Miten sen sanoisin, niin että toinen ymmärtää?

Sairastamassa kotona, minä ja Jonni. Onneksi oli koulusta vapaa, tämä välipäivä tuli enemmän kuin tarpeeseen. Olen istunut vaan nojatuolissa täkin kanssa. Nukkua ei oikein voi, päähän koskee, mutta muuten voi olla rennosti. Tekee tosi hyvää. Minulla on takana kiva viikonloppu mahtavien mammojen kanssa, syöden, juoden, jutellen ja nauraen. Tosi kiva oli nähdä kaikkia ja viikonlopusta jäi hyvä mieli. Piristävää nähdä ihmisiä joiden kanssa pääsääntöisesti yhteyden pito jää netin välityksellä käytävään keskusteluun. Hiukan tunnelmaa laski että olin tulossa kipeäksi jo viikonloppuna, ja voimat olivat hiukan pois. Kunnolla tämä sitten iski sunnutai-iltana ja maanantaina. Nyt varovaisesti jo toivon että olen voiton puolella.

Reissussa ollessani huomasin taas millainen ihminen minulla on kotona ja millainen perhe. Mietin Samia tosi paljon, ja minun oli ikävä. Kun olin matkalla kotiin, tajusin että mitä lähempänä olin sitä kovempi ikävä taas kasvoi. Mietin matkalla että olen täällä ja Sami on poikien kanssa kotona, ei olisi velvollisuus, ei olisi pakko... Sami olisi vuosi sitten voinut valita toisin, olisi voinut valita ehkä helpomman reitin, ja kaikki olisi jäänyt siihen. Onneksi ei valinnut, minun on turha väittää että en ole koskaan voittanut mitään, koska olen saanut Samin. Kyllä asiaa pohdittiin ja mietittiin, ajateltiin vähän joka kantilta, mutta joka kerta tultiin samaan lopputulokseen, katsotaan kuitenkin, mennään rauhassa.Mitä minä Samissa rakastan? Sitä että hän pystyy olemaan vahva kun minä en pysty, hän osaa vakuuttaa miten kaikki järjestyy, ja se kaikkein suurin, hän sanoi "Anna minun pitää teistä huolta, koska haluan." , se kuuluu yhteen niistä hetkistä jotka ovat jääneet mieleen, eivätkä koskaan unohdu. Sillä hetkellä ymmärsin, Sami haluaa oikeasti olla osa meitä, ei vain joku ystävä joka silloin tällöin piipahtaa, vaan aidosti osana tätä perhettä, joka ei ehkä ole helpoin vaihtoehto kenellekkään. Muistan paljon muitakin merkki hetkiä, muistan milloin kaikki muuttui, ei oltukkaan enää ystäviä, pienessä hetkessä kaikki olikin toisin, muistan ensimmäisen kerran sanat " Rakastan sinua", muistan miten Sami kosi. Upeita hetkiä joita kukatahansa odottaa ja toivoo ja jotka ovat salamana ohi.

Me tutustuimme 1.6.2012 ja nyt olemme käyneet läpi sellaisia asioita elämässä joihin jokainen pari ei törmää ikinä elämänsä aikana. Olen kuullut monesti ihmisiltä, kun olen kertonut miten onnellinen olen, "odottakaas vaan kun olette olleet yhdessä niin ja niin kauan ja kaikki onkin arkipäivää..." Olen kuullut miten käytän Samia hyväkseni, enkä ole enää jaksanut selittää kenellekkään raha-asioitani, ja meidän menoja ja tuloja kuka hoitaa mitäkin. Tiedän kuitenkin jos hyväksikäytössä on kyse rahasta, minä en käytä ketään hyväkseni. Miksi ihmiset ajattelevat aina pahinta, miksi aina mietitään miten toista käytetään, miten toinen on uhri, miten kaikki muuttuu tylsäksi ja arkipäiväiseksi. Siskoni juhli 10v hääpäiväänsä keväällä, heillä asiat eivät ole tylsiä ja arkipäiväisiä, heillä rakastetaan ja ollaan onnellisia, minä en ainakaan aio pitää sitä itsestään selvyytenä että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Arjessa ei ole vikaa, aina ei jaksa, mutta ei Rakkaus häviä arkeenkaan. Meidän yhteiselämämme on alkanut edellisen suhteen raunioista, surusta ja tuskasta ja muuttunut joksikin kauniiksi, hyväksi ja onnelliseksi. Me olemme selvinneet yhdessä ensimmäisestä isänpäivästä ja joulusta, nauttineet siitä kun elämä saa taas sisältöä ja siitä miten pojat ovat rauhoittuneet ja oppineet elämään suruajan jälkeen. Meidän parisuhteemme on alkanut kaaoksesta, silloin arki ja tasaisuus saa tulla.

Minä Rakastan Samia ja tuntuu että en osaa ja pysty hänelle tarpeeksi kertomaan miten hieno ja hyvä ihminen hän on. Miten itse tunnen löytäneeni oman täydellisen vastakappaleeni, kaiken kaaoksen keskeltä, miten elämä on ottanut paljon ja antanut tilalle valtavasti. Miten voi kertoa ihmiselle joka on enemmän kun uskalsi elämältä enää toivoa, miten tärkeä hän on? Sami on avainasemassa siihen että pojat ovat saaneet normaalin turvallisen elämän, en itse olisi jaksanut yksin niin paljon. Sami on syynä siihen että minä hymyilen ja odotan elämältäni paljon, hän saa minut pysymään vahvana kun on heikko hetki. Liittyy se sitten lasten kasvatukseen tai omaan surun kanssa elämiseeni. Hän antaa minun kuitenkin surra ja osaa tukea siinäkin. Miten kerrotaan ihmiselle että hän on juuri sellainen josta lapsena haaveilin. Se joka minun pitikin tavata juuri nyt. Ei nuorena, tai opiskelijana, ei yhtään aiemmin, eikä yhtään myöhemmin. Kohtalo johdatti meidät yhteen, ja niin minun kuin hänen elämänsä pienemmät valinnat ovat saaneet aikaan sen että olemme tässä hetkessä perheenä yhdessä. Näitä ihmisiä on oikeasti vähän, ja jos sinulla on sellainen ystävä, puoliso tai läheinen joka on sinun täydellinen vastakappaleesi, muista kertoa se hänelle , jos suoraan kertominen on vaikeaa keksit varmasti keinon.

Mukavaa viikkoa kaikille, minulla on hyvä olla juuri tänään juuri tässä hetkessä.

Asiat eivät häviä jos niistä vaietaan.

On tässä nyt ollut taas... koulu asioita kauheesti ja tenttiin lukemista. Ihanaa vielä ensi viikko koulua ja sitten alkaa käytännönharjoittelu. Kun harjoittelu on ohi on joululomakin ihan liki. Tänävuonna aioin todella lomailla, ja pojat saavat pitää kanssa hiukan pitemmän vapaan kuin mihin ovat tottuneet. Kokonaiset kolme viikkoa kotona. Melkoisen luksusta kyllä.

Hirmuisesti on tullut taas pohdittua tätä elämän kulkua. Tuntuu että jatkuvasti tapahtuu pahoja ja ikäviä asioita. Kolareita, onnettomuuksia, ihmiset väsyvät elämäänsä ja päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä. Kamala miten paljon surua omaisilla, ja miten pahaa oloa paljon. Ahdistavaa, mitä voisi tehdä? Kukaan kun ei tiedä minkä verran niitä päiviä kenelläkin on, joskus kaikki vaan loppuu. Toisinaan siihen pystyy varautumaan, toisinaan taas ei. Se mihin jokainen kuitenkin pystyy vaikuttamaan on oma elämä. Miten kohtelet itseäsi tai läheisiäsi, kannattaako riidellä ja vihata, kannattaako kuitenkin kertoa että rakastaa ennen kuin on myöhäistä. Unohtaa riidat ja antaa asioiden joihin ei voi vaikuttaa olla. Kauniita ajatuksia kukkaset ympärillä, mutta todellisessa elämässä ei niin "hyvää" ihmistä ole joka tähän pystyisi. Imiset riitelevät, tekevät virheitä, mutta ihmiset rakastavat ja tuntevat. Jotakin kuitenkin voi tehdä, omalle elämälleen ja läheistensä. Silloin kun pystyy tekemään hyvää niin ettei asiaa joudu ajattelemaan , se on mahtavaa.

Vein pojat tänään tarhaan aamulla. Ensin Jerryn toiselle osastolle ja sitten Jaskan toiselle. Kun lähdin kävelemään autoa kohti se iski. Kerrankin jokin mikä saikin tulla. Valtava hyvänolon tunne, tunne että välitetään, tunne että elämässä on kaikki hyvin. Niin kokonaisvaltaista hyvänolon aaltoa ei tule hirveän usein ja harvoin se pääsee noin yllättämään. Se kun voit hyvällä mielellä todeta, minulla on kaikki hienosti ja asiat kunnossa. Se kesti hetken, ja jätti jälkeensä hyvän mielen. Olen viimepäivinä surrut ja murehtinut joitakin asioita jotka tulevat vaivaamaan ehkä lopun elämäni, koska niitä ei voi enää selvittää ja aikanaan selvittäminen jäi kesken. Olen huomannut ylireagoivani, ja ahdistuvani tietyistä asioista "liian" helposti, olen ollut valtavan kriittinen ja vaativa itseltäni, mikään ei riitä ja kokoajan olen syyllistänyt itseäni, teen liian vähän, luen liian vähän, liikun liian vähän, syön liikaa, hermostun, huolehdin, ahdistun. Sitä minä olen tehny ja surrut. Miksi en voi vaan uskoa että minua Rakastetaan minuna, kaikkine vikoineni ja virheineni? Miksi annan menneiden asioiden vaivata nykyisyydessä. Syy on selvä, asiat jäivät selvittämättä, silloin ne vaivaavat. Mikään ei ole selvitetty ja poissa päiväjärjestyksestä, vaikka siitä ei puhuta, ja se "unohdetaan" . Se ei sillä tule selväksi. On opittava puhumaan kipeistäkin asioista, ne ovat juuri ne asiat jotka jäävät kalvamaan ja vaivaamaan, ne jotka vaikuttavat tulevaisuudessa. On myös annettava puhua , jos toinen haluaa, ei saa sanoa se tapahtui jo tai se meni jo, mihinkään ei saa jäädä vellomaan mutta aina on annettava mahdollisuus puhua. Sami antaa mahdollisuuden, ja jopa pyytää sitä. Minä en osaakkaan puhua, osaan kirjoittaa mutta en puhua, minun on opeteltava kertomaan myös kipeistä asioista, on ymmärrettävä että asiat selviävät puhumalla, asioista saa ja pitää puhua.

Jokatapauksessa tänä aamuna tapahtui jotakin, varmuus sisälläni kasvoi, minua rakastetaan oikeasti, minulla ja pojilla on taas turvallista, voin lopettaa murehtimisen, voin luottaa tulevaan. Yhdessä Samin kanssa meillä on edessä se tavallinen turvallinen elämä  ja mitä muuta sitä voisi toivoa. Minulla alkoi tänään kolmen päivän vapaa. Osa menee tenttiin lukiessa, mutta lauantaina on jotain ekstraa. Lähden Turkuun, ihanaisten naisten kanssa pienelle aivojen tyhjennys reissulle. Minä olen alkanut elämään tavallista elämää, sen ihmisen rinnalla jota Rakastan ja joka Rakastaa minua. On apuna poikien kanssa ja osallistuu täydestä sydämestään kaikkeen. Minulla on asiat hienosti ja nautin siitä. Tulee romahduksia ja itkuja ja ahdstusta, mutta eikö jokaiselle tule? Kuitenkin sateen jälkeen paistaa aurinko ja minun aurinkoni on perheeni. Ihanat pojat ja Sami. Nautinnollista viikonloppua ihan jokaiselle. Muistakaa hetken joka päivä olla onnellisia ja nauttia. Muistakaa elää tätä ainutlaatuista elämäänne . Halauksia päiväänne ja enkeleitä matkaan.

Joskus hiljaisuuskaan ei ole hankalaa, jos on ystävän seurassa.

Odotan että takassa hiillos hiipuu, ja saan pellin kiinni ettei lämpö karkaa. Kaikki nukkuvat, ulkona tuulee ja on pimeä syksyinen yö. Sisällä on lämmin, niin kotona kuin sydämessäkin. Hyvä olla, uni painaa, mutta kohta sekin saa tulla. Ihan hetken valvon vielä ja sitten on aika mennä nukkumaan.

Ystävä tulee kylään. Ajaa useamman tunnin matkan Itä-Suomesta rannikolle. Lapset kyydissä, huonossa kelissä, pysähtymättä. Minun ystäväni tulee. On ollut jo ikävä, ja on vaikka hän on läsnä. Tiedän että pian on taas aika erota, nähdään taas, mutta koska. Olen kuitenkin huomannut, tämä ystävä tulee, on tullut jo monta kertaa ja tulee vastakin. Joka kerta kun hän saapuu, täyttää hän kotini naurulla ja ilolla ja rennolla yhdessä ololla. Edes hiljaisuus ei ole vaivaantunutta. Siinä hän on, minun ystäväni, me voimme olla myös hiljaa yhdessä. Rakastan häntä hirveästi ja tarvitsen. Hän on se joku joka tietää tyhmimmät virheeni, parhaimmat ilon hetkeni, suurimmat suoni ja helpoimmat hetkeni, ja siinä hän on vierellä iloisena ja nauravaisena. Joka kerta jättää aukon lähtiessään, mutta joka kerta se on helpompaa. Olenhan jo nähnyt, hän palaa aina, ja minä nään hänet uudelleen. Hän tulee, vaikkei heti ensikuussa, tai seuraavassa, mutta tulee, on tullut jo monesti ja tulee vastakin.

Tällä kertaa meillä oli tyttöjen (ja lasten) viikonloppu. Ystäväni mies joutui jäämään työhommiin Varkauteen ja Samilla oli menoa omien kaveriensa kanssa. Me ja neljä alamittaista ja yksi teini. Meillä on ollut mukavaa. Sillä ei ole merkitystä kuka komentaa kenenkin lasta ja kuka puhaltaa lapsen kipeään pipiin. Kuin yhtä suurta perhettä, ihanat lapset josta lähtee vähemmän ihanaa meteliä. Korvissa piippaa, koska nuo saadaan nukkumaan, naurattaa, hirvittävä meteli, ja siinä me istumme kahvikuppien kanssa pois sulkien metelin vierestämme ja juttelemme kuin missä tahansa kaupungin kahviossa. Sellaiseen me pystymme yhdessä. Maitopurkki kaatuu, kuka löi ketä ja kuka huutaa eikä osaa käyttäytyä, kieltoja ja kehoituksia leikkiä nätisti yhdessä. Mukava reissu HopLoppiin ja IKEAan, viikonloppu täynnä hyvää mieltä ja jaettuja iloja ja suruja. Illalla hetki kahdestaan, jutellaan, jutellaan jutellaan, ollaan onnellisia kumpikin, niin tässä hetkessä nyt kuin arkielämässäkin. Kaikki on hyvin kotona, ja kaikki on hyvin tässä yhdessä. Jos ei olisikaan, aina ei ole ollut, siinä me silti olisimme ja tekisimme parhaamme. Lasi viiniä ja juustolautanen pelastaa raskaan päivän hetki taas meille. Jutellaan lapsista ja elämästä, Voi kuinka rakastankaan tuota ihmistä.

Minulla on siis ollut mahtava viikonloppu, ihanan ihmisen kanssa. Minulla on ollut elämässäni todella paljon rankkoja asioita ja tapahtumia. Tiedän että ilman häntä en olisi tässä, moni on ollut tukena, harva on tässä nyt, eikä tarvitsekkaan, joskus polut johtavat erisuuntiin, mutta ei tämän ihmisen kanssa. Mitä enemmän aikaa kuluu sitä varmemmin kuljemme samaa polkua. Kun minulla on kurja olla, kun tuntuu että en selviä, minulla on YSTÄVÄ joka välittää ja josta minä välitän ja joka välittää minusta. Ystävä jonka kanssa on hyvä olla jonka kanssa saa olla oma itsensä. Toivottavasti jokaisella olisi elämässään edes yksi sellainen.

Kiitos Sani sinulle ystävyydestä, kiitos tästä viikonlopusta. Se meni taas liian nopeasti, mutta talvella taas nähdään ja sitä ennen meillä on puhelin ja netti. Olet Rakas ja olette kaikki, koko perhe. Ajakaa varovasti kotiin <3 ! Olen ylpeä että minulla on sellainen ystävä kuin sinä!

Minusta tulee isona, ehkä oikea sairaanhoitaja...

Olipahan viikko! Tosi pitkiä koulupäiviä, uusia aineita, tenttejä jotka ei mene läpi ja sitten taas menevätkin. Epätoivon tunteja laskujen ja tenttikirjojen kanssa, ja ihanaa euforiaa verinäytteen oton onnistuessa ja tentin mentyä lopulta läpi. Iltoja ja hetkiä jolloin olen varma että en ikinä valmistu sairaanhoitajaksi, ja hetkiä jolloin olen varma siitä. Kuitenkin jo nyt olen varma että olen opiskelemassa oikeaa alaa. Jos istuu tunnista toiseen koululla ja aineesta toiseen miettii "ompa tämä mielenkiintoista" ja paljon olen miettinyt sitäkin että miksi en tehnyt tätä jo aiemmin. En kuitenkaan hirveästi harmittele etten ole tehnyt. Olisinko sillon tutustunut näihin kaikkiin ihmisiin joihin nyt olen tutustunut. Olen saanut mahtavia ystäviä koulusta, vielä enemmän tutustunut moniin ihaniin persooniin, saanut kannustusta, kun sitä olen tarvinnut ja ihmiset iloitsevat siitä kun esteet voitetaan. Olen myös tutustunut koulun kautta muihin ihmisiin. Ensimmäinen harjoittelupaikkani oli mahtava, siellä oli upeita persoonia, jopa löysin hyvin samanlaisia ihmisiä kuin itse olen. Viihdyin loistavasti ja minua kohdeltiin hienosti ja opin paljon. Uskon että muistan aina ensimmäisen harjoitteluni. En ole jännittänyt koskaan mitään enempää. Se oli ensimmäinen kosketukseni hoitajan työhön, vaikka hyvin pintapuolinen, mutta kuitenkin minulla on jo pieni kuva mitä työhöni tulee kuulumaan, ja pidän siitä. Pidän myös opiskelusta. On mukava huomata että pärjää edelleen, vaikka epätoivo on välillä valtava, niin kaikki on kuitenkin onnistunut, ainakin tähän asti. Sitä tunteiden määrää, onnistumisen iloa ja epätoivon ahdistusta. Kaikkea laidasta laitaan, isolla tunteella. En ole kokenut ennen tällaista, mietin johtuuko se siitä että en ennen ole työelämässä jos tämä sitä on halunnut mitään niin paljon kuin tätä. Kaikki on itsestäni kiinni, selviänkö... Selviän tietenkin, ja jos en itse siihen usko joku muistuttaa aina , se tässä elämässäni on parasta, joku on aina sitä mieltä että selviän vaikken itse olisikaan.

Minulle on siis tulossa mukava viikonloppu. Koko tämä viikko oli vaivan arvoinen. Kannatti tehdä töitä ja jaksaa vaikka tuntui että nyt riittä. Kannatti uskaltaa ja luottaa itseensä, kannatti tehdä töitä koulunsa eteen että pääsi lähemmäs haavettaan. Sama sopisi ehkä koko elämään. Jokainen päivä, viikko ja vuosi on elämisen arvoinen, hetkeäkään ei pidä heittää hukkaan. On muistettava rakkaitaan, on autettava jos pystyy auttamaan, on osattava ottaa apua vastaan jos tarvitsee, on uskallettava ja luotettava. Jokaisella meillä on tämä yksi elämä. Tehdään asioita jotka tekevät meidät onnelliseksi, jotka tekevät Rakkaamme onnelliseksi. Ponnistellaan kohti parempia hetkiä, kurjien hetkien keskeltä ja nautitaan auringosta ja kauniista syksyn puista, sateen äänestä pisaroiden osuessa peltikattoon, takkatulesta, perheestä ja ystävistä.

Itse ajattelin mennä hakemaan pojat hoidosta, ja katsoa pikku-ukot kainalossa jonkun kivan leffan. Odottaa että Sami pääsee töistä kotiin ja Jonni palaa reissuiltaan. Minä saan valtavasti tukea kotoa. Sami on ollut ihminen jonkalaista en tiennyt olevankaan. Miten joku jaksaa päivästä toiseen auttaa, luottaa, uskoa kun itse ei jaksa. Minä olen valtavassa kiitollisuuden velassa hänelle. Minä Rakastan Häntä, ja ilman häntä olisin varmasti jo luovuttanut. Jäänyt kesän jälkeen työelämään, etsiytynyt kaupan alalle takaisin, se olisi ollut helppo tapa ja rahallisesti kannattava. Onneksi minulle ei annettu siihen mahdollisuutta ja tämän viikon jälkeen olen taas askeleen lähempänä unelmaani.

Ihanaa viikonloppua taas kaikille. Väsynyt mutta onnellinen olo! Onneksi tämä kouluviikko on ohi ja ensiviikosta ei vielä tiedä. Nauttikaa !!

Bataattikeittoa ja kyyneleita, hyvää perjantaita !

Tänään on perjantai, ja vieläpä loistava sellainen. Ei mulla muunlaisia ole hetkeen ollutkaan. Olen käynyt Samin kanssa Tampereella kylpylöimässä ja syömässä hyvin, siskojen kanssa helsingissä syömässä ja hankkimassa nauruterapialla lisää vuosia. Tänään on perheen kesken illan viettoa ja huomenna mennään kummipojan ( 9v ) valmistamalle päivälliselle/illalliselle. Mun elämä on jotenkin niin mukavaa kokoajan että ihan välillä itkettää. Pisteenä iin päälle sain tänään tietää että Mikrobiologian uusinnasta tulikin kolmonen :) ! Siitä on hyvä alottaa viikonloppu. Jonnin viikko on ollut hyvä ja koulusta on tullut jopa positiivisia uutisiakin. Jotenkin tosi kivaa.. tavallista arki elämää pienin maustein.

Kävin Jenni-Siskon kanssa tänään aamupäivä lounaalla. Minä söin salaattia ja Jenni otti teen, koska oli jo koulussa syönyt. Juteltiin niitä näitä, sai kertoa Jonnin mukavia asioita ihmiselle joka osaa iloita kanssani, ja sitten tuli puhetta äidin tekemästä bataattikeitosta. Sisko sanoi että muistanko että Jannen kuoleman jälkeen söin vain bataattikeittoa. Ja KYLLÄ ihminen voi helposti elää kolme kuukautta bataattikeitolla, koska mikään muu ei mene kurkusta alas vaan alkaa oksettaa ja pala jää kurkkuun. Jenni sanoi että hänelle oli tullut valtava tunnetila, flash back jostain puskista, aivan huomaamatta ja siinä hän oli sitten itkeä pillittänyt ja syönyt tosi hyvää bataattikeittoa. Nyt se vähän nauratti, mutta vieläkin itketti... Tulin hyvälle mielelle. Hassulla tavalla... Jennikin kokee näitä takaumia menneisyydestä jotka iskevät ihan puskista. Se voi olla maku tai tuoksu, sana tai laulu, yhtäkkiä kaikki pysähtyy ja se mennyt tunne on käsinkosketeltava. Ihmisen muisti on merkillinen. Sitäkin enemmän tunsin yhteenkuuluvuutta, vastapäätä istui ihminen joka on minulle niin rakas ja tuttu, jolle voin kertoa asian kuin asian, ja joka tuntee surua kun minä suren ja joka osaa iloita kanssani. Aivan kuten minä hänen kanssaan. Joku joka on tutumpi kuin kukaan muu, joku jonka kanssa on jakanut saman huoneen vuosien ajan ja jonka kanssa on istunut auton takapenkillä ja kuunnellut Kake Randelinit ja Matit ja Tepot tottakai kasetti versiona, ja kaiken laista muutakin Suomi iskelmää koska sitä isä halusi kuunnella. Mietin että jos hänelle tapahtuisi jotain vastaavaa, tai oikeastaan en voi edes miettiä sitä, koska se aiheuttaa liian suurta ahdistusta ja ajatuksenakin on absurdi, ehkä sitä ajattelemalla saan pienen kuvan miltä siskoistani, äidistäni ja ystävistäni on tuntunut kun Janne kuoli. Miten epätoivoista on kun näkee että johonkuhun rakkaaseen sattuu niin kovasti ja tietää että ei voi mitään tehdä. Ei voi kun olla lähellä, ei ole sanoja eikä keinoja pelastaa toista kivulta , voi vaan pitää sylissä ja kertoa että joku päivä kaikki järjestyy. Ajatuksena kauhea, enkä sitä ajattelekkaan enää yhtään. Huomenna mennään heidän perheensä luokse kylään illalla ja saadaan olla yhdessä kaikki. Hienointa on että olen päässyt lähemmäksi omaa perhettäni, voin kyläillä ja tavataan useammin kuin ennen. Harvalla on näin mahtavat siskot ja perhe.

Tänään alkaa "Vain elämää"- Sarjan toinen tuotantokausi, mahtaako olla yhtä hyvä kuin edellinen? Ainakin annan sille mahdollisuuden :) ja odotan jo innolla. Nyt on aika laittaa sitä varten kuohari kylmenemään, hakea pojat kotiin ja antaa viikonlopun tulla. Arvatkaapa vaan miltä minun viikonloppuni tuntuu kun jokainen tiistai tuntuu lauantailta. IHANAA VIIKONLOPPUA JOKAISELLE! Tänään on pukeudu pinkkiin päivä, mietinkin että oliko mulla edes muun värisiä vaatteita :) ! Muistakaa hommata roosa-nauha ja pitää itsestänne huolta ihan jokainen!

Ällö onnellisena tänäänkin :) !

"Vaikka aikuseksi muuttuu, palasensa halliten..."

Jos sitä taas kirjoittaisi, tässä on ollut melkoista tunteiden vuoristorataa, mutta niinhän tämä elämä on. Olen kertonut paljon pienistä pojista, Jaskasta ja Jerrystä. Jonnista on kuitenkin ollut vaikeampi "puhua", siksi että haluan säilyttää hänen yksityisyyttään enemmän, koska on jo iso poika, oikeasti jo teini-ikäinen. Olen paljon miettinyt miten voisin auttaa esikoistani jolla on perussairauksiensa kanssa jo vaikeuksia yhteiskuntaan sopeutumisessa, hänellä on siis ADHD ja epilepsia. Lääkittäviä sairauksia, ja epilepsiasta ei lääkityksen aloittamisen jälkeen ole ollut vaivaa, kaikki kohdallaan siis. ADHD onkin sitten ihan oma lukunsa. Olen lukenut uutta kirjaa jossa avataan kyseisen sairauden diagnostiikkaa ja hoitoa, sekä kokemuksia joita muilla vanhemmilla ja ADHD nuorilla ja lapsilla on, ihanaa vertaistukea johon on helppo samaistua, helpotuksen tunne, joku muukin taistelee joka päivä ja viikko.

Mietin esikoiseni tilannetta, mitä hän on elämässään kokenut, ja mitä menettänyt. Hän on jo ala-aste ikäisenä joutunut luopumaan paljosta. Moni ei vanhanakaan ole kokenut niin paljon kuin minun esikoiseni on kokenut jo ennen kuin on edes täysi-ikäinen. SURETTAA todella kovasti. Surettaa se mitä hän on kokenut ja se että tiedän ettei moni aikuinenkaan selviäsi vastaavista koettelemuksista. Surettaa se että näitten rikki menneitten lapsien täytyy olla yhteiskunnassa kuten kenen tahansa muunkin lapsen. Surettaa että ei ole resursseja ja varoja, surettaa että kädet nousevat pystyyn, se että ei voida tehdä enempää, ei ole mahdollista. On vain sopeuduttava, on opittava olemaan kuten muut, on kannettava seuraukset kuten mies, on oltava hiljaa ja kauniisti, on kärsittävä rangaistukset... Entä jos tämä lapsi ei pysty? Mitä sitten ? Entä jos lapsi on roolinsa vanki, entä jos onkin esitettävä, että saa ystäviä, että ei olisi yksin, entä jos se on parempi vaihtoehto, entä jos ikinä ei ole ollut ystäviä oikeasti, entä jos on paha olla? Tiedän, meidän on noudatettava tiettyjä sääntöjä, muuten järjestys ei säilyisi, ADHD lapselle ja nuorelle se on vain haasteellista ja vaikeaa. Ei kestä, kovaa ääntä, ei ihmisjoukkoja, ei pysty käsittelemään asioita jotka kokee epäreiluiksi, siihen kun liitetään vielä menetys, pelko ja suru, on ongelma valmis. Enhän itsekkään ole vielä kunnossa, miten lapseni voisi olla?

Elämästämme ja esikoiseni elämästä hyvänä esimerkkinä on ainakin se että viimekesänä, kesänä 2013 kuulin hänen nauravan. Iloisena sydämmensä pohjasta, ensimmäisen kerran nauravan, ei hymähdystä vitsille, ei kohteliasta naurua seurassa, vaan sydämmensä pohjasta ja hyvästä mielestä. Tajusin ettei hän koskaan nauranut, ei ollut niin iloinen, ei vaan osannut tai pystynyt. Viimekesänä hän nauroi, monesti, ja vielä sen jälkeenkin. Nykyään hän nauraa useammin, hymyilee useammin, nukkuu paremmin, on terveemmän näköinen ja syö. Olemme siis matkalla parempaan huomiseen, ja joka aamu kohti onnellisempaa elämää. Huoli ja murhe tästä rakkaasta pojasta on kuitenkin valtava. Haluaisi että koko maailma näkisi hänet sellaisena, empaattisena, kilttinä ja fiksuna poikana jonka olemassaolon minä tiedän. Se ei ole mahdollista, mutta voin auttaa, voin alkaa kertoa tarkemmin Jonnin sairaudesta, ja menneisyydestä, voin alkaa vaatia, voin olla tukena, ja samalla pitää olla voimia vetää rajoja kotona, noudatettava sääntöjä auringon tarkasti. Ennen kaikkea lapseni on ymmärrettävä että olen hänen puolellaan, ei ole mitään mikä saisi minut niin suuttumaan, että hylkäisin lapseni, ei ikinä.

Jannen kuolema musersi Jonnin. Viikko kuoleman jälkeen Jonni romahti, tuntuu hirveältä muistella sitä iltaa, sitä poikaa joka oli hukassa ja ahdistunut joka ei enää kestänyt. Onneksi meitä auttoi ihanat poliisit jotka näkivät että lapsi jota lastensuojelun kautta oltiin viemässä perhekotiin ongelmaisena, oli oikeasti sairas, ja tarvitsi lääketieteellistä apua. Siitä se lähti, vyyhti alkoi aueta. Jonni kaipaa edelleen, mutta osaa jo nauraa, ei puhu Jannesta jokapäivä vaikka muistaa, ihailee edelleen Jannea, kuten ihaili jo Jannen eläessä. Ei puhu asioistaan minulle, ei ainakaan surusta, mutta on oppinut puhumaan muista asioista, ikävistäkin. Suojelee edelleen minua "Pelkäsin/tiesin että sinulle tulee paha mieli" on tuttu lause meillä kotona. Sami on ollut valtavana apuna ja tukena. Jonni luottaa Samiin, se ei ole kovin tavallista pojaltani, että luottaisi johonkin aikuiseen. Tulin kuitenkin surulliseksi kun Jonnin kyseli minun ja Samin kihlauksesta, ja jossain kohtaa sanoi "Ei kukaan ole loppuelämäänsä yhdessä.." , kun jututin asiasta lisää huomasin hänen uskovan vahvasti juuri näin, hänen mielessään kaikki eroavat, ihmiset kuolevat, kaikki tosiasioita mitä hän mietti, mutta sellaista vaihtoehtoa ei hänen päässään ollut että joku kestää, joskus rakkaus kestää, ja aina ei ihmiset kuole ennen aikojaan. Mietin että suurin työmaa minulla on saada Jonni uskomaan että asiat järjestyvät ja elämässä on pysyviä hyviä asioita.

Juha Tapion laulun kertosäe kertoo enemmän kuin mitä pystyn tähän kirjoitamaan tuhannellakaan:

Vaikka aikuseksi muuttuu, palasensa halliten.
Silti yksi aina puuttuu, yhä syliin kaivaten.
Pienen pienen kyyneleen, huomaamatta pyyhkäisen.
Lapsi kertoo kirkkain silmin pihalla näin enkelin.

Jonni ikävöi ja suree siis edelleen, kuten minäkin. Sydämeeni sattuu kun mietin Jonnin historiaa. Tulevaisuudesta haluan tehdä paremman, autan kaikessa minkä pystyn. Minua itkettää nyt ja itkettää vielä monta kertaa, väsyttää taistella, pelottaa lukea Wilmaa, pelottaa saada tekstiviestejä , silti teen kaikkeni että lapseni pärjäisi niin kuin oletetaan pärjäävän. Kerään itseni, ja onneksi saan apua. Toivoisin vaan että sairautta joka ei ole näkyvä alettaisiin ymmärtämään paremmin, ei kukaan laita jalatonta lasta juoksemaan 100m:ä miksi tätä ei ymmärretä, lisäksi vaikka Jannen kuolemasta on aikaa, on surutyö vielä kesken, joskus tuntuu että Jonnin surutyö alkoi vasta kun minä olin päässyt kadun aurinkoisemmalle puolelle. Jonnilla on vielä matkaa, mutta hyvässä alussa ollaan. Ja kuten kuka tahansa pojista, hän on minulle hyvin rakas, teen kaikkeni että hänen on hyvä olla.

"Isi me rakastetaan sua tosi tosi kovasti"

Olen ollut koko aamun omissa oloissani. Lueskelin tenttikirjallisuutta ja yritin tehdä muistiinpanoja. Ei vaan oikeen uppoo eikä kolise. Luettava se kuitenkin on, mutta pieni lepotauko sallittakoon, pitää muutama juttukin hoitaa. Ihmeesti kiinnostaisi siivoaminenkin. Se ehkä kertoo siitä miten mielenkiintoista on tämän tentin aineisto. Tai okeastaan mielenkiintoista se todella on, kirjallisuus on vaan hyvin raskaslukuista ja vaatii jatkuvaa keskittymistä. Niimpä minulle taas kävi näin, eksyin aluksi ajatukssissa aiheestani, ja sitten ihan kirjaimellisestikkin.

Katselin vanhoja kuvia. Pojista, viimekesästä, ja sitten katselin vielä kauempaa kuvia. Katselin Jannen kuvia, kesästä 2011, veneretkistä, hautausmaalta, Raumalle muutosta ja ihan kaikesta. Kuva kuvan jälkeen alkoi tulla ikävä olo. Muistin että vaatehuoneen nurkassa on "Jannen-matkalaukku", en ole pystynyt katsomaan sinne aikoihin oikeastaan olen katsonut sinne vain yhden kerran Jannen kuoleman jälkeen. Se saattoi olla viimevuonna syksyllä. Sami sen toi tänne yhteiseen kotiin, ja siellä vaatehuoneessa se on ollut siitä asti. Nyt tuntuu kuin se huutaisi minua siellä. Tekisi mieli avata ja katsoa, mutta en pysty, kuitenkin se on möykky rinnassa kun en niin tee. Tiedäthän se epämukava tunne kun tietää että on jotakin ikävää tapahtumassa, tai jos jokin asia on hoitamatta. Minulla tämä tapaus on hoitamatta ja tunnen että se pitää hoitaa pian, koska se vaikuttaa keskittymiseeni, ihan kaikkeen. En edes muista enää mitä siellä on vaikka itse olen sinne laitetut tavarat valinnut. Tiedän jo nyt etten halua katsoa sinne yksin, toivottavasti joku haluaa tehdä sen kanssani. Haluan kertoa miksi mikin esine siellä on, miksi valitsin juuri sen. Vaikken tiedä mitä laukussa on, tiedän että nähtyäni ne muistan tasan tarkkaan miksi valitsin juuri sen esineen. Ehkä pyydän Samia, tai Jenniä, jonkun kanssa kuitenkin laukun avaan ja saan asian pois mielestäni. Se mitä avaaminen aiheuttaa jää vielä arvoitukseksi. Tuntuu kuitenkin että se tarvitsee tehdä. Tuntuu että se on jäänyt hoitamatta ja vaivaa, ja se että asia vaivaa tarkoittaa että se tarvitsee hoitaa pois päiväjärjestyksestä.

Unohdan edelleen että Janne on kuollut. Edelleen kuvien katsominen haudalta tuntuu ikävältä ja epätodelliselta. "Isi-rukouksesta" joka poikien kanssa keksittiin lievittämään surua on tullut jokailtainen rukous, "vanhan" iltarukouksen lisäksi. Eilen pysähdyin ajattelemaan mitä isin rukouksessa sanotaan ja mietin, että pitkiin aikoihin en ole ajatellut, se on vaan höpisty läpi. Luulen että Jaskan ja Jerryn pohdinnat viimeisten viikkojen ajalta ovat saaneet minutkin mietteliääksi. Jaska oli ihana illalla , puhetulvasta ei meinannut tulla loppua : "Isi me rakastetaan sua tosi tosi kovasti, isi me rakastetaan Samiakin, näetkö meidät, näetkö Samin, isi ootko sä siellä...? isi sano Samille että tulee kotiin, Isi, kato mä osaan tehdä näin ( teki jonkun tempun joka näytti kuperkeikan ja päälläseisonnan ja yhdelläjalalla seisonnan välimuodolta ) , isi mitä sä teit, teetkös siellä lettuja, äiti kertoi että osaat, Isi Sami ei oo kotona, huomenna tulee, äiti menee lenkille, yleensä menee Samin kanssa, hyvää yötä isi , miks et muuten näy, voiko Samikin olla isi, se on täällä Samin mä näen..."Jaskalla oli elen illalla valtava tarve pohtia isä asioita, tarhassa on jutellut kavereiden kanssa ja kotona pohtii samoja ongelmia. Noin pienen lapsen pohdinta on kovin mutkatonta, kaikki tulee ulos juuri niin kuin ajattelee, ei sen suurempaa draamaa tai syvällisyyttä, pelkästään ajattelua ja "tajunnan virtaa" asiasta hypätään toiseen ja taas takaisin. Niin helppoa ja niin surullisen ihanaa kuunneltavaa. Miksen minä osaa jutella noin luontevasti. Illalla yritin, mutten voinut, en osannut sanoa mitään. Sanoin että pojat tarvitsevat sinua, ja samalla kuitenkin meillä menee hienosti. Kerroin että Jerrystä on tullut vuodessa isän kopio, ja mitä vanhemmaksi kasvaa sen enemmän isältään näyttää. Sanoin että olisit varmasti halunnut nähdä sen itse.

Huomaan että suren eniten sitä minkä Janne menetti, pojat ovat mainioita ja ihania. Janne olisi voinut olla ylpeä miehistään. Jerry on kopio Jannesta, luonteeltaan kuitenkin kuin minä. Jaska näyttää taas enemmän minulta mutta on luonteeltaan kuin isänsä, tempperamenttinen, aurinkoinen, energinen, suunapäänä jokapaikkaan menossa. Silti nämä molemmat pojat ovat kuitenkin aivan toistensa näköisiäkin. Aivan ihania, niin erilaisia ja kuitenkin niin samanlaisia. On ollut hauska seurata miten jotkut tavat ja jutut periytyvät jotka eivät liity ulkonäköön. Jaska ei muista Jannea eikä Jerrykään enää niin hyvin, ja silti aina silloin tällöin jokin ele tai ilme tuo mieleen Jannen, jokin niissäkin on geeneissä. Se on aika hienoa, ja taas samaan aikaan surullista.

Minun oli myös valtava ikävä Samia illalla. Tuntuu kuin jokin palanen perheestä puuttuisi kun Sami oli reissussa. Huomaan olevani huolissani enemmän kuin ennen. Toivon että kaikki menee hyvin ja pelkään samalla että jotain sattuu. Mietin ohikiitävän hetken miltä tuntuisi menettää uudestaan joku niin rakas joku joka on koko elämä, ja sydän oli pakahtua rinnassa. Jatkuvasti sanon että ihminen selviää mistä tahansa, mutta ajatuksena edes että menettäisin Samin tai jonkun pojista, saa minut ahdistumaan. Siitä en enää selviäisi, enkä halua ajatella edes koko asiaa. Miksi siis ajattelen. Luulen että jokainen joka on menettänyt jotain tärkeää ja rakasta elämänsä aikana, jotain joka saa koko elämän kääntymään ylösalaisin, tulee pelkäämään jollain tasolla koko lopun elämänsä ja ajattelee aika-ajoin sitä mahdollisuutta että niin kävisi. Kuitenkin sen tunteen voi jättää välillä huomioimatta, ja on osattava nauttia siitä mitä on saanut yrittää olla pelkäämättä.

Elämä on kaunis.
Se ei vain aina näytä siltä.
Silloin tarvitaan useimmiten silmienpesuvettä.
joka on kyynelistä tehty.
>Marleena Ansio<