Kennellä on oikeus?

Ei ole ollut aikaa kirjoitella, edellisestä blogista on todellakin useita päiviä. On ollut ajatuksia mistä kirjoittaa, mutta aikaa ei ole ollut. Olen nauttinut kesästä ja elämästä. Käytiin siivoamassa meidän, minun ja poikien Rauman ensimmäinen koti tip top kuntoon Samin kanssa. Näytti mukavalle, mutta aiheutti hieman ahdistusta. Siihen kotiin kiteytyy paljon asioita ja muistoja. Suuria muutoksia elämässä ja samalla suuria tunteita. Tuntui oudolta ajatella että siellä me asuimme, vielä muutama kuukausi sitten, kun nyt jo uusi koti Samin kanssa tuntuu oikealta kodilta ja tuntui helpottavalta päästä takaisin tänne, minkä todella tunnen jo kodikseni. Vielä on opeteltavaa, ei minun, ei sinun vaan meidän, mutta pikkuhiljaa. Tämä on meidän kotimme, ja siltä se tuntuu joka päivä enemmän ja enemmän. 

Löysin Jannen kuolinsyyn raportin, luin sen läpi. Muistin aika hyvin mitä siinä sanottiin, vaikka en ehkä ollut ihan "kaikessa mukana" vielä silloin kun sen ensimmäisen kerran luin läpi. Se aiheutti aika valtavan tunnemyrskyn jonka selvittämiseen tarvitsin muutaman päivän. Halusin mielessäni käydä asioita läpi, en pystynyt puhumaan asiasta edes Samille heti. Tarvitsin aikaa jäsennellä sitä tietoa uudestaan. Kaiken pahanolon ja itsesyytöksen keskellä tajusin taas kerran, että minä en olisi voinut tehdä mitään, asia oli selvä sinä aamuna kun Jannen tuli aika lähteä. Jälleen siitä tuli helpottunut olo. Mitään ei olisi kukaan voinut tehdä toisin. Kukaan ei ole syyllinen.

Olen miettinyt myös typeriä lausahduksia joita olen saanut osakseni. "Nyt jo uusi mies.." "Etkö rakastanutkaan Jannea..." ja kaikke mahdollista. Olen myös ajatellut että erossa ihminen voi ottaa uuden kumppanin jopa ennen kun ero on selvä, parisuhteessa voi pettää toista, ja kenenkään ei varmasti tulisi mieleen sanoa raskaana olevalle äidille joka on menettänyt lapsensa että etkö rakastanut edellistä kun nyt jo uuden teet. EI IKINÄ KUKAAN TUOMITSISI eikä kuulukkaan on hienoa että uusi vauva antaa onnea surun keskelle. Miksihän leskiä tuomitaan, todella kummallista. Miksi lesken rakkaus kuolleeseen puolisoon ei ole tarpeeksi vahva jos löytää uuden, miksi kaikissa muissa elämäntilanteissa on oikein jatkaa, mutta lesken ei? Sitä haluaisin jokaisen miettivän, varsinkin jos on valmis tuomitsemaan. Eikö kuitenkin onnellisuus ole tärkeintä elämässä? Myös leski on oikeutettu onnellisuuteen, se ei vähennä rakkautta menetettyä kohtaan.

Olen tuntenut vahvistuvani päivä päivältä. Olen lähes joka päivä iloinen. Niinkuin olin ennen, joskus "kauan" sitten. Tunnen olevani kotona. Eilen oli todella kiva päivä ystävän kanssa, kauppareissulla törmäsin tuttuihin, en olekkaan enää niin vieras ja outo. Saatan prismassa nähdä ystäviä ja tuttavia, kuulun joukkoon, minulla on koti ja tunnen sen kodiksi. 

Nyt jatkan kesästä nauttimista ja toivon kaikille teille myös onnellisia kesäpäiviä. Ei viitsitä tuomita ketään, ehkä silloin kukaan ei tuomitse sinua. NAUTTIKAA!