassakin on hirveä työ ja sitä ei helpota että lapset ovat yhtä huonossa kunnossa.

Minä olen tänään tipahtanut taas aallonpohjaan.. puolikahdeksalta illalla ensiapuasemalla istuessani, tajusin että en enää jaksa. Tätäkö tämä on koko minun loppuelämäni, 24/7 olen tekemässä jotain, suorittamassa, hoitamassa, koitan jaksaa lapsen kanssa jolla kaikki ei ole hyvin, koitan jaksaa pienempien kanssa joista olen huolissani. Varsinkin Jerrystä, Jerry ei ole kunnossa, Jerry ikävöi Jannea ja "kostaa" sen minulle. Ehkä en ole turvallinen vanhempi, ehkä Jerry vaistoaa että voimat ovat äidiltä loppuneet ehkä Jerry siksi kostaa minulle ja raivoaa, koska kokeilee jaksaako äiti, voiko hän varmasti luottaa äitiin. Entäs jos äiti ei jaksakkaan.. mitä silloin tapahtuu perheelle..Sitä olen alkanut miettimään viimepäivinä kun voimat ovat päivä toisensa jälkeen vähenneet.. mitä jos äiti ei oikeasti jaksa.

Meidän perheemme on todella rikki, se meni rikki 19.3. ja sitä on vaikea kasata ehjäksi. On vaikea jatkaa.. on vaikea kuunnella miten "vahva" on tai miten "reipas" tai miten "iloinen" on.. en minä ole, olen väsynyt, ja itkuinen, ja ahdistunut, tänään ainakin, huomisesta ei kukaan tiedä, kerään taas voimani, pelkään vaan että joku päivä ei ole enää mitä kerätä.. Sitten olen pulassa.

Kiitos taas Jennille, ja "yökaverille" ja kaikille muillekkin tästä illasta ja sanoistanne ja tsempeistänne. Ne kaikki tulevat tarpeeseen ja vielä tästäkin noustaan, keinolla millä hyvänsä..

Ystävilleni!

Minulla on ollut hirveästi onnea matkassa, kaiken epäonnen keskellä. Minulla on ollut tukea ja ystäviä perheeni lisäksi. Perheeksi täällä olen ajatellut aina lähimmät, "ydinperheeni" lisättynä tädilläni Elinalla.. kun puhun perheestäni tarkoitan siis näitä aivan lähimpiä ihmisiä. Ystäviä ovat sitten kaikki muut, olivatpa he sukua tai eivät, ja näitä ystäviä on, ja heitä on paljon, enemmän kuin olisin osannut kuvitella. Joku järjesti asiat niin että minä en jäänyt yksin missään vaiheessa, en silloin , en nyt en varmaan koskaan. Minulla on kultakimpaleitani elämässäni. Ehkä sain sellaiset ystävät sen takia että minulle oli määrätty tällainen kohtalo, he ovat niitä jotka auttavat jaksamaan, korvaus siitä että joudun käymään tämän läpi. Asioita kun ajattelee siinä valossa kaikki ei tunnu ihan niin epäreilulta kun muuten tuntuu. Osan ystävistäni olen maininnut nimeltä, en kaikkia mutta silti kukaan ei ole vähempiarvoinen kuin toinen. Ihmiset suhtautuvat asioihin eritavalla, minäkin ja tottakai ystävänikin, kaikki ovat kuitenkin kallisarvoisia ja ihania, ja olen löytänyt kokoajan elämääni lisää ihania ihmisiä, välittäviä, empaattisia, hullunhauskoja, vaikka minkälaisia. Minulla on valtavasti oikeita ystäviä.

Jannen kuollessa, minun ystäväni tulivat luokseni, itku silmässä, mutta pelkäämättä minun kohtaamista. He tulivat heti ja jäivät. En edes muista kuka milloinkin oli, mutta tiedän että he kaikki olivat, he uskalsivat kohdata meidän suuren surumme, he uskalsivat olla läsnä. Paljon puhutaan että tosipaikan tullen jää usein yksin, minä en jäänyt, en hetkeksikään. Minulla oli aina joku lähellä, juttelemassa, keittämässä kahvia, välittämässä, kuuntelemassa. Ja minä puhuin, me puhuimme, pitkälle yöhön, aikaisesta aamusta. Sääli että keskustelut ja päivät ovat pyyhkiytyneet mielestäni, toivon että ne palaavat, mutta taaskaan tunnetilat eivät ole hävinneet, muistan sen tunteen kun joku ottaa kantaakseen osan taakastasi, ja vielä vapaaehtoisesti. Sellaisia ystäviä minulla on, ja voimpa väittää että moni heistä kantaisi enemmänkin jos vain pystyisivät. Nyt he eivät pysty, mutta he eivät ole hävinneet, eivät vaikka iso osa heistä on Varkaudessa, kaukana minusta, olemme päivittäin tekemisissä, tai ainakin useamman kerran viikossa.

Minulla on myös "hiljainen tukiverkko" joka lukee tätä blogia, ja kulkee kanssani tätä matkaa. Aina välillä he kommentoivat jotakin lähettävät terveisiä, kauniin runot tai jotakin, jokainen niistäkin asioista ilahduttaa minua. Jossain on hetken joku ajatellut ja miettinyt meitä, siitä saa hirveästi voimaa jatkaa taas eteenpäin. Kiitos että te puolitutut tai aivan tuntemattomatkin välitätte, otatte osaa ja elätte kanssani tätä.

Erityisesti haluan mainita nimeltä taas kerran Sanin, minun rakkaan Sanin joka on jokapäivä ollut elämässämme mukana, auttanut lasten kanssa ja auttanut aivan kaikessa. Lisäksi haluan kertoa Annesta, joka on tehnyt kaikesta helpompaa.. aivan elämän perusasioista, ajanut kanssani Mikkeliin useasti, vienyt Jerryä lääkäriin, järjestänyt aikaa ja ollut läsnä, samoin Annen mies Sami avullaan on auttanut minua, eteenpäin. Talvella sain puita, Sami järjesti, auto tuli korjattua, ja paljon muitakin juttuja. Viimeisen viikon Varkaudessa kun asuin heidän luonaan, tunsin oloni kokoajan tervetulleeksi, oli kotoisaa. Sitten tulee Ninnu ja Mishka, ihana Ninnu joka tuli heti aamulla otti pojat, ja otti useasti sen jälkeenkin, minun ollessa tosi väsynyt tai kipeänä, auttoi teki ruuan vei pojat heille yökylään. Sitten on vielä Jape, Jannen toinen bestman, Jape oli alusta asti mukana, istui hautajaisissa vieressä, lukin minun sanani Jannelle kun en siihen kuitenkaan pystynyt itse, järjesti muuttoa, tuli hakemaan kuormaa ja ennen kaikkea oli muuttokuorman tekoa edeltävän päivän, illan ja yön kanssani, näki että ei ole helppoa, oli läsnä tukena ja turvana. Aivan valtavana apuna. On suuri lista nimiä vielä, kaikkia en voi tähän edes laittaa.. On Riikkaliina, on Päivi ja Make, on Hanna ja Joonas, on Laura, on toinenkin Laura, on Eve, on Jose, on Vera ja Esa, on Heidi ja Markku, on Sami, on Niko, on Heinikset, on Heidi, on Anne, on Minna, on Ninni, on Tiina ja Ville, on Riikka ja Tomi, on Juhve, on on on on on.... lista on aivan loputon.. näettekö minä en ole yksin minulla on hirvästi ihmisiä jotka välittävät ovat läsnä ja ennen kaikkea ovat hyvin tärkeitä , nämä siis kaikki minun ydinperheeni lisäksi. Minä en ole todellakaan yksin, ja kun epätoivo iskee, voin aina soittaa, joku tulee käymään, nämä ovat niitä "enkeleitä" oikeassa elämässä, jotka auttavat jaksamaan.

Tässä haluan kiittää teitä kaikkia jotka olette saaneet minut pysymään järjissäni, laittaneet runoja, kuvia, kappaleita, kauniita sanoja, vitsejä, kaikkia mahdollisia ja mahdottomia seinälleni naamakirjaan, soittaneet, käyneet halanneet, itkeneet nauraneet, te kaikki olette VÄLITTÄNEET! Minun ympärilläni on paljon rakkautta. Kiitos teille siitä, toivottavasti voin joskus korvata siitä edes pienen murusen.



Te olette kaikkea tätä minulle!! Olette ihania ja rakkaita kaikki omalla tavallanne. Varkauden ystävien kanssa nähdään ensiviikolla ja useat muut tapaan sunnuntaina tai viikonlopun aikana. Rakastan teitä <3

EI kannata jatkaa elvytystä, julistetaan kuolleeksi 5:55.

Mitä tapahtui maaliskuussa 19. päivä tänävuonna.. Päätin uskaltaa tänään sen tänne kirjoittaa. Se on kummitellut mieltäni viikon pari ja se olisi saatava ulos. Mietin oikeaa aikaa, ja se on ehkä nyt, ehkä minulla on voimia käydä tämä läpi, kaikessa kokonaisuudessaan voin teille kertoa miten minä menetin rakkaani. Varmuus tuli oikeastaan eilen kun siskoni kanssa olin syömässä ja terassilla, hän kertoi ystävästään joka lukee tätä blogia ja joka oli kysynyt mitä Jannelle tapahtu, ja mietin että ehkä se on aika kertoa teille kaikille, ehkä nyt on aika minunkin palata siihen aamuun ja päivään. Se sattuu , tiedän, mutta se on myös saatava ulos.. Sitten se on tehty.

18.3. ilta oli ihana niin kuin kerroin teille kaikille , jopa upeampi ja lämpimämpi kuin yleensä, jopa niin ertiyislaatuinen että mietin itsekkin illan mittaan miten ihana mies ja perhe minulla on. Meillä oli suhteessamme ollut omat vaikeudet ja karikot, meillä oli lapsiperheen ongelmia, mutta silloin kaikki oli hyvin, oli ollut jo pitempään ja rakkaus oli voimakkaasti läsnä jokaisessa sen illan hetkessä ja yölläkin. Jannen viimeisiksi sanoiksi jäivät " Salla vaikka mitä tapahtuisi rakastan sinua nyt ja aina enemmän kuin mitään ja kerro aamulla pojillekkin että isi rakastaa ja kerro Jonnillekkin että Janne rakastaa" mietin kovasti miksi Janne puhuu tällaista, miksi katsoi sen tarpeelliseksi, tämän jälkeen menin kainaloon niinkuin aina illalla ja nukahdimme siihen varmaan aika piankin, niinkuin satoina iltoina ennen tätä iltaa. En tiennyt että vain muutaman tunnin päästä menetän rakkaani, minun on annettava hänet pois.

Herään ennen viittä, olisiko kello ollut 04:47, oli se muistan puhelimeni digitaalisen näytön, herään kun Janne huutaa, ja hän kramppaa, kokeilen ihoa joka on kylmä, ja läpsäsen kasvoihin ensin hellemmin, huudan Jannea nimeltä, läpsäisen uudestaan kovemmin, ei tehoa, tajuan heti että tilanne on paha, soitan 112 välittömästi, en meinaa löytää numeroa puhelimestani, katson että Janne hengittää.. Pääsen läpi heti kerron tiedot joita minulta kysytään, vastaan rauhallisesti, "kyllä minä osaan elvyttää, kyllä laitan puhelimen sivuun (kaijutinta en osaa sillä hetkellä laittaa päälle, en vaan löydä oikeaa nappia), kyllä nostan rakkaani alas sängyltä" Nostan Jannen joka painaa 90kg sylissä kuin pienen lapsen alas sängyltä, muistan vielä miten pää kolahti lattiaan, silitin poskea ja sanoin "anteeksi" olen äärimmäisen rauhallinen vaikka kyyneleet valuvat poskille.. Aloitan elvyttämään.. nainen puhelimen toisessa päässä laskee (huutaa että kuulen) 1,2,3....18,19,20....27,28,29,30 hengitys korisee, tiedän että se ei tarkoita että Janne hengittää.. puhallan yhden, kaksi, kolme kertaa, Janne hengittää kämmenselkään tulee lämmintä ilmaa .. Tajuntaa ei ole, Janne makaa rauhallisena ja rentona, ei huuda eikä mihinkään enää satu, hengitys hiipuu.. Jatkan painelua, hengitys palaa.. en puhalla siis.. hengitys hiipuu.. jaktan taas.. hengitys ei enää palaa.. On mennyt 10 min menen avaamaan oven ambulanssille joka on jo pihassa.. Nyt minun työni on tehty, siirryn sivuun, olen hiestä märkä, itken, annan vuoron ammattihenkilökunnalle.. kuulen puheen kammiovärinästä.. se ei ole hyvä ei.. Näen kun janne vedetään jaloista olohuoneeseen, käyn katsomassa poikia jotka kaikki nukkuvat, näen kun jannen koko keho pomppaa kun hänen sydäntään käynnistetään sähköllä.. ei vastausta..sydän ei lyö. Silloin se tulee.. ovista ja ikkunoista, se tietoisuus päähäni, Janne on kuollut, ambulanssimiehet jatkavat vielä, mutta minä tiedän jo nyt, Jannea ei ole..Peli on pelattu. Se on tunne jonka olen kuullut olevan olemassa, kun menettää jonkun hyvin rakkaan se tieto tulee jo ennen kuin sinulle faktat kerrotaan sinä vain tiedät, en tiedä miten mutta tiedät. Kun Jannea on elvytetty puolituntia (+minun 10min) lääkäri tulee luokseni, kertoo että nyt mennään "laina-ajalla" vielä jatketaan mutta jokainen minuutti valuttaa aikaa hukkaan. Minä tiesin kuitenkin jo, ja lääkäri näki sen kasvoiltani, otti kädestä ja kertoi olevansa palhoillaan, pyysi tietoja ylös ja meni jatkamaan.. 45 min elvytyksen jälkeen (+10min) sanoin poikien huoneessa ääneen " Janne rakas, jos sinun on mentävä mene.. Mutta anna joku merkki siitä että tiedät miten huonosti minä voin, miten minuun sattuu" Samalla hetkellä Jannen sydän löi, muutaman kerran.. verenpaine ei palautunut mutta hetken sydän löi kunnes sammui lopullisesti, siinä oli minulle merkki, sattumaa sanoo joku minä sanon että Janne kertoi minulle että hän tietää ja on pahoilaan. Minun maailmani romahti, kerralla kasaan. 5:55 Janne julistetaan kuolleeksi. Ambulanssikuskit pyynnöstäni siirtävät Jannen makuuhuoneen lattialle , ja he vielä peittelevät Jannen , laittavat tyynyn pään alle, se on heiltä kauniisti tehty, olen heille todella kiitollinen. Siinä se mitä Jannelle tapahtui sitten alkaa aivan toinen taisto..

Minä otan puhelimen käteen ja soitan .. ensin Jannen äidille, sitten omalle äidille, sitten ystävilleni jotka voisivat tulla hakemaan poikia, Ninnu tulee , en ikinä unohda Ninnua meidän eteisessä, kello oli vasta 6:20 ja siinä hän oli minun ystäväni, piti minua sylissä.. Kysyn ambulanssikuskilta koska ja mitä sanon pojille toinen loistava neuvo " Sanot heti ja sen mitä tapahtui, parempaa aikaa ei tule" Jerry herää kerron että isi sairastui pahasti ja kuoli, ja että isi on nyt taivaassa.. Jerry alkaa itkemään, Jaska herää kerron saman hänelle, en muista itkinkö minä vai en, Jaska ei ymmärrä on vaan hämmentynyt, menen Jonnin luokse, kerron mitä tapahtui, Jonni romahtaa ja itkee, minuun sattuu, sydäntä revitään rinnasta, ei tämä voi olla totta. Muistan että pyysin äitiäni lähtemään luokseni ja hän lähtee, ajamaan 430km luokseni, ottaa siskoni matkalta mukaan, voi minun perhettäni. Saan kiinni jannen kavereita, pyydän levittämään sanaa että kukaan ei saa tietoa sosiaalisenmedian kautta.. Pelkään että pojat menevät makuuhuoneeseen, isillä on letkuja, on verta, isi on kipeän näköinen, haluan että pojat lähtevät ystäväni matkaan, haluan että he pääsevät pois. Ystäviä tulee, Joonas tulee , Jannen vanhemmat tulevat, en muista edes ketkä kaikki tulivat ja koska, muistan että Ninnu otti pojat, minä jäin poliiseja odottamaan, muistan että poliisi halasi minua piti sylissä ja itki, muistan mahtavan henkilökunnan ja todella osaa ottavat ihmiset. Muistan että kahden aikaan Päivi sanoi että minun on mentävä suihkuun, minulla oli edelleen yöpaita joka oli ollut läpimärkä hiestä ja nyt kyyneleistä, minun ON mentävä suihkuun ja menenkin, muistan soittaneeni esimiehelleni, ja kertoneeni tapahtuneen ja etten nyt "vähään aikaan" tule töihin, muistan olleeni looginen ja rauhallinen olo oli epätodellinen en se ole minä se on joku muu, jonkun muun elämä. Muistan että minulle tuli hätä poikien luokse, muistan että menin Päivin kyydillä Ninnulle, mutta sen jälkeen en muista mitään.. filmi poikki, pätkiä sieltä täältä mielessä seuraavat viikot ovat pyyhkiytyneet vaikka miten yritän muistaa mitään ei tule mieleen.. Aivan mustaa ja tyhjää kaikki! Ehkä palautuvat mieleen ehkä eivät, ehkä tästäkinn jäi jotain pois kirjoitan sen myöhemmin jos muistan jotakin, mutta nyt päästiin siihen hetkeen kun en enää muista, muistan tunteita ja pelkoa, ahdistusta ja surua , sellisista asioista jota ei voinut kuvitella silloin kun joskus Jannen eläessä ajatteli, mitä jos minun läheiselleni tapahtuu jotain. Ne ajatukset väistyivät paljon rajumman ja karumman todellisuden tieltä. Sitä e voi kuvailla mitä tuntee.

Jannen ruumiinavaus pöytäkirja tuli ensimmäisenä päivänä kun tulin Raumalle. Ei Janne ei kuollut töissä, Eikä meillä ollut avioeroa tulossa, ja Janne EI tappanut itseään, eikä Janne kuollut hormooneihin, nämä kaikki juorut kuulin. Jannen ruumiinavauksessa todetaan Jannen kuolleen sepelvaltimotautiin, vain ja ainoastaan korkeat kolesteroolit ja sepelvaltimotauti oli syynä tähän kuolemaan. Janne kuoli luonnollisesti, se voi tapahtua sinulle, minulle kenelle tahansa meistä, ei draamaa ei suuria juoruja ja lööppejä, Janne kuoli kun sydän oli sairas eikä jaksanut enää. Juorut loukkasivat, itkettivät pahoittivat mielen, mutta saivat minut ymmärtämään ihmisten pahuuden, mutta ystäväni ympärilläni, tukijani, saivat ymmärtämään myös ihmisten hyvyyden, aidon halun auttaa toista, ja se on jatkunut edelleen. Minulla on hirveästi ihania ihmisiä jotka välittävät ja huolehtivat ja auttavat, kiitos teille siitä, niin lähellä kuin kaukana <3

Siinä se oli koko tarina, sen mitä siitä tänäpäivänä muistan, kaikkea en muista, varmaan palaan aiheeseen vielä, mutta siinä meidän aamu 19.3. siinä kaikki se joka muutti minun elämäni suunnan radikaalisti ja julmalla tavalla.



Hyvää yötä rakkaat kaikkialla, missä olettekin. Rakastakaa toisianne, ja huolehtikaa toisistanne. Kiitos että huolehditte myös minusta.

Ikävä iskee taas

Jerry Väinö Juhani täyttää 5 vuotta 4.7.2012 . Jannen ja minun ensimmäinen yhteinen lapsi on jo iso poika. Ihana Jerry, ihana isin poika , on kohta viisi vuotta. Merkkipäivät ovat minulle niitä pahoja, se varmaan on tullut aika monelle tässä ajan kuluessa selväksi, ja nyt tuntuu että varsinkin tämä Jerryn merkkipäivä alkaa kalvamaan sisintäni ihan urakalla. Jerrystä tuli Jerry Jannen toiveesta, moni lähipiirissäni on varmaan ajatellut että toive oli minun, tunsinhan jo entuudestaan yhden Jerryn jonka olin tuntenut lapsesta asti, mutta ei nimi oli Jannen ehdoton toive, Janne sanoi jo paljon ennen Jerryn syntymää, olisiko ollut pääsiäisenä 2007 että jos poika syntyy USA:n kansallispäivänä, siitä tulee Jerry ja muuta vaihtoehtoa ei ole , silloin se oli vaan sellainen huuli, mutta kas kummaa, Jerry päätti että 4.7. on oikein hyvä päivä syntyä, ja "minkä kirjoitin sen kirjoitin" ja pojasta tuli Jerry. Janne puhui jo raskausaikana aina Jerrystä, joten mikään muu nimi ei sitten kai olisi tullut kysymykseenkään. Nyt olen niin onnellinen että Janne valitsi kummankin pienen pojan nimen, tottakai minun suostumuksella nimet annettiin, minulle oli vaan tärkeää että Jerryn nimeen tulee Väinö ja Jaskan nimeen Pentti, muuten Jannella oli vapaat kädet ja hienot nimet pojille tuli.

Nämä ovat vaan niitä hetkiä jolloin olisi ihana istua lasten isän kanssa sohvalla ja jutella syntymästä, vauva-ajasta, toiveista ja unelmista, tulevaisuudestakin, kaikesta mistä normaali pariskunnat jutteleva, ja minähän juttelin, aina siitä asti kun kuulin odottavani Jerryä, aina palattiin hetkiin kun luulimme ettemme yhteistä lasta saa.. aina merkkipäivinä käytiin läpi mitä tapahtui vuosi sitten siihen aikaan tai kaksi vuotta sitten tai kolme.. tänään kävisimme läpi mitä teimme viisi vuotta sitten tähän aikaan. Nyt kukaan ei ole muistelemassa tai käymässä läpi, isi ei ole onnittelemassa sitä rakasta poikaa, kun hän herää syntymäpäiväänsä ja minua itkettää, minä haluaisin Jannen tänne nyt heti, en edelleenkään halua uskoa että tämäkin syntymäpäivä menee ilman häntä, että isi ei tule, ei syö synttärijätskejä, ei halaa esikoistaan joka täyttää viisi vuotta ja kaipaa isäänsä, ei halaa minua, ei ole enää täällä.. Minua itkettää nyt ja tiedän että minua itkettää huomenna, toivon että selviän tällä illalla ja huomisella, mutta pelkään että se ei riitä. Ikävän muodonmuutos aiheuttaa sen että itkut kestävät lyhyemmän aikaa mutta useamman päivän, ja inhoan sitä. Inhoan itkeä koko ajan.. itku puhdistaa, sanotaan, mutta liika on liikaa, itkuakin. Tiedän jo nyt että päivä on Jerrylle kaikkine iloineen myös surullinen, Jerryn on kova ikävä, Jerry kertoo miten sydämmeen sattuu, Jerry leikkii isin olevan vaan töissä, Jerry ikävöi valtavasti. Jerry on hirveän tunteellinen ja arka lapsi, hänessä on paljon samaa mitä minussa oli lapsena, ja tiedän että huomenna on päivä jolloin kaikki haluaisivat olla iloisia ja onnellisia ja nauttia ja samalla on ikävä, sydäntä raastava ikävä.

Itselleni on taas illan mittaan noussut vahvasti tunne epäreiluudesta. Ei ole oikein että isi ja rakas aviomies otettiin minulta ja pojilta pois. Maailmassa olisi ollut niin paljon ihmisiä jotka olisivat joutaneet pois. Haluan ajatella että jokainen elämä on tärkeä ja kallisarvoinen, tottakai, mutta se joka tulee jeesustelemaan minulle siitä voi katsoa pieniä poikiani ja kertoa että miten voi olla oikein että näiden ihanien lasten rakastava isä otettiin pois. Miksi he ovat oleet 4 ja 2 vuotiaina oman isänsä hautajaisissa, miksi heillä ei ollut oikeutta tutustua isäänsä, En harrasta kiroilua, yleensä, mutta nyt ystäväni sanoja lainatakseni voisin sanoa "Vittu mitä paskaa.." Nyt haluan olla hetken katkera ja vihainen koko maailmalle, itkeä , tunnen myös itsesääliä ja säälin poikiani. Jokupäivä minua kiukuttaa taas nämä tunteet, ehkä jo huomenna, mutta nyt kotiin tullessani, pahan olon tunne valtasi minut nopeasti ja itku tuli heti.. Minulla on vielä Jerryn lahjat paketoimatta , ja on puoliyö, menen tekemään sen ja sitten menen nukkumaan ja toivon että uni tulee pian ja tämä viha ja katkeruus häviää. Taas kun selviän synttäreistä olen yhden merkkipäivän vahvempi.



isi ja Jerry viimekesänä makkaran syönnissä Harronsaaressa Varkaudessa <3



isi ja Jerry imuroi muutamia vuosia sitten <3



isi ja Jerry remonttihommissa <3

Voi miten minun on ikävä Jannea, voisiko joku nyt vaan tulla ja kääntää kaikki maailman kellot taakseppäin ja tuoda minun rakkaani takaisin, voisiko, edes yhdeksi päiväksi <3

Suuri tunteita ja jalkapalloa.

Katson jalkapalloa ja onneksi Espanja on voittamassa.. Hyvä espanja :D! Lievän "yleisön painostuksen" takia olen innostunut jalkapallosta.. MINÄ joka en ennen siitä pitänyt, olen huomannut että se voi olla uskomattoman mielenkiintoista ja viihdyttävää, olen alkanut seurata siis jääkiekon lisäksi jalkapalloa, outo minä :D ! Kuiskiikohan Janne minun korviini näitä kannatus puheenvuoroja jalkapallon puolesta nukkuessani vai mikä tässä nyt on.. ja kun en edes katso huvin vuoksi niin että peli on taustalla vaan SEURAAN SITÄ, ei voi vaan olla totta, Jannella on pakko olla sormet pelissä tässä asiassa. Jokatapauksessa 3-0 Espanja niin voittaa tän pelin :D!!

Muutama vaikea päivä on takana ja voi olla että edessä on myös vaikeita päiviä, kukaan ei tiedä jatkuvatko ne tästä vai joko nyt riitti tältä erää, mutta tässä sitä ollaan vaan, selvisimpä, voisimpa näyttää kohtalolle kieltä ja pitkää nenää, olen voittanut koska olen tässä, en luovuta vaan jatkan , vaikka välillä pää painuksissa niin jatkan ja kestän, minä olen voittaja tavalla tai toisella.

Tämä päivä ja jo eilinenkin on ollut erittäin merkillinen. Tunteet ovat menneet vuoristorataa , ylös ja alas, olen miettinyt ystäviäni, läheisiäni, sopinut välejäni kuntoon , ja huomannut olevani "mustalla listalla" vaikka itse en tiedä mitä olen edes tehnyt. Minua on naurattanut ja itkettänyt , on tuntunut tosi hyvältä ja äärimmäisen pahalta. Suru tekee työtä sisälläni, ja muuttaa olotilojani valon nopeudella. Elämäntilanteeni on sekava ja on vaikea ajatella huomista, seuraavaa viikkoa, kuukautta tai vuotta.. en tiedä.. Nämä muutamat päivät ovat saaneet pää parkani aivan sekaisin. Olen huomannut miten vaikeaa on surutyö, mutta jokupäivä olen suorittanut sen pitkän oppimäärän ja voin auttaa ehkä jotakuta muuta aikanai. Olen edelleen sitä mieltä että surutyöstä pitäisi saada raskaan ja vaarallisen työn lisää. Joka päivä tätä työtä aloittaa joku jossain Raumalla, Suomessa, Euroopassa, Maailmalla, joka hetki joku menettää jonkun tärkeän ihmisen, joka hetki surijoita on lisää. Mutta sen lisäksi on selviytyjiäkin, niitä jotka ovat polkunsa kulkeneet jo parempaan huomiseen, niitä jotka näyttävät mallia meille vielä tällä polulla oleville, niitä joiden kokemus ja selviytyminen luovat toivoa kaikille joiden surun käsittely on kesken. Olen kiitollinen Niina S:n ja Jonskin avusta ja kokemuksesta, taidosta elää surun jälkeen tai varmaan taidosta elää surun kanssa, nauttia keväästä, kesästä ja kaikesta, vaikka kummallakin heistä varmasti on ollut jo liikaa jaksamista, kummallakin omalla tavallaan, mutta molemmat ovat niitä selviytyjiä joiden joukossa minäkin haluan jokupäivä olla, kun suru on muuttunut taas kerran ja muutanut minuakin taas kerran.

Paljon olen edelleen miettinyt yksinäisyyttäni, sitä että olisi upeaa jos kanssani arkea olisi jakamassa joku, joku joka antaisi minun olla heikko, toisaalta mietin, onko sellaista ihmistä joka kestäisi minua tällaisena. Ystäväni kestävät, he kestävät minulta uskomattomat määrät ajatusten purkua, pahaa mieltä, ja itkua, ilman että vaativat vastineeksi tästä jaksamisesta mitään, jotkut kokevat minut uhaksi, ehkä omalle mielenrauhalle, en tiedä mille, mutta selkeästi olen "uhkaava" ihminen, johtuuko se siitä että kerron niin paljon asioita nykyään suoraan, kerron miten rakastan, välitän, miten tärkeitä läheiseni ovat, ehkä minua ymmärretään myös väärin. Olisin ehkä itsekkin ymmärtänyt sen kaltaista ihmistä väärin joksi olen kasvamassa, kerron tunteita avoimemmin kuin ennen. Pidän halaamisesta, halaan kaikkia, pidän läheisyydestä, haluan olla hyvin lähellä ihmisiä, se ei sovi Suomalaiseen kulttuuriin.. Tällainen minusta vaan on tullut, ja tällainen haluan olla. Silti haluaisin sen ihmisen jota voisin halata muutakin kuin ystävänä, ehkä joku on sellainen, ehkä joku on enemmän kuin ystäväni, ehkä joku on valmis, joskus on varmasti, minun on vain odotettava. Haluaisin niin kovasti että illalla kanssani telkkaria katselisi joku, en olisi niin yksin, ei tarvitsisi puhua, ei sanoa sanaakaan.. Haluaisin vain että olisi läsnä.

Halatkaa tekin, se auttaa, se auttaa teitä itseänne ja se auttaa halattavaa. Minua saa halata, ja minua pitää halata, älä säikähdä jos itken, tai nauran, minä vain elän. Älkää kantako turhaa pahaamieltä ja kaunaa mukananne, nauttikaa elämästänne, sellaisena kun se teille on annettu, oppikaa elämään hyvin ja arvostaen jokaista auringonnousua ja -laskua, jokaista päiväänne. Olette rakkaita <3