Mielettömyyttä ja mietteitä !

No niin, se on sitten huhtikuu!! Kevät tulee ja kohisten, yritetään samalla unohtaa siitepöly ja katupöly jotka tulee kaupanpäälle. Olis vielä viimeiset viikot pinnistelyä koulussa ja sitten ois tentit tehty ja voi mennä harjotteluun kaikessa rauhassa. Yllättävän hyvin on tämä puolivuotta mennyt, ei hirveetä koulustressiä vaikka ei ihan täysipainoisesti olekkaan pystynyt panostamaan. Kiitos kuitenkin auringon ja uuden energiatason, nyt mä oon tsempannut, on lukusuunnitelmaa, ja tavotetta ja ja ja... Seuraava tentti menee varmasti hyvin, siinä on vaan se pieni MUTTA, sitä lukusuunnitelmaa tarttis vissiin noudattaa. No tämä päivä meni hyvin, pari verkkotestiä tuli tehtyä, PBL istunnon juttua aloitettua, ja koealue nro 1 luettua. Hommat pulkassa siis, no ainakin tältä päivältä. Koulu tuntuu kivalle, ja olen edelleen oikeassa paikassa. Kesää odottelen kuitenkin kuumeisesti... mökkiä, aurinkoa, juhlia, ystäviä, grillausta, uintia (paitsi en ui kylmässä vedessä, pojat ui) , ja kaikkea muuta! Niin ihanaa, se on kohta täällä. KESÄ!!

Mieli on ollut hyvä, ja välillä se aiheuttaa jopa pientä ahdistusta. Onko jo liian hyvä olla? Hassua että tämä on asia jonka kanssa painin yhä edelleen, vaikka itse sanon monelle kohtalotoverille että tottakai saat olla onnellinen, hyvä jos olet, miksi se on välillä niin vaikea hyväksyä itse? Jokatapauksessa olen onnellinen ja iloinen, ehkä jopa hiukan enemmän kuin onnellinen ja iloinen, mikä ihme sen yläpuolella sitten onkaan, sitä minä olen. Elämä on edelleen muuttunut turvallisemmaksi, varmemmaksi, täydellisemmäksi, vaikka luulin sen jo ajat sitten olevan sitä. Nyt se on kuitenkin sitä hiukan enemmän. Jos suru on pohjaton, on onni varmaan sitten ääretön. Sitä luulee löytäneensä lopullisen täydellisen onnellisuuden tilan ja sitten huomaakin että ei se niin olekkaan, voin olla hiukan onnellisempi vielä. Hassua, mutta ihanaa. Suurin viimeaikainen oppimani asia on ollut sen ymmärtäminen että suru ja onni eivät poissulje toisiaan. Surevakin ihminen saa elämästä kiinni ja voi olla onnellinen, se ei vie surua pois mutta suru on helpompi kestää. Ikävä iskee välillä jostain asiasta, tai paikasta, mutta mitään en nykysestä elämästäni antaisi pois. Ikävä menee menojaan, ja palaa taas kun vähiten odottaa. Mieli on kummallinen, se palauttaa asioita jotka jo luuli unohtaneen, se palauttaa elämään muistoja jotka kuuluvat jopa kauaskin taaksepäin. On aika hienoa miten ihmisen ajatukset kulkevat ja harhailevat, yhtäkkiä jokin asia jonka on luullut unotuneen onkin kirkkaana mielessä ja tunne melkein käsin kosketeltava.

Mieli tuo myös sellaisia muistoja takaisin mitä ei välttämättä haluaisi muistaa. Se tuo ajan kultaamiin muistoihin pieniä säröjä, jotakin mitkä ovat hävinneet ehkä syystä. Onko väärin kokea huonoa omaatuntoa siitä että kokee joitakin asioita mitkä edelleen vihastuttaa ja haluaisi selvittää, jopa "rajan yli" ? Nämäkin muistot tulevat mieleen yhtäkkiä, varoittamatta. Niihin on vaikea suhtautua. En voi enkä halua olla vihainen jollekkin jota ei ole enää täällä, mutta mihin puran ne tunteet jotka eivät olekkaan sallittuja? Kaikki ei ehkä aina ollut sitä miltä ehkä näytti, jotakin jäikin ehkä selvittämättä, saako niitä muistella, saako olla vihainen? Ihmiset suuttuvat toisilleen, selvittävät asiat, ja taas rakastavat. Entäs jos ei voikkaan selvittää? Tottakai rakastaa edelleen, mutta asiat saattavat vaivata ja mietityttää, saako niitä ajatella? Sanotaan "ken vanhoja muistaa sitä tikulla silmään" ja sanotaan että ikävien muistojen pohtiminen on hyödytöntä, ei se tuo mennyttä takaisin. Mutta ei tuo rakkauskaan, joka on hyväksyttävä tunne, ikävä on hyväksyttävä, suru on hyväksyttävä, miten on viha ja kiukku tai pettymys, niitä arvostellaan, ainakin jos kuolemasta on jo aikaa. Tuntuu kuitenkin että ne elämään kuuluvat säröt vahvistuvat vasta pitemmän ajan kuluttua, haluaisi selvittää mutta ei pysty. Saako olla muistoja joilla ei olekkaan kultareunuksia?

Minä olen pohtinut ja miettinyt paljon viimeaikoina, tunteita, elämää, kaikkea. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun olen kuullut kysymyksen "mitä mietit kun olet niin hiljaa ja totinen" mietin kaikkea, niin paljon etten pysy edes perässä. Teen ajatustyöta jatkuvasti, luulenpa selvittäväni omaa päätäni jotta elämäni olisi taas asteen verran onnellisempi, kaiken onnellisuuden keskellä. Luulen että minun täytyy kohdata ne ei niin mukavat muistotkin, ehkä itkeä, jutella Jannelle yksin ja kertoa miltä tuntuu. Tähän asti olen kertonut miten toivoisin että hän olisi poikien elämässä isänä, olisi läsnä kaikessa, miten häntä ikävöidään, luulen että auttaisi kertoa että olen vihainen ja minua kiukutta, kaikki ei aina mennyt niin kuin piti, jotakin jäi selvittämättä, toisin kuin ajattelin. Kuitenkin 18.3.2012 nukkumaan mennessä tiesin miten kovasti Janne meitä rakastaa ja me häntä, se on tärkeintä. Ja nyt 9.4.2014 tiedän nukkumaan mennessä että minua ja poikia rakastetaan edelleen, ja kaiken ajatustyön keskellä olen hyvin onnellinen elämääni. Nukahdan onnellisena, ja herään onnellisena. Sellaisessa elämäntilanteessa on helppo kohdata myös ei niin mukavia haamuja menneisyydestä, ja auringonpaisteessa jopa menneisyyden ikävät muistot saavat kultareunuksen.

Onnellista kesän odotusta kaikille lukijoille ja mukana kulkijoille. Kohta se on täällä taas !!!

Onnellinen minä !

Jotain mukavaa ja positiivista tähän kuuhun. Se kamala päivä meni jo, ja hyvä niin!! Oli ehkä vaikeampi virallinen päivä kun viimevuonna, mutta selvisin mallikkaasti. En ehkä itkuitta, mutta ei kai sitä kukaan odotakkaan. Olen taas yhden vuoden vahvempi ihminen ja nainen.En voi kuitenkaan sanoa että olen taas selvinnyt yhdestä vuodesta. Minun vuodessani ei ollut mitään selviämistä, minulla oli hieno vuosi, ja nautin siitä ja olen onnellinen että sain sen elää. Viimevuonna tapahtui kaikkea kivaa, ja mahtavaa. Tänävuonna tapahtuu myös. Jokavuosi tapahtuu, jos vaan näkee asiat onnellisuuden kautta. Jotain hyvää tapahtuu aina, on se miten pientä tahansa. Olisi hyvä miettiä joka päivä edes yksi iloinen asia, parantaa mieltä ja vähentää ryppyjä. Minun iloinen asiani on tänään: NÄIN JÄÄTELÖKIOSKIN, se ei ollut vielä auki, mutta siinä se nökötti samassa paikassa kuin viimekesänä. Se on nyt sitten virallisesti kevät kun jäätelökin tulee katukuvaan, ihan mahtavaa!!

Minun siskoni Jenni, on valmistunut musiikin aineopettajaksi. Olen ylpeä hänestä! Kävin eilen heidän ryhmänsä päätöskonsertissa, ja oli aika mahtavaa. Toinen toistaan parempia kappaleita, ja kaikki aivan erilaisia. Nautin todella, ja aika kului kuin siivillä. Olisi voinut kuunnella lisääkin. Onnea Jenni, vielä kerran!! Siellä istuessani äidin ja toisen siskoni Riikan välissä mietin elämääni. Tässä minä nyt olen, pääsin siskoni konserttiin, asun lähellä kaikkia näitä ihmisiä, voin tavata heidät koska tahansa, ihan mahtavaa! Syy miksi muutin Raumalle on edelleen surullinen, se kaikki mitä tapahtui oli väärin ja liian aikaisin, mutta siitä seurasi minulle ja perheelleni paljon hyvää. Sain mahdollisuuden tähän mitä minulla on nyt. Jos en ihan sataa kertaa ole sitä vielä sanonut niin sanon nyt, olen valtavan onnellinen että muutin tänne. Ehkä tämän uuden elämäni ensimmäinen loistava päätös. Sen jälkeen olen tehnyt paljon muitakin loistavia päätöksiä, luonnollisesti, mutta tämä oli ensimmäinen. Olen tehnyt ehkä huonojakin päätöksiä, mutta ne kuuluvat elämään. Tärkeimmät päätökseni ovat kuitenkin loistavia, ja sen takia minun on nyt hyvä olla ja elää.

Niin Sami, hän ansaitsee oman kiitoksensa. Olisin varmasti jossakin hullujen huoneella lepositeisiin kahlittuna ilman häntä. En varmasti olisi selvinnyt arjesta näin hyvin, enkä surutyöstäni ilman Samia. Eilen Jonni soitti kun olin matkalla Turkuun, että mopoauton kanssa on ongelmia, miten minä voisin auttaa, heti iski paniikki, en ole paikalla. Myöhemmin kyllä mietin etten olisi voinut auttaa vaikka olisinkin ollut paikalla. Sami oli Jerryn harkoissa ja Jaska oli mukana, tottakai kun minä olin reissussa. Hän siis hoiti molemmat pienet pojat, ja harkkojen jälkeen auttoi Jonnia mopoauton kanssa, ja hoiti pojat nukkumaan... Olin hämilläni tästä ajatuksesta. Minä olen konsertissa ja se on ihan ok, joku muu huolehtii arkisista asioista sinäaikana. Mietin myös että jos en olisi lähtenyt Raumalle, emme ehkä koskaan olisi tavanneet. Jotenkin vahvasti tuntuu siltä että näin piti tapahtua, minun piti lähteä, meidän piti tavata, kaikella on tarkoitus, niillä vaikeillakin asioilla, hyväksyi ne tai ei, niillä on tarkoitus. Jokaisella elämällä on tarkoitus.

Nyt minä odotan kevättä ja kesää ! Alan bongailla muitakin "muuttolintuja" kun jädekioskin, kukkia, perhosia, itikoita (yök) ja iloisempia ilmeitä ihmisten kasvoilla, kaikista poliittisista päätöksistä huolimatta. Toivoa, uskoa ja rakkautta <3 sitä kaikkea mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Toivoa teille tällepäivälle, uskoa huomiseen ja rakkautta jokaiseen hetkeen. Höpö höpö kirjoitus, onnelliselta ihmiseltä.

Yllä Jerry alla Jaska jädellä viimekesänä.

"Hei älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt oot..." Kuka minä olen?

Se on sitten kohta täällä, 19.3. on keskiviikkona. En saa ajatuksia siitä pois. Mieli palaa siihen mitä oli kaksivuotta sitten tähän aikaan. Muistan mitä Janne söi viimeisen kerran ruuaksi, muistan mitä tehtiin ja syötiin illalla, muistan sen tarkasti kuin eilisen päivän. Suurimpina tunteina ovat ehkä suru, ikävä ja yhtenä suurena on pelko. Suren pieniä poikiani, jotka kaipaavat isää. Varsinkin Jerry on viimeaikoina kovin kaivannut, suren sitä että en voi antaa pojille isää takaisin, vaikka he pyytäisivät, lasten ikävä sattuu. Pelko kuvastuu niistä hetkistä jotka muistan, muistan että kaiken piti olla hyvin, muistan iloiset pojat ja muistan onnellisen isän, sitten kaikki oli poissa. Jerry kertoi eilen muistonsa. Sanoi että hän muistaa miten Jaska aina sanoi "isi tulee pian kotiin" ja että äiti, mamma, täti kuka milloinkin kertoi ettei isi tule. Jerryä alkoi itkettää, minua itkettää, Jerry muistaa myös sen ajan millaista oli heti Jannen kuoltua. Se on surullista, en haluaisi, en halua että lapseni joutuu kokemaan sitä, jos ei ole pakko. Itsekästä ja moni voisi ajatella että on hyvä muistaa. Isä on hyvä muistaa, jos muistikuvia kerran on, mutta surua ja ikävää en toivoisi heidän muistavan. Äitinä se on vaikea kestää.

Olen miettinyt surutyötä muutenkin. Kriisiteorioissa kerrotaan että lähes kaikki tällaisessa tilanteessa olevat ihmiset muuttuvat. Varsinkin elämänarvot menevät uusiksi. Itse koen sen hyvin vahvasti. Olen huomannut että jotkut ennen ehkä hassut ja hauskat jutut saattavat ärsyttää, ihmisten välinpitämättömyys ja itseriittoisuus ärsyttää, jotkut ystävät ovat nykyään vain kavereita, ja joistakin kavereista on tullut sydänystäviä. Osa vanhoista ystävistä on entistä läheisempiä, toisten kanssa en ole ollenkaan tekemisissä. Se ei kuitenkaan johdu pelkästään näistä ystävistä. Se johtuu myös minusta. Minä en ole enää se sama ihminen, enkä tule koskaan olemaankaan. Minulle tapahtui jotain joka muutti kaiken, tällainen olen nyt ja hyvä niin. Mielestäni en missään nimessä ole muuttunut huonompaan suuntaan. Osaan arvostaa asioita joihin ennen en ehkä kiinnittänyt huomiota. Surutyön tekemisen lisäksi ihminen tai ainakin minä olen joutunut tutustumaan uuteen itseeni. Oppimaan elämän itseni kanssa tällaisena ihmisenä. Jokainen muuttuu elämän aikana, toiset vähemmän toiset enemmän, mutta varsinkin suuret tragediat muuttaa ihmistä vääjäämättä. Halusi tämä ihminen tai hänen ystävänsä muuta niin asialle ei voi mitään. Siksi toivon että mietitte ennen kun menette sanomaan toiselle " Voi kun sä oot muuttunut niin kauheesti, koska sä palaat ennalleen..." Vastaus tulee olemaan "En koskaan, olen nyt tällainen kuin olen, enkä voi sille mitään, enkä edes halua voida." . Joidenkin on vaikea hyväksyä muutos ihmisessä, joidenkin on vaikea hyväksyä muutos itsessään. Kuitenkin sen kanssa on opittava elämään, ja minä ainakin herään joka aamu tyytyväisenä siihen mitä olen nyt. Toivon sitä meille jokaiselle, hyväksyvää armollista asennetta omaa itseään kohtaan. Elämä muuttaa, mutta muutos voi olla positiivistakin.

Samin kanssa on mennyt edelleen hyvin. Ollaan nyt vuosi asuttu saman katon alla, ja jokapäivä tuntuu hyvältä. Eletään sitä normaalia lapsiperheen arkea, joka ei ehkä vielä parivuotta sitten Samille ollut niin normaalia. Hatunnosto hänelle siitä miten hyvin hän on paikkansa ottanut ja miten onnelliseksi tekee meidät kaikki. Minut ja pojat! Eniten ilahduttaa se että Sami sanoo usein "Meidän pojat" . Ei Jaska tai Jerry tai Jonni erikseen, vaan meidän pojat. Jään aina sitä miettimään kun hän niin sanoo, ei ehkä olisi itsestään selvyys kaikille, mutta hänelle on. Tuntuu aika hienolle, että senkin kautta tiedän että hän on todellakin ottanut koko paketin, ei vaan suhdetta minuun. Ymmärtänyt mitä siihen "kauppaan" kuuluu. Tuntuu aika hienolta että jos ihmien ei tiedä, ei hän voi mistään päätellä että me emme ole sellainen keskiverto ydinperhe jota kirjoissa kuvataan. Kaukana siitä, mutta olemme toimiva perhe, jossa asuu onnellisia ihmisiä joilla on lupa olla sitä mitä ovat. On paljon rakkautta ja lämpöä ja ennenkaikkea turvallisuutta. Tällaisen perheen avulla selviän tästäkin alkuviikosta ihan varmasti. Katsotaan millainen olo on vuoden päästä, millainen elämäntilanne. Mutta sen aika on vasta vuoden päästä, ei vielä ja hyvä niin <3 !

Ihanaa aurinkoista alkuviikkoa kaikille lukijoille. Olkaa rohkeasti sitä mitä olette, mutta muistakaa kunnitoittaa myös muitten oikeutta siihen!

Musta ja sateinen maaliskuu 2014

Maaliskuu, ja sataa vettä, taivaan täydeltä. Huomaan ahdistuvani taas tästä kuukaudesta. Samoin kun viimeksi, huomasin että ahdistus on tullut yllätten, hiipinyt pikkuhiljaa elämääni. Unina, tunteina, palana kurkussa, ikävänä, suurina kysymyksinä, suruna, tunteena siitä että elämä on epäreilua. Niinhän se onkin, ei elämä ole reilua, mikään ei iske kovemmin kuin elämä, ja silti se on kallisarvoista ja ihanaa, koska ihan aina, kaiken surun ja murheen keskellä jossakin siintää valoa ja lämpöä, minulla on aina ollut syytä elää, onneksi. Siksi olen päässyt elämässäni siihen mihin olen päässyt, onnellisuuden olotilaan, joka on pääsääntöisesti elämässäni läsnä nykyään.

Mikä minua sitten ahdistaa, tiedän sen itse, mutta tunteita on vaikea selittää tai kirjoittaa ulos. Suurin syy on pelko.Ajatukset kulkevat sinne mitä oli kaksivuotta sitten, huomaan pelkääväni Jannen kuolemaa nyt hieman samalla tavalla kuin joskus olen pelännyt omaani. Minua pelottaa ajatella tätä samaa hetkeä, mutta kaksi vuotta sitten, pelkään siis kuolemaa, elän ne hetket ja päivät yhä uudelleen, kunnes kaikki pystähtyy 19.3. aamulla ja kipu ja ahdistus helpottaa. En vieläkään ymmärrä mitä tapahtui sen jälkeen, en edes halua muistaa mitä se teki perheellemme, mitä kaikkea poikien kanssa alettiin käydä läpi. On pelottava muistaa hetkiä jotka olivat niin mustia ja epätoivoisia, että pohjalta ei valoa näkynyt vaikka miten yritti katsoa. Niin pelottavia, ettei koskaan uskonut selviävänsä, kipua, vääryyttä, ahdistusta, ikävää. Tunteita jotka iskevät tajuntaan, halusit tai et. Siinä hetkessä kun syöminenkin vaati ponnisteluja, hengittäminen oli oma työnsä minun siskoni <3 tekivät keittoa, pakottivat syömään, totesivat kerta toisensa jälkeen vuoteeni vierellä että tämä ei ole unta, tämä on väärin mutta tämä on totta, tuntui julmalta, miksi sanoa noin kun sattuu, en tiedä miten kovasti heihin on sattunut toistaa samaa kerta toisensa jälkeen kun olisin toivonut että joku sanoisi että, tämä on unta, nuku pahamieli pois, sitten on kaikki hyvin. Minun siskoni ja äiti tekivät minulle valtavan palveluksen toistamalla kerta toisensa jälkeen kaiken olevan totta, pikkuhiljaa aloin uskoa sen itsekkin, missään vaiheessa he eivät jättäneet minua yksin selviämään totuuden kanssa, kokoajan joku tuki ja auttoi. Kertaakaan en muista kenenkään heistä itkenee vieressäni, he olivat lähellä, auttoivat ja tukivat. Tiedän kuitenkin heidän itkenee, tiedän Jennin pysähtyneen linja-autopysäkille matkalla luokseni, ikemään omaa suruaan, minulle näyttäytyi vain siskot ja äiti jotka kestävät kyllä, minun kipuni ja omansa kuin sankarit. Tukien, antaen turvaa, auttaen. Tänään koulussa opettaja sanoi, "vanhempi ei koskaan lakkaa olemasta vanhempi, jos lapsi tarvitsee hän auttaa" , tämä kävi toteen kun soitin äidilleni Jannen kuolleen, äiti kasasi hetken itseään puhelumme jälkeen, ja lähti ajamaan, nappasi Marjan mukaan Jyväskylästä ja tuli luokseni. 400km melkein samalta istumalta, auttamaan minua, mietin että samalla tavalla minä olin edelleen se lapsi, jotain hirveää on tapahtunut, kenelle soitan, kello on kuusi aamulla, vain yksi numero puhelimessa, äiti, vain pieni hetki siihen kun voin päästää kaiken käsistäni "äiti, Janne on kuollut, auta minua".

Kaikkia näitä tunteita ja ajatuksia käyn läpi näköjään myös tänävuonna ja ilmeisesti niin tulee olemaan myös ensivuonna. En pidä maaliskuusta, ei ole talvi, eikä ole kesä, ei edes kevät. Olen alkanut näkemään taas unia. Unia joissa menetän perheeni jonka taas olen saanut, herään omaan epätoivooni ja itkuuni, olen myös nähnyt unia asioista jotka jäivät selvittämättä. Asioista jotka jättivät syvät arvet sisälleni, jotka olisi pitänyt selvittää. Olen aina sanonut että kaikki tuli sanottua Jannelle ja hyvä niin, niin tulikin. Kaikkea ei kuitenkaan ollut selvitetty, miten olisi voitu, koska ne ovat heränneet vasta vuosien jälkeen kummittelemaan, toivoisin niin että voisin selvittää ne kasvotusten, kysyä kasvotusten, voisin saada edes jonkun vastauksen, toivoisin unien loppuvan. Tiedän että aikanaan nekin jättävät minut rauhaan, olen puhunut näistä asioista Samille ja Jennille, he tietävät, helpottaa kun saa ulos, joten joskus on niidenkin aika hävitä. Toivottavasti sen aika on pian, kun saan jättää nämä taakseni. Nekin siirtyvät muistoiksi joissa ehkä joskus on kultareunat ja kipeimmät häviävät. Voin taas hengittää vapaammin.

Minulla on ollut onnea, minä olen saanut tehdä surutyöni turvallisessa ympäristössä, läheisteni, ystävieni ja myöhemmin Samin kanssa. Nämä ihmiset ovat kuunnelleet mutta samalla "pakottaneet" elämään, ovat antaneet mahdollisuuden romahtaa, mutta "vaatineet" elämään kiinni tarrautumista. Minä en ole jäänyt suruni vangiksi ja sairastunut itse suruun. Minä katson tulevaa kevättä, katson tulevaa elämääni onnellisena. Voin sanoa löytäneeni sen mitä en ikinä uskonut löytäväni, olen löytänyt elämän jota en uskonut olevan olemassakaan. Silti ihmisen mielen koukeroista kertoo se että maaliskuun alku on minulle tänäkinvuonna todella rankka, ja on ehkä vielä ensivuonnakin. Kuitenkaan en pelkää sitä, sekin kuuluu elämään, jotta voi nauttia tulevaisuudesta on opittava hyväksymään menneisyys. Sitä minä opettelen vielä nyt kahdenkin vuoden jälkeen. Sen kuitenkin olen oppinut että elämä on kallisarvoinen, ja mikään "täydellisen" elämän tavoittelussa ei ole niin tärkeää että ikinä haluaisin satuttaa läheisiäni, tai pettää heidän luottamuksensa. Parasta mitä ihmisellä on , on ne läheiset ja rakkaat. Jos ajattelet mielessäsi tekeväsi jotain päätöntä, mieti, onko se sen arvoista. Haluatko satuttaa läheisiäsi ja sitäkautta itseäsi? Ihanaa viikonloppua kaikille !

Kasvukipuja ja kyyneleitä

Jos sitä kerran tällekkin kuulle, monesti on ollut mielessä että pitäis kirjottaa, mutta ei sitten vaan saa aikaiseksi. Olen ollut vähän voimaton viimeaikoina, mutta pikkuhiljaa alkaa voimat palata ja jaksan tätäkin taas kirjotella. Talvi ei sitten tullutkaan... mutta nyt olen suunnannut ajatukset jo kevääseen, tulis jo kevät ja kesä ja lämpö, ei malttaisi odottaa. En kuitenkaan ole unohtanut kuukauden päässä kummittelevaa päivää. "Merkkipäivä" joka muutti elämäni suunnan täysin, ravisteli kaikkea sitä mihin uskoin ja luotin, muutti kaiken, kerralla ja raa'asti. Olen huomannut ajattelevani Jannea nyt enemmän kun välissä. Olen ajatellut kyllä viikottain, mutta nyt mieli palaa menneeseen useammin. Päivämäärä joka on 19.3. pelottaa minua kovasti, vaikka uskon sen menevän hyvin, silti pelottaa ja surettaa.

Pienet pojat lähtivät hiihtoloman viettoon mummin ja ukin luokse Varkauteen. Ihanaa kun poikien yhteys sukuunsa säilyy, on tärkeää tietää kuka ja mikä on, ihan meille jokaiselle. On tärkeä olla osa perhettä joka oli isän perhe. Olen iloinen että mummi haki pojat ja vei mukanaan lomalle. Vietiin Samin kanssa pojat Turkuun Jannen siskon luokse, josta mummi ja serkkutytöt jo odotti. Huomasin että minua jännittää, ei olla oltu niin yhteyksissä kun olisin toivonut, ei ole ollut aikaa... Eve keitteli kahvit, aivan kuten aina ennenkin, tuntui hyvältä ja hyväksytyltä olla siellä, ei kireää ilmapiiriä, ei kiusallista hiljaisuutta. Oli tuttua ja turvallista, mietin monta kertaa että Janne puuttuu, Jannen kuuluisi olla siskonsa luona, vältin katsomasta Jannen kuvaa, joka pianon päällä oli, sitä niin tuttua kuvaa jota katson jokapäivä kotonani. Tuntui vaan etten juuri nyt pysty. Juteltiin kahvipöydässä kaikenlaista, ihan niinkuin ennenkin, mummi oli aivan kuten ennenkin samoin Eve. Minä viihdyin hyvin enkä olisi malttanut lähteä kotiin. Kotimatkalla se iski, kasvukipu, se tunne kun  ei halua päästää entisestä irti, se kun haluaa palata ajassa taaksepäin anopin kahvipöytään kertomaan miten hänestä taas kerran tulee mummi, se kun Varkaus on enemmän kuin Jannen kotikaupunki, se oli minunkin kotikaupunkini. Samalla tiedostan vahvasti miten kovasti Samia rakastan ja sitä mitä meillä on nyt ja mitä kaikkea vielä on tulossa. Ikinä en suostuisi luopumaan suosiolla siitä mitä olen saanut. Valtava ristiriita sydämessä ja mielessä, minä haluan kaiken entisen, enkä halua luopua mistään nykyisestä, haluan nykyisen onnellisen elämäni, haluan entisen onnellisen elämäni. Haluan istua mummin kahvipöydässä, haluan kuitenkin samalla jatkaa normaalia elämääni täällä. Haluan kaiken, ja tiedän etten saa.

Luulin että itkut jotka kumpuavat syvltä sisältäni, kivusta ja surusta ovat jo poissa, vaikka ikävä onkin aina elämässä, luulin että epätoivon tunne on poissa, mutta ei se ole, ei ihan vielä. Suruprosessini on vielä kesken, ja kahden vuoden jälkeen alkaa todellisuus iskeä. Olen menettänyt osan elämääni lopullisesti, en millään voi jatkaa tätä uutta elämääni ja sisällyttää siihen vanhan elämäni, toisesta on oltava valmis luopumaan. Konkreettisesti sanottuna en voi asua Varkaudessa ja Raumalla, voin säilyttää ystäviäni siellä kaukana, niitä jotka haluavat ystävinäni pysyä, osa ei ole hallunnut, osa on poistanut minut elämästäni toisten puheiden takia, sen heille suon, jokaisella on oikeus omaan elämäänsä. Tiedän kuitenkin että sielläkin minulla on vielä muutamia vilpittömästi ja oikeasti todellisia ystäviä, jotka tulevat olemaan varmaan ystäviäni koko elämäni ajan, tiedän että siellä on pojilla aina mummi ja ukki, ja tiedän että siellä ovat poikien sukujuuret, tiedän että minä olen tervetullut kahville siihen kahvipöytään ja mikä hienointa Samikin on. Aion pitää huolen että pojat tietävät mistä ovat kotoisin, ja tiedän että Jannen perhe auttaa minua siinä.

Tämän täytyy olla osa suruprosessia, tietoisuus siitä että entinen ei palaa, se iski vasta nyt, kun aikaa on kulunut jo paljon. Ehkä en ollut valmis käsittelemään asioita aiemmin, ehkä en olisi kestänyt sitä. Nytkin itku helpotti, kyyneleet pesivät kipua sisältä. On taas helpompi hengittää ja pilven takaa paistaa aurinko taas kerran. Olen onnellinen ihminen, jolla on ollut mahdollisuus tutustua hienoihin ihmisiin. Osa heistä jää pysyviksi ihmissuhteiksi, osa häviää vuosien varrella, kuka mistäkin syystä, se on surullista, mutta osa elämää. Nyt kun olen saanut tämän pois sydämmeltäni, on taas mukavampi olla. Jannen kuollessa, aloitin luopumisen Jannensta, yritin hyväksyä sen, nyt kun aika on kulunut on alkanut hiljainen luopuminen entisestä elämästä, mutta se ei tarkoita sitä että luovun kaikista entisen elämän ihmisistä.

Halauksia ja enkeleitä tulevaan viikonloppuunne. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun <3

Täydellinen elämä !

Tammikuun viimeisiä päiviä viedään, sinne meni ja kesä on taas kuukauden lähempänä. Aika hienoa todellakin, todellakin, todellakin... :) ! Kivat pakkaskelit saatiin, vaikka kuun alussa näytti että puut ja puskat alkaa tehdä lehtiä, onneksi ei kuitenkaan. Talvi on ihan kiva, vaikka huomaan kyllä että olen väsyneempi kuin syksyllä ja ajatuksetkin on jo kesässä. Onneksi se tulee sieltä niinkuin jokavuosi. Tässä olen viikon aikana ehtinyt miettiä jos jonkinlaista, ihan liikaakin, mutta kuitenkin. Jerry on ikävöinyt isää, ja minä olen ajatellut muita asioita, suurien tunteiden viikot taas takana , mutta se ei ole tässä poppoossa mikään ihmekkään.

Jerryn tuli ikävä Jannea kun käytiin luistelemassa. Jerry ei ole hirveästi käynyt luistilla eikä senvuoksi osaa kovinkaan hyvin, on kuitenkin eskari-ikäinen niin ajateltiin että on hyvä oppia ennenkuin menee kouluun. Mielestäni oppi hetkessä jo vaikka mitenpaljon, tosin Jerry on arka ja on tosi varovainen niin hiukan hitaammin kuin nuorempi veljensä. Oppi kuitenkin. Luistelun jälkeen Jerry oli epätavallisen vaisu. Illalla se sitten tuli, kova itku " Isi osasi hienosti, muistan vielä kun käytiin katsomassa. Haluan isin opettaamaan, haluan että isi auttaa." Itkuhan siinä itselläkin tuli, mutta pystyin lohduttamaan Jerryä, annoin isin kuvan viereen yöksi. Aluksi kuva oli aina vieressä, nyt vaan todella harvoin, kun oikein kova ikävä tulee. Kahtena yönä kuva sitten oli vieressä ja olo helpotti. Eskarista kuultiin että Jerry on joutunut myös kiusatuksi yhden pojan taholta, vaikka muuten onkin paljon kavereita. Se ehkä vaikutti myös alakuloon. Mietin kuitenkin että samalla tavalla muistot tulvahtaa Jerryn mieleen aina välillä kuin minunkin. Itse olin vihainen Jannelle, kun ei ollut enää opettamassa, miten voi tehdä pojilleen niin. Seinähullua tiedän, mutta silti olin vihainen ja surullinen koska lapseni oli myös, enkä voinut surua viedä pois lupaamalla että kyllä se isi sieltä tulee. Kehen sen vihan sitten suuntaa muuta kuin Janneen. Taas toistan että TIEDÄN todella että Janne ei halunnut lähteä, tunteet vaan eivät aina kuuntele järkeä kun suree. Nyt Jerryllä on kuitenkin jo kaikki hyvin, on taas oma itsensä.

Itselleni iski pakokauhu eilen iltapäivällä. Hain pojat tarhasta, eskarista ja koulusta. Sami on Tampereella ja minä kolmikon kanssa keskenään. Kävin kaupassa hakemassa maitoa ja pojat odottivat autossa. Kun tulin kaupan ovesta ulos, näin kun kolme päätä kääntyi minuun päin, odottaen mitä ostin, ostinko vanukkaan ja paahtoleipää, niitä toivottiin. Minuun iski kuin salama kirkkaalta taivaalta se että olen vastuussa noista kolmesta lapsesta, mietin sitä miten Varkaudessa jäätiin kolmestaan, ei muita aikuisia vain me. Minä olin äiti ja isä ja kuuntelija ja arjen pyörittäjä. Shokki tästä kaikesta tuli kovempana kuin uskoinkaan, en ollut ajatellut tätä asiaa pitkiin aikoihin, pelotti jopa jälkikäteen, miten ihmeessä me selvittiin, miten ihmeessä jaksoin kokoajan luottaa itseeni ja tulevaan? En oikeastaan ymmärrä sitä vieläkään, miten kaikki tapahtui että olinkin yksin, ainoana aikuisena perheessä jossa on kolme alaikäistä lasta... Vielä kotona olo tuntui epätodelliselta. Oli hirveä ikävä Samia, kokoajan tunne että jotakin puuttuu kun Sami ei ole kotona. Ajatukset siitä jos en olisikaan häntä tavannut, jos olisinkin edelleen yksin. Mitä sitten olisi tapahtunut. Olen aina ajatellut että yksinhuoltajuus on vaikeaa, mutta se on todella vaikeaa. Minulla on ollut onnea elämässä. Minä löysin Samin. En voi edes ymmärtää miten joku pystyy niin luontevasti ottamaan perheessä sen toisen vanhemman paikan. Osallistumaan kaikkeen ihan kuin olisi aina niin tehnyt, olemaan tukena ja pitämään järjestystä yllä yhdessä minun kanssani. Taakkani on vähintäänkin puolittunut ja sen kaiken näkee pojista. Jokainen on mennyt huiman askeleen eteenpäin kasvussa ja kehityksessä. Minulla on kiltit, hyvätapaiset ihanat pojat, enkä ole aivan varma että olisin tähän yksin pystynyt.

Elämämme on siis edelleen aika-ajoin surun kanssa kamppailua, pieniä epätoivon, vihan, kiukun hetkiä, mutta suurimmaksi osaksi onnea, iloa ja ihanaa arkea. Kaikki rakkaat lähellä ja vieressä. Tuvallinen koti pojilla kasvaa nuoriksi miehiksi ja turvallinen koti surra ja ikävöidä. Meillä on kaikkea mitä ikinä osaa toivoa. Minulla on Sami ja pojat ja täydellinen elämä.

Onko sulla oikeesti joku ongelma, siis suurempi kun jollain toisella?

Ajattelin josko sitä toisenkin blogin tälle kuulle. Aika tavalla on nämä blogi tekstit vähentyneet. Mulla alkaa vissiin olla asiat vähissä, tai sitten en halua jakaa niitä eteenpäin, tai sitten mä oon vaan ollu laiska ja mukavuudenhalunen. Veikkaan vahvimmin viimeistä. ULKONA ON PIMEÄ, ja vaikka mä miten yritän olla yltö positiivinen ja kaikkee mahollista niin kyllä väsyttää ja laiskottaa ja tympii välillä. Mä tahon auringon aamusta iltaan ja koko päiväksi ja jokapäivä, NIH tahdon vaan. Vaikka kyllä minä vuodeajoista ja talvestakin oikeasti pidän, ja takkatulesta paukkupakkasella, kauniista luonnosta ja siitä kun kaikki, koko maailma uinuu. En kuiteinkaan tykkää kylmistä varpaista, jäisestä nenästä, hemgityksestä joka jäätyy ja pakkasesta joka yskittää ulkoillessa. Kuitenkin talvessa kuten missä tahansa vuodenajassa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Näitä hyviä ja huonoja puolia olen viimeaikoina pohtinut erityisen paljon. Olen huomannut että on tietty ihmisryhmä jotka vaan haluavat rypeä kaikessa mahdollisessa huonossa. "Aina sataa" "Aina on liian kuuma" "Aina olen kipeä" ja se ehkä kaikkein itsekkäin "Miksi aina minä?" ! Olen itsekkin syyllistynyt itsesääliin, ja jossain määrin se kuuluu jokaisen elämään. Kuitenkin usein törmää ajatteluun, että juuri MINULLE sattuu kaikki huono ja suurinpiirtein koko maailman tulisi nyt ymmärtää, lohduttaa ja taputtaa päätä koska MINUSTA tuntuu tältä. Tunnistatko itsesi? Minä valitettavasti tunnistan, aika-ajoin itseni tällaisesta ajattelusta. Voin toki vain antaa naisellisen näkökantani tähän, mutta olen huomannut että miehissä näitä piirteitä on vähemmän, miehet ehkä ovat suorempia, ja tarttuvat itse ongelmaan, ei siihen mässäilyyn miksi juuri minä. Tottakai miehissäkin näitä on, mutta ehkä vähemmän kuin naisissa.

Kun ihmiselle tapahtuu jotain valtavaa ja pysäyttävää, oli asia iloinen tai surullinen se on aina elämää mullistava. Asian ollessa surullinen kuten esimerkiksi sairaus tai kuolema, ihminen menee shokkiin ja se vie aikansa. Kuitenkin jossain kohtaa surutyö alkaa, ja silloin ihmisen omat voimavarat ja asenteet ratkaisevat. Niistä olen kirjoitellutkin paljon muunmuassa siitä miten surutyö ottaa oman aikansa, ja se aika on henkilökohtainen. Joillekkin tietty vaihe kestää vaan muutamia kuukausia, joillekkin se voi olla vuosi. Kaikki nämä asiast ovat yksilöllisiä. Surutyön kestoon en siis halua nyt puuttua. Haluan vaan saada ihmiset miettimään, ihan arkisessakin elämässä miten suhtautuu muihin ihmisiin. Ihan vaikka mitään kauheaa ei olisi edes sattunut. Onko juuri sinulla oikeus arvostella muitten tekemistä, tai sitä miten he suhtautuvat sinuun, onko heilläkin käytökseensä syynsä ja oikeutensa. Voisiko oman asenteen kääntää asteen poistiivisemmaksi, onko suru oikeaa surua, vai haluaako ihminen rypeä elämän pohjamudissa, ilman valoa tunnelin päässä. Miten itse suhtaudut asiaan, sinulla on omat vaikeutesi, isot tai pienet. Kuitenkin sillä naapurillä, ystävällä, tuttavalla, työkaverilla, hänelläkin on omat vaikeutensa, joista sinä et ehkä edes tiedä. Onko sinulla oikeus elää maailman napana, sellaisena joka voi arvostella ja määräillä ja väheksyä muitten tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Se että sinulla on ongelmia tai huolia, ei vaikuta kuitenkaan muun maailman menoon. Se että sinulle on sattunut jotain joka pysäyttää sinun elämääsi, ei muuta ihmisten asenteita tai elämää.

Ihminen voi ajatella "kukaan ei auta minua" "Sinä lupasit auttaa minua, missä olet..." ja kaikkia vastaavia kysymyksiä. Silloin katkeruuden ja itsesäälin ympyrä vaan tiivistyy. Sinun on vaikeampi vastaanottaa apua, vaatimuksesi kasvavat "Koska minulle kävi näin, kukaan ei ymmärrä" . Tämä on tuttua myös minulle. Olen kuitenkin ajatellut että kaiken myötä haluan tulla edelleen paremmaksi ihmiseksi, se on vaikeaa ja kukaan ei koskaan ole valmis, mutta voin yrittää itse auttaa ihmistä, ilman että päätän etten auta koska jäin yksin. Se ystävä joka ehkä "hylkäsi" sinut kun tarvitsit häntä, saattaa tarvita apua, oletko sinä valmis auttamaan vai annatko samalla mitalla takaisin. Asenne ratkaisee!

Olisi hyvä keskittyä oman elämänsä parantamiseen muulla keinoin kuin arvostelemalla sen toisen tekemisiä. Olisi hyvä oppia positiivista ajattelua, ja olisi hyvä oppia antamaan itselleen armoa kun ei jaksa, samoin antamaan ystäville ja perheelle armoa kun he eivät jaksa. On opittava katsomaan peiliin ja mietittävä mitä minä voin tehdä että minun olisi parempi olla. Se on tuskin sitä että arvostelee muitten elämää tai suhtautumista. Ihmiselle ja ennen kaikkea Suomalaiselle vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Minä olen opetellut, ja huomannut että onneen tarvitaan vain se että sinä hyväksyt itsesi ja keksit keinoja sille että sinulla olisi hyvä olla. Yhtään kertaa en ole huomannut että oma hyvinvointi paranisi suurentelemalla asioita, rypemällä itsesäälissä tai arvostelemalla toisia. Oletko sinä huomannut?

Nämä asiat kirjoitan nyt täysin omasta kokemuksesta, ja en tarkoita että olen seurannut muita, vaikka toki sitäkin olen tehnyt, mutta olen seurannut itseäni. Tiedän millainen voin olla, kun olen itesäälin syvyyksissä, enkä halua sitä, en tippaakaan. Olen iloinen että huomaan nämä piirteet itsessäni, ja tietoisesti yritän pyrkiä niistä eroon. Varmasti syyllistyn vieläkin tähän kaikkeen, niin jokainen meistä. Kuitenkin jokainen voi samalla yrittää miettiä miten voin auttaa, itseäni ja muita. Muista kysyä ystävältä Mitä Sinulle kuuluu? ja muista kuunnella vastaus. Ehkä siitä opimme jotakin.

Positiivisempaa loppuvuotta, tulipahan vuodatettua :) !