Haluaisin jo olla kotona.

Onnellista vuotta 2015 juuri sinulle lukijani! Toivon että se on hyvä ja että se jää muistoihisi jotenkin erityisenä, hyvällä tavalla erityisenä!

Koti on siellä missä sydän on, sanotaan. Niinhän se on... tavallaan. Konkreettisen kodin tunteminen kodiksi on haasteellista. Minä koen että kotini on rannikolla. Vaikka vuosien sisämaassa asumisen jälkeen kotiuduin sinnekin, ja ajattelen yhä lämpimästi itäsuomalaista kulttuuria, ja ikävöin välillä sinne. Kuitenkin takaisin rannikolle kotiutuminen tapahtui nopeasti. Kaipasin merta, olen aina kaivannut. Lapsuudessani veneilimme paljon. Tuntui mukavalta nukahtaa aaltojen keinuttaessa venettä. Herätä kun isä käynnisti veneen ja lähti ajamaan seuraavaa satamaa kohti. Uida, ottaa aurinkoa, nauttia meri-ilmasta, katsoa ulapalle. Vanhempana meri on toiminut pakokeinona. Muistan kun asuessani Uudessakaupungissa, ja elämäni oli vaikeaa, miten nautin kun pääsin merelle. Mitä kauemmas ranta jäi sitä helpottavammalta tuntui. Pääsi "pakoon" kaikkea sitä mitä elämässäni milloinkin oli. Rantaa kohden tullessa alkoi taas ahdistaa, en halunnut palata, koska tiesin että kaikki ikävä palaa taas. Kun tulin Raumalle Jannen kuoleman jälkeen, vietin paljon aikaa meren rannalla. Katselin mökkirannassa kaukana siintävää horisonttia, ajoin otanlahdenrantaan, milloin minnekkin. Meri lohdutti, ja rauhoitti. Meri "kertoi" että se on aina sama, sama meri joka oli jo lapsena. Meren rannalla uskallan kohdata suurimmat pelkoni, ja suruni helpommin. Ne ovat helpommin myös kestettävissä rannalla. Usein ajattelen: tuosta kun lähtisin pääsen minne vaan ikinä haluan. Se on vapauttava tunne vaikka todellisuudessa en minnekkään ole menossa.

Ajatuksena koti, kiinteänä sellaisena, paikkana jossa asutaan, on minulle valitettavan vieras. Olen vasta viimevuosina ymmärtänyt sen. Minä en ole oman lapsuuskotini jälkeen tuntenut mitään kotia omaksi kodikseni. Jokaiseen on liittynyt asioita ja muistoja joita olen halunnut paeta. On tapahtumia, jotka sopivat juuri siihen asuntoon jossa asuin. Unettomia öitä, pelkoa ja surua jota olen mielessäni yksin käsitellyt. En ole koskaan päässyt sanomaan, tämä koti on juuri sellainen koti minkälaisen minä haluan. Minun näköinen ja minun valitsemani. On kaksi kotia joitka ovat päässeet lähelle koti käsitettä, siinämielessä miten minä sen ajattelen. Ensimmäinen on koti Raumalla johon muutin tänne tultuani. Se oli kaunis ja omannäköiseni, siihen muuttoon liittyi vaan muuten niin suuria tunteita, että koti tunnetta oli loppujen lopuksi vaikea saada. Oli paljon muutakin käsiteltävää. Se oli kuitenkin paikka jossa olin "turvassa" kun suljin oven. Minun kotini, ja poikien koti. Ne seinät ovat lyhyen asumisemme aikana nähneet tuhansia kyyneleitä, itkua ja epätoivoa yön pimeinä tunteina. Ja sen kun vihdoin alkaa helpottaa. Siihen kotiin liittyy suuria tunteita, jotka liikkuvat laidasta laitaan. Surun ja epätoivon alhosta uudelleen elämään heräämiseen ja taas takaisin jonnekin mustaan. Melkoinen vuoristorata oli se vajaa vuosi jonka siellä asuimme. Toinen hyvin lähellä minulle oikeaa kotia on nykyinen kotini. Kaunis, valoisa ja onnellinen. Sen kodin seinien suojassa minusta on kasvanut uusi ihminen ja meistä on kasvanut perhe. Pidän kodista, ja olen pikkuhiljaa sisustellut sitä omani näköiseksi. Tapetteja en ole valinnut, ne ovat kauniit ja ihan hyvät, haluaisin kuitenkin toisenlaiset jos itse valitsisin. Olen tyytyväinen kotiimme ja uskoisin että siitä tulisi minulle hyvin rakas vuosien mittaan. Nyt se on turvasatama ja koti, silti olematta sitä. Vaatii aikaa tulla sinuiksi jonkun toisen ihmisen kodin kanssa, niin että se vihdoin on juuri minun kotini ja juuri meidän koti. On paljon asioita joita en muuttaisi, pieniä juttuja jotka muuttaisin. Haluaisin kodin meille. Kodin jonka valitsemme yhdessä vastaamaan meidän tarpeitamme, kodin jonka joka-ainoa nurkka on meidän yhteisen suunnittelun tulos. Koti voi olla vanha tai uusi, mutta haluaisin olla sitä valitsemassa juuri meille. Minun perheelleni. Olen onnellinen nykyisessä kodissani, kuitenkin nyt kun se on myynnissä, tunnen hyvin vahvasti olevani myös ulkopuolinen, enhän tiedä kodistani mitään, en ole kauaa edes asunut täällä. Kuitenkin tiedän että se on minunkin kotini, ja jos tämä ei mene kaupaksi, tiedän että ajan mittaan tästä tulee kokoajan enemmän koti. Minulla ei ole täällä ikäviä muistoja eikä tapahtumia, minä en ole täällä yksin. Tällä kodilla on mahdollisuus olla minulle koti, sellainen kuin kotini lapsuudessani oli. Onnellinen, lämmin ja turvallinen, paikka joka on kaiken tämän jälkeen kasvanut kodiksi juuri minulle ja meille. 

Täytän siis seuraavaksi neljäkymmentä vuotta, ja vielä elämässäni ei ole ollut lapsuuden kotini jälkeen kotia, sellaisella tasolla mitä tunsin kun lapsena koulusta palasin välipalapöytään, tai kun kipeänä sain nukkua äidin ja isän sängyssä sillä välillä kun äiti laittoi omaa sänkyäni kuntoon. Se turvallisuuden tunne joka minulla oli, minun on hyvä täällä, tämä on minun kotini. Sen haluan vielä kokea, ja uskon pystyväni siihen vielä kerran. Haluan että tämä "irtolaiselämä" ja jatkuva muuttaminen tulee tiensä päähän. Haluan asettua aloilleni, ilman ajatusta "mitä sitten seuraavaksi, kuinka kauan tässä ollaan..." haluan jo vihdoin pysähtyä ja jäädä. Sanoa että elämäni on tässä tämä on minun kotini. Toivon että joku löytää tämän meidän nykyisen kodin, toivon että pääsemme ostamaan yhteisen oman kodin ja toivon että sen jälkeen emme lähde enää. Toivon että sitten olen kotona. Meidän kodissa, minun kodissani, kotona. Meidän elämä, minun elämäni, onnellinen elämä. Olisi jo aika, eikö sinustakin?

Sinne on kohta mennyt, vuosi 2014.

Hiukan taas vierähti aikaa tekstien välissä. Se alkaa olla ihan lähellä vuoden vaihtuminen. Silloin onkin hyvä tehdä pikakatsaus kuluneeseen vuoteen. Jos olisin vuosi sitten tiennyt miten raskas tuleva vuosi on olisin ollut kauhuissani. On ollut niin hirmuisesti kaikkea, hyvää ja huonoa, että olin jouluviikolla jo aivan loppu.

Vuoden alussa tein positiivisen raskaustestin. Se oli enemmän kuin toivottu ja iloinen asia. Raskaus itsessään oli rankka. Ensin voin todella huonosti, ja sitten alkoi vaivata perinteiset raskausvaivat. Ei mitään uutta eikä mullistavaa, eikä pelottavaa, sain vaan joka-ainoan ongelman ja vaivan mitä raskauden kerrotaan mahdollisesti tuovan mukanaan. Viimeisten kuukausien aikana en juuri enää nukkunutkaan kuin pätkissä. Kaikki oli kuitenkin sen arvoista 29.9. syntyi niin odotettu tyttövauva joka sai kasteessa nimekseen Enni.

Mielessä pyöri myös kovasti häät, joita vietettiin 19.7. omana nimipäivänäni. Niitä alettiin järjestellä ja suunnitella heti vuoden alussa. Oli palaveria, ja piti varata paikkoja sekä sopia pitopalvelun kanssa. Hieman haasteellista piilottaa samalla raskauttaan, voida pahoin, ja yrittää sovittaa häämekkoa jonka tiesi menevän "hylkyyn" koska kasvavan mahan takia se ei tulisi mahtumaan päälle enää heinäkuussa. Mekon sovitus oli varattu ennen kuin testi näytti positiivista. Sinne sitten vaan, ja ihmetyttämään kaikkia, miksi en otakkaan mekkoa vaikka Tampereelle asti menin. Halusin vielä miettiä. Toukokuussa vihdoin tehtiin toinen reissu ja mahallekin sopiva mekko löytyi, ja vieläpä helposti. Lisäksi se oli kaunis, ei tarvinnut tyytyä vaan johonkin, vaan sain sellaisen minkä halusinkin. Häät olivat ihanat, juuri sellaiset mistä haaveilin. Hieman alakuloa tuotti se että yksi kunniavieras, oma isäni, oli poissa. Olin jo sopeutunut ajatukseen, ettei isäni pystyisi saattamaan minua alttarille. En kuitenkaan ollut sopeutunut ajatukseen ettei isäni pääse enää mukaan ollenkaan. Toivon kuitenkin hänen olleen mukana, sieltä jostain taivaasta katselevan, ja olevan onnellinen, niinkuin minäkin olin. Alttarille kävellessäni, siskot käsipuolessani, soi Myrskyluodon Maija, ajattelin isääni, hän olisi ollut ilahtunut valinnastani. Vain muutamaa viikkoa aiemmin löysin kappaleen, toki tiesin sen entuudestaan, mutta nyt kuulin sen vahingossa uruilla soitettuna, ja olin heti varma, tämän kappaleen haluan soivan alttarille kävellessäni. Onko sattumaa olemassa, sitä en tiedä, mutta isäni joka vain viikkoa aiemmin oli nukkunut pois, olisi ollut onnellinen valinnastani.

Tammikuussa en osannut vielä varautua päivään joka oli 12.7. Tulisin menettämään isäni. Vain viikkoa ennen kuin määräni oli astella alttarille. Isä tuli viikon alussa kamalan kipeäksi. Kävin maanantaina poikien kanssa pappaa katsomassa, pappa oli vaisu ja huonon näköinen, mutta jaksoi jutella. Ei kuitenkaan noussut tuolistaan. Kerroin Samille illalla että pelkään pappan tilanteen huononevan aika pian. Niin siinä sitten kävi, tiistaiaamuna soitto tuli äidiltäni, että pappa on tosi huononoa ja voisinko mennä käymään. Itse hän oli menossa lääkäriin turkuun mutta kuten aina oli tulossa pikaisesti pappan luokse. Toivoi kuitenkin että joku läheinen olisi siellä siihen asti. Siitä se sitten alkoi, luopuminen. Oltiin äidin ja Jennin kanssa vuoroin isän luona, kävin jokapäivä istumassa isän sängyn vierellä. Kuuntelin miten hän voi huonosti, toivoi saavansa jotain apua, mutta sairaalaan ei suostunut lähtemään. Näin miten hän liukui yhä kauemmas. Kotona näin hänet viimeisen kerran torstaiaamuna. Silloin vielä Samille sanoi jotakin töistä, tai muusta arkisesta asiasta. Kun pääsin Raumalle sain soiton, pappa on siirretty sairaalaan ja saattohoito aloitettu. Ajoin takaisin. Siellä me äidin ja Jennin kanssa istuimme isän vieressä torstai-illan ja perjantaina päivän. Siellä kävi muitakin sukulaisia, me kävimme vain syömässä ja palasimme Pappan luokse. Muistan elävästi kun siskoni kanssa hyvästelimme isäni, sanoimme että saa lähteä me pärjäämme kyllä. Pidimme kädestä kiinni, se oli perjantaiaamupäivä. Isä lähti aikaisin lauantaina, aamuyöllä. Minun on hirmuinen ikävä isääni, kaipasin häntä hääpäivänäni, silloin kun Enni syntyi, ristiäisissä ja jouluna. Tulen kaipaamaan vielä monen monta kertaa, enkä varmasti selviydy itkuitta. Osasimme varautua isän lähtöön, kuitenkaan siihen puristavaan ikävän tunteeseen ei kukaan osaa varautua, ei vaikka kuolema olisi tiedossa.

Paljon on ollut suuria ja pienia ilon ja surun hetkiä vuoden varrella tämän lisäksikin. En halua kaikista puhua, koska asia ei kosketa pelkästään minua, vaan perheenjäseniäni, ystäviäni ja läheisiäni. Ne ovat heidän yksityisasioitaan, joita en kirjoita täällä julki. Voin kuitenkin kertoa että yhteen vuoteen on mahtunut niin valtava määrä iloa ja suurensuurta surua, että tuntuu vaikealta edes ajatella vuotta taaksepäin. Siihen tunteiden määrään tuntuu pakahtuvan ja niiden käsitteleminen on vaikeaa. Enni täyttää tänään 3kk. Se aika on mennyt hirveän nopeasti. Olen kuullut kommentteja suurperheestäni, se tuntuu hassulta, minullahan on vain neljä lasta, onko se muka suurperhe. Ei se ole minulle, se on oikein sopiva perhe, juuri meille.

Mitä toivon tulevalta vuodelta? Toivon että jaksan opiskella ahkerasti, toivon että kaikki pysyvät terveenä, toivon että kukaan läheisistäni tai edes tuttavistani ei menetä ensivuonna ketään rakastaan (typerä toive, tiedän. Siihen en voi vaikuttaa, mutta toivoa voin.) Toivon että poikansa menettänyt äiti löytää iloa jokapäivä elämästä hiukan enemmän, toivon että pieni vauva josta aiemmin kirjoitin, saa elää vihdoin terveenä ja vahvistuu jokapäivä, niin että ensivuonna tämä kaikki aika on vain muistona vatsan arvessa. Toivon että yksinäiset ihmiset löytävät samanlaisen Rakkauden kuin minä olen löytänyt ja uskaltavat alkaa elää. Toivon lisää onnellisa tarinoita, lisää rakkautta kaikille ja isoja halauksia. Toivon että ihmiset uskaltavat luottaa tulevaan, eivätkä käytä aikaansa vihaamiseen, katkeruuteen ja toisten onnen vähättelyyn. Toivon että jokainen lukija tekee yhden asian joka tekee hänet itsensä onnelliseksi. Toivon hyvää vuotta jokaiselle !

Hyvää tulevaa vuotta meidän "suurperheeltä" :)

Pikkujoulua ihmiset!

Olen laittanut Joulua meille. Eilen aloitin, tänään jatkoin. Alkaa olla kaunista, vaikka vielä on hiukan kesken. Jotakin uuttakin pitää saada, en vaan ole keksinyt mitä. Rakastan Joulua, valoja, kynttilöitä, koristeita, ja Joulun tunnelmaa. En yleensä stressaannu, enkä ahdistu Joulusta. Vuoden paras juhla. Läheiseni tietävät että aloitan Joulun hyvissä ajoin, marraskuun alussa viimeistään on ensimmäiset tortut paistettu ja syöty, siitä se sitten lähtee, Joulufiilistely, pikkuhiljaa...

Tänään on meidän perheen "pikkujoulut". Olen odottanut tätä iltaa. Palju on lämpeämässä, tehdään hyvää ruokaa ja ollaan vaan. Niin ihanaa yhdessäoloa. Olen muutaman kerran päivän aikana jo itkeä tihrustanut. Syy lienee ne kuuluisat hormonit ja väsymys. Enni kun nyt ei kuitenkaan ole ihan niin hyvä nukkuja kun pojat ovat olleet, joten univelkaa tulee. Toisaalta taas on hyvinkin helppo ja rauhallinen vauva, kunhan jaksaa syöttää tarpeeksi usein öisin. Nukahtaa heti syötyään ja samoin voisin minä, ongelma vaan on kun en nukahda. Valvon ja kuuntelen, mietin nukkuvaa perhettäni, kuinka rakkaita he ovatkaan. Olen miettinyt tapahtumia 03/12. Miten kaikki romahti, ja elämä pysähtyi. Miten jäin täysin tyhjän päälle, aivan yksin. Tuntui että mikään ei koskaan voi jatkua, elämä ei voi ikinä palata enää siihen missä se oli. Nyt tilanne on aivan toinen. Olen onnellinen, vietän elämää jollaisesta nautin, minulla on perhe jota rakastan. En ikinä olisi uskonut tässä käyvän näin. Olen siis itkenyt haikeutta, mutta olen itkenyt myös onnea, ehkä jopa enemmän sitä onnea.

Se mistä tälle matkalle lähdettiin, on vasta ihan nurkan takana, ja kuitenkin kaukana. Se aamuyön hetki 19.3.2012 lähetti minut matkalle joka kasvatti minua näiden kahden ja puolenvuoden aikana ihmiseksi joka oikeastaan aina olin ollut. Elämä on rajallista, raadollista ja pelottavaa. Elämä on myös onnea, rakkautta ja toivoa. Asioita tapahtuu, hyviä ja huonoja. Tänä aikana olen menettänyt Jannen lisäksi isoäitini, ja isäni. Olen kuullut valtavista menetyksistä kavereideni ja tuttavieni kohdalla, ja hekin ovat joutuneet astumaan samalle surun polulle jolle minä aikoinani astuin. Olen kuitenkin juhlinut omia kihlajaisiani, häitäni ja Ennin syntymää ja ristiäisiä. Elämässäni on tänä aikana ollut niin paljon kaikkea, että on vaikea ajatella että ajanjakso on niin lyhyt. Kaksi ja puolivuotta, miten hirmuisen lyhyt aika, miten hirveän paljon tapahtumia. Tapahtumia joita voi kutsua itse elämäksi. Elämä ei välttämättä tunnu reilulta, tuntuu että se potkii päähän ja kohtelee juuri sinua kovemmin kuin jotakuta toista. Näin voikin olla, mutta sitten on se ihminen jota elämä on kohdellut vielä kovemmin. Joka on menettänyt vielä enemmän. Juju on siinä löydätkö SINÄ siitä omasta elämästäsi sen kipinän joka saa sinut kuitenkin nauttimaan elämästä. Vastoinkäymiset eivät tule ikinä loppumaan. Kannattaa siis kiinnittää huomiota niihin hyviin asioihin. Jos pelkästään ynnää yhteen mitä kaikkea kamalaa tapahtuu, sokeutuu kauneudelle ja hyvyydelle, ystävällisille ihmisille ja rakkaudelle.

Tämä aika Satakunnassa on saanut minut huomaamaan että perus Satakuntalainen ei ole positiivinen ihminen. Jos jokin voi mennä pieleen, se kyllä menee. Kilpaa verrataan kenellä on kaikkein kurjinta ja vellotaan siinä miten juuri itseä on kohdeltu julmetun väärin. Huomaamatta syitä kohtelun takana. Ääripään ihmiset elävät omassa itsekeskeisessä kuplassa jossa MINÄ ITSE on kaiken keskipiste ja kaikki hyvä KUULUU tapahtua minulle ja kaikki ikävä on huutava vääryys, joka on jonkun toisen vika, ei kuitenkaan oman itsensä vika. AINA jonkun toisen vika. Onneksi tämä on vaan yleispätevä kuvaus, ja täällä on todella ihania ihmisiä paljon. Kuvaus on myös kärjistetty, mutta kuitenkin sellainen millaisena olen sen kokenut. Ei siinä ole mitään väärää, että on hiukan enemmän varuillaan. Kuitenkin on opittava että oma elämä ei ole se kaiken keskipiste. Sinäaikana kun velloo siinä omassa kuplassaan voi se juttu jotka kutsutaan elämäksi mennä ohi.

Sitten on se toinen kupla, se jossa minä elän. Siellä kaikki on ällö vaaleanpunaista, hattarahöttöä ja kevyttä. Siellä nauretaan paljon, ja itketään paljon, siellä rakastetaan paljon. Toinen ääripää siis... Ei sekään hyvä juttu, silloin voi tulla alas kovaa ja korkealta. Toisaalta taas mitä sitten, elämä on sellaista, välillä se vetää jalat alta. Ei auta kun paikata haavat ja jatkaa matkaa. On annettava elämälle mahdollisuus. Haluaisin sanoa kaikille jotka ovat menettäneet jotakin, on se sitten millätavalla tahansa, opettele löytämään se pilkahdus siellä risukasassa, ja tartu siihen kaksin käsin. Anna elämälle ja itsellesi mahdollisuus. HYMYILE ja ole onnellinen, vaikka vaan pienen hetken, mutta joka päivä mieti jokin ihana asia ja HYMYILE.

Ihanaa viikonloppua jokaiselle. HYMYILE, HALAA ja OLE ONNELLINEN vaikka pienestäkin asiasta. Sinulla on kaikki tässä ja nyt, huomenna se saattaa olla poissa.

Tieto lisää tuskaa, ja menetys menettämisen pelkoa.

Meidän ihana päivänpaisteemme ja pikkuinen prinsessamme sai kasteessa nimekseen Enni. Ihana Mimmiläinen onkin nyt siis Enniläinen. Helppo vauva, suloinen vauva, ihana vauva. Olen nauttinut ajasta kotona lasten kanssa, vaikka huomaan että päivät täyttyvät taas eritavalla työtehtävistä. Yksikin "laiskottelupäivä" ilman pyykkäystä tai siivousta kostautuu. Siellä ne odottaa seuraavassa päivässä, ja hommaa todella on. En oikein muistanutkaan miten paljon sitä vauva-arjessa onkaan. Silti ollaan selvitty, välillä on vähän pyykkivuorta ja pölyjä nurkissa välillä ei. Nyt on se tilanne kun EI ole. Ihanan siisti koti, ja viikonloppu edessä. Pyykkivuoretkaan eivät kasaannu. Aika kiva olo siis.

Yksi asia minua on alkanut vaivaamaan, menettämisen pelko ja peikko. En pelkää enää kuolemaa, ennen pelkäsin, mutta se tarkoittaa etten pelkää omaa kuolemaani. Pelkään kuitenkin menettäväni jonkun läheisen. Se ei rajoitu edes tähän saman katon alla asuviin vaan myös muuhun perheeseeni ja ystäviini. Paljastettakoon se nyt, mutta kun ystäväni käy sairaalassa missä tahansa normaalissa kontrolli käynnissä, pelottaa, entäs jos jotain löytyykin, entä jos tauti ei ole hävinnyt. Kun äiti ei vastaa puhelimeen, mietin ettei vaan olisi mitään sattunut. Kun sisko ajaa kohti Helsinkiä ja kuulen kolarista, pelottaa, vaikka tiedän ettei olisi siellä päinkään juuri silloin. Oman perheen kohdalla kaikki kärjistyy. Pelottaa että menetän pojat, jos jotain sattuu koulumatkalla, jos Jonnille tapahtuu illalla kaupungilla jotain, jos sairastuvat... Nyt mukaan on tullut pelko Ennin hyvinvoinnista. Se peikko, se hirvittävä sana, kätkytkuolema, pelkään sitä oikeasti. Herään öisin tarkistamaan, enkä aina uskalla nukahtaa, vaikka tiedän, jos se osuu kohdalle heräämiseni ja tarkisteluni eivät auta. Nyt Enni on flunssassa.Sekin pelottaa, osaanko hoitaa, seuraako tästä jotain? Enni on tyytyväinen potilas, ja olenhan minä ennenkin sairasta lasta hoitanut. Nykyisin vaan pelkään enemmän kuin ennen.  Päivisin pelko ei vaivaa, iltaisin ja yöllä se ottaa vallan. 

Menettämisen pelko on pahempi kuin kuoleman pelko. Ainakin minulle on... Ja kun sitä tapahtuu kokoajan. Aivan tavallisille ihmisille, tavallisissa kodeissa. Yhtäkkiä niihin koteihin muuttaa suru, sellaisena päivänä kun sitä vähiten odottaa se on siellä, kaikkein kamalin pelko on totta. Ja sitä ei ole voinut estää mitenkään. Se on pelko joka minulla on. Tiedän että niin voi käydä ja pelkään sitä. En usko että selviäisin siitä enää ikinä. Tiedän että etukäteen ei voi tietää mistä selviää, mutta tuntuu ettei ikinä enää ei minulle tai kellekkään läheiselle. Miten pääsee yli tällaisesta pelosta? Haluaisi pitää kaikki lähellä kokoajan, on rauhallinen vasta kun tietää missä kaikki ovat ja että ovat kunnossa. Miten kauan se tunne kestää, koska taas alkaa pelottaa...? Ehkä se pelko juontaa kaikki juurensa siitä, että se on ollut todellisuutta. Se pahin pelko, menettäminen, tapahtui minulle. En osannut odottaa, en kuvitellut että juuri minulle, ja silti se tapahtui. Elämä veti maton alta, pelkään että se tekee sen uudestaan.

Onneksi tämä pelko on vain osa elämääni, onneksi minulla on ihminen jota halata. Vielä kun muistaisin että tämä sama ihminen kuuntelee KAIKKI, tyhmimmätkin murheeni, ei olisi pakko yksin pelätä.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3 nauttikaa elämästä ja arvostakaa läheisiänne.

"Odotappas vaan kun..."

Mä oon täällä "taas" ! Ei ihan niin pitkä väli kun viimeksi. Meillä menee hienosti! "Mimmi" on hyvin nukkuva, helppo vauva. Niin ovat pojatkin olleet. En viitsi asiaa hirveästi hehkuttaa, koska olen kyllästynyt "odotappas vaan sitten kun..." juttuihin. Jos siis sanon että Mimmi on helppo, saan melkein aina vastaukseksi tuon. No voi olla että meille tulee vielä mahavaivaa tai muuta vaivaa ja valvotaan, mutta pojatkin olivat helppoja vauvoja ja sama odotappas sitten, tuli tutuksi. Tässä sitä odotellaan ja ikää "vauvoilla" on jo kohta 16v, 7v ja 5v joten KYLLÄ vauva voi olla helppokin vaikka miten odottaisi. Toivon että Mimmin kanssa menee näin hienosti, mutta toki voi kaikkea tulla. Koitetaan hoitaa asia sitten ja nautin nyt tästä ajasta. Enkä odottele sitä sitten kun... en edes tiedä mikä se sitä sitten kun on !!

Meillä siis menee hyvin. Saan olla onnellinen ja kiitollinen jokaisesta päivästä kun näin mennään. Saan olla onnellinen ja kiitollinen että Mimmi syntyi terveenä ja on elämänsä ensimmäiset kolme viikkoa terveenä pysynyt. Kaikilla vauvoilla ei ole niin. Tälläkin hetkellä tuttavani pieni tyttönen, vain vähän viikkoa vanhempi Mimmiä taistelee elämänsä ja tervehtymisensä puolesta sairaalassa. Hän on hyvin sairas, ja tilanne on vaikea. Kukaan ei osaa ennustaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Hän on hyvin suloinen vauva, olen nähnyt kuvia. Hän on myös hyvin sairas vauva, siitäkin olen nähnyt kuvia. Lisäksi hän on kova taistelija eikä anna periksi. Kaikkein pienimmät tuntuvat olevan erittäin sitkeitä. Elämänhalu on kova, ja taistelu tahtoa löytyy. En tunne tämän vauvan isää tai sisaruksia, mutta tiedän että äiti on maailman reippain. Oli jo odotusaikana ja on edelleen. Ei se tarkoita ettei äiti pelkäisi, eikä sitä ettei äiti itkisi, äiti kuitenkaan ei ole menettänyt toivoa ja jaksaa pienen rinnalla. Äiti jaksaa ajatella positiivisesti ja on kiitollinen jokaisesta pienestä askeleesta eteenpäin. Äiti on todellinen leijonaemo joka suojelee pentuaan, vaikka pystyy vaan olemaan vieressä ja silittämään. Hänenlaistaan arvostan, ei epätoivoa, ei poikkipuolista sanaa, pelkkää tulevaisuuteen luottoa ja elämään luottoa. Olet Sankariäiti ja isolla S kirjaimella. Toivoisin että mahdollisimman moni muistaa iltarukouksessaan tätä pientä vauvaa ja hänen perhettään. Aina ei kaikki ole hyvin. Tässä yksi syy miksi "odotappa vaan..." jää omaan arvoonsa. En aio odottaa tai pelätä mitään sellaista mille en voi mitään ja minkä tulosta en voi tietää eikä kukaan muukaan... Joten odotan että kaikki menee hyvin ja jos ei mene teen sitten suunnitelmat uusiksi.

Mukavaa loppuviikkoa kaikille ja palaan taas asiaan pian. Kaikenlaista kirjoitettavaa olisi, kun on aikaa kirjoitan. Asian kerrallaan.

Ai niin ja Mimmi 3viikkoa hymyilee :) hän on aivan ihana. PRINSESSA <3 !

29.9.2014 klo 02:38 syntynyt terve tyttö.

Edelleen kirjoitan, vaikka aina siltä ei tunnu!! Elämä on nyt uuden opettelua. Perheemme kasvoi 29.9. pienellä "Mimmi" tyttösellä, ja nyt sitten opetellaan taas vauva arkea. Sami on vielä kotona, ja kaikenlaista puuhaa on joten arki ei oikeastaan vieläkään ole sitä mitä se normaalisti on. Opetellaan opetellaan. "Mimmi" on helppo vauva, jos niin voi sanoa. Rauhallinen ja tyytyväinen. Kunhan on ruokaa, puhdas vaippa ja vaatteet, silloin kaikki on hyvin. Ihana prinsessa, joka on saanut ainakin äidin ja isän, ja ehkä vähän lähipiiriäkin sekaisin. Vihdoinkin tyttö voisin sanoa. Ihanaa vaaleanpunaista vauva elämää. Tykkään ! Vaikka ei siinä vaaleansinisessäkään mitään vikaa ollut. Olisi kuitenkin hassua väittää että en toivonut ihan pikkuriikkisen vaan tyttöä kolmen pojan jatkoksi.

Ihan hirmuinen tunteiden vuoristorata on tullut käytyä läpi viimeisen kuukauden aikana. Synnytystä odotti ja se pelotti, raskauden jälkeistä elämää odotti ja sekin pelotti. Oikeastaan peikot alkoivat tulla koloistaan, miten kaikki sujuu tällä kertaa, onko vauva terve, meneekö synnytys hyvin, tuleeko meistä hyvät vanhemmat, miten selviän vauvan kanssa... Kaikkea tuli mietittyä ja pelättyä, taas kerran TURHAAN! Kaikki on mennyt hienosti, synnytystä myöten. Sami on apuna kaikessa, olenkin miettinyt voiko edes sanoa isän olevan apuna, ehkä ainakin tässä tapauksessa voisi sanoa isän olevan mukana, yhtäläisesti arjesta huolehtien. Sama siis toistuu nyt mihin olen jo tottunut, Sami tekee oman osansa ja enemmänkin, ei vaan ole apuna vaan elää samaa elämää. Asiat ovat siis hienosti.

Minulle tuli Mimmin synnyttyä kova ikävä isää. Olin tulossa kaupasta Jaskan kanssa ja silloin se iski. IKÄVÄ. Niin kova ikävä että vatsaa väänsi ja kyyneleet valuivat poskille. Mietin silloin että onneksi Jaska ei huomannut, ja onneksi kukaan ei kotona huomannut. Ihmettelen vaan mitä kummaa minä peittelin. Saa minulla olla isää ikävä. Olisin niin halunnut esitellä pikkuisen Mimmin omalle isälleni, olisin halunnut nähdä miten pappan sydän sulaa pienen prinsessan myötä. Onhan tässä näitä poikia ollut pappan ilona jo kohta 16 vuotta. Prinsessaa pappa ei ehtinyt ihan nähdä ja minua surettaa se. Tiedän tuntevani näin pitkään, ehkä lopun elämääni. Ajatuksissani olen toivonut että pappa pilven reunalta näkee Mimmin ja on iloinen ensimmäisestä tyttärentyttärestä, niin se varmasti onkin, silti minua surettaa, haluaisin antaa pikkuisen tyttäreni pappan syliin ja sitä en voi tehdä. Minulla on kova hätä päästä isäni haudalle kertomaan Mimmistä, vaikka isä varmasti jo tietää. Haluaisin vaan lähelle häntä, ja siellä tunnen että hän kuulee. Ehkäpä ensiviikonloppuna on voimia ja aikaa käydä pappan luona.

Toisaalta olen kokenut ilon tunnetta. Sain sairaalaan viestin, lähes ensimmäisten joukossa Jannen äidiltä. Viestissä oli "Paljon onnea pienestä tyttärestä." Perässä sydän ja Jannen äidin ja isän nimet. Mikään ei olisi voinut lämmittää mieltäni enempää. Tuntui hyvältä että he halusivat muistaa minua ja meitä tässä uudessa ihanassa elämänvaiheessa. Hassua miten pieni asia saa mielen niin valtavan onnelliseksi. Luulempa vastanneeni niin kuin monelle muullekkin "kiitos" mutta heidän kohdallaan tarkoitin kyllä enemmän. Olin valtavan onnellinen siitä miten lämpimästi he asiaan suhtautuivat ja muistivat meitä. On hienoa että menneisyys ja nykyisyys on sulassa sovussa. Kaikkien tai ainakin minun on helpompi hengittää.

Näihin prinsessa tunnelmiin tänään jäämme, ja palaan asiaan taas pian. Voin kertoa että kirjoitettavaa on paljon, kunhan vaan olisi aikaa. Ihanaa alkavaa syksyistä viikkoa jokaiselle.

Tämän minä olisin kertonut.

Se olis sitten syyskuu, ja syksy ja syysflunssa nro 1. Toivottavasti on ensimmäinen ja viimeinen tälle syksylle. Olen oottanut että pääsen synnyttämään, mutta just nyt tuntuu että mielummin ei, koska voimia ei hirveesti ylimäärästä ole. Toisaalta haluaisin pikimmiten purkaa vuokrasopimuksen tähän mahayksiöön ja saada kehoni taas omaan hallintaani. Laskettuun aikaan on vajaa pariviikkoa, joten ihan pian se onneksi tapahtuu, olen minä flunssassa tai en.

Päivisin on ollut aikaa, ihan vaan olla ja mietiskellä. Mennyttä ja tulevaa. Olen paljon katsellut kuvia häistä, ihana päivä ja ihania kuvia. Kiva palata niihin hetkiin kuvien kautta. Samalla tulee palattua muihinkin hetkiin jotka liittyy nykyiseen elmääni. Muistan aika tarkkaan asioita, en ehkä päiviä milloin ne tapahtuivat, mutta tärkeitä asioita. Asioita jotka on vaikuttaneet minun tunteisiini. Taas huomaan miten tunteella elän, muistot ovat tärkeitä, ja on ihanaa muistaa vihdoin, eikä aina vaan unohtaa. Kipeät asiat unotuvat helposti, traumaattiset asiat ja niitä seuraava aika on varmasti pimennossa. Jotkut asiat palaavat mieleen yhtäkkiä varoittamatta, halusin tai en. Ihmisen aivot ovat kummalliset, et ehkä itse muista kaikkea, mutta kaikki on kuitenkin muistissa, jossakin syvällä, tullakseen esiin kun et osaa odottaa, tai ehkä pysyäkseen aina poissa mielestä.

Nykyisestä elämästä muistan hassuja asioita. Sen lisäksi että muistan Samin ja minun ensimmäisen tapaamisen hyvin, muistan myös ensimmäisen kerran kun hän kävi minun luonani, tai minä hänen. En olisi arvannut hänen luonaan käydessäni, että asumme joskus siellä yhdessä, koko perhe. Muistan ensimmäisen kosketuksen, halauksen ja suudelman, ihan tarkasti, ja muistan miltä se tuntui. Muistan kerran jolloin kuulin ensimmäisen kerran "Minä rakastan sinua" , muistan myös sen miten vaikeaa jossain kohtaa oli. Oli vaikeaa ymmärtää että hän haluaa meidät oikeasti elämäänsä, eikä ole menosssa mihinkään. Muistan miten lupasin etten enää koskaan tarjoa hänelle vaihtoehtoa lähteä, kun tilanne minulla menee huonoksi. Muistan että hän kertoi tehneensä valinnan jo aiemmin, tietoisesti, ja haluavansa jäädä. Muistan "reppuelämän" kun emme vielä asuneet yhdessä, ja muistan sen miten opettelimme asumaan yhdessä. Yhdessä asuminen kyllä luonnistui hyvin nopeasti ja helposti, ei ollut suuria näkemyseroja eikä kompastuskiviä. Sami ehkä oppi ettei kaikkea voi aina hallita, kun perheessä on pieniä lapsia. Minä olen oppinut ottamaan rauhallisemmin, olemaan jalat maassa paremmin. Silloin kun jalat ei pysy maassa, on perheessä onneksi ihminen joka muistuttaa miten asiat oikeasti ovat. Tosin kumpikin meistä haaveilee, ja suunnittelee, unelmoi. Silloin ei ehkä kummallakaan ole jalat maassa, mutta sellainen haaveilu on elämän suola, ihan jokaisella. Sami myös rauhoittaa minun laukkaavaa mielikuvitustani, silloin kun asiat eivät mene niin kuin toivoisin, Sami auttaa rauhoittumaan, hengittämään hetken ja ymmärtämään että asiat eivät ehkä ole niin huonolla tolalla, mitä mielikuvitukseni on maalaillut. Me todella täydennämme toisiamme, tai ainakin Sami on saanut minut nauttimaan elämästäni kokoajan yhä enemmän.

Suomessa ei ole tapana tehdä naimisiin mentäessä sille tuoreelle aviopuolisolle valoja ja lupauksia. Yksinkertainen "tahdon" riittää. Mietin kuitenkin ennen häitä, mitä sanoisin, jos sellaiset tehtäisiin täälläkin. Ylläoleva teksti sisältää ne asiat mitä olisin ehkä sanonut. Olisin puhunut siitä miten minä vihdoin taas muistan asioita, olen oppinut luottamaan elämään ja tulevaan, olen oppinut rakastamaan ehdoitta, ja olen oppinut luottamaan. Olisin kertonut että Rakastan, vaikka olisi miten vaikea paikka, ja tulen rakastamaan tapahtui mitä tahansa. Ennenkaikkea olisin kertonut että minä muistan jokaisen tärkeän asian, ja sanan ja olen säilönyt ne sydämeeni. Olisin kertonut että uskon Samin olevan maailman paras isä tulevalle lapsellemme, ja olisin kertonut, että hän on todistanut tämän kaiken toimiessaan isänä minun ja Jannen pojille. Ehdoitta ja Rakastaen, vaikka pojat eivät hänen biologisia lapsia olekkaan. "Meidän pojat, ja meidän perhe" . Kaikesta huolimatta ja ulkopuolisesta paineesta välittämättä meistä on tullut me, ja perhe. Siitä olen kiitollinen, ja kaikkein tärkeimpänä, muistan kun sanoin tahdon, ja tarkoitan sitä nyt ja aina.

Tällaisin ajatuksin olen miettinyt nykyistä elämääni, häitäni, yhteistä aikaamme. Olen onnellinen, ja saanut viimeisen kahden vuoden aikana elämältä paljon, sen lisäksi että menetin kaiken. Olen saanut myös uudenlaisen asenteen elämään, ja kaikkeen mikä liittyy arjen onnellisuuteen. Osaan arvostaa elämää ja sitä mitä nyt olen saanut. Kuitenkin myös minulla on huonoja päiviä, kiukuttaa, väsyttää raivostuttaa, ihan vaan syyttä. Siltikin Rakastan elämääni, arkeani ja perhettäni. Olen onnellinen. Toivon sinullekin onnellista loppuviikkoa ja elämänasennetta <3 , onnellisuus ja hyvä mieli on usein asenne kysymys. Ihanaa syksyn alkua!