No nyt on vierähtänyt aikaa... Tässä välissä on tapahtunut vaikka ja mitä. Ollaan muutettu maalle ja saatu koti kodin näköiseksi, sairastettu viikko. Ei kylläkään koko poppoo, mutta kuitenkin. Lisäksi on ollut aika isoja murheita, huolia ja suruja myös, joista en tässä halua sen enempää kertoa, koska se loukkaisi toisen ihmisen yksityisyyttä. Sen kuitenkin haluan sanoa että tämä kevät on ollut ehkä vaikein sitten kevään 2012. Eritavalla vaikea, mutta yhtä vaikea. Päivä päivältä kuitenkin helpottaa ja kesää kohti tässä ollaan menossa.
Maalle muutto oli elämäni paras päätös. Eikä me nyt niin maalla asuta, kaupunkiin ajaa 10-15min, mutta metsän keskellä kuitenkin. Rakastan yhteisöllisyyttä, sitä että pidetään yhtä, autetaan kun voidaan ja ollaan kiinnostuneita toisesta. Ei sillätavalla uteliaasti vaan aidosti, välittäen. Haluan tietää sinusta enemmän, kerro minulle, voinko auttaa. Se on se tyyli johon olen täällä törmännyt. Parasta on että Jennin luokse on alle kilometri matkaa, poikien serkut ovat siis ihan vieressä, minulla on lenkki seuraa ja kahviseuraa. Olen siis jo näiden 19. päivän aikana kotiutunut oikein hyvin. Sainpa jo Marjan perheineen vierailulle myös, ja tilaa oli ja kaikki mahtuivat. Aivan mahtavaa. Meillä on lenkkirinki, kun on aikaa itsellä lähteä lenkille, laittaa vaan viestin ryhmään, ja seura on lähes taattu. Toki välillä on mukava lenkkeillä yksinään, omien ajatusten kanssa, mutta välillä kunnon juttuseura ja kirittäjä on tarpeen. Täällä minua puraisi lenkkikärpänen ja nyt on juoksutennarit (alottelijoille :D ) ja looppi . Askeleita kertyy ja olo paranee. Minulla on turvallinen olo, joka pihasta moikkaillaan lenkin aikana, osan kanssa jää juttelemaan, aina on apua tarjolla, miten niin Suomalaiset ovat pidättyväisiä omissa oloissaan viihtyviä. Ei täällä ainakaan, tervetuloa katsomaan!
Minulla on alkanut "haluan saada itseni kuntoon" kampanja. Enkä tarkoita pelkästään fyysistä kuntoa, vaikka siinäkin on tekemistä. Talvi on ollut raskas ja kevät vielä raskaampi. Voimat loppuivat, en vaan jaksanut. Ajasta meni 110% kaikkeen muuhun kuin itseeni ja sekään ei riittänyt. Aina illalla mietin että huomenna on parempi, pelko ja huoli loppuu, ja koskaan ei ollut. Aina vaan huonommin, isoja asioita joilta suljin silmäni, itkua, surua, murhetta ja pettymystä. Tulin jaksamiseni päähän, toinen suuri kriisi nopeasti Jannen kuoleman jälkeen. Tuli myös isää ikävä, hän osasi aina sanoa ne oikeat sanat kun olin huolissani, nyt juttelini isälle yön pimeinä tunteina, juttelin myös Jannelle, kysyin miksi ja koska tämä loppuu? Silti tunnen itseni tyhmäksi, on niin paljon ihmisiä joilla on paljon rankempaa. En kästitä miten he selviävät kuorman alla, miten he pysyvät järjissään. Minulle tie nousi pystyyn, en enää osannut ajatella järkevästi, enkä tehdä oikeita valintoja. Oikeastaan vaan odotin että kaikki loppuu, joku kaunis päivä asiat ovat vaan paremmin. Sitä päivää ei tullut, eikä olisi tullutkaan, mutta sitten nousi esiin se voima mikä on perheessä. He puuttuivat asiaan, "pakottivat" minut toimimaan, vaikka luulin etten pysty, he saivat voiman nousemaan taas, jos ei nyt niin koska, jos et sinä niin kuka ? Ja minä taistelin taas, ja voitin taistelun. Voitin montakin taistelua, ja taistelut jatkuvat. Ei ole pienintäkään asiaa jota en olisi valmis tekemään sellaisen ihmisen takia jota rakastan ehdoitta, joka merkitsee minulle kaikkea. Taistellakseni tarvitsen kuitenkin voimia, ja niitä saan kun hoidan itseäni, ja pidän huolta myös itsestäni. Siksi tämä lenkkeilykuuri, joka tuo todella paljon hyvää oloa ja jaksaa paremmin. Samoin ruokavaliota olen rukannut parempaan suuntaan, vaikka makkara silloin tällöin meneekin :) ! Pienistä asioista kohti parempaa huomista.
Elämä on viimeisen viikon aikana alkanut näyttää jo paremmalta ja jopa hyvältä. Nauran useammin, en ole kokoajan stressaantuntu ja peloissani. Väsynyt olen edelleen, mutta se jatkuu varmaan vielä jonkun aikaa. Toivoisin myös että Samilla ja minulla olisi enemmän aikaa toisillemme, mutta senkin aika on tulossa. Nyt me harjoittelemme arkea, yhdessä, omassa kodissa, koko loppuelämä aikaa olla onnellinen yhdessä, toistemme kanssa. Kyllä tästä vielä hyvä tulee <3 ! Joskus elämä vaan on kovaa, ihan kaikilla meillä. Pienillä valinnoilla voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten itse elämme sitä elämää. Sen olen tähän päivään mennessä oppinut, että valittaminen ei auta, on suunnattava katse tulevaisuuteen ja tehtävä itse niitä asioita oman onnen eteen, mitä voi. Hyvää tätä viikkoa kaikille <3 !