http://sanomunsanoneen.blogspot.fi/
Olen aloittanut uudelta pöydältä :D
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
lauantai 27. kesäkuuta 2015
keskiviikko 27. toukokuuta 2015
Vielä viimeinen kirjoitus, sitten tämä on tullut tiensä päähän !
Pian on aika, joko lopettaa tämä kirjoittelu tai sitten muuttaa blogin tyyliä. Vaikka edelleen aika-ajoin ikävöin Jannea, ja ikinä en varmasti tule unohtamaan, silti koen että suurin suru on ohi. En koe enää että tarvitsisi tätä kautta saada pahaaoloa purettua ulos, ainakaan tämän aiheen tiimoilta. Jokaisessa elämässä, jokaiselle ihmiselle tulee kriisejä. Jokainen käsittelee ne tavallaan ja jatkaa elämäänsä. Toiset jääden menneeseen, toiset katsoen tulevaa. Minä olen vahvasti kääntänyt katseeni tulevaan. Kannan mukanani menneisyyden taakkaa, mutta se ei enää paina minua kasaan. Muistan kuolinpäivän ja muut merkkipäivät, mutta selviän niistä. Perheeni avulla, uuden elämäni avulla. En tarvitse tuskan purkamiseen tätä kirjoittamista. Olen ajatellut alkaa kirjoittaa kokonaan uutta blogia, elämästä ajatuksista kaikesta. Jättää tämän Jannelle. Toki tässäkin on menty elämää eteenpäin, mutta surutyö tältä osin on tullut päätökseen. Nyt on aika jatkaa. Minulla ei ole enää mitään uutta annettavaa sille ihmiselle joka astuu surun polulle. Kaiken olen jo kirjoittanut, ja tullut siihen pisteeseen jossa elämä on asettunut uusiin turvallisiin uomiinsa.
Olen aina ollut avoin. Kerron hyvin helposti elämäni suurimmasta murhenäytelmästä, ja se on minulle helppoa. Aina ei ihmisten ole yhtä helppoa ottaa tätä informaatiota vastaan, mutta minulle tilanne on arkea, enkä sitä salaa. En kuitenkaan koe olevani leski, olenhan onnellisesti naimisissa. Koen menettäneeni elämän, joka ennen oli minulle arke, ja koen selviytyneeni siitä. Olen positiivinen (yleensä), iloinen, ja ennenkaikkea kiitollinen elämästäni. Minulla on neljä rakasta lasta, ihana avioimies ja unelmani ovat toteutuneet yksi kerrallaan. Unelma arjesta, rakastavasta ihmisestä, mahdollisuudesta onneen. Sain kaiken. Voin vaan kiittää. Meidän perheellä on uudet kriisit, uudet taistot, uudet ongelmat, mutta meitä on kaksi aikuista ja koko perhe hoitamassa niitä asioita. Ehkä toinen blogi uutta elämää varten. En ole varma vielä mutta luulen niin. Tämä on kuitenkin tässä.
Seuraavaksi suuntaamme Häämatkalle Samin kanssa, sitten onkin kesä ja kesätyöt. Arkea, vaipanvaihtoa, uimareissuja, mökkeilyä ja muutamat ihanat juhlatkin. Sellaista meidän kesään. Huippu kivaa :) ! MEIDÄN pojat ovat onnellisia, kohta eskarilainen, tokaluokkalainen ja melkein jo aikuinen teini <3, ja MEIDÄN tyttö, pieni prinsessa, aurinko, ja omatahtoinen neitokainen. Meillä on se kaikki yhdessä. Janne elää perheemme muistoissa edelleen, Jannesta jutellaan, eikä kuolemasta puhuminen ole tabu, Eläminen on kuitenkin tärkeämpää. Elää onnellisena, nauttia siitä mitä on saanut, ja yrittää olla hyvä ihminen. Siinäpä se, elämän tarkoitus.
Kiitos kaikille mukana kulkeneille. Jos päätän uutta blogia alkaa rustata, ilmoittelen, jos joku kiinnostuu. Vielä en ole päättänyt. Nyt tuhat halausta ja yhtä monta kiitosta kaikille myötäelämisestä. Onnellista loppuelämää ja KIITOS <3
Olen aina ollut avoin. Kerron hyvin helposti elämäni suurimmasta murhenäytelmästä, ja se on minulle helppoa. Aina ei ihmisten ole yhtä helppoa ottaa tätä informaatiota vastaan, mutta minulle tilanne on arkea, enkä sitä salaa. En kuitenkaan koe olevani leski, olenhan onnellisesti naimisissa. Koen menettäneeni elämän, joka ennen oli minulle arke, ja koen selviytyneeni siitä. Olen positiivinen (yleensä), iloinen, ja ennenkaikkea kiitollinen elämästäni. Minulla on neljä rakasta lasta, ihana avioimies ja unelmani ovat toteutuneet yksi kerrallaan. Unelma arjesta, rakastavasta ihmisestä, mahdollisuudesta onneen. Sain kaiken. Voin vaan kiittää. Meidän perheellä on uudet kriisit, uudet taistot, uudet ongelmat, mutta meitä on kaksi aikuista ja koko perhe hoitamassa niitä asioita. Ehkä toinen blogi uutta elämää varten. En ole varma vielä mutta luulen niin. Tämä on kuitenkin tässä.
Seuraavaksi suuntaamme Häämatkalle Samin kanssa, sitten onkin kesä ja kesätyöt. Arkea, vaipanvaihtoa, uimareissuja, mökkeilyä ja muutamat ihanat juhlatkin. Sellaista meidän kesään. Huippu kivaa :) ! MEIDÄN pojat ovat onnellisia, kohta eskarilainen, tokaluokkalainen ja melkein jo aikuinen teini <3, ja MEIDÄN tyttö, pieni prinsessa, aurinko, ja omatahtoinen neitokainen. Meillä on se kaikki yhdessä. Janne elää perheemme muistoissa edelleen, Jannesta jutellaan, eikä kuolemasta puhuminen ole tabu, Eläminen on kuitenkin tärkeämpää. Elää onnellisena, nauttia siitä mitä on saanut, ja yrittää olla hyvä ihminen. Siinäpä se, elämän tarkoitus.
Kiitos kaikille mukana kulkeneille. Jos päätän uutta blogia alkaa rustata, ilmoittelen, jos joku kiinnostuu. Vielä en ole päättänyt. Nyt tuhat halausta ja yhtä monta kiitosta kaikille myötäelämisestä. Onnellista loppuelämää ja KIITOS <3
tiistai 19. toukokuuta 2015
Muutama hankalampi hetki ja sitten taas parempi.
No nyt on vierähtänyt aikaa... Tässä välissä on tapahtunut vaikka ja mitä. Ollaan muutettu maalle ja saatu koti kodin näköiseksi, sairastettu viikko. Ei kylläkään koko poppoo, mutta kuitenkin. Lisäksi on ollut aika isoja murheita, huolia ja suruja myös, joista en tässä halua sen enempää kertoa, koska se loukkaisi toisen ihmisen yksityisyyttä. Sen kuitenkin haluan sanoa että tämä kevät on ollut ehkä vaikein sitten kevään 2012. Eritavalla vaikea, mutta yhtä vaikea. Päivä päivältä kuitenkin helpottaa ja kesää kohti tässä ollaan menossa.
Maalle muutto oli elämäni paras päätös. Eikä me nyt niin maalla asuta, kaupunkiin ajaa 10-15min, mutta metsän keskellä kuitenkin. Rakastan yhteisöllisyyttä, sitä että pidetään yhtä, autetaan kun voidaan ja ollaan kiinnostuneita toisesta. Ei sillätavalla uteliaasti vaan aidosti, välittäen. Haluan tietää sinusta enemmän, kerro minulle, voinko auttaa. Se on se tyyli johon olen täällä törmännyt. Parasta on että Jennin luokse on alle kilometri matkaa, poikien serkut ovat siis ihan vieressä, minulla on lenkki seuraa ja kahviseuraa. Olen siis jo näiden 19. päivän aikana kotiutunut oikein hyvin. Sainpa jo Marjan perheineen vierailulle myös, ja tilaa oli ja kaikki mahtuivat. Aivan mahtavaa. Meillä on lenkkirinki, kun on aikaa itsellä lähteä lenkille, laittaa vaan viestin ryhmään, ja seura on lähes taattu. Toki välillä on mukava lenkkeillä yksinään, omien ajatusten kanssa, mutta välillä kunnon juttuseura ja kirittäjä on tarpeen. Täällä minua puraisi lenkkikärpänen ja nyt on juoksutennarit (alottelijoille :D ) ja looppi . Askeleita kertyy ja olo paranee. Minulla on turvallinen olo, joka pihasta moikkaillaan lenkin aikana, osan kanssa jää juttelemaan, aina on apua tarjolla, miten niin Suomalaiset ovat pidättyväisiä omissa oloissaan viihtyviä. Ei täällä ainakaan, tervetuloa katsomaan!
Minulla on alkanut "haluan saada itseni kuntoon" kampanja. Enkä tarkoita pelkästään fyysistä kuntoa, vaikka siinäkin on tekemistä. Talvi on ollut raskas ja kevät vielä raskaampi. Voimat loppuivat, en vaan jaksanut. Ajasta meni 110% kaikkeen muuhun kuin itseeni ja sekään ei riittänyt. Aina illalla mietin että huomenna on parempi, pelko ja huoli loppuu, ja koskaan ei ollut. Aina vaan huonommin, isoja asioita joilta suljin silmäni, itkua, surua, murhetta ja pettymystä. Tulin jaksamiseni päähän, toinen suuri kriisi nopeasti Jannen kuoleman jälkeen. Tuli myös isää ikävä, hän osasi aina sanoa ne oikeat sanat kun olin huolissani, nyt juttelini isälle yön pimeinä tunteina, juttelin myös Jannelle, kysyin miksi ja koska tämä loppuu? Silti tunnen itseni tyhmäksi, on niin paljon ihmisiä joilla on paljon rankempaa. En kästitä miten he selviävät kuorman alla, miten he pysyvät järjissään. Minulle tie nousi pystyyn, en enää osannut ajatella järkevästi, enkä tehdä oikeita valintoja. Oikeastaan vaan odotin että kaikki loppuu, joku kaunis päivä asiat ovat vaan paremmin. Sitä päivää ei tullut, eikä olisi tullutkaan, mutta sitten nousi esiin se voima mikä on perheessä. He puuttuivat asiaan, "pakottivat" minut toimimaan, vaikka luulin etten pysty, he saivat voiman nousemaan taas, jos ei nyt niin koska, jos et sinä niin kuka ? Ja minä taistelin taas, ja voitin taistelun. Voitin montakin taistelua, ja taistelut jatkuvat. Ei ole pienintäkään asiaa jota en olisi valmis tekemään sellaisen ihmisen takia jota rakastan ehdoitta, joka merkitsee minulle kaikkea. Taistellakseni tarvitsen kuitenkin voimia, ja niitä saan kun hoidan itseäni, ja pidän huolta myös itsestäni. Siksi tämä lenkkeilykuuri, joka tuo todella paljon hyvää oloa ja jaksaa paremmin. Samoin ruokavaliota olen rukannut parempaan suuntaan, vaikka makkara silloin tällöin meneekin :) ! Pienistä asioista kohti parempaa huomista.
Elämä on viimeisen viikon aikana alkanut näyttää jo paremmalta ja jopa hyvältä. Nauran useammin, en ole kokoajan stressaantuntu ja peloissani. Väsynyt olen edelleen, mutta se jatkuu varmaan vielä jonkun aikaa. Toivoisin myös että Samilla ja minulla olisi enemmän aikaa toisillemme, mutta senkin aika on tulossa. Nyt me harjoittelemme arkea, yhdessä, omassa kodissa, koko loppuelämä aikaa olla onnellinen yhdessä, toistemme kanssa. Kyllä tästä vielä hyvä tulee <3 ! Joskus elämä vaan on kovaa, ihan kaikilla meillä. Pienillä valinnoilla voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten itse elämme sitä elämää. Sen olen tähän päivään mennessä oppinut, että valittaminen ei auta, on suunnattava katse tulevaisuuteen ja tehtävä itse niitä asioita oman onnen eteen, mitä voi. Hyvää tätä viikkoa kaikille <3 !
Maalle muutto oli elämäni paras päätös. Eikä me nyt niin maalla asuta, kaupunkiin ajaa 10-15min, mutta metsän keskellä kuitenkin. Rakastan yhteisöllisyyttä, sitä että pidetään yhtä, autetaan kun voidaan ja ollaan kiinnostuneita toisesta. Ei sillätavalla uteliaasti vaan aidosti, välittäen. Haluan tietää sinusta enemmän, kerro minulle, voinko auttaa. Se on se tyyli johon olen täällä törmännyt. Parasta on että Jennin luokse on alle kilometri matkaa, poikien serkut ovat siis ihan vieressä, minulla on lenkki seuraa ja kahviseuraa. Olen siis jo näiden 19. päivän aikana kotiutunut oikein hyvin. Sainpa jo Marjan perheineen vierailulle myös, ja tilaa oli ja kaikki mahtuivat. Aivan mahtavaa. Meillä on lenkkirinki, kun on aikaa itsellä lähteä lenkille, laittaa vaan viestin ryhmään, ja seura on lähes taattu. Toki välillä on mukava lenkkeillä yksinään, omien ajatusten kanssa, mutta välillä kunnon juttuseura ja kirittäjä on tarpeen. Täällä minua puraisi lenkkikärpänen ja nyt on juoksutennarit (alottelijoille :D ) ja looppi . Askeleita kertyy ja olo paranee. Minulla on turvallinen olo, joka pihasta moikkaillaan lenkin aikana, osan kanssa jää juttelemaan, aina on apua tarjolla, miten niin Suomalaiset ovat pidättyväisiä omissa oloissaan viihtyviä. Ei täällä ainakaan, tervetuloa katsomaan!
Minulla on alkanut "haluan saada itseni kuntoon" kampanja. Enkä tarkoita pelkästään fyysistä kuntoa, vaikka siinäkin on tekemistä. Talvi on ollut raskas ja kevät vielä raskaampi. Voimat loppuivat, en vaan jaksanut. Ajasta meni 110% kaikkeen muuhun kuin itseeni ja sekään ei riittänyt. Aina illalla mietin että huomenna on parempi, pelko ja huoli loppuu, ja koskaan ei ollut. Aina vaan huonommin, isoja asioita joilta suljin silmäni, itkua, surua, murhetta ja pettymystä. Tulin jaksamiseni päähän, toinen suuri kriisi nopeasti Jannen kuoleman jälkeen. Tuli myös isää ikävä, hän osasi aina sanoa ne oikeat sanat kun olin huolissani, nyt juttelini isälle yön pimeinä tunteina, juttelin myös Jannelle, kysyin miksi ja koska tämä loppuu? Silti tunnen itseni tyhmäksi, on niin paljon ihmisiä joilla on paljon rankempaa. En kästitä miten he selviävät kuorman alla, miten he pysyvät järjissään. Minulle tie nousi pystyyn, en enää osannut ajatella järkevästi, enkä tehdä oikeita valintoja. Oikeastaan vaan odotin että kaikki loppuu, joku kaunis päivä asiat ovat vaan paremmin. Sitä päivää ei tullut, eikä olisi tullutkaan, mutta sitten nousi esiin se voima mikä on perheessä. He puuttuivat asiaan, "pakottivat" minut toimimaan, vaikka luulin etten pysty, he saivat voiman nousemaan taas, jos ei nyt niin koska, jos et sinä niin kuka ? Ja minä taistelin taas, ja voitin taistelun. Voitin montakin taistelua, ja taistelut jatkuvat. Ei ole pienintäkään asiaa jota en olisi valmis tekemään sellaisen ihmisen takia jota rakastan ehdoitta, joka merkitsee minulle kaikkea. Taistellakseni tarvitsen kuitenkin voimia, ja niitä saan kun hoidan itseäni, ja pidän huolta myös itsestäni. Siksi tämä lenkkeilykuuri, joka tuo todella paljon hyvää oloa ja jaksaa paremmin. Samoin ruokavaliota olen rukannut parempaan suuntaan, vaikka makkara silloin tällöin meneekin :) ! Pienistä asioista kohti parempaa huomista.
Elämä on viimeisen viikon aikana alkanut näyttää jo paremmalta ja jopa hyvältä. Nauran useammin, en ole kokoajan stressaantuntu ja peloissani. Väsynyt olen edelleen, mutta se jatkuu varmaan vielä jonkun aikaa. Toivoisin myös että Samilla ja minulla olisi enemmän aikaa toisillemme, mutta senkin aika on tulossa. Nyt me harjoittelemme arkea, yhdessä, omassa kodissa, koko loppuelämä aikaa olla onnellinen yhdessä, toistemme kanssa. Kyllä tästä vielä hyvä tulee <3 ! Joskus elämä vaan on kovaa, ihan kaikilla meillä. Pienillä valinnoilla voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten itse elämme sitä elämää. Sen olen tähän päivään mennessä oppinut, että valittaminen ei auta, on suunnattava katse tulevaisuuteen ja tehtävä itse niitä asioita oman onnen eteen, mitä voi. Hyvää tätä viikkoa kaikille <3 !
maanantai 13. huhtikuuta 2015
"Mitä sinä tästä välität...?"
Niin siitä arjesta piti kirjoittaa. Minä en edes tiedä millaista arki on nykyään, vaikka kaipa sellaista eletään meilläkin. Viimeaikoina on mukana ollut vaan pari muuttujaa. Muutto, toki itse aiheutettu ongelmatilanne, joka toteuduttuaan on kyllä mahtava juttu. Työharjoittelu, joka piti hoitaa viidessä viikossa, nyt siihen menee kuusi tai jopa seitsemän viikkoa, rimpuilen sen joka tapauksessa läpi. Modulien suoritus, kaksi kesken samaa aikaa, ja tunnit menevät ristiin keskenään limittäin ja lomittain, yhdestä tuli onneksi jo arvosana, ja vieläpä ihan hyvä sellainen. Opinnäytetyö huutaa ja karjuu teorian auki kirjoittamista, aloitan sen kun tentti on ohi. Sitten on nämä neljä lasta ja siihen päälle yhden lapsista ongelmat jotka vaatii sen pienen vapaa-ajan, joka jää. Oikeastaan se pieni vapaa-aika ei edes riitä, vaan limttäin ja lomittain näiden kaikkien keskellä yritän hoitaa hänen asioitaan. Mietin seuraavan kerran aika tarkkaan kun aion suorittaa 40 opintopistettä viiden kuukauden aikana. Ei ole fiksua, mutta onneksi se on kohta ohi! Se onnistuu, mutta riskien kartoittamiseen en käyttänyt tarpeeksi aikaa :) . Entä jos tulee muuttuvia tekijöitä, joku sairastuu, minä sairastun tai päätän muuttaa koko revohkan toiselle puolelle Raumaa... Pikku juttuja, tästä lähtien teen kaikkea suunnitellessani riskien kartoittamisen. Jotain olen siis oppinut tutkimus ja kehittämisopinnoissa. Jokaisen perheen äidin kultainen sääntö, muista kartoittaa riskit ja tee suunnitelma valmiiksi vasta sitten!
Sami hoitaa arjen kotona. Minä en ole pakannut kuin muutaman laatikon, Sami ja minun äitini varmaan viisikymmentä, en ole siivonnut, enkä juuri pessyt pyykkiä. Silti tuntuu että tällä hetkellä meidän arkemme on selviytymistä. Kumpikin kantaa panoksensa yhteiseksi hyväksi ja tekee sen eteen töitä. Kumpikin alkaa vaan olla aivan loppu. Illalla kun lapset nukkuu, me istumme sohvalla vierekkäin ja lähellä toisiamme. Emme juuri jaksa puhua mitään sen syvempää. Tärkeää kuitenkin on että muistamme sanoa "Minä rakastan sinua" se ei katoa, on arki miten rankkaa tahansa. Meillä on kalenterissa päivämääriä. Sitten kun tuo on ohi helpottaa, sitten kun tuo on ohi, sitten vasta helpottaakin. Ongelmana on nyt ollut että aina tulee uusia ja uusia asioita. Se "sitten kun helpottaa" siirtyy aina viikolla kahdella tai kolmella eteenpäin, joskus tuntuu että ei helpota. Uskon kuitenkin siihen että PAKKO sen on helpottaa, olen tehnyt, ME olemme tehneet niin paljon töitä sen eteen että asiat alkaisivat sujua, että pakko niiden on. Olemme puhki, poikki ja nääntyneitä, mutta me rakastamme, toisiamme ja lapsiamme ja perhettämme. Rakkaus ei lopu, ja jos ei muuta jaksa, sen jaksaa aina sanoa, minä rakastan sinua. Sillä pärjäämme ja jaksamme. Tulee aika kun jaksamme jutella illalla taas elämästä, siitä mitä unelmoi, kaikesta mahdollisesta. Nyt on se aika että jaksaa sanoa vain nuo kolme tärkeää sanaa ja tarkoittaa niitä.
Minulla on myös "hyökkäysjoukot"! Ensin uskalsin sanoa Samille, auta minua ja hän auttoi. Sitten pyysin apua äidiltäni, voitko ajaa kanssani, voitko kohdata asioita kanssani, ja hän teki niin. Nyt olen pyytänyt apua siskoltani Jenniltä ja hänen mieheltään ja he auttavat. Jenni on tehnyt eteemme niin kovasti töitä viimeisten päivien aikana, että olen ikuisesti kiitollisuuden velassa hänelle. Olen myös huomannut että kun hätä on suurin auttaa myös erilaiset sosiaalitoimen yksiköt. Kun käy niin että seinä nousee pystyyn ja itse jää jonnekkin kaiken sen raskaan kuorman alle mikä on kannettavana, sanoin "auta minua". Apua tai tukea ei jokapaikasta tullut, mutta ne jotka auttavat auttavat täydellä sydämellä ja tukien ja mukana eläen. Kiitos heille siitä <3 ! Silloin ei haittaa vaikka joku ihmettelee "mitä sinä tästä ongelmasta välität, ei se sinun murheesi ole..." , näin sanottiin yhdelle auttajistani. Tiesin että kysyjä ei välitä, mutta auttaja välittää. Minulla on tukea, apua, ja hyviä ihmisiä vieressäni. Minulla oli niitä vuonna 2012 ja minulla on niitä edelleen vuonna 2015. Apua on kamalan vaikea hakea silloin kun oma sydän on huolesta syrjällään, pelottaa mitä seuraava puhelu tuo tullessaan, pelottaa mikä on tilanne seuraavana päivänä. Kun joutuu selviytymään hetkestä ja päivästä toiseen. Mutta minä uskalsin pyytää ja sain apua. Rohkene kysyä ja rohkene pyytää, siinä minun vinkkini jokaiselle. Kun et jaksa, pyydä apua <3 !
Asioilla on tapana järjestyä! Klisee ja pahemman luokan sellainen, Uskon kuitenkin siihen, pakkohan tässä on, siten sitä jaksaa taas huomiseen.
Sami hoitaa arjen kotona. Minä en ole pakannut kuin muutaman laatikon, Sami ja minun äitini varmaan viisikymmentä, en ole siivonnut, enkä juuri pessyt pyykkiä. Silti tuntuu että tällä hetkellä meidän arkemme on selviytymistä. Kumpikin kantaa panoksensa yhteiseksi hyväksi ja tekee sen eteen töitä. Kumpikin alkaa vaan olla aivan loppu. Illalla kun lapset nukkuu, me istumme sohvalla vierekkäin ja lähellä toisiamme. Emme juuri jaksa puhua mitään sen syvempää. Tärkeää kuitenkin on että muistamme sanoa "Minä rakastan sinua" se ei katoa, on arki miten rankkaa tahansa. Meillä on kalenterissa päivämääriä. Sitten kun tuo on ohi helpottaa, sitten kun tuo on ohi, sitten vasta helpottaakin. Ongelmana on nyt ollut että aina tulee uusia ja uusia asioita. Se "sitten kun helpottaa" siirtyy aina viikolla kahdella tai kolmella eteenpäin, joskus tuntuu että ei helpota. Uskon kuitenkin siihen että PAKKO sen on helpottaa, olen tehnyt, ME olemme tehneet niin paljon töitä sen eteen että asiat alkaisivat sujua, että pakko niiden on. Olemme puhki, poikki ja nääntyneitä, mutta me rakastamme, toisiamme ja lapsiamme ja perhettämme. Rakkaus ei lopu, ja jos ei muuta jaksa, sen jaksaa aina sanoa, minä rakastan sinua. Sillä pärjäämme ja jaksamme. Tulee aika kun jaksamme jutella illalla taas elämästä, siitä mitä unelmoi, kaikesta mahdollisesta. Nyt on se aika että jaksaa sanoa vain nuo kolme tärkeää sanaa ja tarkoittaa niitä.
Minulla on myös "hyökkäysjoukot"! Ensin uskalsin sanoa Samille, auta minua ja hän auttoi. Sitten pyysin apua äidiltäni, voitko ajaa kanssani, voitko kohdata asioita kanssani, ja hän teki niin. Nyt olen pyytänyt apua siskoltani Jenniltä ja hänen mieheltään ja he auttavat. Jenni on tehnyt eteemme niin kovasti töitä viimeisten päivien aikana, että olen ikuisesti kiitollisuuden velassa hänelle. Olen myös huomannut että kun hätä on suurin auttaa myös erilaiset sosiaalitoimen yksiköt. Kun käy niin että seinä nousee pystyyn ja itse jää jonnekkin kaiken sen raskaan kuorman alle mikä on kannettavana, sanoin "auta minua". Apua tai tukea ei jokapaikasta tullut, mutta ne jotka auttavat auttavat täydellä sydämellä ja tukien ja mukana eläen. Kiitos heille siitä <3 ! Silloin ei haittaa vaikka joku ihmettelee "mitä sinä tästä ongelmasta välität, ei se sinun murheesi ole..." , näin sanottiin yhdelle auttajistani. Tiesin että kysyjä ei välitä, mutta auttaja välittää. Minulla on tukea, apua, ja hyviä ihmisiä vieressäni. Minulla oli niitä vuonna 2012 ja minulla on niitä edelleen vuonna 2015. Apua on kamalan vaikea hakea silloin kun oma sydän on huolesta syrjällään, pelottaa mitä seuraava puhelu tuo tullessaan, pelottaa mikä on tilanne seuraavana päivänä. Kun joutuu selviytymään hetkestä ja päivästä toiseen. Mutta minä uskalsin pyytää ja sain apua. Rohkene kysyä ja rohkene pyytää, siinä minun vinkkini jokaiselle. Kun et jaksa, pyydä apua <3 !
Asioilla on tapana järjestyä! Klisee ja pahemman luokan sellainen, Uskon kuitenkin siihen, pakkohan tässä on, siten sitä jaksaa taas huomiseen.
lauantai 4. huhtikuuta 2015
Täydellinen elämä
Pääsiäinen ja pääsiäisenä neljä vapaata. Ei ollenkaan huono juttu. Eilinen meni kokonaan koulutehtävää vääntäessä, mutta sain sen valmiiksi asti. On onni että on niin taitavia siskoja. Riikka sen tehtävän kävi läpi ja antoi palautteensa, josko nyt menisi kerrasta läpi opettajallekkin. Jännä nähdä.
Me ostimme sen kodin! Meidän perheelle, paljon tilaa olla ja elää. Se ei ole mikään näyttelykoti, se on perhekoti, juuri sellainen jonka olen aina halunnut. Jokaiselle tilaa, omat huoneet, iso piha, sisko perheineen lähellä, mukavat naapurit, eikä ihan keskustassa. Aika hienoa. Nyt me todella saimme sen, meidän yhteisen kodin, meille valittu, yhdessä. Talon osto on aika iso asia. Siihen liittyy hirveästi tunteita, joutuu kovasti miettimään onko se juuri meille sopiva, onko lainan määrä sopiva, olemmeko tässä loppuelämämme. Se sitten löytyi ja olemme siinä, ainakin eläkepäiviin asti, kunnes muutamme jonnekkin lämpimään, mielellään jonkun kivan pikku viinitilan viereen. Siihen on kuitenkin aikaa, nyt aloitamme elämäämme perheenä yhteisessä kodissa.
Onko joku teistä aamulla herännyt sata ajatusta päässä? Minulle kävi tänäaamuna niin. On ollut rankkoja aikoja, ja tuntuu että yhtä hyvää asiaa seuraa aina kaksi huonoa. Itketty on tullut paljon, surusta ja huolesta, sekä myös epätoivosta. " Eikö asiat vaan voi järjestyä, joko tässä olisi tarpeeksi, mikä on riittävästi..." Näitä asioita olen kovasti miettinyt ja ollut katkerakin. Niinkuin varmaan muistatte, inhoan katkeruutta, ja silti minäkin olen katkera, ainakin ajoittain. YÖK! No tänä aamuna heräsin antamaan Ennille maitoa. Mietin mitä minulla on. Vieressäni nukkuu mies jota rakastan enemmän kuin itseäni, omissa sängyissä nukkuvat pienet pojat, ne pienet sankarit jotka selviävät mistä vaan. Olen ylpeä pojistani, he ovat kohteliaita, ja fiksuja ja he ovat selvinneet elämään. He ovat täynnä sitä, elämää, rakastan heitä hirveästi. Omassa huoneessaan nukkuu Jonni, Jonni ei ole päässyt koskaan helpolla mistään. Ja Jonnin vaikeudet ovat tuoneet minunkin elämään monta vaikeaa hetkeä, ja epätoivon hetkeä. Siellä hän kuitenkin nukkuu, turvassa kaikelta, häntäkin rakastan niin hirveästi, hän jos joku on taistelija. Monikohan aikuisista on keitetty yhtä monessa sopassa, tippunut polvilleen ja aina vaan jatkanut eteenpäin. Melkoinen sissi. Sitten on Enni, äidin pieni prinsessa. Se kauan kaivattu tyttö. Ilopilleri, ja aurinko. Koko perheen lemmikki. Ajattelisi että enempää ei rakkautta voi sydän tuntea, ja silti sinne mahtuu niin paljon rakkautta, että sen määrä on käsittämätön. Me olemme muuttamassa omaan yhteiseen kotiin, koko perhe. Sami on juuri sellainen mies jota aina olen kaivannut. Pidämme samoista asioista, arvostamme samoja asioita, Rakastamme ehdoitta, emmekä koskaan satuttaisi toisiamme. Sielunkumppani, kuten olen jo aiemmin sanonut. Minä menetin kaiken ja sitten herään aamuun jolloin tajuan saaneeni kaiken. Aika mahtava fiilis, olen saanut kaiken mitä ikinä halusin!!
Elämässä on ylämäkiä ja alamäkiä, keskimäärin kuitenkin kaikki on aika tasaista. Voi miten pidän siitä tasaisesta. Arjesta jossa ei ole ihmeellisyyksiä. Sanoin Samille että nyt olisi sellaisen aika että toivoisin suurimman jännityksen elämässäni olevan sen että mietin menenkö yhdeksältä vai kymmeneltä illalla saunaan. Siinä olisi ihan riittävästi minulle juuri nyt :) ! Rakastan arkea. Arkea tulee osata rakastaa, sitä tylsää arkea. Jos kokoajan haluaa elämäänsä huumaa, draamaa, kaikkea erikoista, jos ei siedä arkea, on vaikea saada tasapainoista elämää. Sen olen huomannut. Saa olla reilusti erimieltä, jos haluaa. Minun mielestäni kaiken perustana on se että nauttii elämästä juuri sellaisena kuin se on. Tasaisena päivien juoksuna, jota saat kulkea eteenpäin rakkaasi rinnalla. Siinä on valopilkkuja ja erikoisia hetkiä, mutta aina tulee nauttia siitä tavallisesta elämästä, silloin osaa arvostaa eritavalla ihmistä vieressä ja omaa itseään. Elämä ei ole elokuva tai saippuasarja, elämä on todellista ja se on tässä ja nyt. Nauttikaa siitä!
Hyvää pääsiäistä kaikille! Ensikerralla kirjoitan muuten lisää arjesta, siitä mitä se sisältää.
https://www.youtube.com/watch?v=73GZKW7dP_E
Me ostimme sen kodin! Meidän perheelle, paljon tilaa olla ja elää. Se ei ole mikään näyttelykoti, se on perhekoti, juuri sellainen jonka olen aina halunnut. Jokaiselle tilaa, omat huoneet, iso piha, sisko perheineen lähellä, mukavat naapurit, eikä ihan keskustassa. Aika hienoa. Nyt me todella saimme sen, meidän yhteisen kodin, meille valittu, yhdessä. Talon osto on aika iso asia. Siihen liittyy hirveästi tunteita, joutuu kovasti miettimään onko se juuri meille sopiva, onko lainan määrä sopiva, olemmeko tässä loppuelämämme. Se sitten löytyi ja olemme siinä, ainakin eläkepäiviin asti, kunnes muutamme jonnekkin lämpimään, mielellään jonkun kivan pikku viinitilan viereen. Siihen on kuitenkin aikaa, nyt aloitamme elämäämme perheenä yhteisessä kodissa.
Onko joku teistä aamulla herännyt sata ajatusta päässä? Minulle kävi tänäaamuna niin. On ollut rankkoja aikoja, ja tuntuu että yhtä hyvää asiaa seuraa aina kaksi huonoa. Itketty on tullut paljon, surusta ja huolesta, sekä myös epätoivosta. " Eikö asiat vaan voi järjestyä, joko tässä olisi tarpeeksi, mikä on riittävästi..." Näitä asioita olen kovasti miettinyt ja ollut katkerakin. Niinkuin varmaan muistatte, inhoan katkeruutta, ja silti minäkin olen katkera, ainakin ajoittain. YÖK! No tänä aamuna heräsin antamaan Ennille maitoa. Mietin mitä minulla on. Vieressäni nukkuu mies jota rakastan enemmän kuin itseäni, omissa sängyissä nukkuvat pienet pojat, ne pienet sankarit jotka selviävät mistä vaan. Olen ylpeä pojistani, he ovat kohteliaita, ja fiksuja ja he ovat selvinneet elämään. He ovat täynnä sitä, elämää, rakastan heitä hirveästi. Omassa huoneessaan nukkuu Jonni, Jonni ei ole päässyt koskaan helpolla mistään. Ja Jonnin vaikeudet ovat tuoneet minunkin elämään monta vaikeaa hetkeä, ja epätoivon hetkeä. Siellä hän kuitenkin nukkuu, turvassa kaikelta, häntäkin rakastan niin hirveästi, hän jos joku on taistelija. Monikohan aikuisista on keitetty yhtä monessa sopassa, tippunut polvilleen ja aina vaan jatkanut eteenpäin. Melkoinen sissi. Sitten on Enni, äidin pieni prinsessa. Se kauan kaivattu tyttö. Ilopilleri, ja aurinko. Koko perheen lemmikki. Ajattelisi että enempää ei rakkautta voi sydän tuntea, ja silti sinne mahtuu niin paljon rakkautta, että sen määrä on käsittämätön. Me olemme muuttamassa omaan yhteiseen kotiin, koko perhe. Sami on juuri sellainen mies jota aina olen kaivannut. Pidämme samoista asioista, arvostamme samoja asioita, Rakastamme ehdoitta, emmekä koskaan satuttaisi toisiamme. Sielunkumppani, kuten olen jo aiemmin sanonut. Minä menetin kaiken ja sitten herään aamuun jolloin tajuan saaneeni kaiken. Aika mahtava fiilis, olen saanut kaiken mitä ikinä halusin!!
Elämässä on ylämäkiä ja alamäkiä, keskimäärin kuitenkin kaikki on aika tasaista. Voi miten pidän siitä tasaisesta. Arjesta jossa ei ole ihmeellisyyksiä. Sanoin Samille että nyt olisi sellaisen aika että toivoisin suurimman jännityksen elämässäni olevan sen että mietin menenkö yhdeksältä vai kymmeneltä illalla saunaan. Siinä olisi ihan riittävästi minulle juuri nyt :) ! Rakastan arkea. Arkea tulee osata rakastaa, sitä tylsää arkea. Jos kokoajan haluaa elämäänsä huumaa, draamaa, kaikkea erikoista, jos ei siedä arkea, on vaikea saada tasapainoista elämää. Sen olen huomannut. Saa olla reilusti erimieltä, jos haluaa. Minun mielestäni kaiken perustana on se että nauttii elämästä juuri sellaisena kuin se on. Tasaisena päivien juoksuna, jota saat kulkea eteenpäin rakkaasi rinnalla. Siinä on valopilkkuja ja erikoisia hetkiä, mutta aina tulee nauttia siitä tavallisesta elämästä, silloin osaa arvostaa eritavalla ihmistä vieressä ja omaa itseään. Elämä ei ole elokuva tai saippuasarja, elämä on todellista ja se on tässä ja nyt. Nauttikaa siitä!
Hyvää pääsiäistä kaikille! Ensikerralla kirjoitan muuten lisää arjesta, siitä mitä se sisältää.
https://www.youtube.com/watch?v=73GZKW7dP_E
lauantai 28. maaliskuuta 2015
Vihalla, raivolla, lämmöllä, kaiholla... Kolme vuotta on pitkä ja silti niin lyhyt aika.
Sinne meni, nimittäin 19.3. ja selvisin. Tänäkin vuonna kävi niin että ilta 18.3. oli se vaikea. Olin levoton, hermostunut ja keskittymiskyky oli hukassa. En ajatellut asiaa, mutta alitajuntani teki työtään ja ajatteli taukoamatta. Levoton ilta jatkui levottomaan yöhön. Unta ei tullut kuin pätkissä, ja silloinkin näin painajaisia. Tänäkin vuonna heräsin juuri ennen sitä H-hetkeä joka kolmevuotta sitten muutti elämäni. Heräsin 5:53, suorastaan hyppäsin säikähtäneenä pystyyn. Jälleen kerran katsoin kun kello tuli 5:55 ja mietin sitä kaikkea. Vieläkin tuntui pahalta, ja haikealta. Nyt kuitenkin vieressä oleva ihminen kietoi kätensä ympärilleni, silitti päätäni ja sanoi "ei hätää, kaikki on hyvin". Ja niinhän kaikki olikin. Mietin vaan joko ensivuonna on se aamu että en herää odottamaan kellonajan vaihtumista.
19.3. oli muutenkin täynnä toimintaa. Myimme kotimme, sen johon muutimme Samin luokse asumaan. Nyt me ostamme uuden oman kodin, meidän kodin, yhdessä valitsemamme. Siitä tulee meidän perheen koti, poikien koti, Ennin koti, Samin ja minun koti, ja koiruudenkin koti. Meidän perheen yhteinen oma koti. Tuntuu aavistuksen haikealta, ja eihän se muuttokaan mikään pikku puristus ole, mutta kuitenkin se tunne ja ajatus yhteisestä kodista vie voiton, me pääsemme kotiin jonka olemme valinneet juuri meidän perheelle, meidän perheen tarpeita ajatelllen. Olen onnellinen.
19.3. iltapäivällä lähdin kohti Helsinkiä ja Marjan kotia kohti. Matkalla nappasin Jennin Kalannista mukaan ja Riikan Turusta. Määränä oli lähteä 20.3. aamulla kohti Ranskaa ja Pariisia. Riikan kunniaksi se reissu tehtiin, meneehän hän loppukesällä naimisiin. Ihana reissu, ja hyvää seuraa. Nautin todella vaikka lentämistä pelkäänkin. Koneessa kun istuin, ja katselin ikkunasta ulos ennen nousua, nousi aamu aurinko juuri taivaanrannasta. Pelotti kovasti, mutta auringon osuessa kasvoihini tuli taas se lämmin tunne, se joka oli tapahtunut useasti aiemminkin, Janne oli paikalla ja kertoi, ettei hätää ole. Lämmin aurinko sai aikaan hyvänolon tunteen. Selvisin lennosta kunnialla ja pystyin nauttimaan Pariisissa olosta, ilman että ajattelin kotimatkaa ja tulevaa lentoa. Meillä oli hieno reissu ja rakastuin Pariisiin. Sinne palaan vielä, ja tällä kertaa Samin kanssa.
Hirveästi erilaisia tunteita lyhyeen aikaan ollut. Hienointa oli kuitenkin huomata se miten kova ikävä minulla oli poikia, Enniä ja Samia, ja miten kova ikävä heillä oli minua. Minun elämäni on näitten kolmen vuoden aikana järjestynyt mahtavasti. Minulla on ollut surua, mutta myös onnea, uskomattoman paljon onnea. Huomasin myös, taas kerran, miten mahtavat siskot minulla on. En tule koskaan elämässäni olemaan ilman ystävää, koska minulla on siskoni, parhaat siskot mitä maa päällään kantaa. Sopivasti sekaisin päästään, samalla tavalla kuin minäkin. Kaikki neljä olemme aivan erilaisia, ja kuitenkin aivan samanlaisia. Olenkin miettinyt olisinko todella tutustunut ilman Jannen kuolemaa siskoihini näin hyvin, ehkä olisin, mutta luulempa että en... Koin aina olevani kaukana, liian kaukana, en voinut osallistua yhteisiin juttuihin kuten olisin halunnut, Jennin tunsin parhaiten, Marjankin kohtuu hyvin, koska hän asui Jyväskylässä, Riikka oli kaikkein "vierain". Tämä yhteinen reissumme sai minut tuntemaan entistä vahvemmin että olemme perhe, siskokset, "Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta"! Rakastan jokaista heistä ja rakastan heidän perheitään, niin isompia kuin pienempiä sellaisia.
Jos jotain voin sanoa, sanon että 19.03.2012 sai minut hajoamaan, mutta samana päivänä alkoi jälleen rakennus, ja voin väittää olevani vahvempi kuin koskaan. Ehkä eniten sen takia, että tiedän nyt ettei kukaan ole vahva yksinään, jos luulee olevansa, pitää yllä vain kuorta. Jokainen tarvitsee rakkaita ihmisiä, ystäviä, perhettä, selvitäkseen ja ollakseen vahva. Vahvimmallakin on heikot hetkensä, silloin tarvitaan niitä läheisiä ihmisiä, pitämään se ihminen pystyssä. Lämpimät terveiseni menevät Jannelle sinne jonnekin, meillä on kaikki hyvin. Poikien iltarukouksen alkusanoin " Rakas taivaan isä, siunaa meitä ja meidän läheisiä. Siunaa isiä, ja kerro että meillä on ikävä..." Edelleenkin joka ilta lähtevät terveiset sinne taivaaseen. Nyt kuitenkin lämmöllä muistaen, ei enää itkien.
19.3. oli muutenkin täynnä toimintaa. Myimme kotimme, sen johon muutimme Samin luokse asumaan. Nyt me ostamme uuden oman kodin, meidän kodin, yhdessä valitsemamme. Siitä tulee meidän perheen koti, poikien koti, Ennin koti, Samin ja minun koti, ja koiruudenkin koti. Meidän perheen yhteinen oma koti. Tuntuu aavistuksen haikealta, ja eihän se muuttokaan mikään pikku puristus ole, mutta kuitenkin se tunne ja ajatus yhteisestä kodista vie voiton, me pääsemme kotiin jonka olemme valinneet juuri meidän perheelle, meidän perheen tarpeita ajatelllen. Olen onnellinen.
19.3. iltapäivällä lähdin kohti Helsinkiä ja Marjan kotia kohti. Matkalla nappasin Jennin Kalannista mukaan ja Riikan Turusta. Määränä oli lähteä 20.3. aamulla kohti Ranskaa ja Pariisia. Riikan kunniaksi se reissu tehtiin, meneehän hän loppukesällä naimisiin. Ihana reissu, ja hyvää seuraa. Nautin todella vaikka lentämistä pelkäänkin. Koneessa kun istuin, ja katselin ikkunasta ulos ennen nousua, nousi aamu aurinko juuri taivaanrannasta. Pelotti kovasti, mutta auringon osuessa kasvoihini tuli taas se lämmin tunne, se joka oli tapahtunut useasti aiemminkin, Janne oli paikalla ja kertoi, ettei hätää ole. Lämmin aurinko sai aikaan hyvänolon tunteen. Selvisin lennosta kunnialla ja pystyin nauttimaan Pariisissa olosta, ilman että ajattelin kotimatkaa ja tulevaa lentoa. Meillä oli hieno reissu ja rakastuin Pariisiin. Sinne palaan vielä, ja tällä kertaa Samin kanssa.
Hirveästi erilaisia tunteita lyhyeen aikaan ollut. Hienointa oli kuitenkin huomata se miten kova ikävä minulla oli poikia, Enniä ja Samia, ja miten kova ikävä heillä oli minua. Minun elämäni on näitten kolmen vuoden aikana järjestynyt mahtavasti. Minulla on ollut surua, mutta myös onnea, uskomattoman paljon onnea. Huomasin myös, taas kerran, miten mahtavat siskot minulla on. En tule koskaan elämässäni olemaan ilman ystävää, koska minulla on siskoni, parhaat siskot mitä maa päällään kantaa. Sopivasti sekaisin päästään, samalla tavalla kuin minäkin. Kaikki neljä olemme aivan erilaisia, ja kuitenkin aivan samanlaisia. Olenkin miettinyt olisinko todella tutustunut ilman Jannen kuolemaa siskoihini näin hyvin, ehkä olisin, mutta luulempa että en... Koin aina olevani kaukana, liian kaukana, en voinut osallistua yhteisiin juttuihin kuten olisin halunnut, Jennin tunsin parhaiten, Marjankin kohtuu hyvin, koska hän asui Jyväskylässä, Riikka oli kaikkein "vierain". Tämä yhteinen reissumme sai minut tuntemaan entistä vahvemmin että olemme perhe, siskokset, "Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta"! Rakastan jokaista heistä ja rakastan heidän perheitään, niin isompia kuin pienempiä sellaisia.
Jos jotain voin sanoa, sanon että 19.03.2012 sai minut hajoamaan, mutta samana päivänä alkoi jälleen rakennus, ja voin väittää olevani vahvempi kuin koskaan. Ehkä eniten sen takia, että tiedän nyt ettei kukaan ole vahva yksinään, jos luulee olevansa, pitää yllä vain kuorta. Jokainen tarvitsee rakkaita ihmisiä, ystäviä, perhettä, selvitäkseen ja ollakseen vahva. Vahvimmallakin on heikot hetkensä, silloin tarvitaan niitä läheisiä ihmisiä, pitämään se ihminen pystyssä. Lämpimät terveiseni menevät Jannelle sinne jonnekin, meillä on kaikki hyvin. Poikien iltarukouksen alkusanoin " Rakas taivaan isä, siunaa meitä ja meidän läheisiä. Siunaa isiä, ja kerro että meillä on ikävä..." Edelleenkin joka ilta lähtevät terveiset sinne taivaaseen. Nyt kuitenkin lämmöllä muistaen, ei enää itkien.
Kiihkeän kauniin jumalan minä muistan sen
Köyhän ja nuoren minä tunsin kerran sellaisen
Räiskyvän hullun rohkean toki muistan sen
Nauravan miehen joka kaiken sai mut rikkoi sen
Köyhän ja nuoren minä tunsin kerran sellaisen
Räiskyvän hullun rohkean toki muistan sen
Nauravan miehen joka kaiken sai mut rikkoi sen
Viimeisen lauluni laulan tuolle miehelle
Viimeisen lauluni ihmisten typeryydelle
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
laulan meidän muistolle
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
rakkaudelle suurista suurimmalle¨
Viimeisen lauluni ihmisten typeryydelle
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
laulan meidän muistolle
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
rakkaudelle suurista suurimmalle¨
Kylmän ja vieraan ihmisen toki muistan sen
Muuttuneen miehen minä tunsin kerran sellaisen
Vaikenin hiljaa itkien sillä tiesin sen
Ihmiset muuttuu mutta rakkaus se on ikuinen
Muuttuneen miehen minä tunsin kerran sellaisen
Vaikenin hiljaa itkien sillä tiesin sen
Ihmiset muuttuu mutta rakkaus se on ikuinen
Viimeisen lauluni laulan tuolle miehelle
Viimeisen lauluni ihmisten typeryydelle
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
laulan meidän muistolle
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
raukkaudelle suurista suurimmalle
Viimeisen lauluni ihmisten typeryydelle
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
laulan meidän muistolle
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
raukkaudelle suurista suurimmalle
Kaija Koo - Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
sunnuntai 15. maaliskuuta 2015
Elämäni Sankari
Kevättä ilmassa ja ihana aurinko näyttäytynyt jo useana päivänä. Huomasin juuri että tällä viikolla olen melkein jokapäivä jaksanut käydä ainakin kerran lenkillä. Tosin painoon se ei ole vaikuttanut yhtään, mutta ei siitä haittaakaan ole ollut. Mieli saa levätä ja tänään Sami sanoikin että "on sitten niille ajatuksillekkin enemmän tilaa". Se jos mikä on hyvä asia. Niitä nimittäin riittää.
Tuntuu että viimeiset viikot ovat olleet erityisen raskaita. Paljon hoidettavia asioita, mahdollisia muutoksia ja suuria huoliakin. On ollut todella vaikeuksia pitää itsensä kasassa. Viimeisten viikkojen aikana olen varmasti itkenyt yhden kylpylän verran kyyneleitä, kasannut itseni, ja ollut taas reipas. Viimeviikolla tuntui että nyt loppuvat voimat, tuntui raivostuttavalta kun ihmiset valittaa elämän rankkuudesta, puolison likaisista sukista olkkarin lattialla, imurointi aikataulujen epäreiluudesta, kun itse tekee enemmän kun toinen. Toivoin niin että voi kumpa minun murheista suurin olisi ne likaiset sukat jossakin missä ne eivät saisi olla. Tunustan, olin kateellinen ihmisten tavallisille huolille ja murheille. Toisaalta taas, mistä minä tiedän mitä kukakin on kokenut ja käynyt läpi, ei ole minun tehtäväni arvostella toisten murheita. Myönnän kuitenkin mielessäni niin tehneeni.
Tänään mietin että nyt on jo pakko helpottaa. Ensiviikosta on jo väkisin tultava parempi. Tämäkin viikko oli parempi kuin edellinen. Joten kesää kohti mennään, niin mielessä kuin todellisessakin elämässä. Olen päättänyt että ensikeväänä otan rennosti, en suunnittele mitään, katson mitä tulee ja annan aikaa itselleni ja perheelleni. Kevät on vaikeaa aikaa ja se on omiaan saamaan lumipallomaisesti muutkin murheet kasvamaan. Ensi keväänä olen viisaampi, tai sitten en, sen näkee vuoden päästä. Nyt olisi selvittävä torstaista ja sitten taas on vuosi aikaa tehdä uusia muistoja ja elää eteenpäin. Mietinkin miten pitkää meidän elämä jaksottuu maaliskuun 19. päivän mukaan. Ehkä aina. Se oli päivä jolloin kaikki muuttui, konkreettinen hetki 5:55 aamulla.
Sami on ollut minun elämäni sankari, jo heti alusta asti. Ihan oikeasti, miettikää ihmiset. Poikamies, joka asuu kauniissa talossa yksinään, ja jolla on rauhallinen elämä. Normaalisti ihminen tutustuu toiseen pikkuhiljaa ja siitä aletaan suunnitella yhteistä elämää. Ei meillä, meillä kohdattiin, tutustuttiin, ja yhtäkkiä perheessä oli kolme lasta, talo täynnä meteliä, harrastuksia, lapsiperheen menoja ja aikatauluja. Sitten kun asiat eivät edelleenkään mene kuten elokuvissa. Tulee huolia ja murheita, suuria huolia ja murheita. Tulee läheisen kuolema, taas kerran, tulee sairastumisia. Oikeasta, hän vaan seisoo vierellä. Minulla on tuki johon nojata, minulla on ihminen jolle sanoin muutama viikko sitten "auta minua" ja hän alkoi auttaa. En voi olla kuin kiitollinen, hän olisi auttanut pyytämättäkin, tiedän sen. Kuitenkin tarvitsin niin kovasti apua että sitä oli pyydettävä. Ja apua sain. Minun elämäni on pysynyt raiteilla Samin ansiosta. Yksin en olisi ikinä tähän pystynyt. Olen kaikesta kiitollinen juuri Samille. Kunpa sen osaisi sanoa niin kuin sitä tarkoittaa. Ehkä kuitenkin "Minä Rakastan Sinua" riittää.
Ensiviikolla on taas 19.3. peikko joka ei katoa, ja taas siitä selvitään. Tänäkin vuonna se päivä häviää ja tiedän selvinneeni taas vuoden eteenpäin. Sekin päivä liittyy vaan päiväksi muiden päivien ketjuun.
Nyt on mentävä, Sami ja Jaska ovat jo talviharjoitteluhallilla Jaskan jalkapallopelissä. Minä ja Jerry mennään Enniläisen kanssa perässä. Jerrylläkin on peli :) , siitä sitä sitten jo joutaakin poikien uimatreeneihin. Kuullostaa hyvälle, ja sitä se on. Minun tavallinen normaali elämäni, on juuri niin mukavaa kun se kuulostaakin. Pitää vaan vaikeina aikoina nauttia hieman pienemmistä asioista. Aurinko on hyvä asia, siitä tulee hyvä mieli, sateella voi taas villasukat jalassa lukea kirjaa. Elämä, nautin siitä! Pitää muistaa rakastaa itseään ja pitää muistaa rakastaa läheisiään. Hyvää sunnuntaita ja parempaa alkavaa viikkoa kaikille ! Pikkusen oli sekava tajunnanvirta teksti, mutta tulipahan kirjoitettua ja taas on helpompi hengittää!
Tuntuu että viimeiset viikot ovat olleet erityisen raskaita. Paljon hoidettavia asioita, mahdollisia muutoksia ja suuria huoliakin. On ollut todella vaikeuksia pitää itsensä kasassa. Viimeisten viikkojen aikana olen varmasti itkenyt yhden kylpylän verran kyyneleitä, kasannut itseni, ja ollut taas reipas. Viimeviikolla tuntui että nyt loppuvat voimat, tuntui raivostuttavalta kun ihmiset valittaa elämän rankkuudesta, puolison likaisista sukista olkkarin lattialla, imurointi aikataulujen epäreiluudesta, kun itse tekee enemmän kun toinen. Toivoin niin että voi kumpa minun murheista suurin olisi ne likaiset sukat jossakin missä ne eivät saisi olla. Tunustan, olin kateellinen ihmisten tavallisille huolille ja murheille. Toisaalta taas, mistä minä tiedän mitä kukakin on kokenut ja käynyt läpi, ei ole minun tehtäväni arvostella toisten murheita. Myönnän kuitenkin mielessäni niin tehneeni.
Tänään mietin että nyt on jo pakko helpottaa. Ensiviikosta on jo väkisin tultava parempi. Tämäkin viikko oli parempi kuin edellinen. Joten kesää kohti mennään, niin mielessä kuin todellisessakin elämässä. Olen päättänyt että ensikeväänä otan rennosti, en suunnittele mitään, katson mitä tulee ja annan aikaa itselleni ja perheelleni. Kevät on vaikeaa aikaa ja se on omiaan saamaan lumipallomaisesti muutkin murheet kasvamaan. Ensi keväänä olen viisaampi, tai sitten en, sen näkee vuoden päästä. Nyt olisi selvittävä torstaista ja sitten taas on vuosi aikaa tehdä uusia muistoja ja elää eteenpäin. Mietinkin miten pitkää meidän elämä jaksottuu maaliskuun 19. päivän mukaan. Ehkä aina. Se oli päivä jolloin kaikki muuttui, konkreettinen hetki 5:55 aamulla.
Sami on ollut minun elämäni sankari, jo heti alusta asti. Ihan oikeasti, miettikää ihmiset. Poikamies, joka asuu kauniissa talossa yksinään, ja jolla on rauhallinen elämä. Normaalisti ihminen tutustuu toiseen pikkuhiljaa ja siitä aletaan suunnitella yhteistä elämää. Ei meillä, meillä kohdattiin, tutustuttiin, ja yhtäkkiä perheessä oli kolme lasta, talo täynnä meteliä, harrastuksia, lapsiperheen menoja ja aikatauluja. Sitten kun asiat eivät edelleenkään mene kuten elokuvissa. Tulee huolia ja murheita, suuria huolia ja murheita. Tulee läheisen kuolema, taas kerran, tulee sairastumisia. Oikeasta, hän vaan seisoo vierellä. Minulla on tuki johon nojata, minulla on ihminen jolle sanoin muutama viikko sitten "auta minua" ja hän alkoi auttaa. En voi olla kuin kiitollinen, hän olisi auttanut pyytämättäkin, tiedän sen. Kuitenkin tarvitsin niin kovasti apua että sitä oli pyydettävä. Ja apua sain. Minun elämäni on pysynyt raiteilla Samin ansiosta. Yksin en olisi ikinä tähän pystynyt. Olen kaikesta kiitollinen juuri Samille. Kunpa sen osaisi sanoa niin kuin sitä tarkoittaa. Ehkä kuitenkin "Minä Rakastan Sinua" riittää.
Ensiviikolla on taas 19.3. peikko joka ei katoa, ja taas siitä selvitään. Tänäkin vuonna se päivä häviää ja tiedän selvinneeni taas vuoden eteenpäin. Sekin päivä liittyy vaan päiväksi muiden päivien ketjuun.
Nyt on mentävä, Sami ja Jaska ovat jo talviharjoitteluhallilla Jaskan jalkapallopelissä. Minä ja Jerry mennään Enniläisen kanssa perässä. Jerrylläkin on peli :) , siitä sitä sitten jo joutaakin poikien uimatreeneihin. Kuullostaa hyvälle, ja sitä se on. Minun tavallinen normaali elämäni, on juuri niin mukavaa kun se kuulostaakin. Pitää vaan vaikeina aikoina nauttia hieman pienemmistä asioista. Aurinko on hyvä asia, siitä tulee hyvä mieli, sateella voi taas villasukat jalassa lukea kirjaa. Elämä, nautin siitä! Pitää muistaa rakastaa itseään ja pitää muistaa rakastaa läheisiään. Hyvää sunnuntaita ja parempaa alkavaa viikkoa kaikille ! Pikkusen oli sekava tajunnanvirta teksti, mutta tulipahan kirjoitettua ja taas on helpompi hengittää!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)