Hei hei mitä kuuluu.. kaikki on OK?

Päätin jo perjantaina että pitää viikonloppuna kirjoittaa. Perjantai oli aika raskas, ja minulla oli melkoista tunnemyrskyä puoleen ja toiseen viikonlopun aikana, ja siihen mahtui kivoja ja tylsiä asioita, itkua ja naurua PALJON tätä kaikkea. Meinasin että kirjoittelen aiemmin tänään.. Onneksi en kirjoittanut, koska tekstin sisältö olisi ollut melkoisesti toisenlainen jos olisin aloittanut tätä esimerkiksi kolmetuntia sitten. Nyt olo on sata kertaa parempi ja mieli positiivisempi joten tekstikään ei ole niin synkkää. Sitä on ehkä helpompi lukea, ja mukavampi.

Jonnin ADHD näyttäytyi taas perjantaina vahvasti, vaikka lääkitys onkin olemassa. Aamu oli todella raskas, minulle mutta myös tunteittensa ja tunnemyrskyjen kanssa painivalle Jonnille, lisäksi se oli raskas pikkupojillekkin, ja taisimpa tehdä siitä raskaan Samillekkin, ihan tahtomattani. Ahdistus iski kuin salama, yhtä nopeasti ja tyhjästä.. Tuli pakokauhu ja pelko "tähänkö taas palataan, tätäkö tämä nyt sitten on, ja minä olen yksin, Janne minkä teit AUTA NYT jos voit". Mielessäni todella pyysin Jannelta apua, mietin että jos nyt näet tee jotakin AUTA. Ahdistus kasvoi vaan, mietin mitä olen tekemässä, kaiken kanssa.. Mietin että olen sotkemassa jonkun tärkeän ihmisen elämäämme joka on äärimmäisen raskasta, ja että se ei ole häntä kohtaan reilua, mietin että on parempi jäädä täysin yksin taas kun kuormittaa toista niin tärkeää tällaisilla asioilla ja elämällä, kerroin sen, kerroin miltä minusta tuntuu ja miten on tärkeää että hänen ei tarvitse sellaista elää ja kokea. Totta sanoakseni mietin että lopetan kaiken kun voin sen tehdä, ennen kuin toinen huomaa tehneensä virheen. Sekosin ahdistukseeni, pahaan mieleeni, pakokauhuuni ja pelkoihini. Olin hölmö.. onneksi Sami ei ollut, onneksi asia ei ollutkaan minun päätettävissäni, en olisi halunnut edes sitä mitä ajattelin, se olisi ollut musertavaa ja ahdistavaa, jos olisin jäänyt aivan yksin, olisin varmasti seonnut, mutta minä en jäänyt, en silloin enkä myöhemminkään. Tajusin iltaan mennessä typerän ajatukseni, totaalisen järjettömyyden, ja sen että se on asia mistä puhutaan ja jutellaan, ei vaan ilmoiteta että olen ajatellut näin. Ei toisen ihmisen puolesta voi ajatella ja päättää jokainen päättää itse. Minulla ei ole valtaa sellaiseen. Lupasin itselleni että ikinä en enää tee niin. En koskaan ehdota mitään vastaavaa ja järjetöntä. Huomasin että takapakin jälkeen tulee kuitenkin taas se hyvä aika.. perjantai-ilta oli jo rauhallisempi ja lauantai ja sunnuntai menivät jo loistavasti. Näitä sattuu ja tapahtuu, ei aina tarvitse käydä niin että jokainen vastoinkäyminen tarkoittaa että elämä palaa johonkin ikävää ja ahdistavaan.. se voi oikeastikkin olla hetkellistä. Samalla tavalla kun ikävä kasvaa hetkellisesti ahdistukseksi ja sitten se kuitenkin häviää ja normaali elämä palaa taas, ja ikävän jaksaa paremmin ja antaa tilaa onnellisuudellekkin.

Jos olisin täysin sinut tapahtuneen kanssa jo nyt, se olisi outoa, siitä ei ole kuin puolivuotta. Olen edennyt paljon, olen itkenyt muutaman joen verran kyyneleitä ja minusta on päänsärkyjen myötä tullut panadolin suurkuluttaja. Silti pärjään ja menen eteenpäin, nautin syksystä ja kun saa taas laittaa kynttilöitä, nautin perheestäni, ja olen onnellinen niistä joita minulla on. Kävimme Jennin kanssa IKEAssa lauantaina, minulla on sisko, joka asuu samassa kaupungissa, ja minä voin lähteä hänen kanssaan ikeaan ostamaan "pari pikku juttua" voin syödä kymmenen lihapullaa ja lapsilta salassa ranskalaisia, voin syödä omenapiirakkaa ja pehmistä, senkin salassa, ja voin palata "ruotuun" taas seuraavana päivänä. Voin nauttia elämästä <3 voin kertoa Jennille miltä minusta tuntuu, kertoa miten ikävöin ja taas kuulla miten hän kaipaa myös. Voin olla minä itse ja se riittää.. voin olla onnellinen ilman syyllisyyttä, koska Jenni varmasti on vaan iloinen jos olen onnellinen, aidosti iloinen. Olen niin iloinen ja onnellinen että minulla on Jenni <3 sisko joka on sellainen jonka toivoisin jokaiselle <3, aidosti onnellinen toisen ilosta ja onnesta.

Tänään olo oli kurja.. olen alkanut pelätä tulevaa. Tiedän että se johtuu tunteitten vahvistumisesta, pelkään että menetän. Minulla jos kenellä on syytä pelätä menetystä.. olenhan menettänyt julmasti ja lopullisesti. Mutta pelkään että vajoan liian "syvälle" hyvään oloon, että jos en ole varuillani, minuun sattuu ja kovasti. Olen epävarma syyttä. Siitä tunteesta haluan eroon, haluan lopettaa varmistelun "onko meillä kaikki hyvin" tyyliin, haluan uskoa ja luottaa siihen mitä näen, koen ja kuulen, meillä ON kaikki hyvin <3 paremmin kuin monella muulla. Meillä on enemmän yhteistä kun monella muulla, meillä on kaikki palaset onnelliseen elämään ja minun on alettava luottaa siihen. Kukaan ei ole viemässä sitä minulta pois, vien itse itseltäni sen onnen ja ilon pois, jatkuvasti analysoimalla ja miettimällä ja pohtimalla. Sen on loputtava. Onneksi sen lisäksi että meillä on yhteiset ajatukset mitä elämästä mietiään on hyvä asia että ollaan myös erilaisia.. Jos minä leijailen pilvissä ja suistun kuiluun sekunnin sadasosan vauhdilla, Sami on se joka seisoo jalat maassa ja sanoo joka ainut kerta ne oikeat sanat. Palauttaa kaiken taas normaaliksi. Ja miten taitavasti.. yhden puhelinsoiton aikana oloni parani, ja tajusin taas oman mielettömyyteni. Se mitä minulle on tapahtunut, tai mitä minulle on joskus tehty, ei ole vähimmässäkään määrin Samin vika, ja mitään sellaista ei enää yksinkertaisesti tapahdu. Kaikki on hyvin.. pitää mennä peilin eteen ja sanoa itselleen "tajuatko sinä apina, kaikki on hyvin" .

Minä siis päätän hyvin raskaan viikonlopun jälkeen taas olla onnellinen, minulla on ihanat pojat, ihanat siskot, ihana äiti ja perhe, ihanat ystävät ja Sami. Minulla on kaikkea vaikka menetinkin kaiken, olen saanut niin paljon. Positiivisuus auttaa jaksamaan taas, ja ihmiset elämässäni tekevät paljon minun eteeni, silloin kun en jaksa. Toivon todella että voin joskus antaa takaisin, edes vähän siitä mitä he hyväkseni tekevät <3 ! Mukavaa alkavaa viikkoa ystävät, rakkaat.. KAIKKI !!

Olen tärkeä ja niin olet sinäkin!

Kirjoitan taas.. alotan taas.. yritän taas.. olen tämänpäivän aikana alottanut kirjoittamaan varmaan kymmennen kertaa. Kirjottanut rivin tai kaksi, kappaleen tai kaksi ja pyyhkinyt taas kaiken pois. Olen kuunnellut Jannen suosikki musiikkia, pidän siitä itsekkin, mutta Hanoi Rocks oli enemmän Jannen juttu kuin minun, vaikka miten pitäisin. Hautajaisissa Kalle soitti ja lauloi Million Miles away, se oli Jannen oma toive tämänvuoden tammikuulta. Kuuntelin senkin, ei tuntunut kivalta, mutta en itkenyt, kuuntelin kaikki hitit ja vieraammatkin.. kuuntelin ja kuuntelin, ja se tuntui hyvältä, kokoajan mieli parani ja tajusin nauttivani taas siitä musiikista. Nyt on lähdettävä kaivelemaan Jannen Cd:t autoon taas, minä pystyn taas kuuntelemaan. Miten helpottavaa huomata että ei enää sydän rutistu kasaan vaan on ilo kuunnella taas. 

Palasin ajassa taaksepäin, mietin elämääni, sitä miten monesti olen sen rakentanut kasaan taas.. Lueskelin erästä blogia jota seuraan, ihmisen joka on menettänyt elämässään myös hyvin paljon, osaan samaistua tunnetiloihin ja mielialoihin.. Todella vahvasti. Tänään olen miettinyt että voihan helvetti. Jos laitetaan ylös mitä minä olen elämässäni käynyt läpi ja mistä olen selvinnyt, niin olen melkoinen sissi. Minä olen pettynyt ja tullut julmasti petetyksi elämässä, minä olen myöskin ollut onneni kukkuloilla ja leijaillut pilvissä, olen tipahtanut maahan ja alottanut aina uudestaan ja uudestaan, monta kertaa. Itsetuntoni on huono, mutta paranee kokoajan, olen selviytyjä ja pärjääjä. Alan nähdä kaiken läpi todellisen minäni, sen joka on arvokas ja tärkeä. Sen jota ei saa satuttaa eikä käyttää hyväksi, ei nyt eikä enää ikinä, sen joka selviytyy rakkaimman ihmisen kuolemasta, sen jonka sydän on niin täynnä arpia että luulin monesti että uusia ei edes mahdu, mutta aina niitä on mahtunut, mutta samalla sen jonka sydämmen haavat ovat umpeutuneet ja joka on uudestaan oppinut luottamaan. Olen rakastettava ihminen, ja rakastava ihminen lähimmilleni ja rakkailleni, miksi minun tarvitsisi olla sitä koko maailmalle? Olen saanut syntymälahjaksi positiivisen elämänasenteen, ja voiman selvitä kaiken läpi. En ehkä yksin mutta kuitenkin selviän, ihan aina. Olen systemaattisesti pyrkinyt karsimaan ympäriltäni negatiivisuutta ja   kauhistelua siitä miten elämä murjoo ja potkii. TIEDÄN että elämä tekee niin, mutta pakko ei ole alistua. Elämässä on niin paljon hyvääkin, ne ovat vaan usein asioita joita pidetään arkipäiväisinä, ei kiinnitetä huomiota. Monesti jaksetaan jauhaa siitä miten kaikki menee pilalle ja miten se ja se meni päin mäntyä. MÄ EN NYT ENÄÄ JAKSA :D !!  Vastoinkäymisille on opittava nauramaan. Jos ei pysty nauramaan niin yritä edes hymyillä, jos vastoinkäyminen on niin musertava ja suuri että edellä mainittu on mahdotonta, tarraudu ystävän käteen, hän pitää kyllä kiinni niin kauan että itse jaksat pitää itsesi pinnalla. Uskokaa minua, niin se on.

Mietin että mikä ja mitä minä olen.. Olen Salla, hauska tavata, olen onnellinen, vaikka olenkin välillä surullinen, olen tärkeä, olen kaunis, jos en ulkoa niin sisältä, olen selviytyjä, olen taistelija, olen ihminen. Olen se ihminen joka ei osaa olla vihainen, ei ainakaan pitkään, olen kiltti ja opettelen olemaan kiltti ja armollinen myös itselleni, Tämän blogin kautta olen oppinut jäsentelemään elämääni ja itseäni, mutta samalla olen oppinut paljon itsestäni. Juuri tällä hetkellä olen ymmärtänyt että minä olen minä enkä muuksi muutu, menneisyyskään ei muutu, tulevaisuuteen pystyn vaikuttamaan, en määräämään sitä mutta vahvasti vaikuttamaan. Pystyn vaikuttamaan omaan mielialaani, annan itseni romahtaa ja taas kasaan itseni ja olen onnellinen. Yritettäiskö kaikki.. jos minä siihen pystyn niin veikkaampa että moni muukin pystyy.. Onnellisuus on asennekysymys, oisko noin ? ;)

Mukavaa loppuviikkoa kaikille.. mulla on taas kiva ilta ja lauantaina menen IKEAAn siskon kanssa.. KUI HIANOO :D :D !! Muistakaa olla onnellisia siitä mitä teillä on ja muistakaa olla kiitollisia ihmisistä jotka olette elämäänne saaneet !

Don’t you know you’re worth your weight in gold
Make your move before you get too old
Give it all until you reach your goal
Learn to know you’re worth your weight in gold.

Hanoi Rocks "Worth Your Weight in Gold"

Ja kuunnelkaas toi kappale muruset <3 !!

Elämää kuoleman jälkeen..

Suuria aukkoja jättävä otsikko.. Puhutaan elämästä kuoleman jälkeen.. Perinteisesti se mielletään mahdollisesta elämästä joka kuolleella on jossain toisessa tilassa, ulottuvuudessa, taivaassa.. missä tahansa, onko sellaista vai eikö ole. Itse haluaisin kuitenkin kertoa nyt hiukan elämästä joka tänne jääneillä on kuoleman jälkeen. Jokainen kuolema koskettaa kaikkia jotka tunsivat kuolleen, toisia läheisimpiä enemmän, toisia vähemmän, mutta aina se koskettaa. Yritän nytkin käyttää sanaa vainaja, se ei vaan sovi suuhuni, eikä tekstiini, kuollut, poisnukkunut, ajan tuollepuolelle siirtynyt, joukostamme lähtenyt, Janne, isi, helpompia kaikki kuin sana vainaja. En varmastikkaan ikinä voi käyttää sitä sanaa, vainaja on joku vieras jossain patologin pöydällä tai ruumishuoneen kylmiössä. Ei minun rakas Janneni, ei ystäväni poika, ei kenenkään mummi tai ukki, vainaja on vaan joku jota ei oikeasti ole. Vainaja on minun korviini yhtä ruma sana kuin leskikin, sitä ei vaan käytetä, annetaan sen olla. Janne on Janne, ystäväni poikaa kutsutaan hänen omalla nimellään, mummit on mummeja ja mammat mammoja, sillä selvä.

Niin se elämä kuoleman jälkeen.. Ensin sitä ajattelee että sellasta ei ole, on vaan suru ja tuska ja ahdistus. Sitten nousee pelko tulevasta, "miten minä selviän" ja toiveet, kuoleman toiveet, "eihän minulla ole enää paljon jäljellä?", suru tulee myös lasten puolesta, "miten he kestävät, miten voin auttaa kun en itsekkään jaksa" tunteja ja taas tunteja itkua ja pahaa oloa. Ei voi syödä, eikä nukkua, ajatuksia siitä miten "elämä on ohi", jatkuvaa usvassa eloa, oman itsensä ulkopuolella, järjestää asioista joista ei ymmärrä eikä käsitä mitään, eikä haluakkaan, soittaa puheluita ja sopii laskuista, hodoista, lääkäriajoista, muistotilaisuuden tarjoiluista, valitsee arkkua, hautakiveä, kukkia, kaikki tämä heti rakkaan menetettyään. Uskoisin että näissä tilanteissa oman lapsen tai elämänkumppanin menetys eroaa suuresti esimerkiksi isovanhemman menetyksestä, pelkästään jo sen käsittämättömyyden "näin ei olisi kuulunut tapahtua" takia ja sen että tällaisissa tilanteissa jäljellejäänyt puoliso on hyvin yksin, päätösvalta on hänen, kuten myös lapsen menetettyään, vanhemmat ovat yhdessä yksin, päätösvalta on heillä. Vanhemman ihmisen kuoltua on usein olemassa perikunta, jo aikuiset lapset, ei tietenkään aina, mutta usein, on ihmisiä joiden kanssa sopia, järjestelyistä, ei ole niin yksin, toisaalta taas voi olla helpotus olla yksin, ei tarvitse sopia. Molempi parempi siis.. kuitenkin näitä tapahtumia ei varmaankaan hirveästi voi verrata. Niinkuin ei ihmisten menetyksiäkään. Jokainen kuolema on menetys, koska jokainen elämä oli arvokas. Minun suruni ei ole suurempi tai pienempi kuin jonkun toisen. Vanhojen ihmisten kuolema on helpompi hyväksyä, se ei kuitenkaan vähennä surua menetyksestä, ja ikävää kun se rakas mummi tai ukki on poissa. Tunne asioita ei voi eikä pidä vertailla, eikä ikinä vähätellä, kenenkään surua.

Sitten suru alkaa väistyä. Huomaa että on mennyt tunteja ilman itkua. Huomaa että paniikkikohtauksia ei ole tullut päiviin. Huomaa hymyilevänsä katsellessaan leikkiviä poikia tai kuullessaan siskon olevan matkalla luokse. Ei ehkä naura, eikä hymy ole sama mikä se oli ennen, mutta se palaa kasvoille, muuttuakseen siksi aidoksi onnen hymyksi, ilon hymyksi mikä se joskus oli, ei heti mutta myöhemmin. Pikkuhiljaa elämä alkaa taas vallata alaa, voi ajatella tulevaa varovaisesti, ilman jatkuvaa ahdistusta. Pelko on läsnä pitkään ja vielä puolenvuoden jälkeenkin pelko on hetkellisesti jos ei päivittäin niin viikottain ainakin läsnä, mutta ei kokoajan, se väistyy elämän tieltä, aina ei voi pelätä.

Jos mietin oloani nyt ja kuusikuukautta sitten en voi edes verrata niitä, ja miten paljon on mahtunut siihen väliin. Tunteita enemmän kuin koko elämän aikana. Surua ja tuskaa, ja iloa ja onnea, kaikkea mahdollista. Tärkeintä mielestäni on tuki. Juuri se on tärkeää mitä itse koet tarvitsevasi. Jokainen suree tavallaan. Minä tarvitsin vuoteelleni istumaan äidin tai siskon. Silittämään päästä ja kertomaan että "kyllä se on totta, ei en voi tuoda Jannea takaisin, mutta lupaan että kaikki järjestyy". Tarvitsin Jennin organisoimaan, "nämä sinun on hoidettava, sitten saat vaan olla, tässä tämänpäivän työt" tarvitsin Sania ja Ninnua leikkimään poikien kanssa, laittamaan ruokaa, istuttamaan paprikoita pojille, olemaan läsnä ja kuuntelemaan, ja tarvitsin Samia, luvalla olen saanut nimen laittaa "salarakas" kuullostaa aika hölmöltä ottaen huomioon nykyisen tilanteen. Tarvitsin Samia ulkopuoliseksi tueksi, siksi ihmiseksi joka ei koskaan tuntenutkaan Jannea, tunsi vain minut, sellaisena millainen minusta oli tullut Jannen kuoleman jälkeen.. Tarvitsin tunteja ja taas tunteja keskustelua elämästä, kuolemasta, epäreiluudesta, pahastamielestä, kaikesta.. tarvitsin jonkun joka realistisesti kertoo miltä kaikki kuullostaa ja mitä hän tekisi. Se mihin nämä kaikki keskustelut johti, oli meille kummallekkin varmasti aika iso yllätys, mutta niin siinä kävi, ja nyt sitten minulla on vierelläni ihminen joka tietää kipeimmät salaisuuteni, tietää mitä elämästä ajattelen, tietää paljon enemmän mitä nämä blogit avaavat minua ihmisenä, ja on silti siinä ja haluaa olla. Ei enää niinkään ulkopuolisena tukena, vaan ehkä juuri lähimpänä tukena, on ihminen jolle kerron ensimmäisenä, kun olo ei olekkaan kovin hyvä. Jokin toi meidät yhteen, sattuma, kohtalo tai mikä tahansa sitten olikin, se oli hyvä asia, jos löytää jonkun joka ajattelee lähes kaikesta samalla tavalla, voi olla pelkästään onnellinen ja kiitollinen. Jokaista varten on joku joka tekee elämästä helpompaa.. Minulle se joku on siis Sami, Jannea ei enää ole, mutta silti minulle annetaan uusi mahdollisuus onneen. Olen kiitollinen <3. Kaikki eivät löydä onnea elämänsä aikana ikinä, minulle annetaan mahdollisuus toistamiseen. Jotakin olen elämässäni siis oikeinkin tehnyt.

Siskoni Jenni sanoi minulle jokuaika sitten kun oli keskustelua siitä mitä voi tehdä ja koska voi tehdä, että "hän on nähnyt kun kokoan elämäni kasaan, taas kerran, ja opettelen kaiken alusta. Ja miten hän on nähnyt hymyn palaavan kasvoilleni, eikä vaan kasvoilleni vaan silmiin asti, ja että jos joku saa sen aikaan se ei voi olla väärin." Jenni on kuitenkin nähnyt minut sellaisena, jonka silmistä hymy oli kadonnut ja ehkä me kaikki luulimme että se on kadonnut iäksi. "silmät on sielun peili" TOTTA, suulla voi hymyillä mutta silmiin asti tunnetta ei saa jos se ei oikeasti ole olemassa. Surun ja ilon voi nähdä vilkaisemalla ihmisen silmiin. Ne kertovat koko totuuden ja hyvin nopeasti vielä,

Kuoleman jälkeinen elämä on siis hyvin tunnepitoista ja raastavaa ja ahdistavaa, mutta siihenkin saa taas onnea ja iloa jos sen antaa tulla. Voin puhua vaan omasta puolestani, Jannen perheen ja ystävien tunteita en tiedä, Jennin tunteet voin arvata, hänen mista teksteistään, mutta kaikkea en siitäkään tiedä. Hyvin henkilökohtaisia asioita. Kuitenkin voin kertoa että elämää kuoleman jälkeen on olemassa, myös minulle ja kaikille meistä. Ihminen on seliytyjä, minä olen, sinä olet, me kaikki olemme. Minulla on siis lähimmät ystäväni, minulla on perheeni, ja minulla on Sami, minä selviän ja minulla on elämä. Ikävä jää ja muistot jää, mutta elämä voittaa aina. Nauttikaa elämästänne, antakaa ikävän ja surun tulla mutta antakaa myös onnen ja ilon palata elämäänne. Älkää katkeroituko, muistelkaa onnellisia asioita, halatkaa ja pitäkää toisianne kädestä. Jos ei yksin jaksa, muistakaa pyytää apua. Halauksia kaikkien elämään <3 !

Viikko numero 38 tänävuonna

Minulla on tänään syntymäpäivä.. täytän jo 37 vuotta. Ihan ikäloppu, siltä tuntuu, mutta ei kuitenkaan. Olen vasta 37 vuotta ja leski jo.. siihen ikäni todellakin on vasta, ei jo. Olen miettinyt sitä paljon ja se on ahdistanutkin jonkin verran. Miten tässä näin pääsi käymään? On ollut kysymys päässäni heti aamusta alkaen. Olo on ollut "jännä", ei itketä, mutta ei ihan mukavakaan olo ole. Sellainen kalvava epämukavuus kokoajan taka-alalla.

Keskiviikkona Jannen kuolemasta tuli kuluneeksi 6kk. Edellinen ilta oli jo hirveä, ikävöin ja itkin. Eniten itkin poikia joilla ei ole isää. Pojat reagoivat vahvasti minun pahaan olooni ja Jerry toi albumin jossa on kuvia kesältä 2009. Sydäntä rutisti kasaan kun Jaska katsoi kuvaa jossa Jerry iskän kanssa ajaa nurmikkoa isäni luona, istuttavalla leikkurilla. Miten nopeasti aurinko tulee lapsen kasvoille "Minäkin haluan ensi kesänä isin kanssa" ja miten nopeasti varjon lailla se ilo on poissa.. tulee itku "Minä en ikinä voi isin kanssa" otin syliin.. siinä sitten itkettiin molemmat. Minä mielessäni kirosin Jumalan ja kaiken, MIKSI? En ahdistunut olosta, mutta ei se kovin mukavaakaan ollut. Inhoa itkeä, se helpottaa mutta se että pidättelee itkua ettei pojille tulisi kurja olo, tekee pään kovin kipeäksi. Aika raskas ilta 18.9. ja paljon mietin mitä juuri siihen ja siihen aikaan tapahtui puolivuotta sitten, kaikki oli niin totaalisesti toisin.

19.9. keskiviikko aamu valkeni yhtä raskaana. Jerry oli kipeä yöllä, nukkui levottomasti. Minä en toduuden nimissä tainnut nukkua edes tuntia.. Katsoin kelloa, tähän aikaan juttelimme viimeisen kerran ja rupesimme nukkumaan.. tähän aikaan heräsin.. sinä et ikinä enää herännyt.. kello on 5:55 nyt on mennyt tasan puolivuotta. Hyvästi rakkaani taas kerran <3 ! Sitten uni tulee.. hetkeksi.. Ja aamu valkenee aivan tavallisena, monille muille ihmisille, ei minulle eikä läheisilleni, eikä Jannen äidille, isälle, siskoille, veljelle heidän perheilleen. Mutta monelle muulle. Päivässä on kuitenkin jotain mitä odottaa. Minulle on tiedossa hengähdystauko. Äiti tulee poikien kanssa ja pääsen jo iltapäivällä lähtemään. Kotiin tulen vasta seuraavana iltana töitten jälkeen. Se tuli tarpeeseen, todellakin. Minulla oli hieno ilta, tuntui että kaikki järjestyy, ja on hyvin, elämä näytti taas kerran kaiken keskelle positiivisenkin kuvan. Siitä voin kertoa joskus enemmän, mutta en nyt. Se on minun iltani ja kuuluu vaan minulle. Oli ihanaa <3 ! Selvisin ja vieläpä hienosti. Tunteet menivät vuorokauden sisällä sellaista vuoristorataa että en olisi uskaltanut edes kuvitella. Lopulta kuitenkin jäi hyvä mieli. Silti usein katselen poikia ja mietin että mikä järki tässä kaikessa on.. miksi näin kävi minun rakkaille pojilleni, mitä he tai minä ovat tehneet sellaista että näin piti käydä.

Sani tuli perjantaina meille.. Sani ja lapset <3 heitä oli odotettu hurjasti. Miten mukavaa meillä oli ja miten aika kulki aivan liian nopeasti. Käytiin mammalla, mökillä ja oltiin vaan, maattiin sohvalla, juteltiin ja naurettiin. Sattumalta Sani oli tullut juuri sinä viikonloppuna kun  minulla oli synttärit, ja hyvä niin. Aamu olisi ollut todella vaikea ilman häntä. Hei, minulle oli tehty aamupala valmiiksi, minulle laulettiin aamulla, minulla oli hyvä olo. Ilman Sania aamu olisi mennyt itkuksi. Itku tuli kun Sani lähti ja pojat menivät päiväunille. Oli levoton olo ja ikävä. Itkin aika kauan, mutta sitten sekin meni ohi. Olen onnellinen, että minulla on Sani ja ennen joulua nähdään vielä, ainakin kerran. Ikävä on merkki siitä että sinulla on joku tärkeä.

Tänään oli siis syntymäpäivä, tai onhan se edelleenkin. Mietin etten halua kutsua ketään, mutta Jerrylle se olisi ollut liikaa. Niimpä päätin kutsua.. Äidin, Jennin ja Kallen sekä pojat, Marjan , Riikan ja Pasin, sekä tottakai "salarakkaan" joka ei niin salainen enää olekkaan . Riikka ja Pasi olivat reissussa, tulevat joku toinen viikonloppu sitten kahville ja pullalle, mutta muut pääsivät. Oli kivaa , mieli oli hiukan halju ja olo levoton, mutta mukavaa oli. Minun rakkaat <3 . Ihan kauheasti en tästä syntymäpäivästä pystynyt nauttimaan. Olo oli ristiriitainen ja välillä ahdistunutkin. Selvisin kuitenkin, ja tällä hetkellä mieli on ihan hyvä. Ikävä kalvaa, ja mielummin en olisi nyt yksin, mutta se ei ole huonokaan asia, on päiviä ja hetkiä jolloin on oltava vaikka en haluaisikaan. On opittava vaikka en tahtoisi oppia. On opittava olemaan yksin, mutta yksinäisyyteen en halua koskaan oppia. Haluan ikävöidä rakkaitani, läheisiäni, tärkeimpiä ihmisiä ja sitäkautta tuntea eläväni, ja tuntea välittämistä. Haluan että elämässäni on ihmisiä joita ikävöidä kun he eivät ole läsnä. Haluan oppia rakastamaan ja uskomaan tulevaan, haluan herätä aamulla ja ajatella, tänään on hyvä päivä, minä olen onnellinen ja minulla on vielä annettavaa elämälle, lapsilleni, läheisilleni, minulla on vielä päiviä ja vuosia jäljellä. Sytytin kynttilän hetki sitten Eerikalle, mutta sytytin sen samalla Jaskalle ja Jerrylle, Jonnille, itselleni, perheelleni ja Jannen perheelle. Maailmassa on paljon tragedioita joista kukaan ei koskaan puhu. Sytytä sinäkin kynttilä itsellesi, meille kaikille ja niille jotka sitä tarvitsevat.

KIITOS taas Sinulle, joka autoit minut läpi tämän viikon, kiitos kun sain itkeä ja olla heikko. Kiitos että sain olla "prinsessa", kiitos että taas kerran välitit ja välität. Niin minäkin sinusta <3 ! Elämä on ollut paljon helpompaa pitemmän aikaa jo, sinun ansiostasi <3. Kiitos, Sinun avullasi jaksan katsoa tulevaisuuteen luottavaisemmin. Jokapäivä usko vahvistuu siitä että kaikki järjestyy kyllä. On helpompi hengittää ja elämä tuntuu hyvältä. KIITOS <3 !

Haluatko kurkata minun arkeeni ?

Nyt on pakko kirjoittaa.. Tänään se iski, ahdistus. Olen pitkän aikaa ihmetellyt kovin kipeää mahaa, joka aika-ajoin vaivaa paljonkin ja sitten taas ei ollenkaan. Olen miettinyt söinkö jotain väärää, mistä moinen mahakipu tuli.. Tajusin töistä kotiin ajaessani että olen ihan loppu, en tiedä henkisesti vai fyysisesti enemmän, kumpaakin varmaan. On ollut paljon kaikkea muutakin, ei pelkästään Jannen kuolemaan liittyen, vaan kaikenlaista. Tänään tajusin että, vaikka olen kokoajan toitottanut miten hyvin olen selvinnyt ja että kaikki on OK, en ehkä olekkaan antanut pahalleololle valtaa vaan yksinkertaisesti sulkenut sen pois ja suorittanut päivä toisensa jälkeen eteenpäin. Hukuttanut pahanmielen arkiaskareisiin ja työhön. Kuunnellut paljon neuvoja miten jatkaa tästä ja valituksia kun ihmiset ovat tyytymättömiä omaan elämäänsä. Tänään en enää jaksanut, tänään tajusin että liika on liikaa. Olen ollut niin reipas että ihmiset eivät ymmärrä millaista minun arkeni on. Se normaali perusarki, joka meille kaikille on tuttua. Minun mahani reagoi aina kun asiat kerääntyy ja olen stressaantunut, en vaan tajunnut sitä koska olin piilottanut sen jopa itseltäni. Ihmetellyt ajottaisia itkuja jotka tulivat ei mistään ja selitellyt niitä ikävällä vaikka en ole juuri sillä hetkellä ikävää tuntenutkaan. Olen vaan väsynyt , henkisesti todella loppu.

Jaoin esikoiseni lääkkeet dosettiin juuri äsken ja minua itketti.. Kohta 14 vuotias poika ja niin paljon lääkkeitä. Kaikki sanovat että "onneksi Jonnin kumpaakin sairautta voi hoitaa" totta.. mutta äitinä olen huolissani.. ehkä surullinenkin.. Jonni ei aja ikinä rekka- tai kuorma-autokorttia, ei kovin iso juttu tiedän, eikä Jonnista tule lentokapteenia, bussikuskia tai astronauttia.. Pikku juttuja, tuskin olisi tullut muutenkaan, mutta äiti haluaisi että lapsella on mahdollisuus kaikkeen, ihan mihin vaan, vaikka sitten siihen matkaan kuuhun. Lisäksi äitinä olen huolissani, mitä jos kohtaus kuitenkin tulee, ja minä olen jossain poissa, mitä jos ambulanssista taas soitetaan, pelkään edelleen ambulansseja, en halua nähdä niitä, ja joka kerta kun hälytysajossa oleva ambulanssi menee ohi rukoilen hiljaa nopeasti että kyseessä ei olisi kukaan läheisistäni, sekä toivon että kyydissä oleva selviää. Pyydän hänelle onnea ja enkeleitä matkaan. Hiljaa mielessäni ihan joka kerta. Olen surullinen Jonnin puolesta, hänen elämäänsä on mahtunut enemmän kuin on reilua koko ihmisiässä ja hän todellakin on vasta neljäntoista. Ihana Jonni, minun rakas esikoiseni <3 !

Minulla on töitä tällä hetkellä useassa paikassa. Useimmiten Eurassa tai Raumalla, nyt myös Laitilassa. Hirmu mukavaa, oikeasti, ja työ on vaihtelevaa ja monipuolista. Pidän siitä todella kovasti. Työviikkoni ovat normaali tunnit pääsääntöisesti ja viitenä päivänä viikossa. Sekin on hienoa, koska raha on tällä hetkellä se joka ratkaisee todella paljon. Ja liikaa sitä ei todellakaan ole.Silti kaiken kanssa oppii elämään.. saan rahani riittämään, vaikka ylimääräistä ei jääkkään. Töissä on siis käytävä rahan ja paljolti oman mielenterveydenkin takia. En jaksaisi muuten arkea kotona. Siinä on kuitenkin sitten se varjopuoli. Pienten poikien hoitopäivät.. tänään pojat olivat 7:15-1745 huomenna sama juttu.. ja tuon koko väliajan olen töissä tai matkalla sinne tai sieltä pois. Pojat eivät ole yhtään "ylimääräistä" hoidossa siitä syystä että hoitopäivät venyvät muutenkin pitkiksi. Yhteinen aika meillä jää vähiin, onneksi on sunnuntai joka on varmasti jokaisella meistä vapaa. Silloin voi hengähtää. Joustan töissä mielelläni, mutta kuusipäiväistä viikkoa en voi tehdä tai ympäripyöreitä päiviä, en edes satunnaisesti, koska pojilla ei ole muita hakijoita tai vaikka olisikin, pojat tarvitsevat äitiään. Minulla on oltava jossain kohtaa aikaa myös pojille. Yritän sitä järjestää ja johonkin sitä saankin järkkäiltyä, en niin paljon että se olisi tarpeeksi mutta jonkinverran kuitenkin. Lisäksi Jonni on isona apuna, Jonni leikkii paljon poikien kanssa, on ulkona ja auttaa rakentamaan hiekkalinnoja, auttaa samalla minua ja pojat saavat perheenjäseneltään aikaa. Ihana Jonni taas <3 !

Olen pahoittanut mieleni myös useammankin kerran viimeaikoina. Moni ystäväni haluaisi että tulisin käymään, järjestäisin vapaata ja menisin. Ei ole helppoa reissata kahden alle kouluikäisen lapsen kanssa , vaikka kolmas olisikin helppo jo iso lapsi. Istuttaa lapsia perjantaina töitten jälkeen autoon ja ajaa ympäri suomea viikonloppuna, ja kyläillä. Maanantaina on sitten levänneenä palattava töihin ja jatkaa sitä samaa rumbaa ja arjen pyörittämistä yksin. Rakkaat ystävät mielelläni minä tulisin, se ei vaan ole kovinkaan helppoa. Meidän elämä ja arki on raskasta , täyttyy tarha- ja työpäivistä, kukaan muu ei vie poikia hoitoon tai hae heitä sieltä kuin minä, kukaan ei laita iltapalaa, päivällistä, lounasta, aamupalaa kuin minä, kukaan muu ei siivoa, ei ole ketään katsomaan lapsia kun teen kaikki nämä asiat, ja pesen pyykit, kaikki arjen askareet.. Tästä voitte varmaan päätellä että meillä katsotaan paljon filmejä, ja illalla kun pojat nukkuvat ja alkaa minun "oma aika" se täyttyy pyykin pesusta ja muista kotitöistä. Lisäksi raha on todella tiukalla ja bensa maksaa, jos minulla on hiukankin ylimääräistä, käyn läpi mitä seuraavaksi me tai pojat tarvitsisivat , onko kaikki ulkovaatteet ja mikä seuraavaksi menee pieneksi ja varaudun siihen. Tuntuu pahalta, kun kysytään, koska seuraavaksi tulet, miksi et koskaan käy, sinä lupasit, TIEDÄN ja minä en jaksa enkä pysty.. Ystävät rakkaat, tulkaa te tänne, minä otan mielelläni vastaan, mutta kotoa minun on vaikea lähteä, En jaksa, ei ole rahaa, eikä aikaa.

En halua "valittaa" mutta joskus tuntuu että olen liian reipas ja ihmiset eivät tajua arkea jota elän. Minulta kysyttiin viimeviikolla illalla kun olin saanut pojat nukkumaan "miten jaksat tämän kaiken yksin" vastasin "ei ole vaihtoehtoja" ja aloin itkemään.. Hän pyysi anteeksi, ei olisi tarvinnut, itkin väsymystäni, mutta itkin myös sitä että hän kysyi, hän huomasi, että on raskasta, että aika on kortilla ja varmasti myös voimat. Itkin siis sitä että joku joka näki, kysyi ja oli aidosti huolissaan. Sama ihminen soitti tänään, oli katselemassa televisioita, omani on hiukan rikki ja tarvitsisin uuden.. hän oli mennyt katselemaan ja vertailemaan hintoja, kilttiä. Kun kiitin asiasta , tuli vastaus, ei siitä ole vaivaa.. Tajusikohan ollenkaan miten paljon siitä kuitenkin minulle on apua. Ei tarvitse taas raahata poikia tarhan jälkeen kauppaan väsyneinä vertailemaan hintoja ja kokoja. Minulle apu oli valtava vaikka ehkä pikkujuttu jollekkin toiselle. Joten olen kiitollinen. Olen kiitollinen todella pienestäkin avusta. Jokaisesta hengähdystauosta ja kauniista sanoista. Arki on todella rankkaa ja joskus tuntuu että sille ei tule loppua. Onneksi kuitenkin, kuten varmaan olette lukeneetkin, minullakin on valoa elämässäni, ilman sitä en ehkä olisi tässä, ei oikeasti ole helppoa olla aivan yksin, kun toista vanhempaa ei ole. Arki on ydinperheellekkin raskasta, mutta meidän perheellemme se on surun ja pahanmielen keskellä todella raskasta.

Anteeksi ystäväni, jos olette pettyneet minuun jos en päässytkään vaikka lupasin, jos vaan makasin sohvalla enkä jaksanut liikkua mihinkään. Minulla on vielä aikatavalla selvitettävää ja arjen kanssa selvittävää, voimat ovat loppu, rahat ovat niukalla, ja vapaalla olen mieluiten kotona, mutta kuten jo sanoin, meille voi tulla, otan mielelläni vastaan, olen iloinen jos tulet.

Sitten taas SINÄ joka teet tästä kaikesta helpommin kestettävää, kiitos taas tänään, niinkuin kaikkina muinakin päivinä. Jotkut vaan osaavat kysyä oikeat kysymykset, sanoa oikeat sanat, ja tehdä kaiken helpommaksi.

En hetkeen palaa tähän aiheeseen mutta tuli hirvittävä tarve kertoa meidänkin arjesta. Tuntuu että ihmiset ovat ikäänkuin unohtaneet sen millainen elämäntilanne meillä on. En halua loukata ketään, mutta muistuttaisin mielelläni, että elämä on meillä hyvin hektistä, väheksymättä yhtään muittenkaan arkea. Pakko sanoa että voimat ovat hyvin loppu, ja arki kotona on tällä hetkellä parasta mitä tiedän. Kyllä minä vielä lähden liikkeelle ja reissaan muuallekkin kuin Sanille ja Jannen haudalle, vielä ei kuitenkaan voimat riitä, en ole sopeutunut niin että jaksaisin.

Ystävät , olette rakkaita, minä olen vaan vähän väsynyt. Sulattelen tätä elämää, Jonnin asioita, kaikkea ja kyllä minä täältä vielä nousen. Mutta en ihan vielä. Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille <3 !

Tunteet muuttuvat ja ajatukset

Näköjään kirjoittelu todellakin jää harvemmalle ja harvemmalle. Olen kovasti miettinyt tätä seuraavaa aihetta, se on hyvin vaikea minulle. Tavallaan aihe jonka kuvittelin hyvin erilaiseksi. Ajattelin kirjoitella sen kuitenkin nyt ennen kun on aika palata tunnelmiin jotka lähestyvä 19. päivä ja puolen vuoden merkkipaalu tuo väistämättä tullessaan. Tämä asia on kanssa sellainen että jos oikeasti haluan auttaa muita kirjoituksillani on myös kerrottava asioista jotka eivät menekkään ihan niin, tai ehkä ei ollenkaan niin mitä on ajatellut. Jopa tänne blokiinkin kirjoittanut. Haluan kerto asiasta joka aiheuttaa itsessä kovasti tunteita, mutta se tuntuu aiheuttavan tunteita kaikissa lähimmissä ja valitettavasti myös niissäkin ihmisissä jotka eivät niin lähellä olekkaan.

Kyse on siitä kun mietin että mitä jos joskus elämääni tuleekin joku uusi ihminen. Joku joka on tärkeä mutta ei ole Janne. Joku joka ei korvaa Jannea eikä ole tarkoituskaan. Joku jolla pitää olla tarpeeksi hyvä itsetunto siihen että tietää että Janne on se ensimmäinen ja ainoa oikea vaihtoehto. Tällätavalla minä ajattelin, ja varmaan monet lukijatkin sen muistavat. VÄÄRIN !! Asiat eivät olekkaan ihan niin mustavalkoisia. Löytyy myös kaikki harmaan sävyt. Jopa tänä aikana ympärillä on pyörinyt niitä vääriä ihmisiä, niitä jotia ei kannata päästää lähelle. Niistä haluaisin kaikkia sellaisia jotka joskus ovat samassa tilanteessa, varoittaa. On ihmisiä jotka käyttävät heikoilla olevaa hyväksi tai ainakin yrittävät. Lupaavat, uskottelevat, saavat uskomaan, satuttavat, ahdistavat, ja kaikkea mahdollista. Olisi hyvä jos läheiset ihmiset huomaisivat tällaiset "myrkylliset" ihmiset ja osaisivat auttaa sitä joka ei ehkä pystykkään tekemään itse järkeviä päätöksiä siinä tilanteessa kun koko elämä on sekaisin. Näitä ihmisiä löytyy ystävistä ja kavereista, ja niitä löytyy myös ulkopuolisena. Niitä kuitenkin on ja paljon. Minä sain apua minulla oli perheeni, rakkaat ystäväni minulla oli tukijoukkoja, ja minä selvisin näistäkin. Kasvoin jopa yli niin etten enää välitä edes korjata joitakin väärinkäsityksiä ja pahoja puheita asioitten suhteen. Olkoon.. minun elämälläni on tärkeämpikin tarkoitus kun jaksaa jauhaa ikävistä asioista päivästä toiseen ja oikaista väärinkäsityksiä. Jos ne eivät voi satuttaa minua, en minäkään enää jaksa niihin tuhlata energiaa.

Koska sitten on oikea aika uudelle parisuhteelle.. Se aika on jokaisen ihmisen itse päätettävä, onko valmis, miten auki haavat ovat. Itse ajattelen asiaa niin, että kun ajattelee vielä että se kuollut puoliso on vain ja ainoastaan se ensimmäinen ja toinen tulee sen jälkeen, silloin et ole vielä valmis. Kun tajuat että kahta suhdetta jossa kummassakin on vahvoja tunteita olemassa ei voi verrata keskenään. Kun ymmärrät ja ennen kaikkea tunnet että sen uuden ihmisen kanssa sinulla on mahdollisuus olla onnellinen ilman että ajattelet että hän on se seuraavaksi paras vaihtoehto, olet vahvoilla. Minä olen viimeisen parin viikon aikana ymmärtänyt nämä aisat, olen tajunnut että uusi suhteeni on tärkeä ja voin olla onnellinen. Tällä ihmisellä ei tarvitse olla niin vahva itsetunto että hän tajuaisi olevansa se seuraava valinta. Ei hän ole mikään seuraava valinta, hän on se joka tällä hetkellä on tärkein, koska elämä meni niin kuin meni, jos se olisi mennyt toisin emme olisi koskaan tavanneet mutta kun ei mennyt ja tässä me nyt olemme. Hän on se jonka tapasin tässä elämässä. Hän ymmärtää mitä on tapahtunut menneisyydessä, ihan vähän aikaa sitten, hän ymmärtää jos itken ja olen surullinen, mutta koskaan hänen ei tarvitse ymmärtää että tulee olemaan se toinen, sitä hän ei ole. Janne oli ensimmäinen, mutta menetin Jannen, todella julmalla tavalla. Elämä kuljetti minut tänne Raumalle. Tapasin hänet.. sattumaa tai kohtaloa, mitä lie.. nyt hän on se ensimmäinen ja ainoa. Se joka Janne joskus oli. Tiedän että kaikki tapahtui aika pian, mutta itse olen valmis kun olen tajunnut nämä seikat elämässä. Kaikkea ei voi suunnitella, kaikkeen ei voi varautua, elämä kuljettaa, mutta siihen haluan uskoa että kaikella on tarkoitus.

Tällä hetkellä on jatkuvasti isoja tunteita, niin hyviä kun huonoja. Juttelin siskoni kanssa eilen ja hänkin kertoi ikävän Jannea kohtaan nostaneen päätään. Samoin kertoi Jannen siskot ja pojistakin sen huomaa.. Itsellä on ollut halju olo. Tiedän että ensiviikolla tuleva 19. päivä on monelle vaikea, ei vain ja ainoastaan minulle. Muutkin miettivät, surevat ja ikävöivät ja hyvä niin. Minulla on kuitenkin astetta paremmat mahdollisuudet selvitä siitä. Enää en ole yksin, enää tulevaisuus ei näytäkkään niin synkältä, tulevaisuudessa on toivoa, ja hetkelliset romahdukset eivät vaikuta niin kovasti enää. Toivoisin todella että kukaan ei joutuisi käymään läpi tällaisia asioita ikinä elämässään, mutta jokainen menettää jotakin ja jonkin rakkaan ja tärkeä joskus. Toivon että minun kokemukseni auttavat niitä jotka menettävät äkillisesti ennalta arvaamatta jonkin läheisimmistä ja rakkaimmista ihmisistä. Joku päivä vielä luen tekstit jotka kirjotin aiemmin, en vielä mutta joskus. Silloin tiedän miten paljon olen mennyt eteenpäin, miten aatokset ja tunteetkin ovat muuttuneet. Asiat menevät eteenpäin, kipu helpottaa, kaipaus nostaa päätään. Kaipaus on tunne joka on helpompi kestää. Se on tunne joka muuttaa ajan myötä kaikki muistot kauniiksi, ja saa uskomaan jälleennäkemiseen.

Ihminen on selviytyjä jos niin haluaa. Ei saa jäädä vuoteen pohjalle, pitää surra mutta surulle ja ahdistukselle ei saa antaa kaikkea valtaa. Pitää uskaltaa olla onnellinen taas. Minä uskalsin ja annoin sille mahdollisuuden. Olen löytänyt jotain mikä on tehnyt elämästä taas toisenlaisen, paremman. Kiitos Sinulle <3 ja kiitos kaikille jotka olette aidosti onnellisia minun puolestani. Te jotka arvostelette ja kauhistelette selän takana.. sen saatte tehdä, kunhan teette sen todellakin niin etten minä saa tietää. Tiedän että sellaisiakin ihmisiä on. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta muistakaa miettiä samalla.. olenko koskaan itse loukannut omaa puolisoani, tai ystävääni, olenko minä oikea ihminen arvostelemaan. Minulla on kaikki niin hyvin kuin tällaisessa elämäntilanteessa voi olla. Olen onnellinen ja odotan talvea, kevättä ja kesää. Se on aika paljon jo kun vielä jokin aika sitten en jaksanut ajatella edes seuraavaa viikkoa.

Nauttikaa syksyisestä sunnuntaista kaikki kanssakulkijat <3 ihanaa että lukijoita on edelleen paljon.

Kiveen hakattu nimi.

Kirjoittelu jää näköjään kokoajan harvemmalle ja harvemmalle.. se on varmasti hyvä asia koska se tarkoittaa samalla sitä että olen käsitellyt tuntemuksiani toisten ihmisten kanssa kasvotusten ja saanut puhuttua olostani ja asioista jotka vaivaavat. Ei ole niin kova tarve kirjoittaa niitä "ulos päästä". On kuitenkin asioita joista haluan kirjoitella, ihan vaan etteivät ne unohtuisi. Viimeviikolla tuli hautakivi. Olin odottanut sitä kovasti ja kun ystäväni soitti että se on vihdoin saapunut , ilahduin hirveästi. Sekin on nyt paikallaan, mahtavaa.. MUTTA tähän en osannutkaan varautua. En osannut kuvitella sitä tunteiden sekamelskaa mitä yksi kivi voi tehdä. En osannut edes kuvitella että nimi kivessä saisi kaiken kääntymään hetkeksi ympäri. Kun sain tiedon oli lähdössä ystäväni luokse kylään. Olo oli "halju" ja levoton. Mietin mistä se johtui. Vilkaisin nopeasti puhelimesta kiven kuvaa.. kaunis, juuri sellainen kuin halusin, sellainen minkä Janne olisi varmasti halunnut. Lähdin kyläilemään. Kun tulin kotiin sain otettua vaan kengät jalasta ja oli pakko päästä koneelle. Avasin kuvan suurempana. Siinä se oli sukunimi ylinnä ja sen jälkeen etunimet, syntymäaika ja kuolinaika. SATTUI, sydäntä kouraisi ja ahdisti, alkoi oksettaa.. Seuraavaksi iski paniikki.. palaanko tähän elämään, muistin kun olin valitsemassa kiveä, muistin myös kun olin valitsemassa arkkua. Kaikki palasi kuin eilispäivä mieleen, pahimmalta tuntui se että tunsin sen musertavan ahdistuksen ja kivun uudestaan. Kiraimellisesti kaikki tulvi sisään ja syvälle minun sisälleni. Ajattelin että tätä tämä nyt sitten taas on, se tuli takaisin eikä lähde pois. Minulla meni tunti tai jopa kaksi tai kolmekin.. en tiedä.. katsoin kuvaa, en voinut olla katsomattakaan, halusin kääntää pääni pois, mutta en pystynyt, kyyneleet valuivat poskille. Sain laitettua muutaman viestin, läheiset tiesivät miltä minusta tuntui, halusivat auttaa, kuitenkin minä tiesin että minun itse on selvittävä siitä, kasattava itseni.

Luulen että tämä pääsi yllättämään koska en ollut varautunut siihen, en ollut ajatellut että tämä olisi vaikeaa. Minä haluaisin varautua kaikkeen, kuten varauduin hääpäivääni. Se meni "helpolla" koska pelkäsin pahinta ja varauduin siihen. Tähän en osannutkaan ja asiat eivät menneetkään helposti. En voi varautua kaikkeen elämässäni, en millään, tulee vielä näitä yllättäviä asioita jotka romahduttavat kaiken. Kuitenkin huomasin että näin tapahtuu enää vain hetkeksi. Ei se pelkäämäni olo tullutkaan jäädäkseen. Se kesti aikansa, ja "hävisi" kun olin käsitellyt tilanteeni. Voi olla vaikeaa nähdä kivi oikeasti, kun menen seuaavaksi Varkauteen, mutta toisaalta siihen voin taas varautua. Toisin kuin tähän. Myöhemmin olen jutellut ihmisten kanssa asiasta ja mitä ilmeisimmin tunne joka minulle tuli oli hyvin tavallinen, moni sanoo samaa. "Kiveen hakattu" sai uuden käsityksen elämässäni. Minulle se tarkoitta nyt todellakin jotakin lopullista. Jotakin josta on pakko päästää irti. Jotakin mitä ei enää ole kuin muistoissa. Ei ainakaan tässä elämässä mitä minä täällä elän. Joskus sitten, toivottavasti pitkän ajan päästä, kun olen elänyt minulle annetun elämän loppuun, palataan siihen kun näemme taas, mutta ei vielä, minulla on paljon vielä kesken ja elettävänä.

Tämä oli yksi pieni hetki elämääni taakseppäin, ja taas olen valmiimpi kohtaamaan uusia "haasteita" ja tilanteita. Ei ole huono asia ettei kaikkeen pysty varautumaan. Sellaista elämän pitää ollakkin, ennalta-arvaamatonta. Sellaista se on tässä asiassa ja sellaista se on hyvissäkin asioissa. Olisin halunnut kirjoittaa tästä jo viimeviikolla, mutta tiesin että se olisi saanut oloni todella kurjaksi uudestaan. Nyt kuitenkin kun asiat ovat taas hyvin oli aika palata tähän. Vielä kun tunnetilat ovat tuoreessa muistissa. Minulla oli eilen hyvä päivä, minulla oli oikein ihana viikonloppu. Eilinen ilta oli taas kerran erityisen hyvä ja mukava. Minun nykyinen elämäni, antaa voimia kohdata menneisyyden "haamuja" ilman että ne kaatavat maahan tai järkyttävät oloani useiden päivien ajaksi. Nykyinen elämäni, rakentuu paljolti hyvänolon ja turvallisuuden varaan. Minä alan uskaltaa taas luottaa ja elää, minä alan taas hymyillä ja minulla on voimia olla rehellinen itselleni ja toisille. Asiat eivät koskaan ole mustavalkoisia vaan kaikki vaaleat ja harmaat sävyt löytyvät myös.

Tämä oli etappi jonka en tiennyt edes sellainen olevan. Nyt se on kuitenkin käsitelty ja sen aiheuttamat tunteet seuraavat taas kerran minua elämässäni. Kiitos Sinulle joka autat tekemään tästä kaikesta niin paljon helpompaa, kiitos että hymyilen taas ja tunnen että selviän. Tunnen että tulevaisuus on hyvä ja elämä on elämisen arvoista. Kiitos että sait sen aikaan <3 !

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille lukijoille <3 !! Muistakaa elää elämäänne, älkää tyytykö seuraamaan sivusta kun se menee teiltä ohi. Halauksia <3