"Odotappas vaan kun..."

Mä oon täällä "taas" ! Ei ihan niin pitkä väli kun viimeksi. Meillä menee hienosti! "Mimmi" on hyvin nukkuva, helppo vauva. Niin ovat pojatkin olleet. En viitsi asiaa hirveästi hehkuttaa, koska olen kyllästynyt "odotappas vaan sitten kun..." juttuihin. Jos siis sanon että Mimmi on helppo, saan melkein aina vastaukseksi tuon. No voi olla että meille tulee vielä mahavaivaa tai muuta vaivaa ja valvotaan, mutta pojatkin olivat helppoja vauvoja ja sama odotappas sitten, tuli tutuksi. Tässä sitä odotellaan ja ikää "vauvoilla" on jo kohta 16v, 7v ja 5v joten KYLLÄ vauva voi olla helppokin vaikka miten odottaisi. Toivon että Mimmin kanssa menee näin hienosti, mutta toki voi kaikkea tulla. Koitetaan hoitaa asia sitten ja nautin nyt tästä ajasta. Enkä odottele sitä sitten kun... en edes tiedä mikä se sitä sitten kun on !!

Meillä siis menee hyvin. Saan olla onnellinen ja kiitollinen jokaisesta päivästä kun näin mennään. Saan olla onnellinen ja kiitollinen että Mimmi syntyi terveenä ja on elämänsä ensimmäiset kolme viikkoa terveenä pysynyt. Kaikilla vauvoilla ei ole niin. Tälläkin hetkellä tuttavani pieni tyttönen, vain vähän viikkoa vanhempi Mimmiä taistelee elämänsä ja tervehtymisensä puolesta sairaalassa. Hän on hyvin sairas, ja tilanne on vaikea. Kukaan ei osaa ennustaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Hän on hyvin suloinen vauva, olen nähnyt kuvia. Hän on myös hyvin sairas vauva, siitäkin olen nähnyt kuvia. Lisäksi hän on kova taistelija eikä anna periksi. Kaikkein pienimmät tuntuvat olevan erittäin sitkeitä. Elämänhalu on kova, ja taistelu tahtoa löytyy. En tunne tämän vauvan isää tai sisaruksia, mutta tiedän että äiti on maailman reippain. Oli jo odotusaikana ja on edelleen. Ei se tarkoita ettei äiti pelkäisi, eikä sitä ettei äiti itkisi, äiti kuitenkaan ei ole menettänyt toivoa ja jaksaa pienen rinnalla. Äiti jaksaa ajatella positiivisesti ja on kiitollinen jokaisesta pienestä askeleesta eteenpäin. Äiti on todellinen leijonaemo joka suojelee pentuaan, vaikka pystyy vaan olemaan vieressä ja silittämään. Hänenlaistaan arvostan, ei epätoivoa, ei poikkipuolista sanaa, pelkkää tulevaisuuteen luottoa ja elämään luottoa. Olet Sankariäiti ja isolla S kirjaimella. Toivoisin että mahdollisimman moni muistaa iltarukouksessaan tätä pientä vauvaa ja hänen perhettään. Aina ei kaikki ole hyvin. Tässä yksi syy miksi "odotappa vaan..." jää omaan arvoonsa. En aio odottaa tai pelätä mitään sellaista mille en voi mitään ja minkä tulosta en voi tietää eikä kukaan muukaan... Joten odotan että kaikki menee hyvin ja jos ei mene teen sitten suunnitelmat uusiksi.

Mukavaa loppuviikkoa kaikille ja palaan taas asiaan pian. Kaikenlaista kirjoitettavaa olisi, kun on aikaa kirjoitan. Asian kerrallaan.

Ai niin ja Mimmi 3viikkoa hymyilee :) hän on aivan ihana. PRINSESSA <3 !

29.9.2014 klo 02:38 syntynyt terve tyttö.

Edelleen kirjoitan, vaikka aina siltä ei tunnu!! Elämä on nyt uuden opettelua. Perheemme kasvoi 29.9. pienellä "Mimmi" tyttösellä, ja nyt sitten opetellaan taas vauva arkea. Sami on vielä kotona, ja kaikenlaista puuhaa on joten arki ei oikeastaan vieläkään ole sitä mitä se normaalisti on. Opetellaan opetellaan. "Mimmi" on helppo vauva, jos niin voi sanoa. Rauhallinen ja tyytyväinen. Kunhan on ruokaa, puhdas vaippa ja vaatteet, silloin kaikki on hyvin. Ihana prinsessa, joka on saanut ainakin äidin ja isän, ja ehkä vähän lähipiiriäkin sekaisin. Vihdoinkin tyttö voisin sanoa. Ihanaa vaaleanpunaista vauva elämää. Tykkään ! Vaikka ei siinä vaaleansinisessäkään mitään vikaa ollut. Olisi kuitenkin hassua väittää että en toivonut ihan pikkuriikkisen vaan tyttöä kolmen pojan jatkoksi.

Ihan hirmuinen tunteiden vuoristorata on tullut käytyä läpi viimeisen kuukauden aikana. Synnytystä odotti ja se pelotti, raskauden jälkeistä elämää odotti ja sekin pelotti. Oikeastaan peikot alkoivat tulla koloistaan, miten kaikki sujuu tällä kertaa, onko vauva terve, meneekö synnytys hyvin, tuleeko meistä hyvät vanhemmat, miten selviän vauvan kanssa... Kaikkea tuli mietittyä ja pelättyä, taas kerran TURHAAN! Kaikki on mennyt hienosti, synnytystä myöten. Sami on apuna kaikessa, olenkin miettinyt voiko edes sanoa isän olevan apuna, ehkä ainakin tässä tapauksessa voisi sanoa isän olevan mukana, yhtäläisesti arjesta huolehtien. Sama siis toistuu nyt mihin olen jo tottunut, Sami tekee oman osansa ja enemmänkin, ei vaan ole apuna vaan elää samaa elämää. Asiat ovat siis hienosti.

Minulle tuli Mimmin synnyttyä kova ikävä isää. Olin tulossa kaupasta Jaskan kanssa ja silloin se iski. IKÄVÄ. Niin kova ikävä että vatsaa väänsi ja kyyneleet valuivat poskille. Mietin silloin että onneksi Jaska ei huomannut, ja onneksi kukaan ei kotona huomannut. Ihmettelen vaan mitä kummaa minä peittelin. Saa minulla olla isää ikävä. Olisin niin halunnut esitellä pikkuisen Mimmin omalle isälleni, olisin halunnut nähdä miten pappan sydän sulaa pienen prinsessan myötä. Onhan tässä näitä poikia ollut pappan ilona jo kohta 16 vuotta. Prinsessaa pappa ei ehtinyt ihan nähdä ja minua surettaa se. Tiedän tuntevani näin pitkään, ehkä lopun elämääni. Ajatuksissani olen toivonut että pappa pilven reunalta näkee Mimmin ja on iloinen ensimmäisestä tyttärentyttärestä, niin se varmasti onkin, silti minua surettaa, haluaisin antaa pikkuisen tyttäreni pappan syliin ja sitä en voi tehdä. Minulla on kova hätä päästä isäni haudalle kertomaan Mimmistä, vaikka isä varmasti jo tietää. Haluaisin vaan lähelle häntä, ja siellä tunnen että hän kuulee. Ehkäpä ensiviikonloppuna on voimia ja aikaa käydä pappan luona.

Toisaalta olen kokenut ilon tunnetta. Sain sairaalaan viestin, lähes ensimmäisten joukossa Jannen äidiltä. Viestissä oli "Paljon onnea pienestä tyttärestä." Perässä sydän ja Jannen äidin ja isän nimet. Mikään ei olisi voinut lämmittää mieltäni enempää. Tuntui hyvältä että he halusivat muistaa minua ja meitä tässä uudessa ihanassa elämänvaiheessa. Hassua miten pieni asia saa mielen niin valtavan onnelliseksi. Luulempa vastanneeni niin kuin monelle muullekkin "kiitos" mutta heidän kohdallaan tarkoitin kyllä enemmän. Olin valtavan onnellinen siitä miten lämpimästi he asiaan suhtautuivat ja muistivat meitä. On hienoa että menneisyys ja nykyisyys on sulassa sovussa. Kaikkien tai ainakin minun on helpompi hengittää.

Näihin prinsessa tunnelmiin tänään jäämme, ja palaan asiaan taas pian. Voin kertoa että kirjoitettavaa on paljon, kunhan vaan olisi aikaa. Ihanaa alkavaa syksyistä viikkoa jokaiselle.

Tämän minä olisin kertonut.

Se olis sitten syyskuu, ja syksy ja syysflunssa nro 1. Toivottavasti on ensimmäinen ja viimeinen tälle syksylle. Olen oottanut että pääsen synnyttämään, mutta just nyt tuntuu että mielummin ei, koska voimia ei hirveesti ylimäärästä ole. Toisaalta haluaisin pikimmiten purkaa vuokrasopimuksen tähän mahayksiöön ja saada kehoni taas omaan hallintaani. Laskettuun aikaan on vajaa pariviikkoa, joten ihan pian se onneksi tapahtuu, olen minä flunssassa tai en.

Päivisin on ollut aikaa, ihan vaan olla ja mietiskellä. Mennyttä ja tulevaa. Olen paljon katsellut kuvia häistä, ihana päivä ja ihania kuvia. Kiva palata niihin hetkiin kuvien kautta. Samalla tulee palattua muihinkin hetkiin jotka liittyy nykyiseen elmääni. Muistan aika tarkkaan asioita, en ehkä päiviä milloin ne tapahtuivat, mutta tärkeitä asioita. Asioita jotka on vaikuttaneet minun tunteisiini. Taas huomaan miten tunteella elän, muistot ovat tärkeitä, ja on ihanaa muistaa vihdoin, eikä aina vaan unohtaa. Kipeät asiat unotuvat helposti, traumaattiset asiat ja niitä seuraava aika on varmasti pimennossa. Jotkut asiat palaavat mieleen yhtäkkiä varoittamatta, halusin tai en. Ihmisen aivot ovat kummalliset, et ehkä itse muista kaikkea, mutta kaikki on kuitenkin muistissa, jossakin syvällä, tullakseen esiin kun et osaa odottaa, tai ehkä pysyäkseen aina poissa mielestä.

Nykyisestä elämästä muistan hassuja asioita. Sen lisäksi että muistan Samin ja minun ensimmäisen tapaamisen hyvin, muistan myös ensimmäisen kerran kun hän kävi minun luonani, tai minä hänen. En olisi arvannut hänen luonaan käydessäni, että asumme joskus siellä yhdessä, koko perhe. Muistan ensimmäisen kosketuksen, halauksen ja suudelman, ihan tarkasti, ja muistan miltä se tuntui. Muistan kerran jolloin kuulin ensimmäisen kerran "Minä rakastan sinua" , muistan myös sen miten vaikeaa jossain kohtaa oli. Oli vaikeaa ymmärtää että hän haluaa meidät oikeasti elämäänsä, eikä ole menosssa mihinkään. Muistan miten lupasin etten enää koskaan tarjoa hänelle vaihtoehtoa lähteä, kun tilanne minulla menee huonoksi. Muistan että hän kertoi tehneensä valinnan jo aiemmin, tietoisesti, ja haluavansa jäädä. Muistan "reppuelämän" kun emme vielä asuneet yhdessä, ja muistan sen miten opettelimme asumaan yhdessä. Yhdessä asuminen kyllä luonnistui hyvin nopeasti ja helposti, ei ollut suuria näkemyseroja eikä kompastuskiviä. Sami ehkä oppi ettei kaikkea voi aina hallita, kun perheessä on pieniä lapsia. Minä olen oppinut ottamaan rauhallisemmin, olemaan jalat maassa paremmin. Silloin kun jalat ei pysy maassa, on perheessä onneksi ihminen joka muistuttaa miten asiat oikeasti ovat. Tosin kumpikin meistä haaveilee, ja suunnittelee, unelmoi. Silloin ei ehkä kummallakaan ole jalat maassa, mutta sellainen haaveilu on elämän suola, ihan jokaisella. Sami myös rauhoittaa minun laukkaavaa mielikuvitustani, silloin kun asiat eivät mene niin kuin toivoisin, Sami auttaa rauhoittumaan, hengittämään hetken ja ymmärtämään että asiat eivät ehkä ole niin huonolla tolalla, mitä mielikuvitukseni on maalaillut. Me todella täydennämme toisiamme, tai ainakin Sami on saanut minut nauttimaan elämästäni kokoajan yhä enemmän.

Suomessa ei ole tapana tehdä naimisiin mentäessä sille tuoreelle aviopuolisolle valoja ja lupauksia. Yksinkertainen "tahdon" riittää. Mietin kuitenkin ennen häitä, mitä sanoisin, jos sellaiset tehtäisiin täälläkin. Ylläoleva teksti sisältää ne asiat mitä olisin ehkä sanonut. Olisin puhunut siitä miten minä vihdoin taas muistan asioita, olen oppinut luottamaan elämään ja tulevaan, olen oppinut rakastamaan ehdoitta, ja olen oppinut luottamaan. Olisin kertonut että Rakastan, vaikka olisi miten vaikea paikka, ja tulen rakastamaan tapahtui mitä tahansa. Ennenkaikkea olisin kertonut että minä muistan jokaisen tärkeän asian, ja sanan ja olen säilönyt ne sydämeeni. Olisin kertonut että uskon Samin olevan maailman paras isä tulevalle lapsellemme, ja olisin kertonut, että hän on todistanut tämän kaiken toimiessaan isänä minun ja Jannen pojille. Ehdoitta ja Rakastaen, vaikka pojat eivät hänen biologisia lapsia olekkaan. "Meidän pojat, ja meidän perhe" . Kaikesta huolimatta ja ulkopuolisesta paineesta välittämättä meistä on tullut me, ja perhe. Siitä olen kiitollinen, ja kaikkein tärkeimpänä, muistan kun sanoin tahdon, ja tarkoitan sitä nyt ja aina.

Tällaisin ajatuksin olen miettinyt nykyistä elämääni, häitäni, yhteistä aikaamme. Olen onnellinen, ja saanut viimeisen kahden vuoden aikana elämältä paljon, sen lisäksi että menetin kaiken. Olen saanut myös uudenlaisen asenteen elämään, ja kaikkeen mikä liittyy arjen onnellisuuteen. Osaan arvostaa elämää ja sitä mitä nyt olen saanut. Kuitenkin myös minulla on huonoja päiviä, kiukuttaa, väsyttää raivostuttaa, ihan vaan syyttä. Siltikin Rakastan elämääni, arkeani ja perhettäni. Olen onnellinen. Toivon sinullekin onnellista loppuviikkoa ja elämänasennetta <3 , onnellisuus ja hyvä mieli on usein asenne kysymys. Ihanaa syksyn alkua!

Minä tiedän, niin minulla on oikeus! Vai onko??

Ehdinpäs elokuulle vielä toisenkin tekstin ! Kohta onkin virallisesti syksy, minun kalenterissanin ainakin lukee ensiviikon kohdalla syyskuu, joten toivotetaan se tervetulleeksi ja laitetaan villasukat jalkaan! Minä pidän syksystä, kynttilöistä ja takkatulesta, sekä pimenevistä illoista. Varsinkin tällaisen kesän jälkeen. On ollut kaikkea hienoa, on ollut lämpimiä ilmoja, on ollut oikein elämäni kesä! Mitä muuta sen jälkeen voi tulla kuin ihana raikas syksy, sateen ropina katossa, tuuli ulvoo nurkissa, IHANAA, arkea ja syksyä ja tottakai, vauvan laskettuaika lähenee.

Itseäni on paljon mietityttänyt ja jopa ärsyttänyt viimeaikoina sosiaalisessa mediassa leviävä mollaus kulttuuri, jonka jokainen kirjottaja itselleen kyllä hyväksyy, mutta samalla arvostelee muita. Se että joku sanoo poikkipuolisen mielipiteen jostakin saa aikaan hyökkäyksen. Nyt en halua puuttua rasismiin, seksuaaliseen syrjintään tai muuhun paljon puhuttavaan, kylläkin tärkeään asiaan. Haluan ajatella asiaa henkilötasolla. Olen lukenut nyt syksyn mittaan paljon keskusteluja joissa jokaisessa "Minä itse ja minun mielipiteeni ja kokemukseni on se mikä on oikea, muista viis".

Ihmisillä on erilaisia elämäntilainteita. On ydinperheitä, uusioperheitä, sinkkuja, tahallisesti tai tahattomasti lapsettomia, perheitä jotka ovat menettäneet kotinsa, perheitä joissa on kuollut isä, äiti, lapsi, koira tai kissa, perheitä joita on kohdannut vakava sairaus, perheitä joissa sairaus ei ole niin vakava, mutta vaikuttaa arkeen ja tulee vaikuttamaan koko tämän perheen "eliniän" ajan, hyvin erilaisia perheitä erilaisissa elämäntilanteissä, ja erilaisissa ympäristöissä. Jokainen aivan hyvä perhe, jokainen tietää omat ongelmansa ja haasteensa, jokaisella on oma kokemus, ja jokaisella on kokemus siitä miten yhteiskunta/muut perheet vastaavat heidän perheensä tilanteenseen.

Kukaan ei tiedä toisen perheen elämästä, miten he pärjäävät ja jaksavat kaiken keskellä. Miten tuo unelmapari nyt erosi, hehän olivat täydelliset!? Mistä SINÄ sen tiedät?? Häneltä on kuollut koira, ei hän tiedä surusta mitään, minulta kuoli mies, tai minulta kuoli lapsi, MINÄ tiedän mitä suru on. MITEN NIIN?? Hänelle se koira on ollut perheen jäsen, onko hänen surunsa siis vähäpätöisempi? Ei ole, hänen surunsa on hänen omansa. Ehkä jos häneltä kuolisi lapsi, hänkin olisi sitä mieltä että ehkä koiran kuolema ei ollutkaan se kaikkein pahin, mutta kun häneltä kuoli koira, ei lapsi, ja hänellä on oikeus suruun! Aivan kuten sillä toisellakin, ei ole suurempaa eikä pienempää surua. Jokaisella on vaan oma surunsa, se joka vaikuttaa juuri sen henkilön elämään. En ymmärrä näitä "Tiedän miltä sinusta tuntuu, minulle kävi näin..." ei surevaa kiinnosta miten sinulle on joskus käynyt. Jos sinulla ei ole sanottavaa joka ei liity itseesi, voi olla hiljaa, eikö?

Toinen keskustelutyyppi on se että keskustelun aloittaja on kokenut että häntä kohtaan ollaan oltu epäoikeudenmukaisia, ja hänen tietämystään toisenlaisesta elämästä on arvosteltu. Keskustelun aloittelija ärähtää, miten HÄN kyllä tietää, ja sitten se alkaa. Keskusteluun liittyy mukaan samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä jotka ARVOSTELEVAT sitä joka meni tätä aloittajaa arvostelemaan. Keskustelun sisältö on se miten sillä ihmisellä ei ole oikeutta, ja miten ihan varmasti tämä ryhmä tietää asioista. Jossain vaiheessa joku jo tunnistaakin tämän joka on päästänyt sammakot suustaan, ja ARVOSTEE häntä. Koko keskustelu puetaan asuun jossa nämä keskustelijat vaativat oikeutta itselleen, ja siihen miten he elävät, ilman arvostelua. MUTTA kukaan heistä ei ymmärrä että aivan kokoajan he itse syyllistyvät tämän yhden ihmisen mollaamiseen ja jollain tasolla samassa elämäntilanteessa olevan mollaamiseen. Heitä ei ollut siis oikeus arvostella, mutta kun näin tapahtui HEILLÄ kyllä on oikeus. Yhtälö jota en ymmärrä!!

Ja näitä riittää! En väitä ettenkö koskaan itse syyllistyisi vastaavaan, mutta tuntuu että juuri sosiaalinen media on saanut aikaan sen että ihmiset ovat voimakkaan agressiivisesti jotakin mieltä. Aloitetaan varovasti ja kun saadaan taakse ihmisiä se hirveä kohkaaminen alkaa. Mitä sitten jos joku sanoi että "on niin rankkaa kun..." ja samalla saattaa sanoa että sinä olet hyvässä asemassa kun sinä et tällaisesta murheesta mitään tiedä. MITÄ SITTEN, vaikka sinusta tuntuukin että tiedät kaiken juuri siitä asiasta, mitä sitten jos koet tämän ihmisen turhan valittajaksi, ANNA OLLA!! Älä heti kotiin tultuasi pura turhautumistasi naamakirjaan, se tuskin on oikea tie. Ja totuus on että KUKAAN ei voi tietää toisen elämästä niin paljon että se antaisi oikeuden lähteä vertailemaan. Jos joku hölmö kaupan kanssalla päästi sammakon suustaan, kannattaako siitä vetää herne nenään?? EI KANNATA!

Jokaisella meistä on siis oma ristinsä kannettavana, ja voidaan antaa kaikkien kukkien kukkia. Ei lähdetä sille linjalle että minä itse on maailman napa ja kukaan muu ei ole yhtään mitään. Annetaan toisille mahdollisuus, ja annetaan elämälle mahdollisuus. Turha on nostaa verenpainetta asiasta joka on vähäpätöinen. Nyt en tarkoita asioita jossa suoraan "hyökätään" sinua päin, vaan ohimennen heitettyjä juttuja joihin turhaan takerrutaan. Mitä sitten jos joku on sitä mieltä että hänellä on rankempaa, siinäpä on sitten sitä mieltä. Yritä olla välittämättä. On kuitenkin ikävää että naamakirjassa tai muussa sosiaalisessa mediassa aletaan muka oikeutetusti itse lynkkaamaan näitä ihmisiä, jotka saattavat ihan oikeasti olla väärässä ja sinä oikeassa. Silti se on paljon melua tyhjästä eikä johda mihinkään muuhun kuin pahaan mieleen. Pura asiaa kasvotusten ystävillesi, puolisollesi, perheellesi, juttele se pois mielestä ja naurahda. Älä tee some lynkkausketjua tiettyä ihmisryhmää tai ihmistä vastaan. Moni meistä varmaan ajattelee että en minä niin teekkään? Mutta itseni mukaan lukien, moni tekee juuri niin, eikö?

Nautitaan viikonlopusta ja venetsialaisista ja ystävistä. Nautitaan elämästä joka meillä on ja annetaan muiden elää omaansa. Yritetään itse olla syyllistymättä itseni korottamiseen, koska minä tiedän- ihmiseksi. Yritä sinäkin. Ja tämä tästä asiasta, ja muistakaa, en pidä itseäni sen parempana. Syyllistyn tähän kyllä, mutta yritän olla niin tekemättä. Ainakin olen alkanut asiaa tiedostamaan.

Halauksia ja ihanaa syksyn alkua! Äkkiä kaivamaan villasukat esiin jos ne eivät vielä ole :D !

Täällä taas, pitkän tauon jälkeen !

Enpäs olekkaan lopettanut tätä :), niinkuin joku jo ajatteli. Olen vaan ollut niin touhuissani ja lomalla, ei ole ollut aikaa, ja tavallaan olen halunnut nauttia tästä kesästä perheen kanssa. Tarkoitus oli häitten jälkeen tulla tänne kuulumiset kertomaan, mutta Sami jäi lomalle myös ja ollaan oltu viisiviikkoa molemmat kotona joten ei ole ollut aikaa tai halujakaan kirjoitella. Kuitenkin huomasin sitä taas kaipaavani ja nyt olen taas takaisin täällä :) !

On ehtinyt sattua kaikenlaista, iloista ja surullista. Elämän kiertokulkua kaikkine sen puolineen. HÄÄT <3 ne olivat ihanat, ja kaikki meni juuri niinkuin oli suunniteltu, aivan mahtavasti. Olen niin onnellinen, elämä on järjestyksessä. Tässä nyt sitten totutellaan uuteen sukunimeen ja rouvan elämään taas kerran, nyt viimeistä kertaa. Surullisen lisänsä kaikkeen toi isäni kuolema viikkoa ennen häitä. Kuolema ei kuitenkaan tullut yllätyksenä. Isä oli jo niin huonossa kunnossa että mietin, että tämä oli ainut tapa isän päästä häihin mukaan. Hän ei fyysisesti missään tapauksessa olisi voinut olla paikalla, joten näin tunsin että hän pääsi mukaan. Näki kun sanoin tahdon alttarilla miehelle, joka on hän joka minulle on tarkoitettu. Oli varmasti onnellinen puolestani ja poikien puolesta. Isä siis oli myös mukana, hengessä <3 !

Yllä yksi meidän hääkuvista, kivoja on paljon, mutta tämä on yksi suosikeista. Laitan vielä yhden alle joka paljastaa jo jotain uuttakin, niille jotka eivät velä tienneet.

Meille tulee vauva, ja laskettuaikakin on ihan pian. Syyskuun 23. päivä olisi siis virallinen TheDay :D ! Sama on mun oma syntymäpäivä, hassua, mutta ei varmastikkaan synny silloin. Kuitenkin on ollut mukava ajatella tuota päivää vauvan syntymäpäivänä. Joten melkoisesti kaikkea uutta ja ihmeellistä tulossa! Elämä tuntuu jotenkin niin hienolta, että välillä pelottaa miten mahtaa käydä, onko tämä pysyvää, saanko pitää tämän onnen. Haluan uskoa että saan pitää ja kaikki jatkuu. Niin sen täytyy olla!

Tässä nyt nopeasti päivitys mitä kuuluu, palaan asiaan tarkemmin vielä lähipäivinä. Kiitos kun olette jaksaneet odottaa <3 ihanaa viikonjatkoa jokaiselle!

Voihan itku kun itkettää !

Nyt se on täällä, heinäkuu! Miten aika vaan kuluu niin nopeasti? Muistan kun suunniteltiin häitä ja mietittiin miten paljon niihin on aikaa. Nyt on heinäkuun kolmas päivä ja häät ovat reilun kahdenviikon päästä. USKOMATONTA, vuosi meni kuin siivillä. Viimeiset viikot ovat olleet oikein matalalentoa, mutta hyvällä tavalla. Paljon hoidettavia asioita häihin liittyen, ja sitten ne arkiset asiat. Jaskan neuvolaa, Jonnin lääkäriä, omia juttuja siihen päälle. Jos en olisi kotona tätä kesää, en vaan ymmärrä missä välissä kaiken hoitaisin. Illalla sitten kaatuu sänkyyn väsyneenä ja nukahtaa välittömästi. Aamulla kun herää on taas sata asiaa mielessä mitkä pitää hoitaa. Jos mun kalenteri menisi hukkaan, se olisi katastrofin alku se, miten selviäisin kaikesta ja muistaisin kaiken?

Tänään paistaa aurinko, ihanaa! Ei ole kevään helteitä lukuunottamatta ollut kovinkaan kummoiset kesäkelit. Takkaankin on pitänyt laittaa välillä tuli kun on ollut niin kalsa ilma. Nyt kuitenkin näyttää paremmalta. Rakastan lämpöä ja hellettä, Suomessa ei vaan yksinkertaisesti voi olla liian kuuma, IKINÄ ja tarkoitan todella sitä EI IKINÄ, eikä missään tilanteessa. Huomaan että mielikin on heti pirteämpi, vaikka en ole huomannut että olisin kovinkaan alamaissa ollut, enkä olekkaan ollut, nyt vaan olen asteen verran enempi iloinen :) ! Tunteet ovat olleet herkillä muutenkin tänäaamuna. Itkettää ihan kaikki asiat elämässä, eikä huonolla tavalla, vaan olen onnellinen siitä mitä minulla on. En voi ymmärtää että olen menossa naimisiin, miehen kanssa joka on enemmän kuin se täydellinen kumppani minulle, minulla on mahtavia ystäviä ja kaasoni jotka ovat siskojani ovat huippuluokkaa. Eilen Jenni oli tehnyt tuntitolkulla häitten ohjelmaa koneella, he suunnittelevat, toteuttavat, miettivät mikä on tärkeää.. en ole ainoa jolla on kädet täynnä hommia, myös he tekevät töitä häitten eteen, ja kovasti tekevätkin. Miten koskaan voin tarpeeksi kiittää? Minä olen murehtinut myös käytännön asioita, jopa perinteitä joita häihin liittyy, miten tietyt asiat hoidetaan joita perinteisesti ei voi hoitaa. Nekin ovat alkaneet järjestyä. Kaikki järjestyy ja ihmiset ovat auttaneet ja olleet mukana elämässä tätä kaikkea. Tuntuu hyvälle! Tuntuu että minulle on tulossa juuri sellaiset häät kun juuri minä haluan ja parasta siinä on se että ollaan Samin kanssa tehty kaikki päätökset yhdessä, ja kumpikin on tehnyt kompromisseja toisen hyväksi. Mistään tärkeästä ei kuitenkaan kumpikaan ole joutunut luopumaan, ehkä suurimmaksi osaksi siksi että olemme olleet tässäkin asiassa samalla aaltopituudella. Ajatelkaa minä menen naimisiin 19.7. , kuka olisi uskonut vielä parivuotta sitten?

Tietyn haikeuden tämä kaikki on tuonut mieleeni myös. Siskoni Jenni kävi Kuopiossa ystäväänsä moikkaamassa ja samalla hän kävi Jannen haudalla. Vei minulta vaaleanpunaisia ruusuja haudalle. Sain kuvan haudasta ja kukista. Tuntui haikealta, ja tuli kova tarve päästä itsekkin haudalle käymään. Tiedän että siellä Janne ei enää ole, mutta tuntuisi hyvälle jos voisi mennä kertomaan kaikesta. Rauhassa haudalla, kertoa mitä meille kuuluu, mitä on tapahtumassa, ja millaisen elämän pojat kaikesta huolimatta ovat saaneet. Matka on vaan liian pitkä juuri nyt. Ennen häitä en ehdi enää, se ei vaan ole mahdollista. Olen ajatuksissani yrittänyt jutella Jannelle, ja tiedän että Janne toivoisi pojille vain parasta ja sitä pojat ovat saaneet. Rakkautta, rajoja, kodin, perheen ja turvallisen elämän. Janne olisi iloinen, ja varmasti sitä mieltä että meidän asiat menevät kokoajan vaan parempaan. Haluaisin silti mennä käymään, jutella rauhassa, kertoa itse... Tällaisina hetkinä olisi hyvä jos hauta olisi täällä lähellä. Se olisi kuitenkin ollut itsekkyyden huippu, Janne olisi halunnut itse tulla haudatuksi Varkauteen. Kun palasi sinne länsirannikolla asumisen jälkeen, sanoi että täältä lähden pois vain jalat edellä, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa, Jannen kuuluu saada olla Varkaudessa aina. Sitä hän olisi halunnut ja sen hän sai. Tunteet eivät ole missään nimessä ristiriitaiset. Minä tiedän että haluan tätä, ja tämä on enemmän kuin oikein. Ei ole epäselvää onko sopivaa mennä naimisiin nyt. Se on todella sopivaa ja niin kuuluu tapahtua. Kuitenkin haluaisin kertoa Jannelle, jutella rauhassa, ja tuntuu että ainut paikka siihen olisi Jannen hauta. Juttelen kuitenkin täällä, kotonani Raumalla, sekin helpottaa ja Janne varmasti kuulee. Olen miettinyt sanoja "kunnes kuolema teidät erottaa". Kirkkokin on määritellyt ne sanat päättämään avioliiton, antamaan jäljelle jääneelle  mahdollisuuden uuteen onneen ja elämään. Se minulle on tapahtunut, olen siitä onnellisessa asemassa että minä löysin uuden onnen. Sattumalta ja etsimättä, asioiden vaan piti mennä niin. Ei Janne muistoista häviä koskaan, silti elämäni on ottanut vahvasti uuden suunnan. Odotan tulevaisuuttani kovasti ja kaikkea hienoa jota on vielä edessä.

Olen onnellinen nyt ja tässä <3 niin onnellinen että voisin itkeä onnestä ja vähän olen itkenytkin. Mukavaa kesän alkua, nyt kun se oikeasti on täällä Suomessa. NAUTTIKAA, halatkaa läheisiä, kertokaa heille miten tärkeitä ovat. Olkaa onnellisia juuri siinä mitä teillä on nyt !

Sanotaankos nyt sitten ihan suoraan?

Lomalainen ilmottautuu taasen tännekin ! Se olis sitten tasan kuukausi hääpäivään <3, ja mua alkaa kyllä jännittää ihan tosissaan. Luulin että mä en mitään häästressiä revi, OLIN VÄÄRÄSSÄ!! Mulla on selkeä visio miten haluan asioitten olevan, miten koristellaan, miten sitä ja tätä... Hääpäivänä tuskin mikään Bridezilla olen, ja osaan suhtautua asioihin luontevasti, kaikki menee kuitenkin painollaan, sitten voi "relata" ! Sitä ennen kuitenkin olen huomannut että minulla on vahvat mielipiteet kaikkeen, tiedän mitä haluan ja mitä en missään tapauksessa halua. Se onkin haastavaa ihmiselle jolle on aina käynyt kaikki mitä muut ovat ehdottaneet, vaikea sanoa että ei en halua/tarvitse sitä, ja kiitos, mutta haluaisimme itse päättää. Se on kuitenkin onnistunut, ja häistä on oikeasti tulossa meidän näköiset. Tosin koristelu on vielä vähän vaiheessa, mutta idea on selvillä. KIVAA! Kesähäät, ja minä olen morsian <3 !

Muutenkin olen miettinyt paljon tuota asiaa "toisten miellyttäminen" . En haluaisi koskaan loukata ketään, mutta tahtomattani niin teen kuitenkin. Toivoisin että ihmiset kysyisivät minulta miksi, mielummin kun tekisivät omia päätelmiään ratkaisuistani. En ole tilivelvollinen kennellekkään, mutta minulla niinkun ei kellään muullakaan ole oikeutta loukata toista sillä ajatuksella että "minä olen tällainen - kestä se " ! Liian moni oikeuttaa ikävän käytöksen sillä, että on oikeus olla mitä on. Jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kuin on, mutta jokaisella on sen lisäksi velvollisuus ottaa toiset huomioon. Ei ole oikeutta loukata toista, ja satuttaa koska nyt vaan sattuu olemaan jotakin mieltä. Laukoa mielipiteitä joista tulee pahamieli, oikeuttamalla se sillä että minä olen sellainen ihminen joka sanoo asiat suoraan. Saa sanoa suoraan, "oletpa kaunis", "Sinulla on ihana uusi paita", "Oletko laihtunut?", "Anteeksi, se oli minun vikani" ja vaikka mitä muuta, kokeilkaapas joskus sitä suoraan sanomista. Se se vasta vaatiikin luonnetta, ei ole helppoa, minullekkaan. Jokatapauksessa toivoisin jos jotakuta olen loukannut, että hän juttelisi asiasta minulle suoraan, kysyisi miksi, ja antaisi mahdollisuuden minulle vastata, ennen kuin tekee päätelmiä syistä. Yritän itsekkin samaa ja tiedän ettei se ole helppoa.

Minulle on myös tullut "ramppikuume" ... Olen miettinyt miksi ihmeessä Sami tahtoo juuri minut ja meidät? Olisi varmasti ollut helpompiakin vaihtoehtoja... Olen tätä miettinyt ennenkin, mutta jossain kohtaa se ajatus jäi taka-alalle, nyt se kuitenkin on noussut taas pintaan. Ei se Samikaan ihan "terve" ole jos en minäkään läpäisisi sujuvasti testejä :) ! Edelleen meidän häistä ollaan montaa mieltä, ja osa on vahvasti sitä mieltä että ei ole oikein mennä nyt naimisiin. Onneksi minä tiedän että se on enemmän kuin oikein. Miten tilanne muuttuisi vuodessa tai vaikka viidessä, mikä on "sopivan" raja. Meneehän ihmiset heti avioeron astuttua voimaan uusiin liittoihin. Virallisesti minä olen ollut naimaton kaksi vuotta ja kolme kuukautta. Olen löytänyt uuden onnen elämääni, pojille tasapainoisen kodin ja toivon tulevaisuutta ajatellen. En olisi uskonut näin käyvän. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin että olen löytänyt aidon Rakkauden, joka on moleminpuolista ja ehdottoman pyyteetöntä <3 ! Olen löytänyt onnen, ja tasapainon. Se ei ole nykypäivänä kovinkaan tavallista. Uskon että meidän suhteessamme kumpikin arvostaa juuri sitä mitä meillä on, lisäksi kumpikin arvostaa toisiaan ja toisen oikeutta onneen. Haluaa tehdä kaikkensa toisen onnen eteen, ja on samalla itse onnellinen. Harvinaista nykypäivänä, eikö?

Minä en ole ollenkaan nyky-yhteiskuntaan sopiva ihminen. Minä en odota mitään kaukomatkoja, enkä sitä että löydän onnellisuuden jostain muualta, en etsimällä etsi jotakin mielenkiintoisempaa ja hienompaa ja uudempaa, en kadehdi ihmisiä jotka voivat reissata, ja joiden rahat riittävät tilipäivästä toiseen niin ettei tarvitse sen ihmeemmin miettiä miten ne käyttää. Minulla on toki tavoitteita elämässäni, joitten puolesta olen valmis uhraamaan asioita. Tässä tapauksessa se tarkoittaa kuitenkin rahallista uhrausta. Perhettäni, aikaa perheelle ja Rakkaitani en koskaan voisi "uhrata" minkään tavoitteen tai oman halun takia. Ne ovat tärkeintä elämässäni, ja niiden jälkeen tulee kaikki muu.

Toivon teille kaikille onnea, rakkautta ja iloa elämään. Minä pääsen nauttimaan Juhannuksesta taas kerran perheeni kanssa mökille. Viimevuonna kaikki oli jo mahtavasti, kohotettiin malja Samin ja minun kihlaukselle. Nyt asiat ovat taas muuttuneet, ja vielä parempaan suuntaan. Viimevuonna minä vein Samin mukanani ensimmäistä kertaa yhteisen Juhannuksen viettoon, tänävuonna siskoni tuo miehensä ja miehen tyttären mukaan. Joukkomme on kasvanut taas kahdella ihmisellä ja onni lisääntynyt. IHANAA JUHANNUSTA, ilmoista huolimatta <3 !