Ikävän monet kasvot.

Jannella oli tai itse ajattelen että on sisko ja toinenkin sisko ja veli. Janne oli esikoinen. Itselläni on kolme pienempää siskoa. Minäkin olen esikoinen. Tänäaamuna minulla oli hyvä aamu ja on ollut kiva päivä. Jannen sisko oli kirjoittanut naamakirjaansa kaipaavansa veljeään. Minun tuli suru hänen puolestaan. Ei hän kovin usein sellaista kirjoittele. Yleensä on aina niin positiivinen ja iloinen. Eilen illalla jo mietin häntä, mietin pitäisikö soittaa. Tiesin hänen viettävän illan yksikseen, ja heti ajattelin että ne ovat niitä hetkiä kun muistot tulvivat ovista ja ikkunoista. Ajattelin että kaipaisi ehkä juttukaveria. Harmittaa, miksen soittanut? Harmittaa etten osannut sanoa mitään rohkaisevaa tai kaunista... Osasin vain laittaa sydämmen hänelle. Toivottavasti hän ymmärtää että tarkoitin sitä. Olisin halunnut halata, ja olisin voinut jutella.

Ikävä on tunne jolla on hyvä nimi IKÄVÄ, olokin on kurja ja ikävä. Ikävään ei ole lääkettä, aika helpottaa, mutta ikävä ei poistu. Ikävä kertoo kuitenkin jostain isommasta asiasta, ikävä kertoo Rakkaudesta, jostakin joka merkitsi ja merkitsee. Ikävä kertoo kaipauksesta paikkaan johon liittyy hyviä ja rakkaita mustoja. Ikävä kertoo kaipauksesta sellaisen ihmisen lähelle joka merkitsi ja merkitsee paljon. Ikävä kertoo että elämässä on ollut asioita ja paikkoja joiden haluaisi olevan ennallaan. Se on hyvä niin, on hyvä tuntea ikävää, silloin tietää kaipaavansa jotakin ja osaavansa myös Rakastaa. Ikävään auttaa läheisyys, ihmiset jotka tekevät siitä hetkestä paremman.

En osaa kuvitella miltä Jannen vanhimmasta siskosta on tuntunut kun hän on ikävöinyt. Hän menetti isoveljensä, miltä sellainen voi tuntua. Rakastan Jannen kaikkia sisaruksia kovasti. Minun on ikävä heitä. Miksi minä en näe heitä useammin?? Heillä on perheet, minulla on perhe, kaikki käyvät töissä, aikaa ei vaan ole. Vai olisiko sittenkin, ehkä kuitenkin on. Pitäisi nähdä todellakin useammin, pitäisi pitää yhteyttä poikien serkkuihin , täteihin ja setään. Haluan että he ovat osa poikien elämää. Minun on ikävä heitä kaikkia, pojilla on ikävä. Kaikki on muuttunut niin kovin paljon, mietin voinko ja uskallanko, eihän heitä vaan loukkaa nykyinen elämäni, en halua loukata.

Surun keskellä tulisi aina muistaa että ei ole ainut surija. Oman suruni muuttuu kaipaukseksi ja ikäväksi, samoin Jannen muiden läheisten, kaikki suremme omalla tavallamme ja puramme tunteitamme omalla tavallamme. Kaikkien suru on todellinen ja jokapäiväinen, samoin ikävä. Voisimme tukea toisiamme. Minä ymmärrän tai yritän ymmärtää, sinua. Autathan sinä minua?

Evelle vielä haluaisin sanoa, Rakastan sinua hyvin paljon ja olen ajatellut sinua tänä päivänä hirmuisesti. Olen ajatuksen voimalla yrittänyt lähettää sinulle voimia ikävän kantamiseen, ja samalla olen vihainen itselleni, en ole vieläkään soittanut. Ette kuitenkaan kukaan ole unohtunut, toivon että näemme pian. Olet ajatuksissa. Ikävä väistyy taas ilon tieltä, mukavaa tätä iltaa sinulle ja nauti elämästäsi. Janne kulkee varmasti aina vierelläsi, niinkuin juttelimme.

Kaikille toivotan mukavaa lauantaita ja viikonloppua. Minulla on ollut kiva päivä ja kohta saan Saminkin kotiin. Ilta yhdessäololle ja huomenna näen Jennin perheineen <3 ! Nautitaan hetkistä ja elämästä. Kohta on jo Joulu, vuoden lempi juhla minulle. Halaus!

Even tekstiä lainaten "Emme ikuisiksi syntyneet kukaan, kaikki tulleet on tänne kuolemaan ja jokaiselle merkitty on päivä jolloin hänet kotiin kutsutaan..." Nautitaan näistä päivistä jotka meillä on!

Ei se muisto häviä, vaikkei muistaisi muistuttaa!

No nyt on ollut kiirettä... Harjoittelu alkoi terveyskeskuksen vuodeosastolla, Jonnin synttärit oli ja isänpäivä ja pyhäinpäiväkin menivät. On ollut juhlia juhlien perään ja väliajat töitä. Matalalentoa taas mennään ennen kuin joululoma alkaa. Onneksi joka päivä loman alku on päivän lähempänä, IHANAA ja jaksaa jaksaa!

Meidän isänpäivämme oli hiukan erilainen kuin viimevuonna. Haikeutta oli ilmassa, ainakin minulla ja Jonnilla, mutta myös iloa. Jaskalla oli tarhassa aamupala isille ja sinne menikin sitten Sami. Ihanaa kun meni. Kamala miten pelkäsin tuota päivää viimevuonna ja järjestelin vuoroja, ettei pojat satu hoitoon samaan aikaan kun toiset tulevat isien kanssa. Nyt ei tarvinnutkaan, vaikkei siellä isi ollutkaan, niin oli Sami, ja Jaska tuntui hyvin iloiselta ja tyytyväiseltä. Minulle tuli hyvä mieli. Melko paljon tapahtunut vuodessa, joka taas tuntui tosi lyhyeltä ajalta, muistan niin hyvin viime isänpäivän. Ensimmäisen sellaisen ilman poikien isää. Ajattelin että sattuu sinä nimenomaisena päivänä aina, kovaa ja syvältä, mutta tänävuonna ei sattunutkaan, tuntui haikealta, surulliselta, ja ikävä oli, mutta kipu oli poissa. Ei enää fyysistä kipua jonka suru aiheuttaa, pelkästään puhdas suru, ja ikävä jotka on helpompi kestää. Jerry sanoi lauantai-iltana, että odottaa seuraavaa aamua hirveästi. Kun kysyin miksi niin? Jerry sanoi kovaan ääneen " No ISÄNPÄIVÄÄ!!" . Siitäkin tuli hyvä mieli, Jerry odotti että pääsi antamaan lahjan ja kortin Samille. Jerry oli jo lahjaa tehdessä ajatellut antavansa sen Samille, ja se tuntui luontevalta. IHANAA <3 ! Minun ja Jannen pienet pojat ovat selvinneet todella pitkälle, ja taas voi vaan ihmetellä mikä kyky lapsella on selviytyä elämässä eteenpäin. Tärkeää on että saa turvaa ja pääsee syliin sekä rakastetaan. Lapsi selviää kyllä.

Aikuinenkin selviää, mutta eritavalla. Luulen että isänpäivä on yksi niistä päivistä jolloin tulen muistamaan Jannen joka vuosi. Ajattelemaan sitä millainen isä hän oli ja millainen hänestä olisi tullut. Jokavuosi varmasti hiukan surettaa että hän ei voinut olla isä pojilleen, ja kun katson poikia, surettaa että heillä ei ole mahdollisuutta tutustua isäänsä, on vain muistot jotka minä voin jakaa pojille. Olen saanut kommentteja syksyn myötä, jossa on sanottu tavalla tai toisella, että minun on muistettava myös Janne, tai epäolennaisesti kommentoitu jotakin miten ikävä jollakin ystävällä on Jannea. En tiedä miksi edelleen jotkut luulevat että Jannea ei muistella, tai muisteta, ja haluaa kertoa miten tärkeä Jannen muisto on. Minä muistan Jannen, ja muistelen, kuva on edelleen kirjahyllyssä ja siinä se pysyy, juttelen pojille isästä, ja Jonnin kanssa muistellaan asioita joita poikien on mahdoton muistaa. Siskon kanssa jutellaan usein mitä Janne olisi sanonut tai tehnyt, tai sanoi tai teki. Samikin on saanut varmasti hyvän kuvan millainen Janne oli ja mitä teki, samoin koulukyytiläinen Minna. Kuten moni moni muukin. Jannen muisto ei häviä, ei meiltä aikuisilta ainakaan, mutta pojilta häviää, on jo hävinnyt osittain, silti minä kerron ja puhun Jannesta paljon. Iltaisin luetaan isirukous, ja kerrotaan päivän asioita. Ihan joka ilta, ja joka päivä Jannesta puhutaan ainakin kerran, yleensä useamminkin. Ei Jannen muisto häviä ikinä. En koe kuitenkaan tarvetta jakaa pahaa mieltä tai surua enää sosiaalisessa mediassa. Puran sydämeni tänne, sinne laitan mielummin arkipäiväisiä iloisia asioita. Puran sydäntäni myös lähimmilleni, jotka näkevät jo ilmeestä ja olemuksesta jos on kurja olla. En halua käyttää sosiaalista mediaa väylänä purkaa suruani, enkä halua kerätä säälipisteitä jokaisesta huonosta hetkestä ja päivästä. Minä suren omalla tavallani, koska suru on hyvin henkilökohtainen asia. Kuitenkin kaikki eivät kestä iloani, vaan kokevat edelleen tarvetta muistuttaa minua Jannesta. Minä muistan, ihan joka päivä, ja tulen muistamaan koko loppu elämäni. Minä Rakastin Jannea, ja jokainen joka on joskus rakastanut tietää että kun joku niin rakas repäistään viereltä pois ei rakkaus häviä. Siksi minä muistan koska minä rakastin ja rakastan. Ei minua tarvitse muistuttaa muistamaan.

Sureva ihminen ei ole helpoin kumppani. Ihminen joka on kokenut suuren menetyksen, on pelokas, itkuinen, ylireagoiva, saattaa kyynelten keskellä saada valtavan naurun puuskan tai toisinpäin, ei pystykkään olemaan itkemättä vaikka naurattaa. Kun tämä ihminen on perusluonteeltaan vielä tunteellinen, ja tunteella elävä on persoona vähintäänkin haastava. Ja ihan niinkuin tässä ei olisi tarpeeksi, niin lisätään vielä mukaan kolme poikaa, jolla jokaisella on oma erilainen luonteensa, niin soppa on valmis. Ei varmaan ketään ihmetytä, että ajattelin joskus että on parempi olla yksin, ilman sitä rinnalla kulkijaa, koska tilanne tuntui todella mahdottomalta, ihan jo itsekkin ajateltuna. Sitten kun on päättänyt että elää yksin, niin kohtalo ja elämä päättää toisin, ja hyvä niin. Minä Rakastuin ja minuun Rakastuttiin. Nyt meillä on perhe, ja tämä isänpäivä oli paljon onnellisempi kuin edellinen. Meidän isänpäivämme oli kuten kenen tahansa isänpäivä. Laulettiin aamulla, syötiin hyvä päivällinen Samin ja minun vanhempien kanssa, nautittiin siitä mitä meillä on. Kuten olen monesti todennut elämä on ottanut minulta paljon mutta antanut myös hirmuisesti.

Minä muistan ja muistelen siis Jannea. Yksin ja poikien kanssa, sekä ystävien ja läheisten kanssa. Muistoja ei kukaan vie. Minä kuitenkin samalla elän uutta elämää, en enää edes rakenna tulevaisuutta, vaan tulevaisuus on tässä, tänä päivänä. Suunnitellaan talvea ja tulevaa kesää, suunnitellaan elämää, ei rakenneta mitään, nautitaan arjesta, ja siitä että meillä on tämä kaikki. Ollaan onnellisia ja muistetaan sanoa Rakastan sinua. Minä en unohda Jannea, mutta en aio unohtaa elää, sitä Jannekin olisi toivonut.

Miten sen sanoisin, niin että toinen ymmärtää?

Sairastamassa kotona, minä ja Jonni. Onneksi oli koulusta vapaa, tämä välipäivä tuli enemmän kuin tarpeeseen. Olen istunut vaan nojatuolissa täkin kanssa. Nukkua ei oikein voi, päähän koskee, mutta muuten voi olla rennosti. Tekee tosi hyvää. Minulla on takana kiva viikonloppu mahtavien mammojen kanssa, syöden, juoden, jutellen ja nauraen. Tosi kiva oli nähdä kaikkia ja viikonlopusta jäi hyvä mieli. Piristävää nähdä ihmisiä joiden kanssa pääsääntöisesti yhteyden pito jää netin välityksellä käytävään keskusteluun. Hiukan tunnelmaa laski että olin tulossa kipeäksi jo viikonloppuna, ja voimat olivat hiukan pois. Kunnolla tämä sitten iski sunnutai-iltana ja maanantaina. Nyt varovaisesti jo toivon että olen voiton puolella.

Reissussa ollessani huomasin taas millainen ihminen minulla on kotona ja millainen perhe. Mietin Samia tosi paljon, ja minun oli ikävä. Kun olin matkalla kotiin, tajusin että mitä lähempänä olin sitä kovempi ikävä taas kasvoi. Mietin matkalla että olen täällä ja Sami on poikien kanssa kotona, ei olisi velvollisuus, ei olisi pakko... Sami olisi vuosi sitten voinut valita toisin, olisi voinut valita ehkä helpomman reitin, ja kaikki olisi jäänyt siihen. Onneksi ei valinnut, minun on turha väittää että en ole koskaan voittanut mitään, koska olen saanut Samin. Kyllä asiaa pohdittiin ja mietittiin, ajateltiin vähän joka kantilta, mutta joka kerta tultiin samaan lopputulokseen, katsotaan kuitenkin, mennään rauhassa.Mitä minä Samissa rakastan? Sitä että hän pystyy olemaan vahva kun minä en pysty, hän osaa vakuuttaa miten kaikki järjestyy, ja se kaikkein suurin, hän sanoi "Anna minun pitää teistä huolta, koska haluan." , se kuuluu yhteen niistä hetkistä jotka ovat jääneet mieleen, eivätkä koskaan unohdu. Sillä hetkellä ymmärsin, Sami haluaa oikeasti olla osa meitä, ei vain joku ystävä joka silloin tällöin piipahtaa, vaan aidosti osana tätä perhettä, joka ei ehkä ole helpoin vaihtoehto kenellekkään. Muistan paljon muitakin merkki hetkiä, muistan milloin kaikki muuttui, ei oltukkaan enää ystäviä, pienessä hetkessä kaikki olikin toisin, muistan ensimmäisen kerran sanat " Rakastan sinua", muistan miten Sami kosi. Upeita hetkiä joita kukatahansa odottaa ja toivoo ja jotka ovat salamana ohi.

Me tutustuimme 1.6.2012 ja nyt olemme käyneet läpi sellaisia asioita elämässä joihin jokainen pari ei törmää ikinä elämänsä aikana. Olen kuullut monesti ihmisiltä, kun olen kertonut miten onnellinen olen, "odottakaas vaan kun olette olleet yhdessä niin ja niin kauan ja kaikki onkin arkipäivää..." Olen kuullut miten käytän Samia hyväkseni, enkä ole enää jaksanut selittää kenellekkään raha-asioitani, ja meidän menoja ja tuloja kuka hoitaa mitäkin. Tiedän kuitenkin jos hyväksikäytössä on kyse rahasta, minä en käytä ketään hyväkseni. Miksi ihmiset ajattelevat aina pahinta, miksi aina mietitään miten toista käytetään, miten toinen on uhri, miten kaikki muuttuu tylsäksi ja arkipäiväiseksi. Siskoni juhli 10v hääpäiväänsä keväällä, heillä asiat eivät ole tylsiä ja arkipäiväisiä, heillä rakastetaan ja ollaan onnellisia, minä en ainakaan aio pitää sitä itsestään selvyytenä että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Arjessa ei ole vikaa, aina ei jaksa, mutta ei Rakkaus häviä arkeenkaan. Meidän yhteiselämämme on alkanut edellisen suhteen raunioista, surusta ja tuskasta ja muuttunut joksikin kauniiksi, hyväksi ja onnelliseksi. Me olemme selvinneet yhdessä ensimmäisestä isänpäivästä ja joulusta, nauttineet siitä kun elämä saa taas sisältöä ja siitä miten pojat ovat rauhoittuneet ja oppineet elämään suruajan jälkeen. Meidän parisuhteemme on alkanut kaaoksesta, silloin arki ja tasaisuus saa tulla.

Minä Rakastan Samia ja tuntuu että en osaa ja pysty hänelle tarpeeksi kertomaan miten hieno ja hyvä ihminen hän on. Miten itse tunnen löytäneeni oman täydellisen vastakappaleeni, kaiken kaaoksen keskeltä, miten elämä on ottanut paljon ja antanut tilalle valtavasti. Miten voi kertoa ihmiselle joka on enemmän kun uskalsi elämältä enää toivoa, miten tärkeä hän on? Sami on avainasemassa siihen että pojat ovat saaneet normaalin turvallisen elämän, en itse olisi jaksanut yksin niin paljon. Sami on syynä siihen että minä hymyilen ja odotan elämältäni paljon, hän saa minut pysymään vahvana kun on heikko hetki. Liittyy se sitten lasten kasvatukseen tai omaan surun kanssa elämiseeni. Hän antaa minun kuitenkin surra ja osaa tukea siinäkin. Miten kerrotaan ihmiselle että hän on juuri sellainen josta lapsena haaveilin. Se joka minun pitikin tavata juuri nyt. Ei nuorena, tai opiskelijana, ei yhtään aiemmin, eikä yhtään myöhemmin. Kohtalo johdatti meidät yhteen, ja niin minun kuin hänen elämänsä pienemmät valinnat ovat saaneet aikaan sen että olemme tässä hetkessä perheenä yhdessä. Näitä ihmisiä on oikeasti vähän, ja jos sinulla on sellainen ystävä, puoliso tai läheinen joka on sinun täydellinen vastakappaleesi, muista kertoa se hänelle , jos suoraan kertominen on vaikeaa keksit varmasti keinon.

Mukavaa viikkoa kaikille, minulla on hyvä olla juuri tänään juuri tässä hetkessä.

Asiat eivät häviä jos niistä vaietaan.

On tässä nyt ollut taas... koulu asioita kauheesti ja tenttiin lukemista. Ihanaa vielä ensi viikko koulua ja sitten alkaa käytännönharjoittelu. Kun harjoittelu on ohi on joululomakin ihan liki. Tänävuonna aioin todella lomailla, ja pojat saavat pitää kanssa hiukan pitemmän vapaan kuin mihin ovat tottuneet. Kokonaiset kolme viikkoa kotona. Melkoisen luksusta kyllä.

Hirmuisesti on tullut taas pohdittua tätä elämän kulkua. Tuntuu että jatkuvasti tapahtuu pahoja ja ikäviä asioita. Kolareita, onnettomuuksia, ihmiset väsyvät elämäänsä ja päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä. Kamala miten paljon surua omaisilla, ja miten pahaa oloa paljon. Ahdistavaa, mitä voisi tehdä? Kukaan kun ei tiedä minkä verran niitä päiviä kenelläkin on, joskus kaikki vaan loppuu. Toisinaan siihen pystyy varautumaan, toisinaan taas ei. Se mihin jokainen kuitenkin pystyy vaikuttamaan on oma elämä. Miten kohtelet itseäsi tai läheisiäsi, kannattaako riidellä ja vihata, kannattaako kuitenkin kertoa että rakastaa ennen kuin on myöhäistä. Unohtaa riidat ja antaa asioiden joihin ei voi vaikuttaa olla. Kauniita ajatuksia kukkaset ympärillä, mutta todellisessa elämässä ei niin "hyvää" ihmistä ole joka tähän pystyisi. Imiset riitelevät, tekevät virheitä, mutta ihmiset rakastavat ja tuntevat. Jotakin kuitenkin voi tehdä, omalle elämälleen ja läheistensä. Silloin kun pystyy tekemään hyvää niin ettei asiaa joudu ajattelemaan , se on mahtavaa.

Vein pojat tänään tarhaan aamulla. Ensin Jerryn toiselle osastolle ja sitten Jaskan toiselle. Kun lähdin kävelemään autoa kohti se iski. Kerrankin jokin mikä saikin tulla. Valtava hyvänolon tunne, tunne että välitetään, tunne että elämässä on kaikki hyvin. Niin kokonaisvaltaista hyvänolon aaltoa ei tule hirveän usein ja harvoin se pääsee noin yllättämään. Se kun voit hyvällä mielellä todeta, minulla on kaikki hienosti ja asiat kunnossa. Se kesti hetken, ja jätti jälkeensä hyvän mielen. Olen viimepäivinä surrut ja murehtinut joitakin asioita jotka tulevat vaivaamaan ehkä lopun elämäni, koska niitä ei voi enää selvittää ja aikanaan selvittäminen jäi kesken. Olen huomannut ylireagoivani, ja ahdistuvani tietyistä asioista "liian" helposti, olen ollut valtavan kriittinen ja vaativa itseltäni, mikään ei riitä ja kokoajan olen syyllistänyt itseäni, teen liian vähän, luen liian vähän, liikun liian vähän, syön liikaa, hermostun, huolehdin, ahdistun. Sitä minä olen tehny ja surrut. Miksi en voi vaan uskoa että minua Rakastetaan minuna, kaikkine vikoineni ja virheineni? Miksi annan menneiden asioiden vaivata nykyisyydessä. Syy on selvä, asiat jäivät selvittämättä, silloin ne vaivaavat. Mikään ei ole selvitetty ja poissa päiväjärjestyksestä, vaikka siitä ei puhuta, ja se "unohdetaan" . Se ei sillä tule selväksi. On opittava puhumaan kipeistäkin asioista, ne ovat juuri ne asiat jotka jäävät kalvamaan ja vaivaamaan, ne jotka vaikuttavat tulevaisuudessa. On myös annettava puhua , jos toinen haluaa, ei saa sanoa se tapahtui jo tai se meni jo, mihinkään ei saa jäädä vellomaan mutta aina on annettava mahdollisuus puhua. Sami antaa mahdollisuuden, ja jopa pyytää sitä. Minä en osaakkaan puhua, osaan kirjoittaa mutta en puhua, minun on opeteltava kertomaan myös kipeistä asioista, on ymmärrettävä että asiat selviävät puhumalla, asioista saa ja pitää puhua.

Jokatapauksessa tänä aamuna tapahtui jotakin, varmuus sisälläni kasvoi, minua rakastetaan oikeasti, minulla ja pojilla on taas turvallista, voin lopettaa murehtimisen, voin luottaa tulevaan. Yhdessä Samin kanssa meillä on edessä se tavallinen turvallinen elämä  ja mitä muuta sitä voisi toivoa. Minulla alkoi tänään kolmen päivän vapaa. Osa menee tenttiin lukiessa, mutta lauantaina on jotain ekstraa. Lähden Turkuun, ihanaisten naisten kanssa pienelle aivojen tyhjennys reissulle. Minä olen alkanut elämään tavallista elämää, sen ihmisen rinnalla jota Rakastan ja joka Rakastaa minua. On apuna poikien kanssa ja osallistuu täydestä sydämestään kaikkeen. Minulla on asiat hienosti ja nautin siitä. Tulee romahduksia ja itkuja ja ahdstusta, mutta eikö jokaiselle tule? Kuitenkin sateen jälkeen paistaa aurinko ja minun aurinkoni on perheeni. Ihanat pojat ja Sami. Nautinnollista viikonloppua ihan jokaiselle. Muistakaa hetken joka päivä olla onnellisia ja nauttia. Muistakaa elää tätä ainutlaatuista elämäänne . Halauksia päiväänne ja enkeleitä matkaan.

Joskus hiljaisuuskaan ei ole hankalaa, jos on ystävän seurassa.

Odotan että takassa hiillos hiipuu, ja saan pellin kiinni ettei lämpö karkaa. Kaikki nukkuvat, ulkona tuulee ja on pimeä syksyinen yö. Sisällä on lämmin, niin kotona kuin sydämessäkin. Hyvä olla, uni painaa, mutta kohta sekin saa tulla. Ihan hetken valvon vielä ja sitten on aika mennä nukkumaan.

Ystävä tulee kylään. Ajaa useamman tunnin matkan Itä-Suomesta rannikolle. Lapset kyydissä, huonossa kelissä, pysähtymättä. Minun ystäväni tulee. On ollut jo ikävä, ja on vaikka hän on läsnä. Tiedän että pian on taas aika erota, nähdään taas, mutta koska. Olen kuitenkin huomannut, tämä ystävä tulee, on tullut jo monta kertaa ja tulee vastakin. Joka kerta kun hän saapuu, täyttää hän kotini naurulla ja ilolla ja rennolla yhdessä ololla. Edes hiljaisuus ei ole vaivaantunutta. Siinä hän on, minun ystäväni, me voimme olla myös hiljaa yhdessä. Rakastan häntä hirveästi ja tarvitsen. Hän on se joku joka tietää tyhmimmät virheeni, parhaimmat ilon hetkeni, suurimmat suoni ja helpoimmat hetkeni, ja siinä hän on vierellä iloisena ja nauravaisena. Joka kerta jättää aukon lähtiessään, mutta joka kerta se on helpompaa. Olenhan jo nähnyt, hän palaa aina, ja minä nään hänet uudelleen. Hän tulee, vaikkei heti ensikuussa, tai seuraavassa, mutta tulee, on tullut jo monesti ja tulee vastakin.

Tällä kertaa meillä oli tyttöjen (ja lasten) viikonloppu. Ystäväni mies joutui jäämään työhommiin Varkauteen ja Samilla oli menoa omien kaveriensa kanssa. Me ja neljä alamittaista ja yksi teini. Meillä on ollut mukavaa. Sillä ei ole merkitystä kuka komentaa kenenkin lasta ja kuka puhaltaa lapsen kipeään pipiin. Kuin yhtä suurta perhettä, ihanat lapset josta lähtee vähemmän ihanaa meteliä. Korvissa piippaa, koska nuo saadaan nukkumaan, naurattaa, hirvittävä meteli, ja siinä me istumme kahvikuppien kanssa pois sulkien metelin vierestämme ja juttelemme kuin missä tahansa kaupungin kahviossa. Sellaiseen me pystymme yhdessä. Maitopurkki kaatuu, kuka löi ketä ja kuka huutaa eikä osaa käyttäytyä, kieltoja ja kehoituksia leikkiä nätisti yhdessä. Mukava reissu HopLoppiin ja IKEAan, viikonloppu täynnä hyvää mieltä ja jaettuja iloja ja suruja. Illalla hetki kahdestaan, jutellaan, jutellaan jutellaan, ollaan onnellisia kumpikin, niin tässä hetkessä nyt kuin arkielämässäkin. Kaikki on hyvin kotona, ja kaikki on hyvin tässä yhdessä. Jos ei olisikaan, aina ei ole ollut, siinä me silti olisimme ja tekisimme parhaamme. Lasi viiniä ja juustolautanen pelastaa raskaan päivän hetki taas meille. Jutellaan lapsista ja elämästä, Voi kuinka rakastankaan tuota ihmistä.

Minulla on siis ollut mahtava viikonloppu, ihanan ihmisen kanssa. Minulla on ollut elämässäni todella paljon rankkoja asioita ja tapahtumia. Tiedän että ilman häntä en olisi tässä, moni on ollut tukena, harva on tässä nyt, eikä tarvitsekkaan, joskus polut johtavat erisuuntiin, mutta ei tämän ihmisen kanssa. Mitä enemmän aikaa kuluu sitä varmemmin kuljemme samaa polkua. Kun minulla on kurja olla, kun tuntuu että en selviä, minulla on YSTÄVÄ joka välittää ja josta minä välitän ja joka välittää minusta. Ystävä jonka kanssa on hyvä olla jonka kanssa saa olla oma itsensä. Toivottavasti jokaisella olisi elämässään edes yksi sellainen.

Kiitos Sani sinulle ystävyydestä, kiitos tästä viikonlopusta. Se meni taas liian nopeasti, mutta talvella taas nähdään ja sitä ennen meillä on puhelin ja netti. Olet Rakas ja olette kaikki, koko perhe. Ajakaa varovasti kotiin <3 ! Olen ylpeä että minulla on sellainen ystävä kuin sinä!

Minusta tulee isona, ehkä oikea sairaanhoitaja...

Olipahan viikko! Tosi pitkiä koulupäiviä, uusia aineita, tenttejä jotka ei mene läpi ja sitten taas menevätkin. Epätoivon tunteja laskujen ja tenttikirjojen kanssa, ja ihanaa euforiaa verinäytteen oton onnistuessa ja tentin mentyä lopulta läpi. Iltoja ja hetkiä jolloin olen varma että en ikinä valmistu sairaanhoitajaksi, ja hetkiä jolloin olen varma siitä. Kuitenkin jo nyt olen varma että olen opiskelemassa oikeaa alaa. Jos istuu tunnista toiseen koululla ja aineesta toiseen miettii "ompa tämä mielenkiintoista" ja paljon olen miettinyt sitäkin että miksi en tehnyt tätä jo aiemmin. En kuitenkaan hirveästi harmittele etten ole tehnyt. Olisinko sillon tutustunut näihin kaikkiin ihmisiin joihin nyt olen tutustunut. Olen saanut mahtavia ystäviä koulusta, vielä enemmän tutustunut moniin ihaniin persooniin, saanut kannustusta, kun sitä olen tarvinnut ja ihmiset iloitsevat siitä kun esteet voitetaan. Olen myös tutustunut koulun kautta muihin ihmisiin. Ensimmäinen harjoittelupaikkani oli mahtava, siellä oli upeita persoonia, jopa löysin hyvin samanlaisia ihmisiä kuin itse olen. Viihdyin loistavasti ja minua kohdeltiin hienosti ja opin paljon. Uskon että muistan aina ensimmäisen harjoitteluni. En ole jännittänyt koskaan mitään enempää. Se oli ensimmäinen kosketukseni hoitajan työhön, vaikka hyvin pintapuolinen, mutta kuitenkin minulla on jo pieni kuva mitä työhöni tulee kuulumaan, ja pidän siitä. Pidän myös opiskelusta. On mukava huomata että pärjää edelleen, vaikka epätoivo on välillä valtava, niin kaikki on kuitenkin onnistunut, ainakin tähän asti. Sitä tunteiden määrää, onnistumisen iloa ja epätoivon ahdistusta. Kaikkea laidasta laitaan, isolla tunteella. En ole kokenut ennen tällaista, mietin johtuuko se siitä että en ennen ole työelämässä jos tämä sitä on halunnut mitään niin paljon kuin tätä. Kaikki on itsestäni kiinni, selviänkö... Selviän tietenkin, ja jos en itse siihen usko joku muistuttaa aina , se tässä elämässäni on parasta, joku on aina sitä mieltä että selviän vaikken itse olisikaan.

Minulle on siis tulossa mukava viikonloppu. Koko tämä viikko oli vaivan arvoinen. Kannatti tehdä töitä ja jaksaa vaikka tuntui että nyt riittä. Kannatti uskaltaa ja luottaa itseensä, kannatti tehdä töitä koulunsa eteen että pääsi lähemmäs haavettaan. Sama sopisi ehkä koko elämään. Jokainen päivä, viikko ja vuosi on elämisen arvoinen, hetkeäkään ei pidä heittää hukkaan. On muistettava rakkaitaan, on autettava jos pystyy auttamaan, on osattava ottaa apua vastaan jos tarvitsee, on uskallettava ja luotettava. Jokaisella meillä on tämä yksi elämä. Tehdään asioita jotka tekevät meidät onnelliseksi, jotka tekevät Rakkaamme onnelliseksi. Ponnistellaan kohti parempia hetkiä, kurjien hetkien keskeltä ja nautitaan auringosta ja kauniista syksyn puista, sateen äänestä pisaroiden osuessa peltikattoon, takkatulesta, perheestä ja ystävistä.

Itse ajattelin mennä hakemaan pojat hoidosta, ja katsoa pikku-ukot kainalossa jonkun kivan leffan. Odottaa että Sami pääsee töistä kotiin ja Jonni palaa reissuiltaan. Minä saan valtavasti tukea kotoa. Sami on ollut ihminen jonkalaista en tiennyt olevankaan. Miten joku jaksaa päivästä toiseen auttaa, luottaa, uskoa kun itse ei jaksa. Minä olen valtavassa kiitollisuuden velassa hänelle. Minä Rakastan Häntä, ja ilman häntä olisin varmasti jo luovuttanut. Jäänyt kesän jälkeen työelämään, etsiytynyt kaupan alalle takaisin, se olisi ollut helppo tapa ja rahallisesti kannattava. Onneksi minulle ei annettu siihen mahdollisuutta ja tämän viikon jälkeen olen taas askeleen lähempänä unelmaani.

Ihanaa viikonloppua taas kaikille. Väsynyt mutta onnellinen olo! Onneksi tämä kouluviikko on ohi ja ensiviikosta ei vielä tiedä. Nauttikaa !!

Bataattikeittoa ja kyyneleita, hyvää perjantaita !

Tänään on perjantai, ja vieläpä loistava sellainen. Ei mulla muunlaisia ole hetkeen ollutkaan. Olen käynyt Samin kanssa Tampereella kylpylöimässä ja syömässä hyvin, siskojen kanssa helsingissä syömässä ja hankkimassa nauruterapialla lisää vuosia. Tänään on perheen kesken illan viettoa ja huomenna mennään kummipojan ( 9v ) valmistamalle päivälliselle/illalliselle. Mun elämä on jotenkin niin mukavaa kokoajan että ihan välillä itkettää. Pisteenä iin päälle sain tänään tietää että Mikrobiologian uusinnasta tulikin kolmonen :) ! Siitä on hyvä alottaa viikonloppu. Jonnin viikko on ollut hyvä ja koulusta on tullut jopa positiivisia uutisiakin. Jotenkin tosi kivaa.. tavallista arki elämää pienin maustein.

Kävin Jenni-Siskon kanssa tänään aamupäivä lounaalla. Minä söin salaattia ja Jenni otti teen, koska oli jo koulussa syönyt. Juteltiin niitä näitä, sai kertoa Jonnin mukavia asioita ihmiselle joka osaa iloita kanssani, ja sitten tuli puhetta äidin tekemästä bataattikeitosta. Sisko sanoi että muistanko että Jannen kuoleman jälkeen söin vain bataattikeittoa. Ja KYLLÄ ihminen voi helposti elää kolme kuukautta bataattikeitolla, koska mikään muu ei mene kurkusta alas vaan alkaa oksettaa ja pala jää kurkkuun. Jenni sanoi että hänelle oli tullut valtava tunnetila, flash back jostain puskista, aivan huomaamatta ja siinä hän oli sitten itkeä pillittänyt ja syönyt tosi hyvää bataattikeittoa. Nyt se vähän nauratti, mutta vieläkin itketti... Tulin hyvälle mielelle. Hassulla tavalla... Jennikin kokee näitä takaumia menneisyydestä jotka iskevät ihan puskista. Se voi olla maku tai tuoksu, sana tai laulu, yhtäkkiä kaikki pysähtyy ja se mennyt tunne on käsinkosketeltava. Ihmisen muisti on merkillinen. Sitäkin enemmän tunsin yhteenkuuluvuutta, vastapäätä istui ihminen joka on minulle niin rakas ja tuttu, jolle voin kertoa asian kuin asian, ja joka tuntee surua kun minä suren ja joka osaa iloita kanssani. Aivan kuten minä hänen kanssaan. Joku joka on tutumpi kuin kukaan muu, joku jonka kanssa on jakanut saman huoneen vuosien ajan ja jonka kanssa on istunut auton takapenkillä ja kuunnellut Kake Randelinit ja Matit ja Tepot tottakai kasetti versiona, ja kaiken laista muutakin Suomi iskelmää koska sitä isä halusi kuunnella. Mietin että jos hänelle tapahtuisi jotain vastaavaa, tai oikeastaan en voi edes miettiä sitä, koska se aiheuttaa liian suurta ahdistusta ja ajatuksenakin on absurdi, ehkä sitä ajattelemalla saan pienen kuvan miltä siskoistani, äidistäni ja ystävistäni on tuntunut kun Janne kuoli. Miten epätoivoista on kun näkee että johonkuhun rakkaaseen sattuu niin kovasti ja tietää että ei voi mitään tehdä. Ei voi kun olla lähellä, ei ole sanoja eikä keinoja pelastaa toista kivulta , voi vaan pitää sylissä ja kertoa että joku päivä kaikki järjestyy. Ajatuksena kauhea, enkä sitä ajattelekkaan enää yhtään. Huomenna mennään heidän perheensä luokse kylään illalla ja saadaan olla yhdessä kaikki. Hienointa on että olen päässyt lähemmäksi omaa perhettäni, voin kyläillä ja tavataan useammin kuin ennen. Harvalla on näin mahtavat siskot ja perhe.

Tänään alkaa "Vain elämää"- Sarjan toinen tuotantokausi, mahtaako olla yhtä hyvä kuin edellinen? Ainakin annan sille mahdollisuuden :) ja odotan jo innolla. Nyt on aika laittaa sitä varten kuohari kylmenemään, hakea pojat kotiin ja antaa viikonlopun tulla. Arvatkaapa vaan miltä minun viikonloppuni tuntuu kun jokainen tiistai tuntuu lauantailta. IHANAA VIIKONLOPPUA JOKAISELLE! Tänään on pukeudu pinkkiin päivä, mietinkin että oliko mulla edes muun värisiä vaatteita :) ! Muistakaa hommata roosa-nauha ja pitää itsestänne huolta ihan jokainen!

Ällö onnellisena tänäänkin :) !