"Vaikka aikuseksi muuttuu, palasensa halliten..."

Jos sitä taas kirjoittaisi, tässä on ollut melkoista tunteiden vuoristorataa, mutta niinhän tämä elämä on. Olen kertonut paljon pienistä pojista, Jaskasta ja Jerrystä. Jonnista on kuitenkin ollut vaikeampi "puhua", siksi että haluan säilyttää hänen yksityisyyttään enemmän, koska on jo iso poika, oikeasti jo teini-ikäinen. Olen paljon miettinyt miten voisin auttaa esikoistani jolla on perussairauksiensa kanssa jo vaikeuksia yhteiskuntaan sopeutumisessa, hänellä on siis ADHD ja epilepsia. Lääkittäviä sairauksia, ja epilepsiasta ei lääkityksen aloittamisen jälkeen ole ollut vaivaa, kaikki kohdallaan siis. ADHD onkin sitten ihan oma lukunsa. Olen lukenut uutta kirjaa jossa avataan kyseisen sairauden diagnostiikkaa ja hoitoa, sekä kokemuksia joita muilla vanhemmilla ja ADHD nuorilla ja lapsilla on, ihanaa vertaistukea johon on helppo samaistua, helpotuksen tunne, joku muukin taistelee joka päivä ja viikko.

Mietin esikoiseni tilannetta, mitä hän on elämässään kokenut, ja mitä menettänyt. Hän on jo ala-aste ikäisenä joutunut luopumaan paljosta. Moni ei vanhanakaan ole kokenut niin paljon kuin minun esikoiseni on kokenut jo ennen kuin on edes täysi-ikäinen. SURETTAA todella kovasti. Surettaa se mitä hän on kokenut ja se että tiedän ettei moni aikuinenkaan selviäsi vastaavista koettelemuksista. Surettaa se että näitten rikki menneitten lapsien täytyy olla yhteiskunnassa kuten kenen tahansa muunkin lapsen. Surettaa että ei ole resursseja ja varoja, surettaa että kädet nousevat pystyyn, se että ei voida tehdä enempää, ei ole mahdollista. On vain sopeuduttava, on opittava olemaan kuten muut, on kannettava seuraukset kuten mies, on oltava hiljaa ja kauniisti, on kärsittävä rangaistukset... Entä jos tämä lapsi ei pysty? Mitä sitten ? Entä jos lapsi on roolinsa vanki, entä jos onkin esitettävä, että saa ystäviä, että ei olisi yksin, entä jos se on parempi vaihtoehto, entä jos ikinä ei ole ollut ystäviä oikeasti, entä jos on paha olla? Tiedän, meidän on noudatettava tiettyjä sääntöjä, muuten järjestys ei säilyisi, ADHD lapselle ja nuorelle se on vain haasteellista ja vaikeaa. Ei kestä, kovaa ääntä, ei ihmisjoukkoja, ei pysty käsittelemään asioita jotka kokee epäreiluiksi, siihen kun liitetään vielä menetys, pelko ja suru, on ongelma valmis. Enhän itsekkään ole vielä kunnossa, miten lapseni voisi olla?

Elämästämme ja esikoiseni elämästä hyvänä esimerkkinä on ainakin se että viimekesänä, kesänä 2013 kuulin hänen nauravan. Iloisena sydämmensä pohjasta, ensimmäisen kerran nauravan, ei hymähdystä vitsille, ei kohteliasta naurua seurassa, vaan sydämmensä pohjasta ja hyvästä mielestä. Tajusin ettei hän koskaan nauranut, ei ollut niin iloinen, ei vaan osannut tai pystynyt. Viimekesänä hän nauroi, monesti, ja vielä sen jälkeenkin. Nykyään hän nauraa useammin, hymyilee useammin, nukkuu paremmin, on terveemmän näköinen ja syö. Olemme siis matkalla parempaan huomiseen, ja joka aamu kohti onnellisempaa elämää. Huoli ja murhe tästä rakkaasta pojasta on kuitenkin valtava. Haluaisi että koko maailma näkisi hänet sellaisena, empaattisena, kilttinä ja fiksuna poikana jonka olemassaolon minä tiedän. Se ei ole mahdollista, mutta voin auttaa, voin alkaa kertoa tarkemmin Jonnin sairaudesta, ja menneisyydestä, voin alkaa vaatia, voin olla tukena, ja samalla pitää olla voimia vetää rajoja kotona, noudatettava sääntöjä auringon tarkasti. Ennen kaikkea lapseni on ymmärrettävä että olen hänen puolellaan, ei ole mitään mikä saisi minut niin suuttumaan, että hylkäisin lapseni, ei ikinä.

Jannen kuolema musersi Jonnin. Viikko kuoleman jälkeen Jonni romahti, tuntuu hirveältä muistella sitä iltaa, sitä poikaa joka oli hukassa ja ahdistunut joka ei enää kestänyt. Onneksi meitä auttoi ihanat poliisit jotka näkivät että lapsi jota lastensuojelun kautta oltiin viemässä perhekotiin ongelmaisena, oli oikeasti sairas, ja tarvitsi lääketieteellistä apua. Siitä se lähti, vyyhti alkoi aueta. Jonni kaipaa edelleen, mutta osaa jo nauraa, ei puhu Jannesta jokapäivä vaikka muistaa, ihailee edelleen Jannea, kuten ihaili jo Jannen eläessä. Ei puhu asioistaan minulle, ei ainakaan surusta, mutta on oppinut puhumaan muista asioista, ikävistäkin. Suojelee edelleen minua "Pelkäsin/tiesin että sinulle tulee paha mieli" on tuttu lause meillä kotona. Sami on ollut valtavana apuna ja tukena. Jonni luottaa Samiin, se ei ole kovin tavallista pojaltani, että luottaisi johonkin aikuiseen. Tulin kuitenkin surulliseksi kun Jonnin kyseli minun ja Samin kihlauksesta, ja jossain kohtaa sanoi "Ei kukaan ole loppuelämäänsä yhdessä.." , kun jututin asiasta lisää huomasin hänen uskovan vahvasti juuri näin, hänen mielessään kaikki eroavat, ihmiset kuolevat, kaikki tosiasioita mitä hän mietti, mutta sellaista vaihtoehtoa ei hänen päässään ollut että joku kestää, joskus rakkaus kestää, ja aina ei ihmiset kuole ennen aikojaan. Mietin että suurin työmaa minulla on saada Jonni uskomaan että asiat järjestyvät ja elämässä on pysyviä hyviä asioita.

Juha Tapion laulun kertosäe kertoo enemmän kuin mitä pystyn tähän kirjoitamaan tuhannellakaan:

Vaikka aikuseksi muuttuu, palasensa halliten.
Silti yksi aina puuttuu, yhä syliin kaivaten.
Pienen pienen kyyneleen, huomaamatta pyyhkäisen.
Lapsi kertoo kirkkain silmin pihalla näin enkelin.

Jonni ikävöi ja suree siis edelleen, kuten minäkin. Sydämeeni sattuu kun mietin Jonnin historiaa. Tulevaisuudesta haluan tehdä paremman, autan kaikessa minkä pystyn. Minua itkettää nyt ja itkettää vielä monta kertaa, väsyttää taistella, pelottaa lukea Wilmaa, pelottaa saada tekstiviestejä , silti teen kaikkeni että lapseni pärjäisi niin kuin oletetaan pärjäävän. Kerään itseni, ja onneksi saan apua. Toivoisin vaan että sairautta joka ei ole näkyvä alettaisiin ymmärtämään paremmin, ei kukaan laita jalatonta lasta juoksemaan 100m:ä miksi tätä ei ymmärretä, lisäksi vaikka Jannen kuolemasta on aikaa, on surutyö vielä kesken, joskus tuntuu että Jonnin surutyö alkoi vasta kun minä olin päässyt kadun aurinkoisemmalle puolelle. Jonnilla on vielä matkaa, mutta hyvässä alussa ollaan. Ja kuten kuka tahansa pojista, hän on minulle hyvin rakas, teen kaikkeni että hänen on hyvä olla.

"Isi me rakastetaan sua tosi tosi kovasti"

Olen ollut koko aamun omissa oloissani. Lueskelin tenttikirjallisuutta ja yritin tehdä muistiinpanoja. Ei vaan oikeen uppoo eikä kolise. Luettava se kuitenkin on, mutta pieni lepotauko sallittakoon, pitää muutama juttukin hoitaa. Ihmeesti kiinnostaisi siivoaminenkin. Se ehkä kertoo siitä miten mielenkiintoista on tämän tentin aineisto. Tai okeastaan mielenkiintoista se todella on, kirjallisuus on vaan hyvin raskaslukuista ja vaatii jatkuvaa keskittymistä. Niimpä minulle taas kävi näin, eksyin aluksi ajatukssissa aiheestani, ja sitten ihan kirjaimellisestikkin.

Katselin vanhoja kuvia. Pojista, viimekesästä, ja sitten katselin vielä kauempaa kuvia. Katselin Jannen kuvia, kesästä 2011, veneretkistä, hautausmaalta, Raumalle muutosta ja ihan kaikesta. Kuva kuvan jälkeen alkoi tulla ikävä olo. Muistin että vaatehuoneen nurkassa on "Jannen-matkalaukku", en ole pystynyt katsomaan sinne aikoihin oikeastaan olen katsonut sinne vain yhden kerran Jannen kuoleman jälkeen. Se saattoi olla viimevuonna syksyllä. Sami sen toi tänne yhteiseen kotiin, ja siellä vaatehuoneessa se on ollut siitä asti. Nyt tuntuu kuin se huutaisi minua siellä. Tekisi mieli avata ja katsoa, mutta en pysty, kuitenkin se on möykky rinnassa kun en niin tee. Tiedäthän se epämukava tunne kun tietää että on jotakin ikävää tapahtumassa, tai jos jokin asia on hoitamatta. Minulla tämä tapaus on hoitamatta ja tunnen että se pitää hoitaa pian, koska se vaikuttaa keskittymiseeni, ihan kaikkeen. En edes muista enää mitä siellä on vaikka itse olen sinne laitetut tavarat valinnut. Tiedän jo nyt etten halua katsoa sinne yksin, toivottavasti joku haluaa tehdä sen kanssani. Haluan kertoa miksi mikin esine siellä on, miksi valitsin juuri sen. Vaikken tiedä mitä laukussa on, tiedän että nähtyäni ne muistan tasan tarkkaan miksi valitsin juuri sen esineen. Ehkä pyydän Samia, tai Jenniä, jonkun kanssa kuitenkin laukun avaan ja saan asian pois mielestäni. Se mitä avaaminen aiheuttaa jää vielä arvoitukseksi. Tuntuu kuitenkin että se tarvitsee tehdä. Tuntuu että se on jäänyt hoitamatta ja vaivaa, ja se että asia vaivaa tarkoittaa että se tarvitsee hoitaa pois päiväjärjestyksestä.

Unohdan edelleen että Janne on kuollut. Edelleen kuvien katsominen haudalta tuntuu ikävältä ja epätodelliselta. "Isi-rukouksesta" joka poikien kanssa keksittiin lievittämään surua on tullut jokailtainen rukous, "vanhan" iltarukouksen lisäksi. Eilen pysähdyin ajattelemaan mitä isin rukouksessa sanotaan ja mietin, että pitkiin aikoihin en ole ajatellut, se on vaan höpisty läpi. Luulen että Jaskan ja Jerryn pohdinnat viimeisten viikkojen ajalta ovat saaneet minutkin mietteliääksi. Jaska oli ihana illalla , puhetulvasta ei meinannut tulla loppua : "Isi me rakastetaan sua tosi tosi kovasti, isi me rakastetaan Samiakin, näetkö meidät, näetkö Samin, isi ootko sä siellä...? isi sano Samille että tulee kotiin, Isi, kato mä osaan tehdä näin ( teki jonkun tempun joka näytti kuperkeikan ja päälläseisonnan ja yhdelläjalalla seisonnan välimuodolta ) , isi mitä sä teit, teetkös siellä lettuja, äiti kertoi että osaat, Isi Sami ei oo kotona, huomenna tulee, äiti menee lenkille, yleensä menee Samin kanssa, hyvää yötä isi , miks et muuten näy, voiko Samikin olla isi, se on täällä Samin mä näen..."Jaskalla oli elen illalla valtava tarve pohtia isä asioita, tarhassa on jutellut kavereiden kanssa ja kotona pohtii samoja ongelmia. Noin pienen lapsen pohdinta on kovin mutkatonta, kaikki tulee ulos juuri niin kuin ajattelee, ei sen suurempaa draamaa tai syvällisyyttä, pelkästään ajattelua ja "tajunnan virtaa" asiasta hypätään toiseen ja taas takaisin. Niin helppoa ja niin surullisen ihanaa kuunneltavaa. Miksen minä osaa jutella noin luontevasti. Illalla yritin, mutten voinut, en osannut sanoa mitään. Sanoin että pojat tarvitsevat sinua, ja samalla kuitenkin meillä menee hienosti. Kerroin että Jerrystä on tullut vuodessa isän kopio, ja mitä vanhemmaksi kasvaa sen enemmän isältään näyttää. Sanoin että olisit varmasti halunnut nähdä sen itse.

Huomaan että suren eniten sitä minkä Janne menetti, pojat ovat mainioita ja ihania. Janne olisi voinut olla ylpeä miehistään. Jerry on kopio Jannesta, luonteeltaan kuitenkin kuin minä. Jaska näyttää taas enemmän minulta mutta on luonteeltaan kuin isänsä, tempperamenttinen, aurinkoinen, energinen, suunapäänä jokapaikkaan menossa. Silti nämä molemmat pojat ovat kuitenkin aivan toistensa näköisiäkin. Aivan ihania, niin erilaisia ja kuitenkin niin samanlaisia. On ollut hauska seurata miten jotkut tavat ja jutut periytyvät jotka eivät liity ulkonäköön. Jaska ei muista Jannea eikä Jerrykään enää niin hyvin, ja silti aina silloin tällöin jokin ele tai ilme tuo mieleen Jannen, jokin niissäkin on geeneissä. Se on aika hienoa, ja taas samaan aikaan surullista.

Minun oli myös valtava ikävä Samia illalla. Tuntuu kuin jokin palanen perheestä puuttuisi kun Sami oli reissussa. Huomaan olevani huolissani enemmän kuin ennen. Toivon että kaikki menee hyvin ja pelkään samalla että jotain sattuu. Mietin ohikiitävän hetken miltä tuntuisi menettää uudestaan joku niin rakas joku joka on koko elämä, ja sydän oli pakahtua rinnassa. Jatkuvasti sanon että ihminen selviää mistä tahansa, mutta ajatuksena edes että menettäisin Samin tai jonkun pojista, saa minut ahdistumaan. Siitä en enää selviäisi, enkä halua ajatella edes koko asiaa. Miksi siis ajattelen. Luulen että jokainen joka on menettänyt jotain tärkeää ja rakasta elämänsä aikana, jotain joka saa koko elämän kääntymään ylösalaisin, tulee pelkäämään jollain tasolla koko lopun elämänsä ja ajattelee aika-ajoin sitä mahdollisuutta että niin kävisi. Kuitenkin sen tunteen voi jättää välillä huomioimatta, ja on osattava nauttia siitä mitä on saanut yrittää olla pelkäämättä.

Elämä on kaunis.
Se ei vain aina näytä siltä.
Silloin tarvitaan useimmiten silmienpesuvettä.
joka on kyynelistä tehty.
>Marleena Ansio<

Matalapainetta.

Aina ei voi mennä ihan putkeen, ei vaikka olisi miten onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä jonka on saanut. Vaikka olisi miten rakastunut ja suunnittelisi yhteistä tulevaisuutta, pitkää sellaista. Ei vaan aina jaksa hymyillä ja olla iloinen. Ei pysty, ei kukaan meistä. Eikä se tarkoita sitä että ei olisi oikeasti onnellinen, suuremmassa mittakaavassa. Se tarkoittaa että matalapaine on saavuttanut ja eniten V#*#?&taa KAIKKI. Niin se vaan menee.

Tänään on ollut sellainen päivä, on ollut ja muutamakin alakuloinen päivä, mutta tänään tuntuu vaan että nyt ei vaan oikein lähde. Aamulla oli Jaskan neuvola, kaikki oli hyvin, vaikka silmälääkärille mennään ja katsellaan saataisiko taittovirhe korjattua jotenkin. Minun kierosilmäinen kaurajättiläiseni, ihana aurinkoinen Jaska. Ei se haittaa, silminglaseja on yhdellä jos toisella, ja voihan se olla että laseja ei edes tarvita. Malliksi kuitenkin tällättiin lasit päähän, ensin kuitenkin vaan äidin lasit. Hyvältä näyttää eikö?


Neuvolan täti kysyi, millä asteikolla arvioisit perheesi onnellisuuden asteikolla 1-10, jos 1 on huonoin ja 10 on paras. Sanoin suoraan yhdeksän, sen enempää miettimättä. Aikatauluja voisi olla vähemmän, ilman niitä olisi ehkä 10, mutta se nyt ei onnistu, ei pitkään aikaan. Neuvola siis meni hyvin ja kaikki oli hyvin, pitkä pikku-ukkeli meillä elelee, osaa mitä pitkääkin, ja vieläpä taitavasti tekee hommat. Rokotuskin annettiin, olen huono äiti, lapseni saa rokottaa, ja olen siitä hyvilläni. Reipas rokotettava olikin, vielä huonompana äitinä ostin palkaksi jätskit. Koko porukalle!

Sitten se iski. Kiukku ahdistus, surumielisyys, kaikki mahdollinen... Oli tulossa jo kauan ja sitten tuli hankaluuksia esikoisen kanssa, sitten tuttavani avautui kertomalla taas hankalasta miehestään, joka ei tee kotitöitä, muistipa vielä mainita että olen onnellinen koska olen löytänyt Samin ( tästä olin kyllä samaa mieltä) ja jos ei Samin kaltaista miestä olisi niin olisi hyväkin olla Leskenä koska saa eläkettä ja voi olla omillaan. Taaskaan en vastaavaan idiotismiin osannut sanoa mitään fiksua, tälläkään kertaa. Kuuntelin vaan, onhan ihmisillä oikeus mielipiteeseen. Haluan kuitenkin sanoa kaikille yhteisesti, en usko että yksikään leski haluaa kuulla "kannustavaa" kommenttia siitä miten hienosti asiat hänellä on kun ei ole sitä toista puoliskoa hankaloittamassa elämää. Toivonkin että sellaista älykkyyttä ei kukaan enää päästäisi suustaan ulos. Haluan kyllä että minua kohdellaan samalla tavalla kuin ketätahansa ihmistä, saa kertoa huolia ja murheita, haluan auttaa, mutta kadehtia ei saa. Ei edes nyt kun elämäni on onnellista ja toivoa täynnä. Se tie mikä on pitänyt kulkea ei ole helppo, ja sen polun varrella on ollut monta syvää kuoppaa ja mustaa päivää ennen kuin onni vihdoin pikkuhiljaa paistaa sisään.

Nyt siis varmasti jokaiselle on selvää että Sami ei ole alakuloisuuteni takana, vaan väsymys, stressi koulussa, elämäntapahtumat ja fiksut ihmiset. Joskus vaan ottaa pattiin. Sami on se ihminen jolle taas kerran olen kuitenkin purkanut tätä. Onneksi on ihminen jolle voi purkaa, lisäksi olen tietylle tiiviille ystäväporukalle asiasta maininnut, onneksi hekin ovat olemassa, ja nyt sitten tänne.. siinä se on TILITYS minun huono päiväni kaiken keskellä. Ulkona sataa ja ukkostaa, silloin on hyvä päivä ei niin hyvälle päivälle.

Lisäksi haluan korjata yhden asian, kirjoitin aiemmin että itkin onnesta ensimmäisen kerran Jannen kuoleman jälkeen vasta hetki sitten. Se oli virhe. Minua vuolaampaa Niagaran putousta sai hakea kun Sami kosi minua, silloin siis itkin ja puhtaasti onnesta.

Minulla on siis huono päivä, tai on ollut jo muutama, mutta niin meillä kaikilla. Minulla ei ole mitään hätää, minulla on edelleen pojat, Sami, ja perheeni sekä ystäväni. Asiat ovat ihan hyvin, joskus vaan ei oikeen lähde , ja mikä parasta SELLAISTA SATTUU se on ihan normaalia. Huomenna on taas uusi päivä ja parempi sellainen. Toivottavasti sinullakin on!

Ihmeitä tapahtuu, kunhan ne vaan huomaa!

Minulla ei ole mitään sanottavaa, ei ole kovaa tarvetta kirjoittaa pahaaoloa ja ikävää ulos. Ei itketä kovinkaan usein, ja elämä tuntuu normaalilta elämältä. SYKSY on lempi vuodenaikani, kuten on myös TALVI, KEVÄT ja KESÄ. Kaikissa vuodenajoissa on jotakin hienoa, jotakin jonka takia kannattaa olla iloinen. Syksyn värit ovat mahtavat, lämpimän aurinkoisen päivän jälkeen tulee kirpeä kuulas ilta, kynttilöitä ja villapaitoja. Ihanaa syksy elämää. Kuunnella sateen rummutusta peltikattoon, ja maata sohvalla hyvän kirjan kanssa, ihan vaan olla, luvan kanssa. Mikäs sen mukavampaa. Uskoisin että siitä huolimatta, että rakastan aurinkoa ja lämpöä, olen syksyn lapsi, onhan syntymäpäivänikin syksyllä. Minulle syksy tarkoittaa uuden alkua, paluuta arkeen, uusia mahdollisuuksia, kaikkea hienoa. En sure tulevaa talvea ja loskaisia teitä, ne tulevat ajallaan, ja niissäkin päivissä on omat hienot hetkensä. Ei ehkä ulkona, mutta kotona, sisällä lämpimässä, takkatulen ääressä.

Meidän elämä on muuttunut paljon, kaksivuotta sitten elettiin Jannen viimeisiä kuukausia, vaikka ei siitä tiedettykkään, ja onneksi ei tiedetty. Otimme syksyn ja talven vastaan Päiviönsaaren kodissamme ja etsiskelimme omakotitaloa jossa olisi kiva piha ja ympäristö, elimme normaalia elämää. Vuosi sitten olimme Samin kanssa päättäneet vähän aiemmin kokeilla olisiko meistä tähän, yhdessä elämään. Asuin omassa kauniissa rivitaloasunnossani Raumalla jossa Sami oli kokoajan useammin ja useammin yötä, päiviä ja viikkoja, vuosisitten en olisi uskonut että tästä tulee jotain näin hienoa. Vuosi sitten itkin jatkuvasti, pelotti, oli ikävä ja kaipasin. Tunsin ristiriitaisia tunteita, uusia tunteita, kaikki oli sekaisin mielessä ja sydämessä. Siitä on vasta vuosi, vai jo vuosi. Vasta kaksi vuotta vai jo kaksi vuotta?

Nyt istun yhteisen kotimme keittiössä. Minulla on vapaapäivä, eikä ole kiire mihinkään. Sami lähti jo töihin ja Jerry eskariin. Jonni on potilaana kotona, se iki-ihana syysflunssa kun taas jyllää ja Jaska saa pitää vapaapäivän tarhasta. Aurinko paistaa ikkunasta sisään, on luvattu lämmin päivä ja viikonloppu. Aika hienoa elämää. Tuntuu hyvältä, minun elämäni, poikien elämä. Olen taas ruvennut lenkkeilemään ja juoksemaan, minulla on voimia sellaiseen. Tuntuu kivalta. Koulu on alkanut ja toden totta vie mehut minusta, kova syksy koulun puolesta tulossa, olen huomannut että yhden moduulin kun saa suoritettua niin ei se siitä ainakaan helpotu. Vanhalla iällä opiskelun riemuja. Monesti olen kahden viikon aikana jo epäillyt että onko minusta tähän, pystynkö, ehdinkö, tai jaksanko. Joka aamu kuitenkin lähden innolla uuteen koulupäivään, tätä minä haluan ja työhön sairaanhoitajana ei ole muuta reittiä, kouluun on mentävä ja se on käytävä. Miten helppoa olisikaan hakeutua takaisin kaupan alalle, mutta ei joku pieni masokisti sisälläni sanoo "ei, sinä et luovuta" !

Olen onnistunut, minä olen saanut jätettyä Jannen kuoleman osaksi elämääni, minä en elä kuoleman kautta. Leskeys ei ole identiteettini, vaan jotakin mitä minulle tapahtui. Aika ei vie pois surua, eikä se saa asioita muuttumaan niin että ne tuntuisivat oikeutetuilta, mutta aika on toiminut minun kohdalla parantavasti. En ole katkeroitunut tai jäänyt vellomaan surussa. Kun katson Jannen kuvaa hyllyssä, hymyilen, hymy saattaa olla surumielinen ja sydämmessä tuntuu pisto. Minä kuitenkin olen päässyt tässä asiassa niskanpäälle. Vuodessa on tapahtunut ihmeitä, vai voiko sanoa että vuodessa on tapahtunut ihme, SAMI. Sami oli minun ihmeeni, kuuntelija muuttui joksikin muuksi, jotain tapahtui, jotain mitä pitikin tapahtua ja elmämänhaluni palasi. Minulla on perhe, minä tunnen oloni turvalliseksi, ja minä olen päättömästi Rakastunut ja jokapäivä Rakastun hiukan lisää. Voiko onnesta itkeä, kyllä voi, minä itkin muutama yö sitten. Heräsin yöllä, uni ei tullut, aloin miettimään mistä on tultu ja mihin päästy, ja minä itkin onnesta, ensimmäisen kerran Jannen kuoleman jälkeen tunsin itseni onnelliseksi, minun oli hyvä olla ja on hyvä olla.

Toivon että sinulla siellä on hyvä olla, toivon että olet onnellinen. Olet kuka tahansa, en halua että elämäsi olisi surun ja murheen täyttämä. Tiedän että jollakulla näin on, mutta toivon että jos elät surun ja huolen keskellä, sinulla olisi joku joka auttaa, kuka tahansa. Yritetään etsiä onnea arjesta, jokaisessa hetkessä ja päivässä on jotakin hyvää. Mukavaa viikonloppua !

Aivan MAHTAVAA!

Nyt on ollut kiire, tuntuu että on tapahtumia enemmän kun kerkee touhuta. Ihmisiä tulee ja menee, aikataulut aikataulun perään . Jonnin koulua, Jerryn eskaria, Jaskan tarhaa, omaa koulua, ilmottaudu uintiin, muista jalkapallotreenit, mitä sovittiin viikonlopulle, mitä onko vapaapäivä?, ja kaikkea kaikkea muuta. Vuosisitten olisin nääntynyt tämän aikataulujen ja ohjelmien ja sovittujen tapaamisten viidakkoon, mutta en tänävuonna.

Tulin juuri koulusta kotiin, hain pienet pojat vähän aiemmin, mikä riemu, äiti tulikin etuajassa, kiitos opettajalle joka päästi tänään aiemmin kotiin , teit kaksi pientä miestä iloiseksi. Juttelin puhelimessa Jonnin aikataulusta, ja ennen poikien hakua piipahdin Samia moikkaamassa, koska toimin kuriirina ja toimitin hänelle tilatun jutun. Huomasin että on aikaa ennen kun ensimmäiset treenit alkavat, saa istahtaa ja juoda kahvia, huippu juttu! Koulu on mielenkiitoista, miten kesällä edes häivähti mielessä että palaisin töihin, se on se palkkapäivän voima se. Onneksi en tehnyt niin, en olisi kauaa viihtynyt kaupan alalla, minusta tulee ennenmmin tai myöhemmin sairaanhoitaja, sitä minä haluan, se on mun juttu, ainakin nyt. Minulle tuli olo kotiovella: AIVAN MAHTAVAA, minulla on MAHTAVA elämä!

Minulla on erityisen hyvä mieli viikonlopusta. Siskon poika Eero, minun kummipoikani, tuli ensimmäisen kerran luokseni hoitoon pikkuveljensä kanssa. Asuessani Varkaudessa tälläiset visiitit eivät olleet mahdollisia edes lomilla. Eerolla on ykköstyypin diabetes, jonka hoitoa en osaa, en ainakaan vielä. Pitkät visiitit kummitädin luokse yksin oli siis pois suljettu mahdollisuus. Kävivät he yhdessä äidin ja isän kanssa, mutta ilman vanhempia tätä mahdollisuutta ei ollut. Jenni soitti muutama viikko sitten ja kysyi josko pojat voisivat tulla yöksi. Lupasin katsoa työvuorojani ja jutella Samin kanssa. Säikähdin, mitä jos jotain tapahtuu, entä jos en pärjää. Juteltuani Samin kanssa, joka oli heti sitä mieltä että ongelmaa ei ole ja hoidetaan asiat yhdessä soitin Jennille, otamme tietenkin, ja vielä kun selvisi että lauantai on minulla vapaa oli kaikki hyvin. Jenni kuullosti iloiselta ja minulla oli hyvä mieli, onhan tässä vielä muutama viikkoa aikaa. Sitten olikin se viikko jolloin poikien piti tulla, tavattiin Jennin kanssa, juteltiin sain todella hyvät ohjeet, ei hätää mietin. Sitten Jenni soitti, aloitettiin sensorointi ,hetken mietin, siis mitä aloititte. Sekin kuitenkin selvisi, ohjeet tulee mukana neuvotaan kyllä. Ei hätää mietin... Kun tulin perjantaina töistä pojat olivat jo meillä ja iltapalalla. Sami oli siis pärjännyt hyvin alkuillasta. Sain ohjeet siitä milloin mitataan sokerit, milloin sensori kalibroidaan, en muista missä kohtaa syke nousi ja hikikarpalot alkoivat valua pitkin selkää.. EN OSAA, APUA ! Kiitos Samin "tottakai osaamme" asenteen, rauhotuin. Valehtelisin kuitenkin jos väittäisin etten seurannut kelloa, ja määräajan lähestyessä tuli epämukava ja suorastaan ahdistunut olo. Jennin sanat mielessä " et voi saada vahinkoa aikaiseksi, pumppu kysyy monta kertaa.." mentiin tekemään mitä piti. KAPPAS se olikin helppoa, lapsikin sen osaa oli tällä kertaa todellakin totta. Eero sen osasi ja neuvoi meitä. Hymy tuli huulille, wau, Eero todellakin osaa itse. Miten taitava ala-astelainen. Laitoin viestin Jennille, kaikki hyvin, Eero osaa :D ! Yöllä pumppu piippasi, en tiedä missä vaiheessa heräsin, sokerit on alhaalla 3,4.. mitä nyt, apua... Jennin ohjeet ja pillimehu kädessä herättämään Eeroa, ja puolentunnin päästä 8,4 kaikki hyvin. SELVISIN!

Niiden puolentunnin aikana lueskelin kirjaa, menin Eeron viereen hetkeksi, silitin nukkuvaa poikaa ja minua itketti. Mietin Jenniä ja Kallea samassa tilanteessa vuosia sitten, auttamassa lastaan jolla on sairaus joka ei koskaan häviä sairaus jota on hoidettava auringontarkasti. Mietin Eeroa joka on sairas koko ikänsä, ilman että hän olisi itse asiaan voinut vaikuttaa, ja sitä miten hienosti hän kuitenkin hoitaa itseään. Mietin miltä on voinut tuntua äidistä ja isästä, jotka eivät vielä ymmärrä mitä tapahtuu, ainut mitä ymmärtävät on että tätä tämä tulee olemaan aina, se ei häviä. Olin iloinen että minä voin auttaa, me voimme auttaa. Kun kaikki oli hyvin menin nukkumaan ja nukuin aamuun asti. Seuraava päivä oli erilainen, silmät olivat oikeasti avautuneet. Minä pärjään ja taisin olla itse ainoa joka ei siihen uskonut. Oli mukavaa kipparipuistossa ja takapihalla. Kaikki meni hyvin, ja seuraavalla kerralla ei enää pelota. On hienoa että voi auttaa ihmistä joka oli ja on yksi niistä joka piti pääni pinnalla kun se ei siellä pysynyt omin voimin. Minäkin voin auttaa.

Lauantai iltana tulivat Laura ja Jani kylään, ystävä tai okeastaan ehkä ystävät jo vuosien takaa. Ihmiset jotka tuntevat elämäni pitkältä ajalta. Grillattiin, saunottiin ja juotiin viiniä, skumppaa, olutta... Oli ihana ilta . Ystävät todella ovat elämän suola <3 !

Nautitaan elämästä, autetaan kun voidaan ja ollaan onnellisia siitä mitä meillä on. Ihanaa viikkoa kaikille teille sinne näytön taakse :)

Otetaanko hiukan rennommin?

Olen miettinyt paljon muutosta , joka minulle itselleni on tapahtunut viimeisen vuoden aikana kun olen sopeutunut elämään ihmisenä, joka on läpi käynyt jotakin hyvin kipeää. Olen ajatellut miten ennen kuvittelin asiaa. Usein sitä miettii, minä en selviäisi tuosta, tai minulla ei olisi voimia. Kuitenkin kun olen seurannut muitten ihmisten kamppailua kipeiden asioiden ja vaikeiden asioiden kanssa, olen huomannut että suurin osa meistä selviää. Kolhuisena, rikki ja repaleisena, mutta kuitenkin selviää ja aika alkaa parantaa kolhuja ja muuttamaan ihmistä ehjäksi. Ihminen on luotu selviytymään, vaikka jotakin hirvittävää tapahtuisi, useimmat meistä räpiköivät pinnalle. Minäkin onnistuin siinä. 

Minä en edelleenkään muista ensimmäisistä viikoista ja kuukausista paljoakaan. Ne asiat tuskin palautuvatkaan mieleeni, koska yli vuosi on mennyt ja ne ovat edelleen pimennossa. Muistan kuitenkin tärkeimmät asiat, muistan että minusta pidettiin huolta., muistan että sain kahdesti hyvästellä Jannen rauhassa, muistan mitä hänelle juttelin. En muista käyneeni kaupassa, en muista vieneeni pieniä poikia hoitoon tai tehneeni ruokaa. Joku sen kuitenkin teki, joku huolehti ja oli läsnä. Äitini, siskoni, ystäväni. Silloin en uskonut selviäväni. Hengittäminen oli vaikeaa, paniikki kohtaukset tulivat jokapäiväiseen elämääni, ruoka ei mennyt alkas, itketti ja oksetti. Ja silti sieltä selvisin ja tuo kaikki tuntuu nyt hyvin kaukaiselta. Tuntuu kuin se olisi jonkun toisen elämää, minä en voinut selvitä siitä. Selvisin kuitenkin, minä sain räpiköityä itseni pinnalle, opettelin uudestaan elämään ja nauttimaan elämästäni. Annoin ilon ja onnen palata, ensin vähissä erissä sitten täyttäen koko elämän. Annoin elämälle mahdollisuuden uudestaan. Olen hyvin onnellinen etten ole katkeroitunut ja ilo sai tulla taas takaisin.

Minä kuitenkin muutuin. Olen ruvennut katsomaan ihmisiä ja elämää uudella tavalla. Kaupassa se iloisesti hymyilevä nainen, jonka elämää vielä reilu vuosi sitten kadehdin, saattaa todellisuudessa olla menettänyt lapsensa tai läheisensä, on vaan jo selvinnyt elämän onnellisemmalle puolelle. Se ärsyttävä poika joka törttöilee moponsa kanssa liikenteessä ja käyttäytyy huonosti, on jonkun rakas lapsi, jossakin äiti tai isä odottaa häntä kotiin. On perheitä joissa mietitään, miksei meille koskaan tullut omaa lasta?, ja silti ne ihmiset selviävät elämässä eteenpäin, oppivat olemaan onnellisia juuri niin kun heillä on mahdollista. Olen siis oppinut sen, että kaikki ei olekkaan aina ihan sitä miltä se näyttää. Koskaan ei tiedä mitä se toinen ihminen on kokenut, menettänyt, tai joutuu kestämään. Koskaan ei voi tietää toisen elämästä, sillä perusteella kun katselee ihmisiä kaupassa, puistossa, syömässä ravintolassa, missä tahansa. 

Olen ehkä oppinut empatiaa enemmän, ja tajunnut että kaikki ei ole siltä miltä näyttää. Lisäksi olen oppinut nauttimaan. En halua valittaa pienistä asioista, en halua ärsyyntyä sateisesta ilmasta, tai auringonpaisteesta ulkona kun itse joutuu olemaan sisällä. Tottakai minäkin tuhahtelen että hitto kun sataa, tai olisihan sitä ulkonakin voinut olla, mutta en anna sen sen enempää vaikuttaa itseeni tai elämääni. Pieniä arkisia asioita joita ei voi muuttaa ei kannata jäädä suremaankaan sen enempää, ei tarvitse hyppiä ilosta jos sataa ja piti juuri pestä kolme koneellista pyykkiä ja saada ne kuivaksi, mutta ei kannata myöskään antaa sen pilata päivää. Suomalaisten peri synti, "koskaan mikään ei ole hyvin" -ajattelu aiheuttaa vaan verenpainetautia ja sydänsairauksia, otettaisiinko hiukan rennommin?

Minä elän nyt onnellista elämää, arkisine ongelmineni. Muksujen hoito, eskari ja kouluaikataulujen elämää. Omat koulujutut valtaavat taas arjen, ja samalla pyöritän tätä perhettä. Niin tekee kuitenkin moni muukin, ja ihan  kunnialla saa hoidettua läpi kaiken, niin saan minäkin. Minulla on onnea, en tee kaikkea yksin, minulla on kokonainen perhe, mutta tiedän että sekin onnistuu, kaiken pystyy hoitamaan myös yksin, vaikka raskasta se onkin. Hatunnosto niille jotka niin tekevät. Minä nautin elämästä, sitä on toivottavasti ja todennäköisesti vielä paljon jäljellä. Minä Rakastan ja minua Rakastetaan. Toivon että jokaisella olisi rakkautta elämässään, se auttaa arjen kesekellä pitkälle.

Ihmisillä on liian kiire huolehtia, murehtia ja surra arkisia asioita, että unohtavat ne pienet onnen ja ilon asiat elämästä, jotka saavat elämän maistumaan. Tartutaan jokaiseen hymyyn, kauniiseen sanaan, tai Rakkaan halaukseen ja tehdään niitten avulla elämästä hiukan onnellisempi ja iloisempi joka päivä. Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

Minä olin hysteerinen, enkä ymmärtänyt sitä.

Tänään se sitten alkoi, arkielämä. Onko tämä nyt sitten syksyn ensimmäinen päivä. Elokuu on minun mittapuullani vielä kesäkuukausi, mutta iltojen viileys ja ilman kirpeys kertovat, että syksy ei ole kuin nurkan takana. Kuten on monesti tullut todettua, minä olen arki-ihminen. Parasta elämässä on tasainen, rauhallinen, onnellinen arki elämä ilman sen suurempia erikoisuuksia. Ihan ensiksi ihmisen, on hän missä elämäntilanteessa tahansa , tulisi oppia nauttimaan siitä tavallisesta elämästä. Aina ei voi olla jotakin uutta, erityistä, extremeä. Jos oppii nauttimaan omasta elämästään sellaisena kuin se arkena näyttäyttyy, voi nauttia suuremmalla ilolla ja onnella myös lomasta, etelänmatkasta, erilaisista juhlista. Itse olen oppinut tämän viimeisen vuoden aikana.

Aina olen ollut arjesta nauttiva ihminen, ja Jannen kuoltua kaipasin juuri eniten sitä sohvala istuskelua, takassa makkaranpaistoa, veneilyä iltaisin töitten jälkeen... Kaikkea mikä kuului arkeen. Jannen kuolema teki minusta "hysteerisen", piti mennä ja tulla, paikalleen ei voinut jäädä, levottomuus oli jatkuvasti läsnä. Piti raahata poikia paikasta toiseen, ja taas takaisin, piti olla seuraava suunnitelma, ja projekti, piti tehdä, suorittaa, "elää täysillä" kokoajan ympäri vuorokauden. En nukkunut kuin muutaman tunnin yössä, kehoni kävi ylikierroksilla, minua ei edes väsyttänyt, olin kokoajan menossa, ja kun pääsin sinne mihin olin menossa, olinkin jo lähdössä seuraavaan paikkaan, tekemään seuraavaa asiaa. Siivosin, pyykkäsin, laitoin ruokaa, aikataulutin, suoritin ja suoritin. Sellainen minusta tuli, jaksamisen äärirajoilla toimiva duracel pupu. Olen sellainen vieläkin, kun hermostun. Teen enkä saa mitään tehdyksi, touhuan ja touhotan, olen ärtynyt. Nyt kuitenkin tunnistan tämän piirteen itsestäni, ja osaan hiukan hillitä sitä, eikä se ole jatkuvaa, vaan satunnaista.

Nyt arki alkaa taas tuntua arjelta. Juuri tänä syksynä kaikki onkin toisin. Minulla on tavallinen elämä tavallisine ongelmineen ja arkisine askareineen. Suunnittelen juttuja mutta huomattavasti maltillisemmin kuin vielä vuosi sitten. Minun ei tarvitse suorittaa kokoajan. Ennen kaikkea minä nukun. Saan pääsääntöisesti helposti illalla unen päästä kiinni, aamulla minua vaan nukuttaa ja nukuttaa.. en tiedä voiko univelkaa olla vieläkin niin paljon, mutta minä todellakin nukkuisin. 10 tuntia tunnun tarvitsevan 12 tuntia menee helposti, minua väsyttää, mutta ei se että olisi kamalan ahdistavaa ja raskasta, vaan se että elämä ei ole ahdistavaa ja raskasta. Kun on oppinut nauttimaan taas arjesta, pystyn nauttimaan myös kaikista mukavista jutuista. Enää ei ahdista se että mukava lomareissu loppui, tai että kauan odotetut juhlat ovatkin ohi... nyt arkeen ja kotiin paluu tuntuu hienolta ja hyvältä, on mukava päästä päiväjärjestykseen, ja erilaiset lomat, reissut ja juhlat vaan piristävät sitä arkea. Ennen ahdisti, kaikki mikä loppuu, jokaiset jäähyväiset tuntuivat lopullisilta, pienikin asia oli kaiken loppu. Enää ei ole, tuntuu hyvältä ja mukavalta.

Minulle tulee alakuloisia aikoja yhä edelleen. Olen ollut surullinen ja haikea, pian on minun ja Jannen hääpäivä, Jannen esikoinen, minun keskimmäiseni meni eskariin, milloin vauvoista tuli niin isoja. Kuitenkin eskariin meno tuntuu haikealta myös muista äideistä, toisenlaisessa elmäntilanteessa, en minä ole poikkeus. Ei kai kukaan äiti ole valmis päästämään lastaan "siivilleen" ja jokaisen on niin tehtävä, ja rukoiltava ja toivottava että kaikki menee hyvin. Sitä asiaa ei voi muuttaa, ei edes äidin tahto. Haikeus ja suru kuuluu elämään, on osattava epäonnistua, on annettava itselleen aikaa, ja on opittava elämään asioiden kanssa jotka tuntuvat kestämättömiltä ja raskailta. Parhaan palveluksen tekee itselleen, kun opettelee pienin askelin nauttimaan tavallisesta elämästä. Tottakai siihen sisältyy kiirettä ja painetta, mutta siihen siältyy paljon muutakin. Oma elämäni alkoi muuttaa suuntaansa siinä kohtaa kun opin uudestaan nauttimaan omasta elämästäni. Siinä kohtaa sain taas langat käsiini ja pystyin nukkumaan. Yritettään jokainen nauttia siitä mitä meillä on, on se mitä tahansa. Silloin voimme nauttia elämästä yleensä.

Mukavaa viikkoa kaikille ja turvallista tarha, eskari ja koulumatkaa lapsukaisille <3 tervetuloa syksy ja arki.

Pienen eskarilaisen tai koululaisen rukous:

Olen iso ja olen pikkuisen pieni,
on uusi ja outo koulutieni.
Muistan jo kadut ja liikennevalot,
matkalla puiston ja korkeat talot.
Tänään ei reppuni paljon paina,
muistanko läksyni tehdä aina?

Olen iso ja pikkuisen pieni, on uusi ja outo koulutieni.
Löytyispä kaveri koulun pihasta, joka minua nykisi hihasta,
kysyisi peliin ja leikkiin mukaan.
Onkohan pihalla vielä kukaan?

Olen iso ja pikkuisen pieni,
on uusi ja outo koulutieni.
Yritän oppia kellonajat,
oikean oven ja pihan rajat.
Osaan jo paljon, silti jännittää vähän.
Lähetä enkeli päivääni tähän.

Jerry ja uusi eskari reppu.