Pian on aika, joko lopettaa tämä kirjoittelu tai sitten muuttaa blogin tyyliä. Vaikka edelleen aika-ajoin ikävöin Jannea, ja ikinä en varmasti tule unohtamaan, silti koen että suurin suru on ohi. En koe enää että tarvitsisi tätä kautta saada pahaaoloa purettua ulos, ainakaan tämän aiheen tiimoilta. Jokaisessa elämässä, jokaiselle ihmiselle tulee kriisejä. Jokainen käsittelee ne tavallaan ja jatkaa elämäänsä. Toiset jääden menneeseen, toiset katsoen tulevaa. Minä olen vahvasti kääntänyt katseeni tulevaan. Kannan mukanani menneisyyden taakkaa, mutta se ei enää paina minua kasaan. Muistan kuolinpäivän ja muut merkkipäivät, mutta selviän niistä. Perheeni avulla, uuden elämäni avulla. En tarvitse tuskan purkamiseen tätä kirjoittamista. Olen ajatellut alkaa kirjoittaa kokonaan uutta blogia, elämästä ajatuksista kaikesta. Jättää tämän Jannelle. Toki tässäkin on menty elämää eteenpäin, mutta surutyö tältä osin on tullut päätökseen. Nyt on aika jatkaa. Minulla ei ole enää mitään uutta annettavaa sille ihmiselle joka astuu surun polulle. Kaiken olen jo kirjoittanut, ja tullut siihen pisteeseen jossa elämä on asettunut uusiin turvallisiin uomiinsa.
Olen aina ollut avoin. Kerron hyvin helposti elämäni suurimmasta murhenäytelmästä, ja se on minulle helppoa. Aina ei ihmisten ole yhtä helppoa ottaa tätä informaatiota vastaan, mutta minulle tilanne on arkea, enkä sitä salaa. En kuitenkaan koe olevani leski, olenhan onnellisesti naimisissa. Koen menettäneeni elämän, joka ennen oli minulle arke, ja koen selviytyneeni siitä. Olen positiivinen (yleensä), iloinen, ja ennenkaikkea kiitollinen elämästäni. Minulla on neljä rakasta lasta, ihana avioimies ja unelmani ovat toteutuneet yksi kerrallaan. Unelma arjesta, rakastavasta ihmisestä, mahdollisuudesta onneen. Sain kaiken. Voin vaan kiittää. Meidän perheellä on uudet kriisit, uudet taistot, uudet ongelmat, mutta meitä on kaksi aikuista ja koko perhe hoitamassa niitä asioita. Ehkä toinen blogi uutta elämää varten. En ole varma vielä mutta luulen niin. Tämä on kuitenkin tässä.
Seuraavaksi suuntaamme Häämatkalle Samin kanssa, sitten onkin kesä ja kesätyöt. Arkea, vaipanvaihtoa, uimareissuja, mökkeilyä ja muutamat ihanat juhlatkin. Sellaista meidän kesään. Huippu kivaa :) ! MEIDÄN pojat ovat onnellisia, kohta eskarilainen, tokaluokkalainen ja melkein jo aikuinen teini <3, ja MEIDÄN tyttö, pieni prinsessa, aurinko, ja omatahtoinen neitokainen. Meillä on se kaikki yhdessä. Janne elää perheemme muistoissa edelleen, Jannesta jutellaan, eikä kuolemasta puhuminen ole tabu, Eläminen on kuitenkin tärkeämpää. Elää onnellisena, nauttia siitä mitä on saanut, ja yrittää olla hyvä ihminen. Siinäpä se, elämän tarkoitus.
Kiitos kaikille mukana kulkeneille. Jos päätän uutta blogia alkaa rustata, ilmoittelen, jos joku kiinnostuu. Vielä en ole päättänyt. Nyt tuhat halausta ja yhtä monta kiitosta kaikille myötäelämisestä. Onnellista loppuelämää ja KIITOS <3
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
