Leikitäänkö että isi on töissä?

Pari päivää on nyt ollut itku herkässä.. En tiedä syytä, ehkä se on tämä arki, ehkä se on se että pienet pojat ja Jonnikin tuntuvat kaipaavan isäänsä nyt tosi kovasti, tai ehkä se vaan kuuluu asiaan.. tähän elämän kiertokulkuun osana surutyöhön. Itku on ollut erilaista.. se tulee hetkessä jostakin mitä pojat sanovat ja ikävä tulee kovana. Jerry sanoi eilen että hän leikkii että isi on töissä ja että isin on käytävä kaupassa tänään kun sämpylät on loppu.. Jouduin ihan tosissani pidättelemään kyyneleitä, kun viisivuotias kysyy, "saanko äiti leikkiä hetken että isi on töissä" ! Saat rakas, leiki vaikka toinenkin hetki, tehdään niin että äitikin leikkii, leikitään kaikki, sydän meinasi rusentua kasaan ja taas olisin tarvinnut sen ihmisen lähelle jota halata ja joka olisi antanut minun hetken olla heikko. Pidän poikiani sylissä, suukotan, halaan, kuivaan kyyneleet, olen vahva ja jaksan, mutta entäs minä, kuka pitää minua sylissä ja antaa minun itkeä ja kertoo että kaikki järjestyy , entäs minä?? Olen ollut kamalan väsynyt viime päivinä, tietysti osa on univelkaa, mutta osa on ashdistusta joka kasvaa kokoajan. En kestä kohta yksinäni, vaikka tottakai kestän, mutta mietin paljon jos en kestäkkään. Tämä on huono hetki ja huono aika se menee ohi, tiedän, mutta olen huomannut että suru muuttaa taas muotoaan, ja minua pelottaa millainen se seuraavaksi on.

Suru ei ole varsinaisesti helpottanut vielä, se on muuttanut muotoaan sata ja tuhat kertaa, tuoden suruun aina uusia ulottuvuuksia. Paljon puhutaan vuoden surutyöstä, en usko että se minun kohdallani riittää, tosin sitä on vielä vaikea ennustaa mutta luulen niin. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö menisi elämässäni eteenpäin, menen aivan varmasti, mutta surutyö vie aikaa. Surutyö on varmaan se aika mitä kestää oppia elämään surun kanssa joka ei koskaan häviä, se on kestettävä ja siedettävä ja se on hyväksyttävä osaksi elämää , niin kauan kun sitä ei hyväksy surutyö on kesken. Minusta on vaikea ajatella elämää niin että hyväksyn tapahtuneen täysin, se pieni "piru" olkapäällä käskee katkeroitumaan, olemaan vihainen ja olemaan hyväksmättä koko asiaa.. Sen äänen haluaisin vaientaa ja saada otteen elämästä eritavalla. En halua sääliä itseäni, enkä halua olla katkera, mutta välillä olen, niinkun nyt parina päivänä olen ollut, kuitenkin toistaiseksi olen selvinnyt voittajana. Ja koko "kisasta" aion selvitä voittajana maaliin, vaikka pää kainalossa ja jalka paketissa, mutta voittajana, jokupäivä jossain on se maaliviiva jonka ylitän ja huomaan että pahin on takana ja minä selvisin täysipäisenä ja omana itsenäni. En edelleenkään ole se sama Salla joka olin 18.3. muutuin 19.3. aamulla ja se muutos on kesken, minä voin vaikuttaa lopputulokseen, Minulla on hyvä mahdollisuus tulla ehjäksi ihmiseksi kiitos monien ystävieni ja perheeni. Kiitos sinulle joka jaksat joka ilta ja yö kuunnella murheitani ja huoliani, kellonajoista riippumatta, olet tärkeä minulle. Kiitos kaikille jotka auttavat minua tällä matkalla jonka voin tehdä vain yksin ja itse, mutta jossa ystävien apu on korvaamaton.

Jennin luota hoidosta tullessa leikittiin että isi istuu etupenkillä, Jerry komensi että isin pitää pistää turvavyö kiinni, ettei satu mitään, ja Jaska totesi että ei isiin enää satu IKINÄ. Surullista, mutta niin se on ei isiin satu IKINÄ, vain meihin sattuu kun ikävä on liian kova. Pieniä poikia itketti, ja minua itketti, Jerry hätääntyi ja sanoi, ei leikitä enää sellaista, sillon meihin sattuu oikeesti, tänne ja näytti sydäntään. Sanoin että leikitään vaan vaikka sattuu, se helpottaa ja voidaan halata toisiamme.

Haluan taas kerran muistuttaa.. RAKASTAKAA, älkää olko yksin, pitäkää toisia hyvänänne, kertokaa ihmisille jotka ovat tärkeitä, miten tärkeitä he ovat, älkää jääkö yksin, yksin ei ole hyvä kenenkään. Ottakaa kädestä, halatkaa.. Työkaverini, uusi sellainen sanoi tänään "olet sinä urhea nainen" kiitos hänelle niistä sanoista, merkkasivat paljon vaikean päivän keskellä. Muutama pieni sana, kun ne tarkoitetaan niin kuin sanotaan. Ehkä minä olen urhea nainen.. en reipas, mutta urhea. Olette rakkaita <3 !

Gdansk koettu, nyt katse uutta kohti.

Ihanaa olla kotona.. Ihanaa oli myös Puolan reissulla, ja seurakin oli parasta A-ryhmää, kiitos kaikille mukana olleille, Ellulle, Marjalle, Jennille, Minnalle, Annalle ja Ninnille <3 , pakko sanoa että parempaa matkaseuraa saa hakea ihan urakalla. Olen nauranut niin että vatsa on vieläkin kipeä, en itkenyt YHTÄÄN, muistelin ja muisteltiin KYLLÄ. Joku jos puhui että heillä kotona mies sitä tai tätä, yhdyin helposti keskusteluun ja kerroin minusta ja Jannesta, aivan niinkuin Janne olisi vielä täällä. Jannella oli tapana.. ja niin edelleen.. tuntui hyvältä koska matkakaverit kuuntelivat, kertoivat omia juttuja, naurettiin yhdessä, kukaan ei kiusaantunut vaan sain puhua Jannesta. Sellainen on rentouttavaa. Syötiin joka ilta ulkona, ja juotuakin tuli, viimeisenä iltana ehkä pikkusen jopa liikaa, mutta paikallinen nestemmäinen "omenapiirakka" oli vaan niin hyvää :D. Vitsailtiin elämästä, minun elämästä, kaikkien elämästä. Kokoajan oli hyvä ja rento olla, ja nautin täysinrinnoin. Kaupunkilomat on todellakin minun juttuni, seuraavaa matkaa jo suunnittelen vaikka mahdollisuus siihen saattaa olla aika kaukana mutta aina sitä suunnitella voi ja miettiä, se on myös hauskaa. Puola yllätti minut kaikinpuolin positiivisesti, tai ainakin tämä pieni osa siitä. Oli tosi kauniita vanhoja taloja, ystävällisiä ihmisiä, mukavaa tunnelmaa ja hyvää ruokaa ja juomaa. Varmasti lähden Puolaan vielä uudestaan, en ehkä Gdanskiin mutta jokatapauksessa Puolaan.

Ehdin miettiä myös syvällisempiä asioita, ihan omassa päässäni yksinäni. Tarkoitukseni olikin selvittää vähän päätä, joka oli sellainen kaaos lähtiessä että jotakin todella oli tehtävä. En tiedä selvenikö ajatukset, tietyt asiat vahvistuivat kovasti, toiset taas jäivät vielä kysymysmerkeiksi. Iso kysymysmerkki on tulevaisuus. Se pelottaa kaikesta huolimatta, yritän olla ajattelematta, mutta ajattelen kuitenkin. Eniten pelottaa se että olen yksin koko lopun elämääni. Ennen se ei ole haitannut, ajatuksenakaan, mutta nyt se on alkanut mietityttämään, en halua olla yksin, toivon että löydän jonkun jonka kanssa on hyvä olla, jonkun sellaisen jolle kolmen lapsen yh todella kipeillä muistoilla ei ole liian iso pala. Suurimmalle osalle se on, tiedän sen itsekkin, mutta ei ehkä kaikille, ehkä joku haluaa minut sellaisena kuin olen. Iso kysymysmerkki on sitten se että mistä sellaisen ihmisen löytää, varsinkin jos ei osaa edes etsiä, ja kuka on sellainen johon uskaltaa luottaa ja uskoa. Ne asiat ovat niin valtavia kysymysmerkkejä vielä että turha edes ajatella. Tiedän vaan että minua ei ole luotu olemaan yksin lopun elämääni, tiedän kuitenkin myös että kukaan ei voi kilpailla Jannen kanssa, Janne voittaa aina, onko joku joka hyväksyy myös sen asian. Ystävien kanssa vitsailtiin lääkäreistä (suomenruotsalaisista sellaisista, mielellään purje veneen omistavista) reissussa listaan lisättiin lentokapteenit, lista on loputon :) vaatimuksena, vähintään 180cm pituutta, jne jne :) Nämä on niitä vitsailuja joita jatketaan varmasti vielä pitkään, todellisuudessa tiedän että se riittää jos välittää minusta ja pojista ja minä välitän hänestä, ehkä sellainen ihminen on jossain. Aika näyttää ja siihen minun on tyydyttävä. Tulevaisuutta ei voi hoputtaa, kaikki tapahtuu niinkuin pitääkin. Ehkä asioille ja tapahtumille ja "sattumille" löytää merkityksen vasta jälkeenpäin, ehkä ei koskaan. Uskon kuitenkin että mitkään asiat ei tapahdu sattumalta vaan kaikelle on tarkoitus. Vaikka elämä tuntuisi miten julmalta ja raskaalta , kaiken pitikin mennä niin.

Kun seuraa vierestä ystäviä ostamasta tuliaisia miehilleen, näkee että heitä vastassa on joku kotona, joku jolle kertoa reissusta joku jonka viereen nukahtaa, on hetken katkera, ihan pienen hetken sydämmessä tuntuu kova ikävä ja pistos, hetken haluaisi vaihtaa osia, miksi minulla ei enää ole ketään, ennen oli, nyt tilanne on toinen.. Kuitenkin minulla oli vastassa kolme ihanaa poikaa, kaikilla ei ole lapsia vaikka haluaisi, minulla on kolme ja olen kiitollinen heistä, rakastan heitä jokaista enemmän kuin osaan kuvata, ja minulla oli vastassa äiti, mamma joka oli vahtinut poikiani reissun ajan, ja matkassa minulla oli mukana kuusi ihanaa ainutlaatuista naista jotka jokainen ovat kokeneet omat juttunsa elämässään, toisilla rankempia asioita ja toisilla pienempiä, kenenkään kokemukset eivät kuitenkaan ole vähäpätöisiä, kaikilla on se "oma risti kannettavana" tämä on minun, ja se tekee minusta sen mikä olen nyt ja muokkaa minusta sen mikä olen tulevaisuudessa. Olen kuitenkin kiitollinen että minulla on tämä elämä, ja 12 vuotta minulla oli Janne elämässäni, ja nyt hän on sydämmessäni. 12 vuotta sain olla sen ihmisen kanssa jonka kanssa oli hyvä olla, ja olen kiitollinen siitäkin. 

Oikein ihanaa perjantaita ja alkavaa viikonloppua kaikille! Minulla alkaa arki nyt, nyt on juhannus juhlittu ja reissu tehty nyt on vain se arki, maanantaina pojat menevät tarhaan ja elämän opettelu alkaa taas kerran. Muistakaa kertoa ihmisille joita rakastatte ja joista välitätte miten tärkeitä he ovat, minäkin yritän muistaa, ja mustankin. Kiitos kun luette!!

Katsoppas tuossa on linnun pesä

Mökkiläinen on palannut sivistyksen pariin poikien kanssa. Tosin yksi pojista lähti vielä mummin luokse muutamaksi päiväksi minun Puolan reissun ajaksi, mutta minä ja pienimmät ollaan kotona. Olisinhan minä vielä mökkeillyt, ihan mahtavaa seuraa, aurinkoa, hellettä, sadetta, tuulta ja kaikke sitä mitä suomen kesä nyt vaan voi tarjota. Mutta oli kivaa, naurettiin, laulettiin ja juhannuspäivänä jonkunverran itkettiinkin, mutta tässä sitä ollaan, ensimmäistä "yksinäistä" juhannusta on vietetty ja selvitty vieläpä hienosti.

Juhannusnuotiolla mietin Jannea ja sitä miten edellisenä juhannuksena sillä samalla nuotiolla istui osittain sama porukka ja Janne, kukaan ei olisi voinut arvata että se on meidän viimeinen yhteinen juhannus, ei sellaista voi edes ajatella. Kun on vielä nuori, ja koko aikuisuus perheenä edessä, kukaan ei ajattele sellaista, eikä pidä ajatella ei missään nimessä! Pitää osata elää, uskaltaa elää, ilman jatkuvaa menettämisen pelkoa. Minä en itkenyt nuotiolla, minun oli hyvä ja lämmin olla, ympärilläni oli ihmisiä jotka välittävät ja ikävöivät myös, ihmisiä jotka ovat tehneet elämästäni helpompaa tänä aikana kun Jannea ei enää ole. Meillä oli aivan loistava juhannusyö nuotiolla, meillä oli "makkarapuu" , meillä oli mandoliinimies, meillä oli hysteeristä naurua, meillä oli "Kim Herold, olohuoneessa" meillä oli toisemme ja meillä oli Happy Happy Joy Joy drinksuja, meillä oli kaikkea kivaa, ja rutkasti lämpöä ja hyvää mieltä. Meillä oli paljon hymyileviä kasvoja ja meillä oli kivipenkkejä, meillä oli kivaa !! Ja minulla ei ole ollenkaan huono-omatunto nyt eikä silloin siitä että oli kivaa, minulla saa olla kivaa ja se ei tarkoita että olisin unohtanut. En minä ole unohtanut , mutta minä pala palalta, askel askeleelta siirryn eteenpäin, ja pidän Jannen sydämmessäni mukana minne menenkin. Se että uskallan alkaa elämään ei tarkoita Jannen hylkäämistä, sellaista joka on osa sinua ei voi hylätä tai unohtaa, sen kantaa mukanaan ja samalla alkaa kerätä uusia muistoja ja uusia kokemuksia, alkaa antaa elämälle mahdollisuutta.

Juhannuspäivänä olo oli aika halju, pojat olivat kärttyisiä ja minun mieleni oli kurja. Itkin aikapaljon illalla kun oli poikien nukkumaan laittaminen, ajattelin että miten minä jaksan aina näin, aina vain yksin, 24/7 sekä äiti että isä.. Anna vettä, mulla on nälkä, tahdon vessaan, en nuku, en syö, en en en , anna anna anna.. Tuntui epätoivoiselta, onneksi äitini tuli apuun, auttoi poikien nukkumaan laitossa, olin tosi väsynyt, jätin pojat ja mamman iltahommiin ja menin saunaan istumaan, vaatteet päällä itkin pesuhuoneessa ja olo oli hirveä, sitten sattui jotain, siskoni mies Kalle tuli muissa-asioissa saunalle, touhusi jotain omiaan ja huikkasi "kato, linnulla on pesä tuossa sähkökaapin päällä.. " ihan hiljaa puhui ettei lintu säikähdä.. Kurkkasin linnunpesään ja siellä oli neljä pikkuriikkistä munaa. En tiedä mikä lintu se oli eikä sillä ole merkitystä, mutta sillä oli merkitystä, että Kalle kohtasi minut kun suru oli kova, ei välittänyt itkeneistä kasvoista ja kyyneleistä, halusi vaan kertoa että linnulla on pesä aivan siinä vieressä, olo parani heti , itku väheni, tarvitsin vielä hetken aikaa katsella merelle ajatella omiani ja sen jälkeen olin taas valmis perheeni kanssa jatkamaan juhannuksen viettoa. Se otti aikansa, mutta siitä selvisin. Huomasin että perheeni antaa minulle tilaa surra, antaa aikaa olla yksin, mutta ei pelkää kohdata surullista minua vaan haluavat piristää ja olla läsnä. Miten paljon olenkaan saanut kun olen saanut sellaisen perheen.Pitää muistaa olla kiitollinen kaikesta siitä tuesta ja lämmöstä jonka heiltä saan.

Juhannukseen liittyi muitakin asioita, ihmisiä, minulle merkityksellisiä juttuja, hölmöilyä, ajatuksia, isoja asioita mielessä, päällimmäisenä kuitenkin jää mieleen, että tunsin vahvasti että minä voin jatkaa elämääni, on ihan ok että tunnen mitä tunnen, se ei katoa, mutta voin jatkaa.. otan taas askeleen eteenpäin. Mietin jo nyt millainen on ensi juhannus, niin paljon voi vuodessa tapahtua, viimeisen vuoden aikana tapahtui jotain pahaa joka ravisteli koko elämän uusiksi, ehkä seuraavat kuukaudet seuraava vuosi tuo jotain hyvääkin, on vain uskallettava elää. Kaikesta huolimatta.

Muista sinäkin rakas kanssakulkijani antaa omalle elämällesi mahdollisuus, uskalla elää jo tänään, ei aina huomenna tai ensiviikolla, mieti mitä haluat ja toteuta se. Käy jätskillä, tanssi sateessa, lekottele auringossa, katsele auringonlaskua ja jos ei nukuta katso vielä kun se nousee. Jos sinulla on joku jonka kanssa katsella, oma rakas, ystävä, kuka tahansa nauti siitä, ota kädestä kiinni ja katselkaa. Nauti elämästä.



Tää toimi aattona grillimestarina ihan ite ja jotenkin se sitten ihan jopa onnistui :D!!



Tää on se meijän makkarapuu.. se on hiano !!!



Ja tässä sitten maaiman ihanimpiin ihmisiin lukeutuvia naisia <3 !

Keskikesän juhlaa!

Oikein ihanaa Juhannusta kaikille kanssakulkijoille <3 !! Meidän perhe lähtee hyvässä seurassa mökille juhlistamaan tätä keskikesän juhlaa, vaikka minun mielestä kesä on vasta alussa. Ihana mennä, hyvää seuraa, ruokaa ja juomaa. Pääsee saunaan ja uimaankin jos välttämättä haluaa. Kuullostaa mukavalle ja onkin sitä. Aivan ihana mennä mökkeilemään, upesiin merimaisemiin, vasta remontoidulle mökille.

Tiedän että tämäkin on "uuden elämäni" yksi suuri virstan pylväs. Talvesta asti suunniteltiin Jannen ja tottakai perheeni kanssa mökille menoa jussina, ja nyt menen sinne poikien kanssa ilman Jannea. Olisi outoa jos se ei aiheuttaisi mitään näitä pelonsekaisia tunteita, mutta toisaalta menen sinne ja sillä selvä, ja parhaassa mahdollisessa seurassa vielä. Kyllä se siitä helpottaa, olokin, ja jos itkettää on lupa itkeä, en varmasti ole ainoa jota itkettää tänään, joka ikävöi Jannea taas kerran, mutta meillä kaikilla joilla on ikävä sydämmessä voi olla myös mukava juhannus, nautitaan siitä nyt kun ilmatkin suosivat.

Eilinen aamu oli jo hyvä, ja sama positiivinen olo jatkuu nähtävästi tänäänkin, alkuviikon kauhea olo ja tunne on helpottanut ja "elämä hymyilee" taas. On taas helpompi nauttia pienistä asioista kun itku ei kokoajan ole läsnä. Luin eilen ihanan luvun kirjasta "Enkeleitä hiuksissa" siinä kerrottiin sielunkumppaneista. Puhuttiin miten jokaisella ihmisellä on sellainen, ja mikä parasta ei vaan yhtä vaan useita. Hän on paras ystäväsi, se tai ne ystävät jotka tuntuvat aina läheisiltä, ajasta tai välimatkasta riippumatta, hän on elämänkumppanisi, puolisosi, jos sinä itse koet niin, kerrottiin myös että ei pidä hakemalla hakea sielunkumppania, sellaiset ihmiset löytävät toisensa jos niin on tarkoitettu. Voi olla onnellinen ilmankin. Janne oli vahvasti minun sielunkumppanini, tunsin sen koko kehollani ja tiesin, minulla on muitakin sellaisia, muutama ystävä jotka täyttävät nämä tunnusmerkit ja varmasti tulevaisuudessa ehkä löydän vielä lisää. Minusta oli lohdullista ajatella että sellaisia ihmisiä on useita, ei vain yhtä "joka sinulle on tarkoitettu" niinkuin Janne oli, minulla on mahdollista löytää toinenkin "minulle tarkoitettu" ja minulla on niitä "tarkoitettuja" jo nyt elämässäni.. ystävinäni. Aika ihana ajatus tosiaankin, sai hymyn huulilleni yöllä sitä lukiessani. Elämä on melkoinen lahja, sitä ei saa kokonaan käyttää suremiseen, vaikka surullekkin pitää antaa tilaa, sekin kuuluu elämään. Hyvin vahvasti tunnen sielunkumppanikseni myös Jannen siskon Even. Eve kävi meillä eilen, ja tuntui hyvältä, mielestäni välillämme on ollut aina hyvä yhteys, ja se ei ole kadonnut minnekkään. On ihana ajatella että joku Jannen perheestäkin tuntuu hyvin läheiseltä ja tärkeältä erityisellä tavalla, vaikka kaikki ovat läheisiä, on mielestäni minun ja Even välinen yhteys vahvempi, erilainen. Jokatapauksessa, ihanaa kun Eve kävi, ja varmasti jatkossa olemme paljonkin tekemisissä.

Nyt toivotan teille kaikille oikein ihanaa juhannusta ja pitäkää huolta toisistanne, rakastakaa !!

Pysähdy, hengitä, kerää itsesi, jatka..

Ihan ensiksi.. USKOMATONTA 20 002 lukijaa siinä kohtaa kun aloitin tämän tekstin kirjoittamista, olen yllättynyt, hämmentynyt ja ehkä eniten otettu, noin paljon.. Katsoin että lukijat jakaantuvat aika tasaisesti kaikkien kirjoitusteni kohdalle.. KIITOS TEILLE ETTÄ VÄLITÄTTE.. kanssakulkijat on oiken hyvä sana blogini seuraajille <3 , on aivan mahtavaa että kuljette tätä matkaa kanssani. Vaikka en kaikkia tiedä tai edes tunne, mutta se että ihmiset oikeasti lukevat saa tuntemaan oloni hyväksi. Tarkoitukseni on ollut auttaa itseäni ja samalla mahdollisesti samassa elämäntilanteessa olevia, toivottavasti joku on saanut ajateltavaa ja ehkä lohtua, joku ehkä perspektiiviä, toivon että mahdollisimman moni olisi saanut jotakin, koska itselleni tämä blogi antaa paljon. KIITOS <3 !

Tänäänkään ei ole ollut niin hyvä päivä, mutta näin sen ehkä piti mennäkkin.. Olen edelleen ollut itkuinen ja surullinen. Eilen yöllä kun menin nukkumaan ikävä oli valtava ja ajattelin että en jaksa elämää ilman Jannea, ajattelin yöllä että en kestä eikä missään ole iloa, toivoin että minunkin aikani tulisi pian. Silti heräsin uuteen päivään, väsyneenä, ehkä pettyneenä, Janne ei ole tullut kotiin, enkä minä päässyt Jannen luokse kotiin. Minä olen jumissa täällä, hän siellä odottaa minua, sitä kun minun vuoroni vihdoin tulee.. Aamulla elämän mahdollinen pituus ei enää ahdistanut niin kovasti kuin yöllä, mutta pahamieli ja alakulo vaikutti koko päivän ajan. Iltapäivällä menin käymään poikien kanssa isäni luona ja siitä tuli itselleni sellainen henkien taistelu että ihme kun selvisin. Ahdistus kasvoi heti sen jälkeen kun olin soittanut ja kertonut isälleni että olemme tulossa. Pojat takapenkillä odottivat iloisina pappan luokse menoa.. Miksi itkin, mistä se itku tuli, miksi piti pysäyttää auto ja hengittää syvään ja rauhallisesti.. Kun pääsimme isän luokse käteni tärisivät enkä meinannut saada henkeä, menin sisään, en kuitenkaan voinut mennä olohuoneeseen.. siellä vietimme viime joulun, kävelin nopeasti läpi, takkahuoneeseen, jossa vaivoin sain istuttua tuolille, siihen jossa Janne luki TurunSanomia jouluna ja jutteli appensa kanssa urheilusta, pelonsekaisin tuntein katsoin "perähuoneeseen" siellä näkyi meidän sänkymme pääty, se missä nukuimme jouluna monta yötä, en voinut astua kynnyksen yli.. Jo takkahuoneessa olo kävi niin ylivoimaiseksi että oli pakko mennä ulos takapihalle. Korvissa humisi, itketti ja oksetti, henki salpaantui, tältäkö se tuntuu, tällaistako se on kun ikävä iskee kovemmin kuin pitkään aikaan? Olo oli hirveä, itkin koko matkan kotiin Raumalle, välillä vähemmän välillä enemmän, mutta koko matkan kyyneleet valuivat, oli pysähdyttävä, hengitettävä, jatkettava.. Monta kertaa tuon lyhen matkan aikana. Mutta pääsin kotiin, sain autoni parkkiin ja pääsin sisälle, SELVISIN , en ehkä niin hyvin kuin itse olisin toivonut mutta selvisin ja selviän vastaisuudessakin. Aion pian mennä sinne uudestaan ja jokupäivä menen perähuoneeseen asti, kohtaan "kummitukset" siellä ja selviän siitäkin, en ehkä ensikerralla mutta jokupäivä teen senkin.

Outoa miten paha olo minulla on, vaikka minua varoitettiin, että näin käy, ihmettelen sitä kovasti itsekkin. Olo ei ole enää lohduton, muuta kuin joskus yön pimeinä tunteina, osaan jo nauttia, osaan nauraa ja pitää hauskaakin, se mitä en osaa on avun pyytäminen kun sitä tarvitsen, se ei ole vahvuuteni. Onneksi siskoni Marja tuli sattumalta käymään kun olo oli todella kurja.. en osannut heti sanoa hänelle miten olin itkenyt, mutta ehkä hän huomasi, onneksi hän viipyi hetken, ja oloni oli paljon parempi kun hän lähti, näemme parin päivän sisällä, yhteisessä juhannuksen vietossa <3. Minulla on myös ystävä joka on auttanut paljon, ihan uusi ystävä, joka ei ole edes kovin tuttu, vaikka tuntuu siltä, hän on saanut mieleni hyväksi useaan otteeseen, en tiedä miten hän sen tekee, osaa vaan asettaa sanat oikein, kuuntelee, mutta ei jää vellomaan minun pahassa olossani, tietoisesti tai tiedostamatta osaa sanoa oikeita sanoja johdatella jutut niin että alan ajatella muita asioita, ei liian pian, ei koskaan ohita pahaaoloani, mutta keskittyy hetken päästä muuhun. Hän sanoi tänään että ymmärränkö miten onnekas olen kun minulla on sellaiset siskot ja ystävät, ymmärränhän minä, ymmärräthän sinä että sinä olet yksi heistä <3 et ehkä niin tuttu, mutta tärkeä ystävä , ymmärräthän sen? Olen kiitollinen jokaisesta ystävästä, tuttavasta,, kaverista, kanssakulkijasta joka minulla on. Minulla on paljon tukiverkkoa en ole yksin, edes tänään en ollut yksin.

Ihanaa loppuviikkoa kanssakulkijat, muistakaa rakastaa toisianne, itseänne, ystäviänne, läheisiänne, naapurin mummoa, kaupan tätiä , jokainen on arvokas ja ansaitsee tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi. Halauksia kaikille!!

Miedän isi on kuollut

Ohi on onneksi.. kamalan pitkä päivä.. tuntuu että ei meinannut millään loppua.. itkua aamulla ja itkua illalla.. itkua kokoajan niin että nyt särkee päähän. Mutta olen selvinnyt ja menossa nukkumaan, olen voittajana tässäkin taistossa ja aivan varmasti paljon Jannen ansiosta. Minulle on tullut tavaksi pyytää Jannelta apua kun on oikein paha olla. Juttelen ja kerron miten pelkään, välillä ääneen, yleensä ajatuksissani, ja kerron miten tarvitsisin jonkun tukemaan, jonkun sopivan auttamaan.. Tein niin myös eilen, eikä mennyt puoltatuntia kun Jape laittoi viestin, ei siinä viestissä ollut mitään ihmeellistä, se oli vaan rohkaiseva ja ilahdutti kovasti. Samalla tavalla kun perunkirjoituspäivänä Jonski oli siinä sattumalta ja vielä kaksi kertaa juuri silloin kun eniten tukea tarvitsin. Nyt Japen viesti pelasti paljon , auttoi pahaan oloon.. Oli muitakin ihmisiä jotka muistivat, tai sanoivat jotain kaunista kun kerroin tilanteesta. Olen kovin kiitollinen ja voin vaan sanoa että ME selvisimme, en minä, vaan me.. Yksin en olisi selvinnyt taaskaan, ilman tukea ja turvaa ja ihmisiä jotka ajattelevat minua ja meitä, en vaan yksinkertaisesti pysyisi järjissäni, edes tämän vertaa kun nyt olen.

Palaan tuohon Jannelle jutteluun.. se on merkillistä.. Jokakerta kun olen ajatuksissani kertonut Jannelle asioita, pelkojani , pahaa mieltäni, on hyvin nopeasti sattunut jotakin sellaista joka saa mieleni paremmaksi. Jonski, Janne tiesi että Jonski on minulle rakas ja tärkeä ja kaikella sillä viisaudella jonka Jonski on saanut omien kokemustensa kautta, hän oli ehkä ainoa joka olisi voinut auttaa minua perunkirjoitus päivänä. Hänen halauksensa ja myötätunnon hyväksyin hän TIESI miltä minusta tuntui, sanat eivät tuntuneet pahalta. Myöskin illalla ennen perunkirjoitusta mietin että miten saan pojat siellä järjestykseen, juttelin Jannelle että voisiko hän "pitää pojille seuraa" ja seuraavaksi saan Jenniltä viestin jossa hän sanoo ottavansa pojat luokseen että voin mennä rauhassa, sattumaa, ehkä sinulle mutta ei minulle, sitten vielä tämä päivä ja eilinen ilta.. Ihmiset ottivat yhteyttä, laittoivat viestiä, mutta kun olo oli aivan hirveä Jape otti yhteyttä, Jannen paras ystävä, ihminen joka merkitsi Jannelle hirvittävän paljon, ja joka merkitsee minulle vähintäänkin yhtä paljon nyt kun Jannea ei ole, kukaan muu ei olisi voinut saada oloani niin hyväksi kuin hän, sen jälkeen oli taas siedettävää. Todellakin , elämä on sattumia täynnä.. mutta minä uskon että nämä sattumat ovat sellaisia mitkä Janne on saanut sattumaan, mitkä tapahtuu koska Janne näkee miten itken ja miten paha olo minulla on. Sinun rakas kanssakulkia ei tarvitse niihin uskoa, jokainen uskoo mihin haluaa, mutta minä uskon arkielämän pieniin ihmeisiin.

Kauppareissulla sattui sitten se ikävin asia, mitä vielä ei ole sattunut.. Jerry jutteli Jaskalle joka oli ostoskärryissä, että "isi näkee millainen on Rauman Prisma, isi on meidän sydämmessä mukana" joku keski-ikäinen mies kysäisi sitten pojilta että missäs teidän isi on , johon Jaska kovaa kirkkaalla lapsen äänellä " Isi on kuollut, isi on taivaassa" ja juuri tänä päivänä joka minulle oli muutenkin valtavan raskas.. En voinut itkulleni mitään, tilanne oli kurja, mies ei voinut katsoa minua päin eikä poikia.. kumpikin meistä olisi varmaan halunnut vajota maan alle jos olisi ollut mahdollisuus. Mutta nyt osaan varautua paremmin.. näin käy varmaan vielä uudestaankin. En halua hyssytellä poikiani missään asiasta, isistä saa puhua jos haluaa, tekee se epämukavan olon aikuisille tai ei. Pojilla on lupa puhua isistä.

Kuitenkin kaiken tämän keskellä rupesin ajattelemaan juhannusta, ja huomasin odottavani sitä. On mukava mennä mökille, meitä on tosi kiva porukka ja hieno remontoitu mökki, uskon että juhannus on mitä parhain satoi tai paistoi. Tiedän että yöllä saattaa tulla itku ja ikävä, ehkä kiukkukin, mutta tiedän että se saa tulla ja olen turvassa, sellaisten ihmisten seurassa jotka myös ikävöivät Jannea ja viime Juhannusta jolloin olimme samassa paikassa yhdessä. Itkettää jo nyt ajatella sitä, mutta odotan silti.. Haluan laulaa Rosvo Roopea rannassa nuotion ääressä ja nauttia merestä, mökistä, makkarasta, siideristä, rakkaistani, tästä tulee ihan hyvä juhannus tänäkin vuonna.

Kolme kuukautta sitten..

Se on sitten taas aivan nurkan takana.. kello on juuri nyt 00:45 kun kirjoitan tämän alkua.. kolmekuukautta sitten olit vielä elossa , tästä tasan kolmekuukautta taakseppäin tunsin vielä lämpösi ja läheisyytesi. Oli takana todella ihana ilta kaikilla, sinulla, minulla, pojilla, meillä, kaikki oli hyvin ja olo oli ihana. Minulla oli aivan kaikki, ja koko elämä edessä, sen ihmisen kanssa jota rakastan ja kunnioitan, sen joka oli minulle tarkoitettu. Kukapa meistä olisi silloin arvannut että menee vain viisi tuntia ja kymmenen minuuttia eteenpäin kun sinut on julistettu kuolleeksi. Tuntuu julmalta, pahalta, epäreilulta, ilkeältä.. jos tietäisin että se helpottaa kiroilisin nyt, tekisin mitä vaan, itkeä en haluaisi ja silti itken kokoajan. Aloitin tätä tekstiä monta kertaa ja aina pyyhin kaiken pois, aloitin uudestaan ja taas asiat menivät väärin. Yritin kirjoittaa toivosta ja tulevasta, en pystynyt, lueskelin kuukauden takaista kirjoitusta, ja pelästyin, se oli paljon toiveikkaampi mitä oloni on nyt. Onneksi päivissä on toivoa, tulevaisuudessa on toivoa, varmasti kaikki järjestyy, ihan varmasti, vakuuttelen itseäni, kun kukaan muukaan täällä ei ole vakuuttelemassa. Minun on pakko tehdä sitä jokapäivä, vakuutella ja uskotella itselleni, kaikki järjestyy, ihan varmasti. Tämä hetki on kuitenkin minulle, ja surulleni. Se menee taas kerran ohi, sitten helpottaa, mutta nyt sen on taas aika tulla. Se on päästettävä sisään, että sen voi sitten häätää ulos. Mutta sen voi häätää ulos olen sen nähnyt ja monesti kokenut, niin voi tehdä kun tarpeeksi yrittää. Silti on hyvä antaa surun välillä tulla , itkun puhdistaa mieli, ja ahdistuksen puristaa rintaa. Ne tulevat kuitenkin, ei voi estää, jos ne päästää sisään, antaa "kaataa maahan" ne voi sen jälkeen lakaista pihalle ja taas hymyillä.

Minulla on ihmisiä.. Ystäviä, perheeni, minulla on niin paljon tukiverkostoa että voin olla vain onnellinen siitä miten onnellisessa asemassa olen. Olen pärjännyt hienosti sanotaan, moni sanoo, minullekkin, ja se on totta, mutta olen miettinyt miten olisikaan käynyt jos olisin ollut aivan yksin, jos ei olisi perhettä, ei ystäviä, ei ketään, olisinko jaksanut ja selvinnyt? Tuskin olisin tässä nyt bloggaamassa, tuskin olisin näin pitkällä "uudessa elämässäni", surutyössä olisin varmaankin suht samoissa missä olen nytkin, koska se ottaa sen ajan mitä se ottaa riippumatta muusta. Jotenkin tuntuu että ollaan otettu aimo harppaus taaksepäin, mutta toisaalta, ihmiset saavat minut surunkin keskellä nauramaan hassuilla teoillaan, itkemään siitä että jostakin sanotusta tuli niin hyvä mieli.Vaikka olo siis on olevinaan kurjempi ja väsyneempi niin silti, nauran enemmän, olen iloisempi Salla kuin kuukausi sitten. Peitän suruni paremmin, ja sekään ei ole huono asia.. On huono peittää surua, tottakai mutta ei ole huono juttu että sen saa peitettyä sellaisilta ihmisiltä joille se ei kuulu ja joita ei se enää kiinnosta. Niille joita kiinnostaa ja joille se kuuluu ja jotka haluavat tietää, kerron pahasta olosta, itkusta ikävästä, ja se on hyvä niin, meille kaikille. Minä puhun kyllä ja kerron, en kaikille, vain muutamille, mutta asiat eivät jää sisälleni enää niin pahasti jumiin.Mielestäni kaikilla ei ole edes velvollisuutta olla kiinnostuneita minun surustani, eikä minulla ole velvollisuutta jakaa asiaa kaikkien kanssa. Olen koonnut sen tuiverkon ympärilleni minkä tarvitsen selvitäkseni, olen huomannut myös lisääväni siihen vieläkin ihmisiä, kaikki eivät ole niitä "alkuperäisiä" jotka olivat heti mukana. Ihmisiä on tullut lisää ja jäänyt pois.Kuitenkin minulla on vahva tukiverkko joka tekee minusta itsestänikin vahvemman. Aina on joku joka "ottaa kopin" kun itse on liian väsynyt jaksamaan.Kiitos heille siitä, MINUN ihmisilleni.

Nyt olen saanut oloni purettua, rintaa ei purista ja sydän ei ole pakahtua enää.. itken vielä tänään ja itken vielä huomenna, mutta itken itkuni ja jatkan taas kaikkien ystävieni,perheeni, tukiverkkoni avulla, minä jatkan, ja niin jatkavat kaikki muutkin. Maailma jatkaa kulkuaan, ja elämä jatkuu. Tänään on huono ilta, mutta huomenna on taas parempi. Kohtahan se on juhannuskin.. Elämä jatkuu!!

"Toivon sinulle, ystäväni,
että elää taas uskaltaisit,
että surujen suurten jälkeenkin
ilon siiville nousta saisit.

Toivon sinulle ystäväni,
ettet lakkaisi luottamasta,
vaikka vielä on aivan hämärää,
kevään pelto on roudassa vasta.

Toivon sinulle, ystäväni,
taivaan raikkaat ja lempeät tuulet,
että kaikkina elinpäivinä
levon löydät ja lohdun kuulet.

Toivon sinulle, ystäväni,
mitä kauneinta on elämässä,
että rakkaus puhdas, ikuinen,
sinut ympäröi juuri tässä."
- Anna-Mari Kaskinen-


Toivon sinulle ystäväni, kaikkea tätä ja toivon sitä itsellenikin. Pidetään huoli toisistamme <3